Päätöksen voima

Olin aloittanut tämän postauksen kirjoittamisen jo sunnuntai-aamuna, ja jatkanut sitä aina vähän jokaisena päivänä. Tänään luin tekstin läpi ja mietin, että kuka hittolainen tämän tekstin on oikein kirjottanut. Pähkinänkuoreen tiivistettynä: kaikki oli, tai vähintäänkin tuntui olevan pielessä. Lapsen kanssa oli ihan uudenlaisia haasteita, hermoja oli menetetty suuntaan ja toiseen useammin, kuin viimeisen kuukauden aikana yhteensä, epävarmuus omasta tekemisestä ja ihan vaan olemisesta vaivasi, uusi koti ei tuntunutkaan kodilta, ruoka ei maistunut hyvältä, peilikuva ei miellyttänyt, oli yksinäinen olo, hiukset oli huonosti, tiskitkin tiskaamatta, vaatteet likaisia eikä mikään kiinnostanut. Sen pituinen se. Tai ei todellakaan. Tuota valitusta jatkui monta näytöllistä. Vaikka tiedän, että välillä tekee todella hyvää antaa itselleen lupa valittamiseen, välillä tekee hyvää jopa ihan vähän kieriskellä kaikissa niissä ikävissä tunteissa ja oloissa, ottaa niistä kaikki irti – ja päästää sen jälkeen kevyemmin ne menemään. Mutta silti, toisinaan tekee hyvää olla vain ihan hiljaa. Antaa tunteiden tulla ja mennä, mutta yrittää samalla ihan tietoisesti olla takertumatta niihin. Tällä viikolla tein juuri sen virheen, että surkean maanantain jälkeen ajattelin, että jaahas, taas yksi tällainen paska viikko sen sijaan, että olisin ajatellut sen olevan vain yksi vähän kehnompi päivä, tai tapahtuma tai hetki tai tunti. Ja uskoakseni tuon ajatuksen vuoksi myös seuraavat päivät noudattelivat ihan samaa linjaa kuin tuo maanantai.

Tänään aamulla kuitenkin ihan vain simppelisti päätin, että tästä päivästä tulee hyvä koska teen siitä sellaisen. Teen asioita, joista nautin, tulen hyvälle tuulelle tai innostun. Ja tuo päätöksen voima on kantanut. Tänään minulla on työpäivä, mutta ei varsinaisesti mitään aikatauluja, joten tuntuu ihan vapaalta. Vein lapsen päiväkotiin, kävin ystävän luona kahvilla, pyöräilin Punavuoresta Merihakaan poikaystävän kanssa, ja nyt odottelen tässä meren rannassa läppäri sylissä aamiasta (hampurilainen + ranskalaiset tietysti) saapuvaksi.

Eräs ihminen sanoi minulle muutama viikko sitten, että kysy itseltäsi joka aamu kuinka voisin ilahduttaa sinua tänään? Ja vaikka alkuun ehkä vähän hymähtelin tuolle kommentille ja sen kliseisyydelle, niin nyt ajattelen että siinä oikeastaan kiteytyy oikeastaan aika moni hyvinvoinnin kannalta oleellinen asia. Tee itsellesi hyvää, vaadi itsellesi hyvää – et ansaitse mitään vähempää.

Huomaan, että erityisesti niinä päivinä kun olen aamusta iltaan lapsen kanssa – unohdan ajatella itseäni, unohdan tehdä asioita, joista minä nautin – mietin vain sitä, mistä tuo toinen pitäisi ja mikä olisi hänelle hyvää. Ja se sellainen itsensä unohtaminen ei kyllä tee yhtään kenellekään yhtään hyvää. Huomaan usein olevani kireä kuin viulun kieli, marttyyri sisälläni nostelee päätään päivänä aikana useammin kuin mihin yhden käden sormet riittävät, ja tietysti tuo pieni viisas ihminen aistii sen, ja vastaa siihen samanlaisilla tunteilla kuin mitä itse tarjoilen. Yritänkin tällä hetkellä opetella pois tuosta näennäisestä epäitsekkyydestä, joka oikeastaan onkin itsekästä. Itselleen on suotava ihan se sama kaikki hyvä, minkä soisi kaikille rakkaimilleenkin.

Tänään ilahdutan itseäni tunnin padelilla tuossa viereisellä kentällä heti kun ensimmäinen työhomma on hoidettu. Olen kokeillut tuota peliä vasta kerran, ja silloinkin nelinpeliksi tarkoitettua kahdestaan poikaystävän kanssa, ja olen oikeastaan vielä aika surkea. Lyönnit lähtevät ihan liian kovaa, ihan liian korkealla enkä tuota seinienkään käyttöä ole vielä ihan oivaltanut, mutta siitä huolimatta olen jo ihan koukussa. Rakastan sulkapalloa, ja olen siinä oikeastaan aika hyvä, ja padel tuntuu vielä sitäkin paremmalta. Ehkä juuri siksi, että tiedän tulevani tässä lajissa myös aika hyväksi, vaikka itse sanonkin. Ihanalta tuntuu myös se, että tätä voi tehdä ulkona ja yhdessä hyvien tyyppien kanssa, ja se liikkuminen tulee ihan siinä sivussa, melkein täysin huomaamatta. Mutta sitä liikuntaa kyllä ihan todella siis tulee: olin ensimmäisen treenin jälkeen ihan hiestä märkä ja lihaksia (erityisesti pakaroita ja lyöntikättä) särki treeniä seuraavina päivinä ihan älyttömästi. Ah, tuntuu niin ihanalta kun tietää, että se oma (ja yhteinen) laji on nyt ehkä vihdoinkin löytynyt.

Nämä kuvat on itse asiassa napattu muutama tunti sen ensimmäisen padel- kokeilun jälkeen, ja näkeehän sen naamastakin että jotain hyvää ja ihanaa on juuri tapahtunut. Vaikka voi tuo ilme kyllä johtua siitä kameran takana seisoneesta tyypistäkin, joka itse asiassa alkaa olla kuvaajana jo aika hyvä, vai mitä sanotte?

2 Comments
  • Millapa
    Posted at 23:30h, 03 heinäkuun Vastaa

    Saanko kysyä mistä kuvissa näkyvä farkkurotsi on peräisin?

    • Sanni
      Posted at 17:18h, 04 heinäkuun Vastaa

      Takki on Bik Bokista, Never Denim-mallistosta, mutta jo muutaman vuoden takaa valitettavasti.

Post A Comment