*tuotteet ja matka saatuja / Haglöfs

Viime viikon keskiviikkona hyppäsin aamulla Tukholmaan vievään koneeseen (kaiken tämän sekoilun jälkeen). En tiennyt matkasta juuri muuta kuin sen, että olin lähdössä reissuun Haglöfsin kanssa juhlistamaan heidän uutta, tällä viikolla myyntiin tulevaa, V Series- sarjan uutta anorakkia (joka on muuten valmistettu täysin kierrätetystä Nylon-kankaasta ja on vahvistettu VectranTM-materiaalilla, jota käytetään mm.syvänmeren tutkimusten kaapeleissa. Tuon materiaalin ansioista takki on tarkoitettu kestämään käytössä vuosikymmenet. Materiaali on myös täysin tuulen- ja vedenpitävä. Mainittavaa on myös se, että tuo kangas on jätetty värjäämättä jolloin on säästetty merkittävä määrä vettä. Takin suunnittelun lähtökohtana onkin ollut tehdä mahdollisimman vahva ja ympäristöystävällinen tuote). Olin etukäteen saanut aikatauluista tietoa sen verran, että tapaisin reissukaverit Tukholman Central Statiotinilla alkuillasta, josta hyppäisimme Luleåån menevään yöjunaan, ja että perillä yöpyisimme puihin rakennetuissa hotelleissa. Tiesin myös, että tulisimme viettämään suurimman osan ajasta ulkona testaten tuota uutta takkia käytännössä.

 Loput ohjelmasta kerrottaisiin vasta perillä. Jännitin matkaa etukäteen, sillä tiesin olevani ainoa suomalainen, eikä reissukavereista ollut mitään tietoa. Jännitys osottautui kuitenkin ihan turhaksi. Oleminen oli rentoa ja mukavaa heti ensikohtaamisesta lähtien. Tuntui raikkaalta, että meitä oli miehiä ja naisia, eri-ikäisiä, erilaisista elämäntilanteista, eri aloilta ja eri puolilta Eurooppaa. Äkkiseltään ajatus kolmentoista vieraan ihmisen kanssa keskellä metsää saattaisi kuulostaa vähän riskaabeliltä, mutta mitä vielä- nuo kolme päivää olivat ehdottomasti yhdet elämäni ikimuistoisimmat, hyvällä tavalla. Viimeisenä iltana illallisella istuessamme kaikki muutkin olivat ihan samaa mieltä. Tuon porukan kemioissa oli jotain harvinaislaatuista. Tai sitten se oli vain kaikki se ulkoilma, liikunta ja järjettömän hyvä ruoka, joka teki meille jokaisella niin hyvää, ettei se voinut olla välittymättä myös koko porukan tunnelmaan.

Kuten aika moni teistä jo varmasti tietääkin, niin synnyin ja kasvoin Torniossa: Suomen ja Ruotsin rajalla. Meillä oli tuolloin aina tapana lähteä ostoksille Luleåån, joka oli Torniosta suunnilleen yhtä kaukana kuin Oulu, mutta jotenkin paljon jännempi. Sieltä löytyi H&M, Gina Tricot ja Jc, joita ei siihen aikaan vielä Oulusta todellakaan löytynyt. Ruotsin puolella kaikki tuntui muutenkin olevan vähän paremmin ja nätimmin aina kielestä, rakennuksiin ja irtokarkkivalikoimiin. En kuitenkaan ole Torniosta muuttamisen jälkeen käynyt Pohjois-Ruotsissa, ja siksi tuntuikin ihan erityisen mukavalta palata noihin maisemiin. Vaikka myönnettäköön, etten todellakaan olisi tunnistanut paikkaa samaksi. Silloin nuorena olin nähnyt kaupungista ainoastaan keskustan ostoskadut, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä kuinka järjettömän kaunis luonto tuolla alueella oli. Onneksi tiedän sen nyt.

Näin keskustassa asuvana tulee enää aivan liian harvoin lähdettyä ulos luontoon, vaikka tiedän kyllä hyvin mitä luonto ihmiselle tekee: pelkkää hyvää. Tuo kolme päivää keskellä metsää, lähinnä pelkkää raitista ulkoilmaa hengittäen teki niin hyvää, etten osaa pukea sitä edes sanoiksi. Torstaina kävimme tekemässä useamman tunnin vaelluksen, ja tajusin ehkä kahden tunnin jälkeen etten oikeasti ollut ajatellut enää aikoihin mitään. Siis yhtään mitään. En miettinyt mitä kaikkea pitäisi vielä illalla tehdä, en miettinyt mitä puhuin, en miettinyt miten kotona pärjätään tai mitä muut ihmiset minusta ajattelivat. Tunsin vain kiitollisuutta ja sellaista armollista lempeyttä itseäni ja kaikkea ympärilläni olevaa kohtaan. En rehellisesti muista milloin viimeksi mieli olisi ollut niin tyhjä ja levollinen. Oli niin hyvä olla. Ja olin ihan jokaisella solullani juuri siinä paikassa, siinä hetkessä. Me kaikki olimme.

Etukäteen olin ajatellut olevani tuon reissun jälkeen henkisesti ihan loppu kaiken englannin ja ruotsin puhumisen, ja jatkuvan sosialisoinnin vuoksi, mutta kävikin ihan päin vastoin. En olisi vielä perjantaina ollut valmis lähtemään kotiin. Olisin niin mielelläni vielä jäänyt tuonne Pohjois-Ruotsin metsiin: nukkunut yöni puuhun rakennetussa ufossani, syönyt aamiaisen mummolan tunnelmaa huokuvasssa Treehotellin päärakennuksessa ja lounaan ulkona nuotiolla vaelluksen jälkeen, iltaisin oltaisiin taas saunottu ja istuskeltu paljussa kaikki yhdessä, jonka jälkeen syöty se sama tajunnanräjöyttävä kuuden ruokalajin illallinen päärakennuksen pitkän pöydän ääressä ja naurettu katketaksemme Neilin ja Miken päättömille jutuille (kaksi vähän vanhempaa Britti-herrasmiestä, jotka olivat sellaisella kuolettavan hauskalla tavalla koomisia. Nauroin heille vedet silmissä tuon reissun aikana useammin, kuin varmaan viimeisen kuukauden aikana yhteensä).
Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan. Onneksi on tuosta hauskuudesta jäljellä kuitenkin nämä kuvat, kaikki mahtavat muistot yhteisistä hetkistä ja katketakseen nauramisesta, kasa kutsuja Wieniin, Frankfurtiin, Manchesteriin ja Lontooseen. Niin, ja tämä levännyt mieli. Tästä aion pitää kiinni tulevaisuudessakin: kerran viikossa on päästävä samoilemaan metsään.

Kiitos Haglöfs, että sain olla mukana. Kiitos kokemuksista ja siitä, että nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti kunnon retkeilyvarusteet. Olen niistä ihan lapsellinen innoissani. Tajusin tuolla kuinka suuri merkitys vaatteilla oikeasti on siihen millainen kokemus tuollainen metsäretkikin on: kokemus olisi ollut ihan toisenlainen, jos olisin palellut, kengät olisivat lipsuneet rinteessä ja sukat kastuneet. Jos tuuli olisi ujeltanut korviin, ja lumi lipsunut hihansuista sisään. Nyt kun vaatteita ei tarvinut miettiä ollenkaan pystyi keskittymään siihen olennaiseen: olemiseen ja tekemiseen. Oli mahdollista tyhjentää mieli, kun mitään häiriötekijöitä ei ollut.

pst. Yksi reissun parhaista asioista oli ehdottomasti se, etten nähnyt itseäni peilistä melkein kolmeen päivään. Niin vapauttavaa, ettei sitä äkkiseltään edes uskoisi. Vapauttavaa oli myös se, ettei tarvinnut miettiä mitä päällensä pukee, vaan pukeuduimme kaikki samoihin Haglöfsin kerrastoihin, ulkohousuihin, neulehuppariin, kevyttoppatakkiin ja tuohon uuteen V Series-sarjan valkoisen anorakkiin. Nuokin seikat varmasti vaikuttavat siihen, että reissua ajatellessa mieleen tulevat ensimmäisenä sanat rentous ja välittömyys.

•Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?

Rami: Ajattelin että oot erittäin kaunis ja sulonen. Alkuun vähän ujo, mutta sun kanssa oli helppo olla heti. Aamulla kun heräsin olit tosin kadonnut.

Sanni: Ensitreffit ei oikeastaan tuntunu ensitreffeiltä, ku oltiin ennen sitä puhuttu puhelimessa ja ääniviesteillä varmaan 40 tuntia. Mutta ajattelin, että olit just sellanen ku olin ajatellutkin sun olevan. Ja se pelotti. Ajattelin myös että puhut aivan helvetisti ja että nukut sikeämmin kuin yksikään ihminen, jonka tiedän. Nimimerkillä siirtelin sun kaikkia raajoja ja pyöritin sua ympäri sänkyä etsiessäni puhelintani mutta en saanut sua hereille. Lähdin kotiin ilman puhelinta sun vielä nukkuessa.

Ensimmäisten treffien jälkeen ei nähty kuukauteen. Hukkuneen ja sittemin Ramin housujen lahkeesta löytyneen puhelimen laitoin Roman hakemaan R-kioskilta. 
Toiset treffit olivat ne jolloin rakastuin. Sulla oli sillon viikset. Ensimmäisillä treffeillä ei. Viiksien voimaa ei pidä vähätellä.

• Nauranko vitseille, mitä en oikeasti tajua?  

R: Joo todellakin, koska oon sanonu miljoona kertaa jotain sellasta mitä en itsekkään tajua ja naurat silti.

S: Et naura. Omille jutuille kyllä naurat pitkään ja makeasti, ei väliä oliko juttu oikeasti hyvä

• Pidänkö halailusta? 

R: Varmasti sun yksi lempiasioista

S: No kyllä!

• Haluanko pienet vai isot häät?

R: Keskikokoiset jossa on parhaimmat frendit ja lähimmat perheenjäsenet. Se että haluatko järkätä häät ylipäätään, vielä vaihtelee, mutta jos jotkut zembalot niin tollaset.

S:Häät, joissa olisi parhaat ystävät ja perhe. Rentoa olemista eikä mitään turhaa pönötystä.

• Olenko koskaan rikkonut lakia?

R:Olet

S: Juhh

• Millainen on voileipäni? 

R: Täydellinen jos mä oon tehny sen. Siihen tulis avocadoa, grillattua tomaattia, juustoa, paistettu muna, sormisuolaa ja jotain vihreetä

S: Todella runsas ja niitä on todella runsaasti. Seitsemän ohuen ohuetta lautasella on aika tyypillinen annoskoko.

• Millaista musiikkia kuuntelen mieluiten?

R: Oot kyllä tosi kaikkiruokanen musiikinn suhteen, räpistä aina klassiseen. Nykyään joudut kuuntelemaan lähinnä mun rallattelua..

S: Räppiä tai pelkkiä biittejä, joiden päälle voit itse räpätä

• Mitä pelkään? 

R: Että Alballe käy jotain

S: Et mun mielestä pelkää oikeastaan mitään. Luotat siihen, että pärjäät aina. Mutta jos jotain täytyy keksiä niin epäonnistumista pelkäät, ainakin vähän. 

• Kestänkö stressiä?

R: Joinain päivinä paremmin , joinain päivinä huonommin.  Nälkää et kyllä kestä.

S: Paremmin kuin kukaan tuntemani ihminen. En oikeastaan koskaan oo nähny sua stressaantuneena, vaikka olisit sitä kyllä todellakin voinut olla. Osaat stressin keskellä aina löytää tavan rentoutua ja latautua, eikä se stressi koskaan saa susta yliotetta.

• Oudoin tapani?

R: En keksi mitää? Oot ehkä ihan normaali sit kuitenkin, vaikka usein ei ihan siltä vaikuta

S: Se, että käyt niin harvoin suihkussa. Ja sitten kun käyt niin saatat olla siellä helposti tunninkin. Tai voisi kuvitella, että kun kerran viihdyt siellä niin hyvin niin haluaisit tehdä sitä useammin..

Et koskaan iltaisin laita puhelinta pois vaan katsot youtubesta muurahais- ja shakkivideoita niin pitkään että nukahdat. Puhelin sammuu sitten omia aikojaan. Tai ihan ylipäätään jo se, että katsot niitä muurahaisvideoita niin suurella hartaudella.

• Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

R: Uskon että voisit oppia kyllä kaiken ajan kanssa.

S: Toimistohommiin, joissa jokainen päivä olisi samanlainen eikä tilaa luovuudelle olisi yhtään. tai töihin, jossa oltaisiin aina yksin

• Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävä, kuolleen tai ihan kenen kanssa tahansa. Kuka se olisi?

R: Minä ja Al bacino (toim.huom. Al Bacino on Ramin lempinimi Alballe, eikä siis ole esimerkiksi Al Pacino väärin kirjoitettuna..)

S: Varmaan minä. Tai Tommi. Tai Eninem. 

• Voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla? 

R: Ostaisit kivan kämpän, reissattais, antaisit perheelle ja sijottaisit loput.

S: Maksaisit kaikkien lainat, ostaisit asunnon Helsingistä ja Italiasta, sijottaisit. Ostaisit keittiöveitsiä ja paistokasareita.

 

• Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

R: Punanen, koska oot lämmin, rakastava ja kaipaat läheisyyttä.

S: Vihreä. En tiedä mutta susta tulee aina ensimmäiseksi mieleen vihreä. Tykkään vihreästä. Se on jotenkin sellanen reilu ja reipas väri. Sellanen, josta on helppo tykätä.

• Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä? 

R: En oo kyllä kovin montaa kertaa kuullu että olisit ollu ärsyyntyny jostakin..

S: Aika harvoin sua ärsyttää muut ihmiset. Tai meillä ei kyllä kotona koskaan oikeastaan puhuta muista ihmisistä ärsyyntyneeseen sävyyn. Mutta jos jotain täytyy sanoa, niin ehkä se että ne ei siedä stressiä samalla tavalla ku sinä. 

• Mikä on suosikki roskaruokani? 

R: Kun kiukku laantuu, niin kaikki on parasta ikinä. Mutta jos yksi pitäisi valita yli muiden niin pizza.

S: Pizza. Jos se tulee Punavuoren Pizzapalvelusta (niinku se aika usein tulee koska kaikki muut paikat on kiinni kello kahdelta yöllä, jolloin meihin yleensä iskee pizzan himo) niin sen päälle tulee pepperoni, jalapeno, mozzarella, ananas, valkosipuli ja oregano ja bonarina toisinaan kebab.

• Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

R: .öööhm… Sun kaikki vaatteet on kivoja. Paitsi ne yhdet kulahtaneet farkut joiden polvissa on reiät

S: Oon aika hyvin piilottanu ne rumimmat……. 

• Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle? 

R: whatsappissa ; Okeiiii
tekstiviesteissä : En voi puhua juuri nyt.
messengerissä: ???

S:

Whatsapp: elikkä tilaan tulee yhteensä 6 eri pistettä
Tekstiviesti: olin viemäs roskia niin en kerenny puhuu

Messenger: missä sä oot??

(ihanan lämpimiä ja tunnetta huokuvia viestejä <3 <3 <3 )

• Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan vai olenko mieluummin yksin kunnes paranen? 

R: Et halua että susta on vaivaa, mutta tykkäät kyllä jos saat huomiota ja hellyyttä.

S: Haluat todellakin että sua hoivataan

• Kun riitelemme miten käyttäydyn?

R: Jääräpäisesti ja jyrkästi. Sanot asioita, joita et tarkoita.

S: Oot tosi ärsyttävä. Puhut päälle, etkä kuuntele. Usein lähdet tilanteesta kokonaan joko ulos kävelylle, tai Naamiin istumaan.

• Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

R:Pizzan ja lasin viiniä

S: Mitä tahansa, mutta ei koskaan kuitenkaan samaa kuin minä. 

• Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

R: Alban kanssa leikkimisen, kuvien muokkaamisen, siivoamisen

S: Ruoanlaiton, räppäämisen, shakin, muurahaisvideoiden, tietokoneella pelaamisen, Tommin kans olemisen

• Mikä saa minut todella vihastumaan?

R: Don’t come late, and if you do have some food with you

S: Ei oikeen mikään nykyään. Ärsyynnyt aina toisinaan jostain, mutta et oikeastaan oo juuri koskaan vihanen. 

• Entäs piristymään?

R: Ruoka, Alban nauru, kahvi, kirjoittaminen, onnistumiset töissä, halailu

S: Onnistumiset. Kehut. Halaukset. Hyvä ruoka. Frendit. Keskustelut. Kohtaamiset.

 • Millainen olen tyttöystävänä/poikaystävänä? 

R: Et kaipaa mitään ihmeellistä, vaan fiilistelet tosi tavallisia asioita. Tykkäät tehä paljon juttuja ja nähä ihmisiä, mutta viihdyt myös kotona. Kannustava, mutta osaat myös haastaa ja kritisoida mun ideoita. Kehut usein.  Sellanen, joka tulee halaamaan kun tulee kotiin. Maailman paras

S: Huolehtiva, lämmin, suora, kannustava ja inspiroiva.

• Kumpi sanoin ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui? 

R: Mä sanoin, ja se tapahtui jossain päin Kalliota

S: Sä sanoit ensin ja se tapahtui mun entisen kodin pihassa just ennen ku hyppäsit taksiin. Sanoit sen pienen riidan jälkeen, joten en oo varma tarkotitko sitä oikeesti sillon vai halusitko vaan saada mut leppymään nopeammin. 

• Mitä teen heti ekana aamulla? 

R: En tiedä kun nukun aina ku heräät

S: Katot jonku videon youtubesta. Todennäkösesti niitä muurahaisia..

• Millaisia vaatteita käytän kotona? 

R: Rentoja. Isoja t-paitoja, huppareita, verkkareita, joogatrikoita

S: t-paita ja bokserit

• Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa? 

R: Osaat hoitaa kyllä kaikki

S: Osaat kyllä hoitaa kaiken, mutta harvemmin hoidat.

• Kumpi määrää kaapin paikan?

R: Ei kumpikaan

S: Ei kyllä kumpikaan. Tietenkin on asioita, joissa toinen tekee päätökset toista useammin. Rami päättää yleensä sen, mitä meillä syödään, ja mä taas päätän ehkä enemmän siitä, miltä meillä kotona näyttää.

• Mikä on paras luonteenpiirteeni? 

R: Huumorintaju ja lempeys

S: Positiivisuus. Sun kyky innostua asioista. Usko itseesi. Huumorintaju. 

• Entä paras piirre ulkoisesti? 

R: Silmät ja katse

S: kasvot ja kädet

• Ihanin yhteinen muisto? 

R: Niitä on monta mutta yksi mikä tuli tässä pimeydessä mieleen on Kroatiassa neljältä aamulla hotellin poolilla

S: Meidän toinen tapaaminen on mun muistoissa ihan maaginen.
Samoin kuin sitä seuraannet seuraavat kaksi viikkoa. 
Se aamu, kun tapasit Alban ensimmäisen kerran.
Uusivuosi 2018.
Viime keväänä sairaalassa vietetyt päivät. 
Kroatia viime kesänä..

Tänään klo. 11:50

Kello ei ole vielä kovinkaan paljon, mutta aika moni asia on tälle päivälle jo ehtinyt mennä vähän siitä putken vierestä..

Heräsin aamulla noin kolme tuntia levottomasti nukkuneena. Eilen saatiin pitkän tauon jälkeen aikataulut natsaamaan Annikan ja Cliffin kanssa ja istuttiin heidän luonaan aika pitkälle iltaan. Vielä puoli kahdeltatoista oli ruokaa menossa uuniin. Aina kun Cliff ja Rami päästetään samaan paikkaan, missä on mahdollisuus kokata on tuloksena ihan järjettömän hyvää ruokaa. Eilisen illan aikana valmistui esim.kaksi pääruokaa. 

Tultiin kotiin siis aika myöhään, mutta tajusin että pyykkiä on vielä pestävä ennen aamun työreissulle lähtöä. Koneen pyöriessä katsottiin jakso Bodyguardia, josta en vielä toisen jakson jälkeen ole ihan varma pidänkö vai en. Jakson jälkeenkään en malttanut vielä nukahtaa sillä tiesin edessä olevan useamman yön ero poikaystävästä, mikä nyt ei ole mitenkään kovin harvinaista mutta silti ikävä oli jo ennen lähtöä. 

Viisaana naisena päätin jättää pakkaamisen aamulle. Heräsin väsyneenä ja vähän kiukkuisena. Torkutin aamulla pidempään kuin olisin saanut. Heittelin laukkuun ensimmäiset käsiin sattuneet vaatteet. En ehtinyt syömään aamupalaa, juomaan aamukahvia tai edes meikkaamaan. Ratikassa tajusin että olin unohtanut pakata kaikki ne kolme asiaa, jotka matkanjärjestäjä oli kehottanut pakkaamaan: uimapuvun sekä lämpimät käsineet ja – sukat.

Nukuin koko junamatkan kentälle ja olin sen jälkeen vielä pahemmin pihalla. Olin ensin kävelemässä ruumaan menevän matkalaukun kanssa turvatarkastukseen, sen jälkeen olin viemässä laukkua ruumaan ilman tarroja. Kun laukku lopulta oli saatu sinne minne pitikin, niin yritin sitten vielä nousta väärään Tukholman-koneeseen ja ihmettelin miksi skanni ei toiminut. Lopulta löysin oikeaan koneeseen niin, että kun istuin paikalleni niin käytävä, jotka pitkin olin koneeseen noussut rullattiin samaan aikaan irti koneen kyljestä.

 

Lentokentällä olin kuitenkin kaiken häseltämisen välissä ehtinyt myös ostamaan 15,70€ aamiaisen, joka sisälsi lohileivän, omenan ja suodatinkahvin. Kahvia en ehtinyt juoda loppuun vaan nappasin sen mukaani ja väärältä portilta oikealle portille juostessa tuo kahvikupin kansi tietysti irtosi ja kahvi läikkyi vaaleille farkuilleni. 

Ei ne farkut niinkään, mutta se kupillinen suodatinkahvia maksoi 4,80€.

Koneessa sain oman penkkirivin. Istuin paikalla 1A ja jalkatilaa oli enemmän kuin olisin edes tarvinnut. Puhelimessa oli akkua ja pystyin katsomaan Pirjoa Yle Areenasta noin kymmenettä kertaa. Tai olisin pystynyt ellen olisi nukkunut koko lentoa.

Nyt istun bussissa kohti Tukholmaa. Piti mennä junalla, mutta en yllättynyt yhtään että ostin vahingossa lipun lentokenttäbussiin, joka vie suunnilleen tuplasti enemmän aikaa junaan verrattuna. Onneksi voi aina nukkua. 

Perillä odottaa rakas ystäväni Anna. Ollaan nähnty viimeksi Köpiksessä 1,5 vuotta sitten. Anna oli silloin juuri muuttamassa Maltalle, josta on nyt juuri muuttanut takaisin Tukholmaan. Omassakin elämässä on ehkä yksi tai kaksi asiaa tuon edellisen näkemisen jälkeen muuttunut. Asiaa ainakin on.

Illalla hyppään Haglöfsin kutsumana yöjunaan kohti Luleåta. En tiedä yhtään mitä tulevat päivät pitävät sisällään, tai kenen kanssa tulen ne viettämään. Mutta sen tiedän, että kotona olen taas lauantaina ja sitä ennen tulen nukkumaan ainakin junassa ja puuhun rakennetussa hotellissa. Jännää! 

Nyt laitan koneen kiinni ja nukahdan. Ihan jännittää, että mitähän kaikkea ehdin vielä sekoilemaan tänään.

Facebook muistutti muutama päivä sitten näistä valokuvista minusta ja Albasta, jotka on otettu tarkalleen neljä vuotta sitten. Alba oli tuolloin vajaa kahden kuukauden ikäinen pieni pötkylä, ja minä itse yhtä tuore äiti. Nämä kuvat herättivät aivan järkyttävän muistojen tulvan. Tuntui käsittämättömältä että muistin tuon noiden kuvien ottohetken ihan kuin se olisi ollut eilen, tai korkeintaan viime viikolla, vaikka todellisuudessa siitä oli kerennyt vierähtää neljä (4!) kokonaista vuotta. Vaikka valtavan paljon on mahtunut noiden kuvien ja tämän hetken väliin niin silti aikaa tuntuu tuhlaantuneen ainakin tuplasti suhteessa tapahtumiin.  Noiden kuvien innoittamana aloin selailemaan omia vanhoja postauksiani niiltä ajoilta, kun Alba oli vielä pieni. Ja teki mieli nostaa sieltä tänne muutama, joista tässä nyt niistä yksi. Tämä postaus huvitti, koska niin moni asia tässä on edelleenkin ihan täysin totta. Lisäsin muutamiin kohtiin kommenteja tältä päivältä, jos koin tarpeelliseksi.

Postaus kirjoitettu ja julkaistu 11.10.2016

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

 

 

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

EDIT: Paitsi että en kyllä ehkä aiokaan. En tiedä onko aika kullannut muistot vai mitä on tapahtunut, mutta ajatus täysin luonnollisesta synnytyksestä kiehtoo edelleen, ja aion kokeilla sitä mikäli vielä joskus niin onnellisesti käy.

 

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

EDIT: ja aika pian tuon aloittamisen jälkeen heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi, joka tarkoitti sitä että bloggasin ehkä kerran viikossa aiemman viiden kerran sijaan.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

EDIT: Alba taisi olla päivähoidossa ehkä kuukauden, maksimissaan kaksi ennen kuin otimme hänet takaisin kotihoitoon. Päiväkoti ei ehkä ihan ollut sellainen, kuin olisimme toivoneet ja kaikki se sairastelu mikä alkoi heti ensimmäisellä viikolla, oli tuohon aikaan itselleni ihan liikaa. Otin aina Alban sairastelun aivan järjettömän raskaasti, ja olin varma että kuolema on lähellä ja sellainen kuukauden mittainen sairasteluputki ei todellakaan tehnyt hyvää myöskään meikäläisen mielenterveydelle. Lisäksi olin heittäytynyt juuri täysipäiväiseksi bloggaajaksi, enkä kuitenkaan juuri koskaan blogannut niin krhmm miksipä en hoitaisi omaa lastani kotona, kun kerran olin kuitenkin kotona.
Alba aloitti päivähoidon toisessa paikassa tämän vuoden alusta, ja paikka on osoittautunut ihan mielettömäksi.

 

 

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

EDIT: jos suhde päättyi eroon n.kolme kuukautta tämän kirjoittamisen jälkeen, niin en ehkä sittenkään voi suositella tätä kenellekään?

 


En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

 


En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

EDIT: jatkossa osaisin olla ehkä vähän vähemään ”totaalitaarinen”. En nähnyt lapsen saamisen jälkeen oikeastaan ketään ensimmäiseen vuoteen. Halusin vain olla kotona perheen kanssa. Se ei välttämättä ollut viisain valinta ihmiselle, joka oikeasti kaipaa aika paljon muita ihmisiä ympärilleen.

 

 

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

EDIT: Venäjän-mummot pukevat lasta edelleen yhtä innokkaasti, ellei vielä innokkaammin kuin ennen ja alan olla jo aika sujut sen asian kanssa. Silti aina välillä huvittaa kuinka erilaiselta lapsi näyttää niinä päivinä, kun ei ole meillä. Mutta ei ollenkaan pahalla tavalla, vaan sellaista positiivista huvitusta.

 

 

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

EDIT: Ihanaa, että samoja vaatteita voi nykyään helposti käyttää vaikka kolme päivää putkeen, niin että ne ovat oikeasti myös puhtaita. Kaukana ovat ne ajat kun vaatteita olisi pitänyt vaihtaa sen kuusi kertaa päivässä, jos olisi halunnut pitää aina vain puhtaita.

 

 

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

EDIT: Tietää sokerin hienouden kyllä yhä edelleen. Kehen lie tullut… Tosin ihan yksinään en itseäni syytä, osansa on varmaan saanut siitäkin, että venäläisessä keittiössä suunnilleen kaikki tunnutaan syövän hillon tai hunajan kanssa.

 

 

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

EDIT: Nyt vesi ei kyllä todellakaan enää pelota. Kesällä ei juuri muuta tehtykään kuin uitu, tosin se sukeltaminen edelleen vähän hirvittää. Samoin kun veden joutuminen silmiin. Mutta silti, uimaan voi oppia selvästi ilman vauvauintiakin. Muskarissa ja taidekerhossa Alba kävi tammikuusta kesäkuuhun, mutta nyt ollaan kesän jälkeen otettu ihan iisisti harrastuksien suhteen. Nämä arki-illat kun kiitävät muutenkin niin vauhdilla ohi.

 

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin.

EDIT: Oli muuten juuri noin. Riisuin Albalta vaipan tämän 3-vuotissynttäreiden aamuna, ja sen koommin sitä ei ole päälle puettu, eikä yhtäkään vahinkoa ole sen koommin täällä tullut. Lieköhän siis ollut jo aikakin…

 

 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

EDIT: Nykyään Alba kyllä kulkee mielellään mukana mihin tahansa nyt menenkin. Eräänkin kerran ollut mukanani palavereissa ja muissa ankeissa aikuisten jutuissa, ja olen selvinnyt niistä jopa ilman huonoa omatuntoa.

 

 

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

EDIT: Tässä oon edelleenkin aika huono. Ajattelin aika usein osaavani ja tietäväni vähän paremmin ja vähän enemmän. On vaikea olla puuttumatta asioihin, kun tuntuu siltä – silloinkin, vaikka tietäisi ettei oikeasti pitäisi.

 

 

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

EDIT: Alba pitää kyllä edelleen huolen siitä, että tanssia on riittävästi. Tuntuu, että itse ei todellakaan ”ehdi” enää mukaan samalla tavalla kuin ennen. Aina on siivottavaa, viikattavaa, pyykättävää tai muuta tehtävää.

 

 

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

EDIT: Toisinaan onnistuu tuo läsnäolo paremmin kuin toisina hetkinä/päivinä. Huomaan, että kaikki oma kuorma kostautuu kyllä heti siinä, miten jaksaa olla läsnä lapselle. Jos on huoli/murheita/stressiä sitä niin helposti sukeltaa niihin, eikä osaa nähdä lasta samalla tavalla kuin niinä päivinä, jolloin asiat on hyvin ja elämä tuntuu kevyeltä. Onneksi niitä surkeampia päiviä on nykyään niin harvakseltaan. Olen myös huomannut, että aina sellaisina päivinä kun olen päättänyt etten koske puhelimeen koko päivänä, on huomattavasti helpompaa olla läsnä. Hermoillekaan ei kukaan onnistu käymään, kun ei yritä tehdä mitään muuta samaan aikaan, sen kun on vain ja näkee sen pienen.

 

TÄMÄ KYSYMYS AJANKOHTAINEN EDELLEEN:
Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.