Kaikki anteeksi

*Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa

”Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahva-
tahtoinen feministi, ihastuu Mikkoon,
joka on monessa mielessä täydellinen:
hurmaava, kohtelias herkkä ja
sympaattisesti oikutteleva mies.

Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan
haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä
Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen
arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti
vanhentunut omakotitalo. Jonkin aikaa
kaikki näyttää täydelliseltä. ”

Saan silloin tällöin kotiini lähetettynä luettavaksi WSOY:n kustantamia kirjoja; sellaisia, joihin kaikkiin olen aina halunnut heti kirjan eteisen lattialle kolahdettua tarttua. Muutama kuukausi sitten postiluukusta tipahti Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Olin tiennyt kirjasta, sen teemasta- jo pitkään ennen kuin sain sen käsiini. Olin odottanut sen lukemista. Mutta kun se tuli, en uskaltanutkaan tarttua siihen. Säästelin sen lukemista sellaiseen hetkeen, että omat voimat olisivat mahdollisimman korkealla, sillä tiesin kirjan olevan aiheeltaan varsin raskas. Perheväkivalta, kuinka mikään siitä kirjoitettu voisi edes olla mitään muuta.

Kun ehkä kuukauden voimien keräilyn jälkeen tartuin kirjaan.en laskenut sitä käsistäni ennen sen viimeisiä lauseita.  En ole varma onko mikään kirja koskaan aiemmin ravistellut samalla tavalla, saanut tuntemaan niin paljon. En muista milloin viimeksi mikään kirja olisi ollut alusta loppuun asti tuntunut joltain, ihan sen jokainen sana – kauniisti kirjoitettu virke. (Mietin lukuisia kertoja jo kirjan aikana, mutta erityisesti sen luettuani, että kuinka joku on voinut kirjoittaa niin eheästi aiheesta joka rikkoo, hajottaa ja murtaa.)

”Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin, ja se josta en puhunut.”

Olen siitä onnekkaassa asemassa, ettei minun ole koskaan tarvinnut omassa elämässäni miettiä perheväkivaltaa. Se ei ole kuulunut omaan, eikä kenenkään tuttavankaan elämään, ei ainakaan niin että siitä olisi koskaan puhuttu, ei omakohtaisena kokemuksena. Mutta on kuitenkin puhuttu. Tiedän, kuinka helppoa on ulkoapäin kauhistella, neuvoa, olla armoton ja ymmärtää väärin tai olla ymmärtämättä ihan kokonaan. Väkivalta tuntuu valtavan pelottavalta ja kammotavalta. Ajatus siitä, että niin moni elää ja jää paikkaan, tilanteeseen ja suhteeseen jossa sellaista tapahtuu tuntuu käsittämättömältä. Tai tuntui.

Kaikki anteeksi on ehdottomasti yksi kevään merkittävimmistä kirjoista, väkevimmistä puheenvuoroista. Toivon ja tiedän sen avaavan keskustelua ja poistavan stigmaa tämän aiheen ympäriltä. Koska sitä sen ympärillä on. Todella paljon. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Uskon, että tämän kerrotun kokemuksen ja tarinan myötä perheväkivallasta uskallettaisiin puhua kauhistelematta, leimaamatta – puhua sellaisena kuin se on. Mutta ensisijaisesti, että uskallettaisiin ihan vain puhua. Sillä edelleen aivan liian moni vaikenee.

 ”Pahinta oli selittämätön häpeä, sellainen jonka alkuperää
ei ymmärtänyt ja jolle ei pystynyt antamaan hahmoa,
oli vain raskas ja ahdistunut tunne. Se oli hiljainen
hengitys telttakankaan ulkopuolella, asumattoman saaren
pimeässä yössä, aavistuksenomainen ääni,
joka sai jäykistymään kauhusta, herättämään kuiskaten toisen,
joka ei kuullut mitään ja vaipui äreänä uudestaan uneen
ja sitä jäi yksin makaamaan paikalleen varoen kahisuttamasta makuupussia, valvoi sydän takoen sarastukseen asti,
avasi teltan vetoketjun
ja näki aamun kajossa lammaslauman.”

Aina perheväkivallasta puhuttaessa olin jotenkin ajatellut nuo väkivallan tilanteet sellaisina, joissa sen tekijä on vieras, sairas ja yksiselitteisesti vain paha, pelkästään paha. Tuntui vaikealta käsittää miten kukaan uskalsi jäädä paikkaan, jossa sellaista tapahtuu. En tajunnut, kuinka se edes oli mahdollista. Mutta. Aika harvoin olen uskaltanut, tai oikeastaan edes osannut, ajatella tilannetta niin, että tekijä olisi minun puolisoni: se tuttu, rakas, hauska, hyvä ja niin monella tavalla maailman ihanin ihminen. Se ihminen, jota rakastan, kenen vierestä tahdon herätä, kenen kanssa saada lapsia ja vanheta yhdessä. Mitä silloin tapahtuisi? Tilanne ei olekaan enää ollenkaan niin yksinkertainen. Kaikki anteeksi auttaa ymmärtämään miten monenlaisia tunteita, sävyjä, ajatuksia, pelkoa ja ennen kaikkea millaista häpeää sen kaiken taakse kätkeytyy.

Tiedän itsekin, kuinka paljon helpompaa on puhua vain hyvistä ja kivoista asioista, keskittyä elämässä niihin, sen sijaan että uskaltaisi puhua asioista, jotka ovat kipeitä ja vaikeita. Kuinka vaikeaa on puhua asioista, joiden vuoksi tuntee itsensä pieneksi tai jotenkin epäonnistuneeksi. Vaikenemisen kulttuuri elää ja voi hyvin yhteiskunnassamme edelleen juuri sen vuoksi, toisinaan tuntuu että sitä ihan vaalitaan kuin mitäkin arvokkainta kulttuuriperintöä. On usein niin paljon helpompaa olla hiljaa, katsoa ohi vaikeiden asioiden ja toivoa, että ne jotenkin maagisesti lakkaavat olemasta, jos leikkii ettei niitä oikeastaan edes ole.

Moni väkivallan uhri, joka jää väkivaltaiseen suhteeseen varmasti haluaa pitää yllä uskoa ja toivoa siitä, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi; että ehkä tämä tapahtui vain kerran, tai kolme tai kymmenen kertaa. Ehkä juuri minä voin parantaa tuon toisen kaikella rakkaudella mitä minussa on. Voin kuvitella, että sitä haluaa edelleen niiden pahojen tekojenkin jälkeen uskoa siinä toisessa olevaan hyvään, ettei tahdo hylätä toista silloin, kun tällä on vaikeaa, kun tämä on sairas. On syyllisyyttä, häpeää ja leimautumisen pelkoa (kaiken muun pelon lisäksi), jotka kaikki vaikeuttavat asiasta puhumista, avun hakemista ja lähtemistä. Tai ehkä usein ei edes ihan täysin ymmärretä tilanteen vakavuutta.

”Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla
vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan,
huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen.
Olet sammakko, joka laitetaan kattilassa kylmään veteen.
Lämpötila nousee vähä vähältä, mutta et huomaa sitä.
Vesi muuttuu tappavan kuumaksi,
mutta et ymmärrä hypätä pois, koska olet niin tottunut.
Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista.
Epänormaalista tulee uusi normaali.
Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin.”

Sen lisäksi, että toivon tämän kirjan murtavan sitä vaikenemisen vahvaa kulttuuria, ja synnyttävän puhetta ja avoimuutta väkivallan ympärille, niin että mahdollisimman moni, (mielellään tietysti jokainen) asiasta vaiennut uskaltaisi hakea apua ja kertoa kokemastaan, niin toivon myös, että tämä vaikuttaa myös meihin. Meihin, jotka emme ole koskaan perheväkivaltaa omassa elämässämme joutuneet kokemaan, tai oikeastaan edes kohtaamaan. Että me osaisimme suhtautua toisin, että yhteiskunnan rakenteet muuttuisivat niin, että avun hakeminen olisi helpompaa. Että me osaisimme kohdata väkivallan uhrin oikein; ymmärryksellä. Toivon, että ongelman laajuus ja suuruus ja sen valtava hajottava voima tulisi paremmin ymmärretyksi tämän kirjan kautta.

Tätä tekstiä työstäessäni olen miettinyt ja jänittänytkin, miten jostain tällaisesta voi kirjoittaa sanomatta jotain väärin. Niin ettei loukkaisi, vähättelisi tai kauhistelisi kenenkään kokemuksia. Pelkään sanovani jotain liikaa, tai toisaalta etten osaa sanoa ollenkaan tarpeeksi. Tällaisesta aiheesta kirjoittaessa toivoisi, että sitä osaisi valita sanansa viisaasti, ja asetella ne toistensa viereen niin, että siitä syntyisi ymmärrettävä kokonaisuus. En tiedä onnistuinko, mutta Laura Manninen onnistui. Kaikessa raadollisuudessaan ja raskaudessaan Kaikki anteeksi on valtavan kauniisti kirjoitettu kirja rumista, hirvittävistä kokemuksista. Jos luette tänä vuonna vain yhden kirjan, niin lukekaa tämä. Silläkin uhalla, että sydän saattaa olla vereslihalla viikonkin kirjan lukemisen jälkeen.

ps. Vaikka tässä kirjassa oli mukana myös lapsia, olin tyytyväinen etten tiennyt, missä he olivat kun väkivaltaa tapahtui. En tiennyt mitä lapset kokivat, aistivat tai en oikeastaan edes tiennyt, mitä he tiesivät. En nähnyt lasten oireilevan ja reagoivan ja tunsin huojennusta siitä. Tunsin huojennusta, että oli varmasti tietoisesti tehty valinta jättää lapset jotenkin sen kaiken ulkopuolella. Valitettavasti sellaisia valintoja ei kuitenkaan oikeassa elämässä voi tehdä. Voimme vain arvailla millaisia vaikutuksia perheen sisällä tapahtuvalla väkivallalla on lapsiin. Sillä sellaisia väkivallalla aivan takuulla on. Emme voi ohittaa lapsen osaa, vaikka väkivalta ei kohdistuisikaan täysin suoraan heihin. Sen uhka, vaikutukset ja seuraukset leijailevat kuitenkin heidän kodissaan kuin liian voimakas parfyymipilvi, eikä sen vakavuutta voi valitettavasti tietoisesti päättää jättää huomioimatta.

Tässä vielä linkki suoraan kirjaan verkkokaupassa: Laura Manninen Kaikki Anteeksi

7 Comments
  • Jjenna
    Posted at 09:00h, 03 toukokuun Vastaa

    Kiitos Sanni kirjavinkistä! Ja ihana, että toit aihetta esille. Olen itse käynyt läpi perheväkivaltaa, niin lapsena kuin sitten uudelleen teininä/aikuisena omassa suhteessa. Tämä kirja menee lukulistalle ehdottomasti! Jos vain pystyn sen loppuunasti lukemaan.

    • Sanni
      Posted at 21:16h, 03 toukokuun Vastaa

      Suosittelen ehdottomasti lukemaan heti, kun tuntuu että siihen pystyy. Kirjan myötä saa varmasti ihan valtavasti vertaistukea ja ymmärrystä kaikkea itse kokemaansakin kohtaan.
      Sydämiä <3

  • Lintu
    Posted at 11:29h, 03 toukokuun Vastaa

    Niin hienoa, että kirjoitit tästä, kiitos<3 En yleensä mainosta blogiani, mut nyt on pakko: https://ikkunalaudallablogi.blogspot.fi/2018/04/narsisti.html

    • Sanni
      Posted at 21:15h, 03 toukokuun Vastaa

      Ihailen sun rohkeutta.
      Sata halausta ja hyvää ajatusta täältä sinne <3

      • Lintu
        Posted at 10:51h, 04 toukokuun Vastaa

        Kiitos!<3

  • E
    Posted at 11:44h, 03 toukokuun Vastaa
    • Sanni
      Posted at 21:14h, 03 toukokuun Vastaa

      Sinä urhea, rohkea Nainen <3 !

Post A Comment