Mitään lisäämättä tai mitään pois ottamatta

 

Onnellinen olo. Tosi, tosi, tosi onnellinen. Sellainen, että sisällä kuplii, hymyilyttää ja on vaikea keskittyä mihinkään, kun on niin hyvä olla. Parasta tässä olossa on se, ettei tähän ole mitään varsinaista syytä. Vaikka samaan aikaan on tavallaan montakin. Viikonloppu oli ihana. Olimme Alban kanssa mun vanhempien luona, ja koska sunnuntaina juhlittiin siskon tyttären ripille pääsyä, niin kotikotona oli meidän lisäksi paljon muutakin perhettä. Aika moni teistä varmaan tietääkin, että tulen suurehkosta perheestä. Meitä lapsia on kahdeksan. Suurehko sen vuoksi, että niissä ympyröissä, joissa kasvoin tuo kahdeksan ei ollut lapsiluku eikä mikään. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajattelin, että meillä oli pieni perhe, sillä lähes kaikilla ystävillä oli sisaruksia enemmän kuin mulla. Oikeastaan vasta oman lapsen saamisen jälkeen olen alkanut hahmottaa kuinka järkyttävän paljon kahdeksan lasta on. Yksikin kun tuntuu välillä todella paljolta.

Aivan kuten kaikissa muissakin suhteissa niin myös perhesuhteissa on erilaisia vaiheita. Mitä enemmän perheenjäseniä, sitä enemmän vaiheita ja tapahtumia olettaisin. Eikä tällaiset liki koko perheen viikonloput ole aina mitään helppoja, hauskoja tai rentoja olleet – joskus ihan päinvastoin. Mutta nykyään kuitenkin yhä useammin on aivan mukavaa ja antoisaa. Ja viime viikonloppu tuntui ihan erityisen mukavalta. Usein tuollaisen useamman päivän sosialisoinnin jälkeen sitä on ihan puhki, ja kaipaa yksinoloa ihan hirvittävästi. Eilen illalla sellaista oloa ei kuitenkaan tullut. Olin ihan täynnä energiaa ja muistin, että siltä musta oikeastaan on suurimman osan elämästäni ihmisten kanssa vietetyn ajan jälkeen tuntunut. Tuli sellainen turvallinen tunne siitä, että alan hiljalleen tulla takaisin itsekseni. Illalla kun makasimme sängyssä sanoin ääneenkin, että en ehkä vielä koskaan ole pitänyt elämästäni ja itsestäni niin paljon kuin nyt. En oikeastaan kaipaa elämääni mitään lisää (paitsi ehkä mielenkiintoisia työprojekteja ja vähän vahvemman selkärangan), eikä elämässä toisaalta ole mitään sellaista, minkä tahtoisin siitä poistaa.

Ja siinä oikeastaan kaikki, mitä halusin tänään sanoa.

pst. fun fact tuosta viimeisestä kuvasta: toisella meistä on 10cm korot, toisella ei ole edes kenkiä. Voin paljastaa, että minä olen se, jolla on ne korot. Olen myös se, joka on ajatellut että me kaikki viisi siskosta ollaan suunnilleen saman pituisia.
Ei me ehkä olla.

No Comments

Post A Comment