Postikortteja Gdanskista

 

Tuntuu ihanalta olla muualla kuin kotona, muualla kuin Helsingissä. Edellisestä ulkomaanreissusta on jo melkein vuosi, mutta edellisestä ystävien kanssa tehdystä reissusta varmaan kuusi. Eli oli ehkä jo aikakin.

Erityisen hyvältä tämä reissu tuntuu siksi, että olen täällä niiden kahden ystävän kanssa, jotka ovat olleet elämässäni kaikkein pisimpään, ihan pienestä lapsesta saakka, ja jotka takuulla tuntevat minut paremmin kuin kukaan muu. Olen sanonut usein, etten osaa enää nauraa ääneen, mutta nyt tämän vuorokauden aikana olen tajunnut, että kyllä muuten todellakin osaan. Se vaatii vain oikeat ihmiset, ja meidän kolmen kemioissa on jotain sellaista, mitä on hankalaa edes yrittää selittää. Mutta sen kyllä ymmärtää, jos näkee meidät vierestä. Se mitä toinen sanoo on aina paljon enemmän kuin ne sanat jotka tulevat ulos; niihin kietoutuu niin paljon yhteistä historiaa, muistoja ja tilanteita.

Just nyt tuntuu siltä, että hetkeen ei ole missään ollut niin tärkeää olla kuin täällä ja tässä, näiden ihmisten kanssa.

Kolme äitiä, kolme kolmekymppistä – ja silti edelleen tuntuu ihan siltä, että ollaan ne kymmenenvuotiaat tytöt, jotka pyöräilivät isän taskusta lainatut kolikot shortsien taskuissa rajan yli Ruotsiin karkkiostoksille, sillä siellä valikoima oli parempi kuin Suomessa.

Välillä mietin, että tuntuukohan vielä kuusikymppisenäkin siltä, ettei ihan tajua miten voi kokea olevansa niin voimakkaasti sekä äiti että lapsi samaan aikaan.

No Comments

Post A Comment