Hotelli puussa

Tuleekohan teillä jo nää mun Pohjois-Ruotsi hehkutukset korvista ulos. Oon tuutannu näitä aika ahkerasti instassa niin stoorien kuin kuvienkin muodossa, eikä niiltä olla täällä blogissakaan vältytty. Silläkin uhalla, että puskee jo korvakäytävistä ulos, niin halusin vielä kertoa vähän tästä hotellista, jossa majoituimme. 

En tiedä teistä, mutta mä oon aina matkustaessa ollut se tyyppi, joka haluaa käyttää reissussa rahat mieluummin syömiseen, tekemiseen ja liikkumiseen kuin siihen, millaisessa huoneessa yönsä viettää. Etelä-Amerikassa reissatessa yövyttiin pääasiassa parin euron hostelleissa. Jenkeissäkin olen majoittunut usein niissä halvoissa hostelleissa, joissa huone jaetaan 10 muun henkilön kanssa. Nyt ehkä viimeiset kuusi vuotta olen majoittunut lähinnä Airbnb-asunnoissa ja nekin on valittu hinta, eikä instaystävällisyys edellä. Toki kaikkiin näihin vuosiin on mahtunut myös sellaisia retkiä, jolloin on halunnut majoittua vähän paremmin, mutta olen pannut merkille että sellaisilla kerroilla on tullut nähtyä vähemmän, sillä huoneessa ja niissä kuohkeissa hotellilakanoissa on ollut vähän liiankin mukavaa. 

Tuolla muutaman viikon takaisella reissulla nukuttiin pikajunan lisäksi öitä myös puussa. Kuulostaa ehkä jännältä, ja olikin juuri sitä. Luleåsta n.tunnin ajomatkan päässä on Harards niminen kaupunki (kunta? Alue? En ole ihan varma) , jossa tuo ihana, ihana Treehotel sijaitsee. Saavuimme aamulla anivarhain Luleåån. Oli vielä pimeää ja vettä tihutti. Oli juuri sellainen todella ankea ja ruma marraskuinen aamu. Nukahdin autoon ehkä kahden minuutin kohdalla ja heräsin perillä ihan valkeaan maisemaan ja kirkkaaseen taivaaseen. En ihan tajua, mitä tuossa tunnin aikana oli tapahtunut paitsi ihme. 

Söimme yhdessä aamiaista tuon Treehotelin päärakennuksessa, joka oli sellainen herttainen, kodikas vanha kartano. Sellainen, jonne sisään astuessa tuli sellainen fiilis kuin olisi mennyt rakkaaseen mummolaan. Tuli paloi takassa, pitkän käytävän varrella oli useita huoneita, joihin oli sisustettu kodinomaisesti pöytiä ja tuoleja aamiaisvieraille. Valo tulvi sisään valtavasti ikkunoista ja tupaan oli katettu hulppea aamiainen. Tuoretta leipää, tuorepuristettuja mehuja, erilaisia puuroja, smoothieta, hedelmiä, juustoja, leikkeleitä.,. Kaikka sitä mitä ihminen nyt mahdollisesti aamuisin voi haluta syödä. 

Päärakennuksen suloisuudesta huolimatta odotin erityisellä innolla sitä, että pääsisimme näkemään nuo puihin rakennetut huoneistot, joissa me tulisinme yöpymään. Päärakennukselta oli tuonne puuhotelli-kylään parinsadan metrin matka, joka tuntui kuitenkin noin seitsemältä kilometriltä johtuen siitä että tuo sinne johtanut polku oli aivan hengenvaarallisen liukas. Siis sellanen liukas, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Jokaista askeltaan sai suunnitella minuutin ennen sen ottamista. Ja aina toisinaan meitä oli useampi, jotka päädyimme siihen että kontaten oli turvallisin ja nopein päästä perille. Myös metsän halki rämpiminen oli sen polun sijaan aika yleinen valinta. 

Mutta voi veljet- olihan tuo ”kylä” sen kaiken liukastelun arvoinen. Vähintäänkin. En ole hetkeen nähnyt mitään yhtä maagisella tavalla kummallista ja kaunista. Muistan, että seisottiin Angien ja J.C:n kanssa siellä suut auki ja mietittiin, että kuinka tuo kaikki on oikeasti ollut mahdollista rakentaa. Ja vaikka maisema oli tähän aikaan vuodesta melko karu, niin se oli karu sellaisella kauniilla tavalla. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Minä vietin yöni tuossa ufossa, joka oli kaikin puolin aika jännittävä. Rakennukseen ei ollut olemassakaan avainta, eikä sen koommin siis mitään lukkoakaan. Sen kuin vain käveli puun juurelle, painoi nappia ja ufosta avautui luukku jostai alkoi laskeutua portaat maan kamaralle. Noita kapeita ja pitkiä portaita pitkin sitten aina kipusin huoneeseeni ja sieltä alas. Myönnettäköön, että ensimmäisen illallisen jälkeen oli ”hieman” kuumottavaa hipsiä takaisin tuonne yläilmoihin ja miettiä, että oikeastaan kuka tahansa pääsisi tänne huoneeseeni ihan milloin tahansa halutessaan. Erityisen jännittävältä se tuntui siksi, että olimme puhuneet ihan koko illallisen sarjamurhaajista ja älyttömimmistä tavoista tappaa ihminen. Voin kertoa, että nukuin ensimmäisen yön vähän katkonaisesti. Siitäkin huolimatta, että olin roudannut kaiken irtonaisen tuon ovena toimivan lattialuukun päälle, niin ettei sinne huoneeseen oikeasti kukaan olisi päässyt. Ei sillä, että sinne todellakaan kukaan olisi edes yrittänyt. Paikallinen eräoppaamme kertoi, että tuollapäin ole koskaan tapana lukita ovia- korkeintaan silloin jos lähtee pidemmäksi kuin viikoksi kotoaan. Ja nyt kun muistelen, niin ei meilläkään Torniossa asuessamme ollut koskaan tapana lukita oviamme. Yleensä vielä jopa lähtiessä jätettiin harja oveen nojaamaan, jotta kaikki varmasti näkevät että Hurtigilla ei olla nyt kotona ja ovet on auki, että sisään vaan. Eikä kukaan siltikään koskaan kysymättä käynyt. Tai jos kävi niin ei ainakan mitään vienyt. 

Nyt karattiin kuitenkin jo aika kauas siitä alkuperäisestä aiheesta, joka oli siis se että halusin vaan kertoa, että aina toisinaan kannattaa ehkä satsata siihen miten majoittuu. Tuokin kokemus olisi ollut ihan toisenlainen, jos olisimme majoittuneet siinä päärakennuksessa, vaikka ihana sekin oli. Nyt heräsimme siihen, että metsä tuntui kasvavan sisällä asti. Oli niin hiljaista, että se melkein sattui. Jalkojemme allat ei ollut maa, ja pääkin oli lähempänä pilviä. Ihan mielettömän upea kokemus. Jos ja kun vielä joskus tuonne uudestaan menen niin tiedän kyllä missä majoitun. Ufon jätän seuraavalla kerralla ehkä muille ja valitsen tuon firefly-huoneiston. Se oli mieletön! 

Tags:
,
No Comments

Post A Comment