Meidän matkamme (uus)perheeksi

 

 

Muistan, että jo aika pian eron jälkeen ihmiset alkoivat kysellä, että pelottaako minua se, kuinka pieni lapsi vaikuttaa kumppanin löytämiseen. Yleensä nämä kysymykset esitettiin kolmen viinilasin jälkeen, mutta olivat selvästi sellaisia mitä oli kyllä mietitty jo ennen sitä ensimmäistäkään, mutta ei vaan oltu kehdattu kysyä. Ensinnäkin: en todellakaan eron jälkeen ajatellut, että kaipaisin uutta kumppana. En ollut oikeastaan koskaan elämässäni ollut yksin, vaan liihotellut aina suhteesta seuraavan, sillä kuvittelin että vain silloin minulla oli arvoa – kun olin jollekin jotain enemmän kuin muut. Suhde lapsen isän kanssa alkoi, kun olin vielä nuori, lapsi oikeastaan – ja kesti melkein kymmenen vuotta. Oli sanomattakin selvää, että halusin opetella olemaan yksin. Ja toiseksi: ei ollut käynyt edes mielessä, että lapsi voisi vaikuttaa/vaikeuttaa yhtään mitään sitten joskus kun uuden suhteen aika olisi.

 

Mutta tietysti se vaikuttaa. Ei välttämättä vaikeuta, mutta vaikuttaa.

 

On ihan eri asia rakentaa suhdetta, jossa on vain kaksi ihmistä, kuin suhdetta johon kuuluu muitakin. Jokainen pari, joka on koskaan saanut lapsen, tietää kuinka dynamiikka perheessä muuttuu – jokaisen lapsen saamisen jälkeen. Tilanne on tietysti vielä toisenlainen silloin kun suhteeseen kuuluu heti alkuun enemmän kuin kaksi ihmistä. Lisäksi tähän meidän kuvioon liittyi olennaisena osana myös ex-puoliso ja tämän vanhemmat, jotka ovat mukana niin minun kuin Albankin elämässä liki päivittäin. Se kaikki tuo tietysti vielä omat mausteensa uuteen suhteeseen.

Tapasin poikaystäväni melko pian eron jälkeen. Ymmärsimme toisiamme heti. Puhuimme jatkuvasti ja olimme yhdessä aina kun vain pystyimme vain huomataksemme ettei meistä kumpikaan, tulikuumista tunteista huolimatta, vielä ollut valmis suhteeseen. Annoimme asian olla. Näimme kuitenkin toisiamme edelleen aina toisinaan, mutta emme pitäneet enää juurikaan yhteyttä.Tiesin kuitenkin oikeastaan heti ensimmäisestä, tai viimeistään toisesta tapaamisesta asti, että olin löytänyt ihmisen jonka kanssa halusin jakaa kaiken, mutta tiesin myös olevani pitkän suhteen ja eron jälkeen niin sekaisin ja rikki, etten olisi voinut antaa yhtään kenellekään yhtään mitään. Tiesin, että täytyy löytää itsensä ennen kuin voi oikeasti löytää ketään toista. Halusin oppia olemaan yksin, kokea olevani kokonainen ja ehjä ilman ketään toista. Ensitapaamisesta meni melkein vuosi ennen kuin alkoi tuntua siltä, että olisi valmis suhteeseen. Tai siihen, että se tunne oli molemmilla samaan aikaan. Itse koin olevani valmis jo vähän aiemmin, toisella kesti vähän pidempään.

Poikaystävä tiesi Albasta jo ennen kuin oltiin koskaan edes nähty, joten lapsi-asiaa ei koskaan tarvinnut varsinaisesti ottaa puheeksi, vaan se oli luonnollinen osa meidän välisiä keskusteluita alusta asti. Muistan edelleen, kuinka lämpimältä ja jotenkin huojentavalta tuntui, kun poikaystävä sanoi jonkun puhelun jälkeen (olin todennäköisesti puhunut Albasta koko puhelun) ”musta yks sun viehättävimmistä piirteistä on se, minkälainen äiti sä oot” . Viimeistään silloin olin varma, että tämä on sellainen suhde, jossa on kosolti tilaa kaikille meille kolmelle. Kuitenkin aika pitkään seurustelun alkamisen jälkeen näimme toisiamme vain silloin, kun lapsi oli isällään, sillä en halunnut tuoda lapsen elämään uusia ihmisiä ennen kuin kaikki olisi jotenkin täysin varmaa. Vaikka eihän mikään tietenkään koskaan ole. Mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan? Halusin, että suhde on vakaa, tasapainoinen ja me kaksi olemme saaneet olla myös ihan vain kahdestaan. Tietysti halusin pitää myös lapsen elämän mahdollisimman tasaisena ja tuttuna, sillä erossa ja kahdessa kodissa oli jo ihan riittävästi muuttujia. Minä ja Alba harjoittelimme myös elämää kahdestaan, se kaikki oli meillekin uutta. Tuntui kuitenkin jotenkin omituiselta, etteivät kaksi elämäni tärkeintä tyyppiä tunteneet toisiaan. Tiesivät toisistaan kyllä, mutta eivät kuitenkaan tunteneet sillä tavalla, kun minä molemmat tunsin. Tuntui siltä, että poikaystävä tiesi ja näki elämästäni vain 25%,  kun ei nähnyt ja ollut mukana siinä tavallisessa lapsen kanssa eletyssä arjessa. Ja toisaalta tuntui hassulta myös se, ettei Alba tuntenut Ramia, ihmistä jonka kanssa vietin kaiken sen ajan, jota en viettänyt lapsen kanssa.

Kun nuo kaksi sitten lopulta tapasivat tuntui siltä, kun se ei oikeastaan olisi ollut ensimmäinen kerta, kummallekaan heistä. Rami ja Alba ovat alusta lähtien olleet ennen kaikkea toisilleen kaverit. Jos lapselta kysyy, niin Rami on paras riehumakaveri koko maailmassa. Heillä on omat leikkinsä; viuhtivalssi ja lentävä matto, joihon en todellakaan ole tervetullut mukaan. He leikkivät ninjoja, maalaavat toistensa naamat sinisiksi, soittavat yhdessä pianoa, juoksevat ympäri asuntoa ja ovat häiritsevän kovaäänisiä (oma periaatteeni kun on vähän sellainen, että villi saa olla, mutta huutaa ei tarvitse. Sängyllä saa hyppiä, sohvalla saa hyppiä, asunnosta voi tehdä esteradan ja ympäri kotia on täysin ok juosta tai kontata kilpaa, mutta sellainen turha huutaminen on kyllä juuri sitä itseään ja sivaltaa suoraan johonkin meikäläisen hermopinteeseen…), niin tuossa viimeisessä on ollut vähän kestämistä ja komentamista. Nykyään Alba kysyy aina ensimmäiseksi isältä tultuaan, että ”onhan Rami kotona?”. He katselevat yhdessä hämähäkki- ja käärmevideoita youtubesta. Eikä Alba koskaan lähde kotoa suukottamatta ja halaamatta Ramia, vaikka tämä on usein silloin täydessä unessa. Puhumme päivittäin poikaystävän kanssa lukuisia kertoja Albasta: tekemisistä, sanomisista tai siitä miten tietyt tilanteet olisi hyvä hoitaa, ja missä pelisäännöissä olisi vähän yhtenäistämisen varaa. Arki tuntuu kokonaiselta ja yhteiseltä.

Mutta.

Ei tämä aina tällaista ole ollut. Alkuun kaikki sujui suhteellisen mukavasti ja lupaavasti. Nuo kaksi näkivät toisiaan ehkä kerran viikossa muutaman tunnin ajan (poikaystävä oli aina töissä). Molemmat olivat näkemisestä aina innoissaan. Yhteenmuuton jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Ainakin omassa päässäni. Nyt olimmekin saman katon alla kaikki me kolme. Ei voinutkaan enää valita sellaisia sopivia päiviä, jolloin olisimme yhdessä. Ja sopivalla tarkoitan sellaisia päiviä, jolloin lapsi ei ollut väsynyt ja kiukkuinen päivästään, ja poikaystäväkään ei ollut paiskinut 12 tunnin päiviä kolme viikkoa putkeen ja ollut rättiväsynyt ja stressaantunut. Olosuhteet yhteiselle ajalle olivat siis aina ennen yhteenmuuttoa olleet otolliset, itse valitut ja järjestetyt hetket. Voi olla, että mikään ei yhteenmuuton jälkeen oikeasti muuttunut missään muualla, kuin minun päässäni. Mutta yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että kaikki oli ehkä sittenkin edennyt tähän pisteeseen liian nopeasti. Ehkä lapsi ei ollutkaan vielä valmis tähän, poikaystävästä puhumattakaan.
Vaikka todellisuudessa minä taisin olla ainoa, joka ei ollut.

Oli kesä. Päiväkoti oli kiinni, ja lapsi lomaili kokonaiset kaksi kuukautta. Usein aamuisin tuntui siltä, että kotoa piti päästä nopeasti pois, jotta kukaan ei hermostuisi kehenkään. Nyt jälkikäteen katsottuna tuntuukin siltä, että vietimme lapsen kanssa ihan koko kesän, aamusta iltaan, ulkona. Olimme myös paljon pois kotoa: mökillä tai mummolassa. Eikä siinä mitään, kesä oli lämpimin ja kaunein miesmuistiin. Mutta silti jossain takaraivossa kyti ajatus siitä, että pakenen jotain. Pelotti. Enkä oikein osannut edes sanoittaa että mikä. Aloin jo jossain vaiheessa ajatella, että ei tämä homma nyt taida oikein toimia. Ajattelin, että vaikka me toimimmekin hyvin yhteen pareina (minä ja Alba, Alba ja Rami sekä minä ja Rami) niin ehkä emme toimi niin ryhmänä. Haaveilin sellaisesta tavallisesta (ydin)perhe-elämästä, jossa kaikkien roolit ovat luontevat alusta lähtien. Haaveilin arjesta, jossa tehdään asioita yhdessä. Ja ennen kaikkea: ollaan yhdessä tekemättä mitään. Syytin aivan takuulla toistakin usein siitä, ettei sitä sellaista haaveilemaani perhe-elämää ollut. Vaan ihmekös tuo , sillä en uskaltanut antaa sille edes tilaisuutta. Poikaystävä ihmetteli joka päivä sitä, että olimme hävinneet ennen kuin hän edes heräsi, hän ehdotteli jatkuvasti yhdessä tekemistä ja halusi olla mukana minne ikinä menimmekään, mikäli töiltään vain ehti. Torppasin kuitenkin kaiken sillä verukkeella että halusin viettää aikaa lapsen kanssa kahdestaan, sillä en saanut olla tämän kanssa aina kun halusin, ja että lapsikin tarvitsi kahdenkeskistä aikaa. Todellisuudessa pelkäsin, että huomaamme ettemme osaakkaan olla tiimi, ja käymme vain toistemme hermoille. Pelkäsin sen todellisen lapsiarjen lyövän poikaystävää naamaan, ihan kirjaimellisesti. Pelkäsin myös, että lapsi kärsii kun hän joutuu jakamaan huomion jonkun toisen kanssa. Pelkäsin epäonnistua. Ja juuri niin tein, kun en uskaltanut edes kokeilla. Pelkäsin varmaan vähän myös sitä, että en näytä poikaystävän silmissä enää pelkästään siltä hyvältä äidiltä, josta hän viehättyi, ja joka osaa toimia kaikissa tilanteissa oikein ja johdonmukaisesti. Pelotti, että hän näkee että olenkin oikeastaan ihan surkea, tai korkeintaan keskinkertainen äiti. En todellakaan ollut suhteeseen alkaessani osannut varautua sellaiseen määrään pelkoa. Miksi siitä ei puhuttu missään, miksi kukaan ei ollut kertonut? Ajattelin, että olen varmasti yksin näiden tunteideni kanssa, sillä juuri siltä se tuntui, kun ympärillä eikä lähipiirissä ollut ketään, joka olisi edes vähän laidasta  ymmärtänyt mistä puhuin. Ja lopulta kävikin niin, etten enää uskaltanut puhua. En puhunut ystäville, sillä pelkäsin että he tuomitsevat kertomani perusteella minut ja koko suhteen. Enkä uskaltanut puhua poikaystävällekään, ettei tämä olisi kuvittelut minun oikeasti epäilevän parisuhdettamme. Kipuilin asian kanssa täysin yksin.

Kuuman ja pitkän kesän jälkeen saapui pelastus: syksy. Ei voinutkaan paeta enää puistoihin ja kaupungin uimaloihin. Arkea elettiinkin kotona, kaikki me kolme. Ja tiedättekö mitä? Tämä tavallinen, toisinaan hermoja raastava, mutta silti aika tosi ihana arki, on ollut parasta mitä meille on tapahtunut. Aika usein olen miettinyt, että tätäkö minä ihan todella pelkäsin?  Syksyn ja talven aikana lapsen ja poikaystävän suhde on muuttunut: he ovat edelleen kavereita, mutta Rami on Alballe nyt myös aikuinen. Rajoja asettava ja rakastava aikuinen. Ei enää pelkkä leikkikaveri. Minun ei tarvitse enää yksin olla se ilonpilaaja, joka kieltää ja käskee ja kehottaa- meitä on nyt kaksi. Ja se tuntuu ihanalta. Meidän kolmen elämä on erilaista, kun olin kuvitellut uusperhe-elämän olevan, mutta se ei ole ollenkaan huono asia.

2 Comments
  • Pina y coco
    Posted at 17:51h, 01 maaliskuun Vastaa

    Moi!

    Kirjoitit tosi kauniisti aiheesta, vaikka en siihen pystykään samaistumaan. Tsemppiä uusperhe elämään! :)

    yst.Pinja // http://www.pinaycoco.fi

  • Veera
    Posted at 06:33h, 06 maaliskuun Vastaa

    Hei, itseäni koskettava aihe. Tuore ero. Pelkoa lähinnä muiden mielipiteistä. Pakko jatkaa elämää mutta pelko muiden reaktioista kun oma tie löytynyt nopeasti, heti eron jälkeen. Ja kyllä asioita pohdittu niin että päätä särkee. Mielestäni jokaisen pitäisi antaa toiselle mahdollisuus olla onnellinen. Joskus joutuu tehdä rankkoja ratkaisuja mutta itsellä ratkaisuun vaikutti myös se, että halusin toisenkin olevan vielä joku päivä onnellinen..Kumpa osaisi heittäytyä uuteen onneen välittämättä muiden mielipiteistä. Lapsillekin pitkässä juoksussa terveempää kuin surussa vellominen.

Post A Comment