Äiti

 

Siitä lähtien, kun Alba on syntynyt – tai oikeastaan jo pitkään ennen sitä – mieluisin asia itsessäni on ollut se, että olen äiti (tai tulen olemaan äiti). Emme olleet ehtineet yrittää lasta kovin pitkään, vaan ns.ensimmäisellä tärppäsi. Oli uudenvuotenaatto. En olle koskaan ollut kovinkaan kärryillä kuukautiskierrostani, mutta silloin tuntui, että edellisistä kuukausista oli ikuisuus. Mutta raskaustestin tein, jotta tietäisin ostasimmeko skumppaa seuraavan päivän juhlintoihin vai emme.
Testi näytti, ettei kannattaisi.

Olin raskaudesta sekä innoissani, että hämilläni. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ollut oikeastaan ehtinyt valmistautua raskaaksi tulemiseen, mikä toisaalta oli vain hyvä asia. Kerroin raskaudesta kaikille varmaan jo ennen viikko kahdeksan, ihan vain koska olin niin innoissani. Pari päivää tuon positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen menimme ystäväpariskunnan luo kylään, ja sovimme hississä ennen sisään astumista, ettei kerrota asiasta vielä. Lapsen isä kertoi raskaudesta ennen kuin ovi ole ehtinyt kunnolla edes aueta. Ja samaa linjaa noudattelin myös itse. Tammikuun alussa oli Venla- gaala, jossa Iholla-sarja oli ehdolla vuoden Realityksi. Olin silloin ehkä juuri juuri toisella kuulla, ja kerroin raskaudesta aivan kaikille: mm. Arman Alizadille, joka voitti tuon vuoden parhaan realityn pystin meidän nenämme edestä. Menin onnittelemaan, ja kerroin olevani jäinen siksi koska en ole juonut mitään koska olen raskaana. Hän kiitti onnitteluista, mutta ei onnitellut takaisin.  Sen jälkeen pidin Armanista vähän vähemmän. Sillä ajattelin, että kaikkien pitäisi ola minun raskaudestani suunnilleen yhtä innoissaan, kuin minäkin olin. Onnitella nyt vähintääkin.

Elin raskausaikana todella normaalia elämää. Kävin edelleen toisinaan ulkona tanssimassa ystävieni kanssa. Olin sosiaalisesti varmaan aktiivisempi, kuin olin ennen raskautta ollut. Olimme jatkuvasti menossa, ja se tuntui silloin jotenkin todella tärkeältä. Että minuahan ei yksi raskaus hidasta, tai muuta. Nyt se tuntuu vähän huvittavalta todistelulta, mutta se sallitatkoon.

 

Sitten kun Alba lopulta, liki 42 viikon odotuksen jälkeen, syntyi. Olin niin onnellinen ja jotenkin täysi, kuin voin kuvitella ihmisen koskaan olevan. Teki mieli huutaa koko maailmalle, että tajuatteko mitä minulle, meille on juuri tapahtunut. Katsokaa nyt tätä. Meillä on lapsi. Minä olen äiti. Tuo pieni ihminen on kasvanut minun sisälläni 41 viikkoa ja kolme päivää, ja minä olen synnyttänyt hänet tähän maailman ja silti hän on täysin minusta erillinen, kokonainen, ehjä ihminen.

Vauvakupla kesti pitkään. Alkuun Alba nukkui. Siis lähinnä vain nukkui. Yöt, päivät- kaikki, koko ajan. Missä vain, mihin aikaan tahansa. Ehkä kahden kuukauden jälkeen se kuitenkin muuttui. Pahimmillaan herätyksiä oli yhdessä yössä 17. Vuorokauden ajat, päivät, viikot sekottuivat toisiinsa, muuttuivat yhdeksi taikinaksi. Lapsi nukkui vain silloin kun minä liikuin. Kävelin rattaiden kanssa tuntikaupalla ympäri kaupunkia niin väsyneenä, etten oikeasti olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Liikennevaloissakin vaunut täytyi pitää liikkeessä, tai lapsi heräsi. Silloin kun ulkona oli niin kamalaa, ettei sinne voinut mennä sillä rattaiden renkaat eivät olisi pyörineet loskassa, kävelin tuntikaupalla lapsi rintarepussa makuuhuoneesta keittiöön, ja sieltä olohuoneeseen. Heti, kun pysähdyin – lapsi heräsi.

Nyt tuo aika tuntuu niin kovin lyhyeltä, mutta silloin kun sitä eli, tuntui kuin en olisi koskaan elämälläni koskaan mitään muuta tehnytkään kuin kävelyttänyt lasta uneen.

Ensimmäisen syntymäpäivänsä iltana lapsi nukahti ensimmäisille kokonaisille yöunilleen. Ja pian sen jälkeen niin alkoi tapahtua oikeastaan joka yö. Sen jälkeen kaikki muuttui, taas. Tuon ensimmäisen vuoden aikana en käynyt juuri koskaan missään, sillä olin sellaiseen ihan liian väsynyt. En halunnut ystäviä kylään, sillä lapsi huusi niin paljon, ettei seurustelusta olisi tullut oikein mitään, tai niin ainakin ajattelin. Olin paljon kotona, jos kävelyita ei lasketa. Paljon yksin. Todella yksin.

Ensimmäisen vuoden, ja niiden kokonaisten yöunien, jälkeen aloin taas tuntea itseni itsekseni, ja kaikki helpottui. Elämä alkoi palautua vanhoihin uomiinsa, vaikka samaan aikaan mikään ei kuitenkaan ollut kuten ennen. Eikä tule koskaan enää olemaankaan. Ja se on ihanaa.

 

Olen puhunut täälllä noin sata kertaa aiemminkin Auta Antti! – podcastista, ja puhun siitä taas. Podcastissa sen kuuntelijat siis esittävät Antille kysymyksiä, joihin hän vastaa. Yhdessä ensimmäisistä jaksoista Antilta oli kysytty tällainen, takuulla monia mietittyvä kysymys:

 ”Oon 32v nainen ja yritän päättää haluaisinko lapsia. Lapset on musta ihan hauskoja ja klaaraisin varmaan yöheräämiset jne. mutta en koe kutsumusta äitiyteen. Ongelma on, että inhoan kaikkia äitijuttuja. Tutut äidit on kaikki viikonloput jossain skidiristeilyillä, lasten teattereissa, hoplopeissa tai vähintään lapsen kaverisynttäreillä. Kaikki tää kuulostaa musta painajaismaiselta. Inhoan melua ja vieraiden ihmisten kanssa juttelua. Mies, jonka kanssa sen muksun varmaan tekisin on samanlainen ellei pahempi.Voiko näistä lähtökohdista yrittää tehdä lapsesta normaalia vai tulisko siitä joku kouluampuja?”

Muistan ensinnäkin ajatelleni usein itse ihan samoin. Ajattelin, etten ole sellainen kun äitien jotenkin kuuluisi olla. JA sitten lapsen saatuani tajusin, ettei ole olemassakaan mitään sellaista universaalia äitiyden roolia, jota kuuluisi toteuttaa. Jokainen on äiti lapselleen omana itsenään, sellaisilla tavoilla jotka tuntuvat itselle luontevilta. Nimimerkillä: olen käynyt lapsen kanssa yhden kerran hoplopissa, enkä koskaan kaverisynttäreillä tai skidiristeilyillä.

Antti oli pyytänyt tuota jaksoa varten äiti-ystäväänsä vastaamaan kysymykseen hänen puolestaan, ja olen kirjoittanut tuon jaksossa kommentoineen äidin kirjeen ylös sellaisena kuin se oli, ja jaan sen nyt tässä teille. Ehkä siellä on joku, joka ei ole sitä vielä kuullut ja jolle se tekee saman kuin minulle. Antaa anteeksi sen, ettei äitinä oleminen tunnu aina maailman suurimmalta siunaukselta (kirouskin on käynyt monesti mielessä) , mutta kertoo kuitenkin samalla sen, ettei sitä vaihtaisi koskaan mihinkään. Eikä koskaan tule mitään suurempaa, kuin se oma lapsi.

”Vanhemmuutta on aivan turha suunnitella, koska kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Kysyjän dispositiosta jo huomaa, että hän ei ole niitä, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen, että kestovaippailu ja sormiruokailu ja kantoliinailu ja muut –ilut olisivat tarpeeksi tyydyttämään ihmisyyttä hänessä, vaan on varmasti niitä ihmisiä, jotka tuntevat näiden asioiden tyhjyyden kuminan sydänalassaan ja eläisivät jatkuvan eksistentiaalisen kriisin kourissa. Tässäkö tämä elämä oli? Näidenkö olisi tarkoitus olla niitä elämän parhaita vuosia? Millaista sanoinkuvaamatonta paskaa ne muut vuodet sitten ovat? Vanhemmuus on loppujenlopuksi vain sarja tapahtumia joiden tarkoitus on osoittaa sulle sun kyvyttömyytesi vanhempana. Plus muun muassa tää sä passiivin käyttö on yksi esimerkki siitä miten vanhemmuus voi turmella aivosolukkoa. Kukaan ei tätä osaa, mutta kaikki luulevat että muut osaavat. Kaikesta tulee huono omatunto. Jos tämän asian kanssa eläminen on ihan ok niin siitä vain porsimaan. Vanhemmuuden suurin salaisuus on se, että siinä vain villisti improtaan menemään täysin fiilispohjalta vaan kokeillaan jospa mä nyt sitten tekisin vaikka näin. Jotkut tekevät sitten huonoja kokeiluja. Esim. lasten rokottamatta jättäminen ja toiset sitten parempia kokeiluja esim. lasten rokottaminen. Mutta pointti on se, että kaikki vain haparoivat pimeässä yrittäen löytää fikkaria. Aivan jokainen vanhempi lähtee esikoisen kanssa sairaalasta epäuskoisena siitä, että antavatko ne tämän nyt minulle mukaan? Mitä hittoa?! Olettavatko ne että minä nyt tiedän mitä tälle pitää tehdä? Tämähän on vähän niinku oikea ihminen. Minähän pilaan tämän.

Hoplopia ja lapsi-synttäreitä minäkin pelkäsin mutta nykyään koen ne oikein kivoina asioina. Koska niiden ajan mun ei itse tarvitse viihdyttää silkohapsia. Leikkiminen on aivan poskettoman tylsää. Lapset rakastavat toistoa ja ovat banaalisen tarkkoja itsekeksimistään täysin mielivaltaisista  säännöistä. Se johtaa siihen, että leikkiminen on tylsän lisäksi myös täynnä sudenkuoppia, koska jos erehdyt ottamaan jonkun esineen käteesi väärässä kohdassa niin kaikki muut esineet lentävät kohta seinään.

Toiset äidit ovat internetseissä kamalinta mitä on, mutta livenä ne voivat olla tosi hyvä asia olla olemassa, kunhan hankkii ne äitikaverit jo ennen äitiyttä, ettei sitten tarvitse lähteä leikkipuistosta niitä naaraamaan. Yksi mun leikkipuistossa löytämäni äitikaveri on 23-vuotias lähihoitaja ja niin mukava kuin hän tavallaan onkin, niin sellainen tarjonta siellä saattaa olla; ohuehko. Kaikki äidit (isätkin varmaan) kuitenkin hassahtavat kaikista varoituksista huolimatta viimeistään sitten raskausaikana suunnittelemaan sitä millainen äiti minä olen. Ja miten minä sitten en tee tätä tai tuota asiaa. Se on kovin inhimillistä, mutta täysin typerää. Kuten monet inhimilliset asiat ovat. Kaikki kivat periaatteet täysimetyksestä ja ruutuajoista lentävät huutonaurun kera vuorotellen roskiin jossain vaiheessa, joten mitä vähemmän niitä erehtyy etukäteen laatimaan sen parempi psyykelle.

Jos sitten ei puhuta vanhemmuuden suunnittelemisesta vaan lisääntymisen suunnittelemisesta, niin siihen sanon hieman vakavammin, että se on sekä mahdotonta, että järkevää. Mahdotonta se on siksi, ettei se välttämättä tapahdu ihan sormia napsauttamalla vaan on yksi niistä asioista maailmassa, jota ei voi itse päättä tapahtuvaksi silloin kun haluaa. Tämän täydellisen kontrolloimattomuuden kohtaaminen ja sisäistäminen voi olla aika vaikea paikka, joka vetää nöyräksi ja surkeaksi jopa kaikkein pystyvimmät ja reippaimmat toimitusjohtajafitnessmallit.
Järkevää se on siksi, että mitä aikaisemmin siihen päättää ryhtyä sitä enemmän ovia jättää itselleen auki. Esimerkiksi mahdollisesti tarvittavien hoitojen tai jopa adoption suhteen.

Kouluampujiksi ei kasvateta vaan kouluampujiksi kasvetaan. Eli kaikki suhteellisen normaalit vanhemmat tekevät varmasti parhaansa, ja toivovat ettei lapsesta tulisi kouluampujaa. Mutta joistain silti tulee ja se on loppujenlopuksi täysin riippumatonta siitä mitä vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Ainoa eroa kouluampujien vanhemmissa ja muissa vanhemmissa on se, että kouluampujien äidit valvovat loppuelämänsä miettien mikä niistä heidän virheistään johti siihen, että näin tapahtui kun taas muut vanhemmat valvovat loppuelämänsä miettien että kävipäs heillä tuuri että kaikista niistä heidän vanhempina tekemistään virheistä huolimatta lapsesta ei kasvanut kouluampujaa. Sen tajuaminen että lapsi on oma yksilönsä, johon tavallinen rakastava vanhempi pystyy vain rajallisen määrän vaikuttamaan on asia, jonka jokainen vanhempi  jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan.

Oikein kivasti taas tämäkin osui ajoitukseltaan tämä kysymys, kun olen koko viikon hoivannut noroisia yrjökasoja ja sitten niiden tervehdyttyä taas huomannut, että ai niinoikeastaan ne olivat kivempia noroisina yrjökasoina kun terveinä ne ovat kiukkuisia ja riitelevät ja vaativat leikkimään, mikä on ihan kauheaa. Ja sitten oon taas vähän itkenyt, että miten paska äiti mä olen ku pidän lapsistani enemmän sairaina. Mutta tässä se vanhemmuus varmaan pähkinänkuoressa onkin: ei siinä logiikalla ole mitään osaa. Siksi terveiseni tälle kysyjäpololle ovatkin, että jos edes mietit sitä, niin anna mennä. Kun mietittiin yritetäänkö toista, käytiin pitkä keskustelu siitä, että ei saatana sittenkö taas tulee synnytyksen jälkeinen masennus ja ehkä keskenmenopettymykset ja sitten ei ainakaan ole koskaan enää vapaa-aikaa ja heipparallaa parisuhde ja ei vittu miten typerää on aloittaa alusta ja siirtää taas x-vuodella eteenpäin sitä hetkeä, jolloin ollaan taas vapaita edes käymään vessassa yksin, mutta silti ainoa argumentti joka siinä keskustelussa merkitsi mitään oli tämä: entä jos me 60-vuotiaina kadutaan ettei yritetty. Se oli ainoa argumentti asian puolesta, ja silti se voitti. Ja hetkeäkään en ole katunut. Se siinä on että sitä ei kadu. Vaikka järki sanoo, että tää on täysin mielipuolista niin kun se oma räkänokka katsoo sua silmiin, niin sitä ei kadu hetkeäkään. Niin yksinkertaista se on. Eli jos ei ole vakaumusta ja tietoa siitä, että ei lapsia halua, mikä on todella jees päätös sekin, vaan tuntee edes vähän kaipausta siihen hommaan, ja jos siihen on vielä mahdollisuuskin, lisääntymispartneri ja muu rekvisiitta, niin väitän että harva sitä katuu, kun taas jos ei edes yritä koska pelottaa, niin sen päätöksen kanssa eläminen loppuelämän ajan voi olla aika raskasta.”

 

 

Kiitos sinulle tuntematon äiti, joka sanoitit sen, mitä olen itse lukuisia kertoja yrittänyt siinä onnistumatta.

Edelleen, viiden vuoden jälkeen aika usein tuntuu, että paras asia minussa on se, että olen Alban äiti.

Tai ainakin se on asia, josta itsessäni olen kaikkein ylpein.

 

 

5 Comments
  • Pinja
    Posted at 13:53h, 23 toukokuun Vastaa

    Ihana teksti! Olen itse sen ikäinen, että lapsen hankintaa voisi alkaa hyvin miettimään (29v.). Olen ollut tosi pitkään parisuhteessa, ja olen sitä mieltä, että kumppanini olisi mitä parhain isä. Uskon, että perheemme tulisi olemaan mitä ihanin, ja tämän henkilön kanssa olisi hyvä saada lapsia. Ainoa pelkoni on oma sitoutumiskammoni ja skeptisyys elämänmittaisista parisuhteista. Uskon, että tietyt parisuhteet ovat hyviä ja sitten erotaan, ja rakastutaan toiseen, sellaista elämän kiertokulkua, mikä ei tarkoita, että parisuhteessa mikään olisi varsinaisesti mennyt vikaan, vaan se vain sattui esim. kestämään ihanat 10v. ja sitten loppui. Ja en näe siinä mitään pahaa. Tavallaan ajattelen, että nykyinen suhteeni saattaa myös joskus loppua, vaikka nyt en sitä lähitulevaisuudessa nääkään. Ajattelen, että onko ihan sairaan tyhmää hankkia lapsia, jos on näin parisuhdeskeptikko, ja näin ollen en voi varmasti tarjota ja luvata ikuista ydinperhettä. Ehkä liian henkilökohtainen kysymys, mutta olitko sinä parisuhteestasi täysin varma lapsen hankinnan hetkellä? Täytyykö sen olla määrittävä tekijä jotenkin? Kiitos ihanasta blogista! :)

    • sannitrishin
      Posted at 15:10h, 23 toukokuun Vastaa

      Mä ajattelen, että lapsi on se kaikkein korkein sitoutumisen muoto. Ei niinkään siihen puolisoon, vaan lapseen itseensä. Kuten sanoitkin, niin elämä tapahtuu. Enkä tiedä voiko koskaan mistään olla ihan täysin varma. Asiat, tilanteet ja ihmiset muuttuvat; se mikä on joskus ollut täysin varmaa, voikin muuttua myöhemmin joksikin muuksi.

      Jos on kovin sitoutumiskammoinen, tai pelkää elämän pysähtymistä, niin silloin lapsi voi olla joko aivan hirveän kipeä kasvunpaikka, tai sitten se voi olla parasta mitä olisi voinut tapahtua. Tai mitä tahansa siltä väliltä.

      Mä en ajattele, että asioista täytyisi olla täysi varmuus, jotta voisi yrittää. Ja tapahtuipa teidän parisuhteelle jatkossa mitä tahansa, niin se ei muuttaisi sitä, että lapsella olisi edelleen kaksi rakastavaa vanhempaa.

      Mä oon eronnut suhteesta, jossa oon joskus ollut täysin varma. Ja oon eronnut suhteesta, johon kuului lapsi. Ensimmäiset vuodet eron jälkeen olivat kamalia. Sille syyllisyyden ja epäonnistumisen tunteen määrälle ei ole olemassa sanoja. Mutta nykyään ajattelen jo armollisemmin: lapsella on nykyään kaksi perhettä, ja useita aikuisia ihmisiä, jotka välittävät, rakastavat ja kasvattavat. En enää ajattele olevani epäonnistunut, vaikka tuo ikuiseksi ajateltu suhde ei kestänytkään. Lapsen elämä on ehkä muuttunut, mutta sieltä ei ole kadonnut ketään – päinvastoin.

      Mä kannustaisin rohkeasti vaan yrittämään, jos yhtään tuntuu siltä.

    • sannitrishin
      Posted at 15:11h, 23 toukokuun Vastaa

      Niin, ja kiitos kommentista. Jäin miettimään tätä tosi pitkäksi aikaa. Enkä vieläkään oo ihan saanut pureskeltua paloiksi kaikkia niitä ajatuksia, jotka tästä heräsi. Mutta raapustin nyt jotain. Toivottavasti saat tolkkua.

  • Nelli
    Posted at 10:48h, 05 kesäkuun Vastaa

    Rakastan sun blogia, jokainen postaus on niin kauniisti kirjotettu ja täynnä oivalluksia elämästä. Kiitos. Kiitos. Kiitos <3

    • sannitrishin
      Posted at 10:51h, 05 kesäkuun Vastaa

      Ja mä rakastan tätä sun kommenttia! Kiitos, kiitos ja kiitos <3

      Että miten ihanaa, että sanoit ja luet ja tykkäät. Et ehkä edes tiedä kuinka paljon voimaa ja hyvää saan tästä.

Post A Comment