Millaista olisi ollut olla Steve Jobsin tytär?

Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja BookBeat

 

 

Hyvin todennäköisesti tiedät kuka on Steve Jobs. Tiedät miltä hän näytti, ja suunnilleen sen mitä hän elämällään teki. Tiedät mistä hänet tunnetaan, vaikka et tuntisi hänen tarinaansa sen tarkemmin. Minä ainakin tiesin. Kun kuulin syksyllä, että hänen tyttärensä on kirjoittanut kirjan, joka käsitteli ainakin osaltaan sitä miltä tuntui olla Steve Jobsin tytär- mielenkiintoni heräsi heti. Eikä vähiten siksi, etten koskaan ollut edes tiennyt että Steve Jobsilla oli tytär. Tai itse asiassa hänellä oli niitä kolme. Kuulin myös, ettei tuo kirja – Pikkusintti – olisi varsinaisesti mikään ylistys Steve Jobsin mahtavuudesta isänä ja ihmisenä. Pikku Sintin on kirjoittanut tytär, Lisa Brennan- Jobs, jonka isyyttä Steve Jobs ei suostunut julkisesti tunnustamaan vuosiin, ja jonka elämään tämä kuului vain tiettyinä ajanjaksoina, varsin satunnaisesti. Kevään kirjoista tämä oli yksi, joita odotin ihan valtavasti. Toivoin, ettei tämä olisi sellainen ikävä skandaalinkäryinen paljastuskirja, ja sitä tämä ei kyllä onnekseni todellakaan ollut.

Kirja alkaa niin, että Steve on jo todella sairas ja tytärkin aikuinen. Ensimmäisestä luvusta välittyy  kuva, että isä ja tytär eivät ole kovinkaan läheisissä väleissä keskenään. Tytär vaeltelee isänsä talossa miettien mitä kaikkea voisi sieltä varastaa, samaan aikaan kun kuolemansairas isä istuu tyynyihin tuettuna makuuhuoneeksi muuttuneessa työhuoneessaan ja saa ravintonsa letkuilla. Ärsytti. Sekä tyttären käytös, että se että heti alkuun minulle kerrottiin etteivät he päätynetkään sellaiseen hienoon sovintoon isän kuolinvuoteella, kuten elokuvissa yleensä tapahtui. Olin toivonut, että tässäkin tarinassa kävisi niin. Sitten muistin, että tämä kirja on totta- ei elokuva, eikä fiktiota. Totta. Elämää sellaisena kuin se on. Tai voi olla.

Ehkä kirjan ensimmäisestä kappaleesta johtuen olin pitkään jotenkin ärsyyntynyt kirjan kirjoittajaan. Hän ärsytti minua kaikkitietävänä, itseään muita parempana pitävänä lapsena ja hän ärsytti minua varttuessaan. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä myötätuntoisempi minusta tuli. Voin vain kuvitella millaista olisi kasvaa niin, että kaikki ympärillä tuntuvat tietävän isäsi, vaikka et itsekään oikeastaan tunne häntä. Mutta sitä en osaa kuvitella miltä tuntuisi, kun oma isä ei haluaisi vuosikymmeneen tunnustaa olevansa isäni.

Huolimatta siitä, ettei Steve ollut juurikaan läsnä tyttärensä elämänsä tai silloinkin kun oli, tuntui siltä ettei hän oikeastaan olisi halunnut olla – niin juuri tuo, että hän oli Steve Jobsin tytär tuntui olevan usein tyttären supervoima. Hän koki ylemmyydentuntoa ja erityisyyttä siksi, että hänen isänsä oli juuri Steve Jobs. Ja se tuntui aivan mielipuolisen surulliselta. Etenkin, kun isä antoi samaan aikaan lehdistölle haastatteluja, joissa sanoi sellaisia asioita kuin noin 28% Yhdysvaltain mielispuolisista asukkaista voisi olla sen tytön isä. Huolimatta siitä, että tämän isyys oli todistettu DNA-testein jo hyvin pian lapsen syntymän jälkeen.

 

 

 

 

Steve Jobs oli kirjan perusteella suhteissaan ja sanomisissaan usein kömpelö ja ajattelematon. Sanoi sellaisia asioita, mitä omalle lapselleen tai oikeastaan kenellekään muullekaan ei kuuluisi koskaan sanoa. Hän oli kylmäkiskoinen ja mielipiteissään usein järkähtämätön. Mutta silti, syystä tai toisesta tunsin usein sympatiaa häntä kohtaan. Tuntui siltä, että Steve oli kuin pieni lapsi, joka oli jäänyt itse vaille sellaista, mitä hänen olisi nyt kuulunut lapselleen antaa. Hän ei ollut saanut (tai halunnut) kasvaa isäksi lapsensa rinnalla, kuten useimmat isät. Hän ei tiennyt kuinka lasten kanssa ollaan, eikä hän osannut kuroa umpoon sitä kuilua joka isän ja tyttären väliin oli vuosien erossa olemisen aikana syntynyt. Hän ei osannut kohdata itseään, eikä siksi kyennyt siihen tyttärensä kanssakaan.

”Isättömyys ei ollut mitenkään ainutlaatuista eikä edes mainittavaa. Minun isäni merkitys oli toisaalla. Minun kasvattamiseni sijaan hän keksi maailmaa mullistavia koneita; häh oli kuuluisa, monitaitoinen ja etevä seuramies.,. Tuskinpa kukaan ajatteli: kyllä tuon kaverin olisi pitänyt käyttää elämänsä tyttärensä kasvattamiseen. Melkoisen julkeaa. Kuinka syvästi sitten surinkin sitä, että olin menettänyt isäni niin moniksi vuosiksi, ja kuinka rajusti tuo suru minusta pulppusikin, tukahdutin sen tai en ollut siitä täysin tietoinen: olin väärässä ja itsekäs; en ollut mitään. En suostunut ajattelemaan mitä hänelle merkitsin tai mitä hän merkitsi minulle, enkä edes isien ja lasten merkittävyyttä toisilleen yleisesti ottaen- olin niin tottunut kieltäytymään koko ajatuksesta, etten edes havainnut sitä: se oli ilmaa, jota hengitin.”

 

 

 

 

 

Sydäntä särki kirjaa lukiessani monessakin kohtaa, mutta silti yksi kohta osui erityisen syvälle. Brennan- Jobs muutti teinivuosinaan isänsä luo (sinnekin todella kohtuuttomin, isänsä laatimin, ehdoin). Kun hän oli vuoden verran isänsä luona asuttuaan toivonut, että isä matkalla työhuoneeseensa olisi tullut ovelle toivottamaan tyttärelleen hyvää yötä – uskalsi toivoa tätä isältään ääneen; kertoi tälle tuntevansa itsensä hirvittävän yksinäiseksi tuossa valtavassa talossa- kuului Isän vastaus ykskantaan ”ei se kuule käy”. Se lause viilsi suoraan tuonne jonnekin äitiyden pehmentämään sydämeeni. Vielä karumman tuosta isän vastauksesta teki ehkä se, että tyttären kysyttyä samaa asiaa isänsä vaimolta – äitipuoleltaan- vastasi tämä empimättä ”toki”. En voinut käsittää, kuinka johonkin niin pieneen ja vaatimattomaan – mutta kuitenkin lapselle tärkeään – pyyntöön voi mitenkään vastata että se ei kuule käy. Kyllähän sellaisen nyt vain on käytävä.

Kaikkein surullisinta tässä Lisa Brennan-Jobsin Pikkusintissä oli se kuinka kovasti lapsi yritti saada isänsä hyväksynnän, koskaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuntui, että kaikki hänen elämässään liittyi siihen, kuinka isä näkisi hänet sitten kulloistenkin valintojen jälkeen. Pitäisikö isä hänestä enemmän sitten, jos hän valitsisikin näin. Mahtuisikohan hän sitten isänsä rakkaimpien piiriin, jos ei olisikaan niin paljon sitä vaan vähän enemmän tätä.  Tytär syytti jatkuvasti itseään siitä, ettei kelvannut isälleen, koki olevansa vääränlainen ja jotenkin epäkelpo. Tuntuu melkein absurdilta, että ihminen joka ei juurikaan ollut läsnä, ja joka ei osannut osoittaa kiintymystään tai rakkauttaan, oli kuitenkin se joka vaikutti tyttäreen kaikkein eniten; hänen valintoihinsa, tekemisiinsä, sanomisiinsa ja tekemättä jättämisiin. En vielä kirjan loputtuakaan osannut päättää kummat hetken olivat surullisempia; ne joissa isä oli mukana, vai ne joissa hän ei ollut. Ihan kuin en osannut päättää sitäkään kumman puolelle asetuin; isän vai tyttären. Lopulta heitä molempia oli oikeastaan aika helppo ymmärtää.

 

 

Vaikka kirja on ennen kaikkea kertomus isän ja tyttären suhteesta, niin mielestäni Brennan-Jobsin äiti ansaitsee ehdottomasti myös muutaman sanan: pidin tuosta naisesta ihan älyttömästi, kaikesta hänen näennäisestä sekoilustaan ja keskenkasvuisuudestaan huolimatta. Erityisesti kohta, jossa hän lähetti silloin 4-vuotiaasta tytärestään Stevelle kuvan jossa tytöllä oli vain Groucho Marx – hassuttelulasit päässään ( ne sellaiset joissa on suuri nenä (kuten Stevellä itsellään oli) ja mustat viikset) ja kirjoitti kuvan taakse >>kyllä tuo tyttö mahtaa olla sinun lapsesi>> Vastauksena haastatteluun, jossa Steve oli arvellut, että 28% Yhdysvaltain miespuolisista asukkaista voisi olla tytön isä. Lukijana tuntui jotenkin huojentavalta ajatella, että vaikka Brennan-Jobs ei koskaan saanut sellaista isää, kuin olisi tarvinnut, niin hänellä oli kuitenkin sellainen äiti, jollaista ei olisi edes osannut toivoa. Huolimatta siitä, että äiti käyttäytyi välillä täysin käsittämättömällä tavalla ja päästi suustaan sellaisia asioita mitä aikuisen ei koskaan lasten seurassa tulisi päästää, oli silti alusta alkaen selvää että tämä rakasti tytärtään enemmän kuin mitään, ja yritti parhaansa kaikella mitä hänellä oli, ja se oli lopulta kuitenkin riittävästi.

 

 

Tämä oli muuten ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin liki alusta loppuun. Latasin BookBeatin ihan vain juuri tätä kirjaa varten, sillä halusin antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Ja ehkä vähän myös siksi, että tällä viikolla oli aivan järjettömän paljon töitä, eikä lukemiselle ollut aikaa niin paljon, kuin sitä olisin tarvinnut. Olen aina pitänyt lukemista huomattavasti mukavampana, kuin kuuntelemista – mutta nyt taisin oivaltaa myös kuuntelun hienouden. On ihanaa, kun kädet ovat vapaana ja samalla kun elää jossain muualla, voi saada aikaan asioita myös tässä ajassa ja elämässä. Siivosin vaatekaapit, pyyhin kaikkien viherkasvien lehdet, vaihdoin imurin pölypussin, pyyhin asunnon kaikki 7 ovea, siivosin kosmetiikkakorit-  tein toisin sanoen kaikkea sellaista, mitä harvoin tulee muuten tehtyä. Nyt en edes varsinaisesti ajatellut tekeväni mitään, sillä keskityin vaan kuulemaan millaista oli olla Steve Jobsin tytär. Sen lisäksi, että koti on puhtaampi kuin aikoihin, tiedän nyt myös miltä se on tuntunut. Ainakin vähän laidasta. Enkä voisi olla onnellisempi siitä, etten se lapsi ollut minä.

BookBeat tarjoaa nyt teille lukijoille ilmaisen kuukauden palveluun täällä (etu on vain uusille asiakkaille). Sieltä löytyy tämän Pikkusintin lisäksi myös tuhansia muita ääni- ja e-kirjoja. Uututeena BookBeatilla on nyt perhetilit ja lasten omat profiilit.

Tämän Pikkusintin suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan vähintään 1.25x – nopeudella, sillä lukijan tahti oli todella verkkainen. Tuskastuin ennen kuin 5% kirjasta oli tullut täyteen, ennen kuin kuulin että vauhtia voi nopeuttaa. Itse kuuntelin suurimman osan kirjasta 1,75x nopeudella, mutta poikaystävän mielestä se kuulosti täysin mielipuoliselta, joten en ole varma voinko suositella sitä kenellekään.

Jos olet lukenut/kuunnellut kirjan, niin olisi kiva kuulla millaisia ajatuksia heräsi.

No Comments

Post A Comment