Hyvää nyt

Tein joskus keväällä postauksen parhaista asioista juuri nyt, ja ajattelin että tuosta olisi tullut sellainen joka kuukautinen perinne, vaan eipä näköjään tullutkaan. Jännä etteivät asiat sillä tavalla vaan ihan itsestään tapahdu ja tule valmiiksi. En tiedä edes kiinnostaako tällainen koonti ketään muuta kuin minua itseäni, mutta ai vitsi että olisi mahtava joskus vuosien päästä selata näitä blogin arkistoja ja löytää yhteen paikkaan koottuna jokaiselta vuoden kuukaudelta ne asiat, jotka ovat juuri tuolloin tuntuneet akuuteilta ja hyviltä. Ajattelin siis herätellä tuota sarjaa henkiin. Kevyt ja hyväntuulinen aloitus viikolle, kun heti aamusta alkaa miettiä asioita jotka ovat hyvin ja joista pitää. Yleensä se sellainen antaa perspektiiviä niinä surkeimpinakin päivinä. Tänään ei esimerkiksi ole todellakaan ollut mikään meikäläisen suosikki-aamu, mutta kummasti näiden kaikkien hyvien juttujen miettiminen kohensi oloa. Kokeilkaapa vaikka.

Parasta juuri nyt:

-vanha kaveri, josta on kesän aikana tullut ihan erityisen, erityinen ystävä.

-hyvät aamukahvit, jotka saa yhtäkkiä kaiken mittaamisen ja suodatinpussien taittelun sijaan yhdellä napin painalluksella. Kiitos Nespresson.

-juuri nämä tällaiset aurinkoiset, kuulaat syysaamut jolloin hengitys höyryää, muttei kuitenkaan ole vielä virallisesti kylmä.

-se, että nukun taas hyvin.

-Vain Elämää, ja Mikael Gabrielin jakso jonka olen katsonut jo kolme kertaa ihan vain koska tekee mieli itkeä.

-itkeminen ihan ylipäätään. Liikutuksesta siis. Muuten en niin välitä.

-nilkkapituiset villakangastakit

-ylisuuret hupparit, joita voi halutessaan käyttää mekkona. Tuolla pärjää vielä keskipäivällä ilman housuja, jos pukee jalkoihin puoleen reiteen ulottuvat saappaat ja hupparin, jonka sisään mahtuisi haluttaessa pukemaan vaikka toppatakin.

-ne reiteen asti ulottavat sukkahousu-saappaat

-äidin ja isän pihalta kerätyt omenat ja niistä tehty omenahillo

-villaiset lippalakit

-se, että herään nykyään lähes aina ilman herätyskello. Kello kuusi. Suhteellisen pirteänä ja energisenä.

-Everyday Mineralsin meikit

-torstain saunavuoro. Vanha, mikä vanha mutta tämä on nykyään joka viikon kohokohta. Alan yleensä jo heti tässä maanantaina odotella tuota torstaita.

-Punavuori ja Eira. Kun seuraavan kerran muutamme, muutamme tuonne. Sen olen päättänyt ainakin siihen saakkaa, että keksin päättää jotakin muuta. Mutta sitä odotellessa voi onneksi ottaa ratikan tuonne vaikka joka aamu ja leikkiä kävelevänsä siellä ihan muina asukkaina.

-kahvila kuuma. Punavuoressa Albertinkatu kuudessa. Ihana paikka, ihana aamiainen. Menkää heti! Tai vakka joskus toiste, jos ette heti pääse.

Olin hahmotellut tätä postausta ajatuksissani tänään aamulla, kun käveltiin Alban kanssa päiväkodille. Yhtenä kohtana olin ajatellut kirjoittaa siitä, kuinka kivuttomasti Alban päiväkoti-arki on alkanut. Viime viikko oli siis ensimmäinen, jolloin Alba jäi yksin sinne. Ihan vain muutamaksi tunniksi/per päivä, mutta kuitenkin. Tyyppi ei tuntunut olevan moksiskaan jäädessään pihalle leikkimään, kun me lähdimme töihimme. Eikä ollut itkenyt tai kysellyt meidän perään niiden muutaman muun tunnin aikanakaan. Olin tietysti järkyttävän tyytyväinen, ylpeäkin että alku meni niin helposti. Samaan aikaan kuitenkin mietin, että onkohan se tämäkään nyt sit ihan normaalia, onkohan kiintymyssuhteessa nyt jotain pielessä kun ei yhtään itke perään. Äidit, tiedätte ehkä mistä puhun. No, mutta: tänään sitten koin sen kamaluuden mistä niin paljon puhutaan. Jouduin jättämään päiväkodin pihalle sydäntäsärkevästi äitiä huutavan lapsen, joka yritti perään ja olisi halunnut syliin. Minua itketti takuulla aivan yhtä paljon, kuin Albaakin. Hoitaja kehotti kuitenkin vain lähtemään. Seuraavat 15 minuuttia itkinkin sitten niiden siinä pihalla nieleskeltyjen itkujenkin edestä. Ihan kamalaa. Ei tekisi mieli tehdä samaa enää koskaan uudestaan. Mutta silti tiedän, että täytyy. Neljänä päivänä viikossa – muutamaksi tunniksi ainakin. Ehkä tämä joskus helpottaa, sellaista huhutaan.

Silmät ja kurkku turvoksissa toivotan kaikille mukavaa viikkoa. Tästä tulee hyvä. On jo, monellakin tapaa.

6 Comments
  • Eveliina
    Posted at 13:48h, 03 lokakuun Vastaa

    Muutin vuosi sitte Eiraan ja todellaki tänne vaan!! Kotiuduttiin niin nopeasti ja meille tähän elämäntilanteeseen ainaki maailman ihanin ja paras paikka asua. Tää meidän pieni kadunpätkä on maailman ihanin, kaikki moikkailee ja täällä on semmosta pikkukylän tunnelmaa. Täälä on omassa rauhassa mut kaikki on kuitenki niin lähellä. Meidän ikkunasta näkyy meri ja se on kyllä aika iso osa sitä kuinka ihanaa täällä on! Että kyllä suosittelen ei siitä kaipuusta varmaan pääse kuin muuttamalla! :D

    • Sanni
      Posted at 10:38h, 06 lokakuun Vastaa

      Niin, mä vähän kans luulen :-D

  • Moi
    Posted at 13:51h, 03 lokakuun Vastaa

    Moikka!

    Mä itse olen lastentarhanopettaja ja nimenomaan pienien ryhmässä töissä. Syksyllä aloitti taas monta uutta lasta ja osalle kävi juuri noin että ensimmäinen viikko meni sutjakkaasti ja seuraava olikin lapselle raskaampi. Kovin paljon ne aina alkuun itkevät mutta on myös ihana huomata kuinka lapset luovat myös hoitajien ja opettajien kanssa luottamussuhteen. Joillakin siinä menee kauemmin kuin toisilla, mutta aivan satavarmasti se muodostuu ennen pitkää ja siihen ainakin meidän päiväkodissa panostetaan aluksi kaikkein eniten. Itselle se on yksi työn ihanimmista puolista kun tietää että on sille pienelle turvallinen aikuinen sen aikaa kun äiti ja isä ei ole siinä. En usko että tästä välttämättä on apua, varmasti aina yhtä sydäntäsärkevää jättää oma lapsi itkien hoitoon, mutta lähinnä ajattelin tämän kirjoittaa kannustukseksi. Edellä mainitut jutut saattaa olla sulle jo tuttua ja tämä kommentti turha mutta kuitenkin :)

    Tsemppiä syksyyn ja alkavaan viikkoon – sun blogi on edelleen ykkönen! :)

    • Sanni
      Posted at 10:37h, 06 lokakuun Vastaa

      Kiitos, tsempeistä ja kehuista. Ihana sinä!
      Eiköhän ensi viikko ole jo vähän helpompi. Tuntuu tuo pieni nyt jo kovasti ihastuneen opettajaan ja hoitajiin. Eilen itki koko kotimatkan sitä, ettei voinut sanoa lastentarhaoppettaja-Nellille heippoja, koska tämä oli jossain muualla silloin kun hain Alban.
      Eli uskoa ja toivoa on.

  • Jossu
    Posted at 21:11h, 03 lokakuun Vastaa

    Hei, tsemppiä päiväkodin aloittamiseen! Tilanne saattaa taas hetken päästä olla jo toinen. Mun kaksivuotias aloitti elokuussa. Pari ekaa kertaa kun jäi yksin niin huiskutti vaan iloisena ja mietin, että voiko tämä mennä näin helposti. Sitten jotain neljäntenä päivänä kun oli jäämässä yksin huiskutti kyllä iloisesti mutta kun lähdin, käänsi selkänsä, ryhti lysähti ja alkoi nyyhkyttämään äänetöntä, lohdutonta pientä itkua. Sitten seuraavat aamut huudettiin kaaressa. Mutta yhtäkkiä, ehkä viikon itkujen jälkeen menee päiväkotiin iloisena, juoksujalkaa eikä paljon taakseen vilkuile. Ja viime lauantaina aamulla toi mulle kirjan syliin: Nyt luetaan tämä ja sitten mä lähden päiväkotiin. Ei olis millään halunnut uskoa että lauantaina ei mennäkään. Toivottavasti teilläkin alkaa kohta rullaamaan :)

    • Sanni
      Posted at 10:36h, 06 lokakuun Vastaa

      Kiitos tsempeistä! Uskon, että kyllä tämä tästä. Ei olla kuitenkaan maailman ainoita päiväkodissa aloittavia, ja hengissä ne ovat tuntuneet muutkin selvinneen. Mutta on tämä kyllä silti just nyt aika ikävää ;(

      Mulla ihan meinas tulla itku, kun kuvailit tuota neljättä päivää. Äänetön, lohduton itku- voi pikkusia. Ja vähän meitä isompiakin.

Post A Comment