Onnellinen olo. Tosi, tosi, tosi onnellinen. Sellainen, että sisällä kuplii, hymyilyttää ja on vaikea keskittyä mihinkään, kun on niin hyvä olla. Parasta tässä olossa on se, ettei tähän ole mitään varsinaista syytä. Vaikka samaan aikaan on tavallaan montakin. Viikonloppu oli ihana. Olimme Alban kanssa mun vanhempien luona, ja koska sunnuntaina juhlittiin siskon tyttären ripille pääsyä, niin kotikotona oli meidän lisäksi paljon muutakin perhettä. Aika moni teistä varmaan tietääkin, että tulen suurehkosta perheestä. Meitä lapsia on kahdeksan. Suurehko sen vuoksi, että niissä ympyröissä, joissa kasvoin tuo kahdeksan ei ollut lapsiluku eikä mikään. Koko lapsuuteni ja nuoruuteni ajattelin, että meillä oli pieni perhe, sillä lähes kaikilla ystävillä oli sisaruksia enemmän kuin mulla. Oikeastaan vasta oman lapsen saamisen jälkeen olen alkanut hahmottaa kuinka järkyttävän paljon kahdeksan lasta on. Yksikin kun tuntuu välillä todella paljolta.

Aivan kuten kaikissa muissakin suhteissa niin myös perhesuhteissa on erilaisia vaiheita. Mitä enemmän perheenjäseniä, sitä enemmän vaiheita ja tapahtumia olettaisin. Eikä tällaiset liki koko perheen viikonloput ole aina mitään helppoja, hauskoja tai rentoja olleet – joskus ihan päinvastoin. Mutta nykyään kuitenkin yhä useammin on aivan mukavaa ja antoisaa. Ja viime viikonloppu tuntui ihan erityisen mukavalta. Usein tuollaisen useamman päivän sosialisoinnin jälkeen sitä on ihan puhki, ja kaipaa yksinoloa ihan hirvittävästi. Eilen illalla sellaista oloa ei kuitenkaan tullut. Olin ihan täynnä energiaa ja muistin, että siltä musta oikeastaan on suurimman osan elämästäni ihmisten kanssa vietetyn ajan jälkeen tuntunut. Tuli sellainen turvallinen tunne siitä, että alan hiljalleen tulla takaisin itsekseni. Illalla kun makasimme sängyssä sanoin ääneenkin, että en ehkä vielä koskaan ole pitänyt elämästäni ja itsestäni niin paljon kuin nyt. En oikeastaan kaipaa elämääni mitään lisää (paitsi ehkä mielenkiintoisia työprojekteja ja vähän vahvemman selkärangan), eikä elämässä toisaalta ole mitään sellaista, minkä tahtoisin siitä poistaa.

Ja siinä oikeastaan kaikki, mitä halusin tänään sanoa.

pst. fun fact tuosta viimeisestä kuvasta: toisella meistä on 10cm korot, toisella ei ole edes kenkiä. Voin paljastaa, että minä olen se, jolla on ne korot. Olen myös se, joka on ajatellut että me kaikki viisi siskosta ollaan suunnilleen saman pituisia.
Ei me ehkä olla.

 

 

Kirjoitin tämän postauksen melkein valmiiksi jo lauantai-iltana, ja oli tarkoitus julkaista tämä sunnuntaina ja tehdä tästä sellainen viikottainen perinne: kasata viikon parhaat jutut yhteen ja samaan paikkaan. Saisi vinkattua hyvistä tuotteista, resepteistä, kirjoista ja muista helposti ja nopeasti, ja näitä olisi mukava itsekin lukea sitten joskus vuosien päästä, että mitä sitä kulloinkin on fiilistellyt. Mutta – kuten aika moni asia, niin tämäkään ei mennyt ihan niinkuin suunnittelin. Sunnuntai muuttui torstaiksi, mutta parempi myöhään kuin jne. Täältä pesee, viikon parhaat:

1.Tuote :
Sinkkisuihke.

Heräsin viime tiistaina kurkkukipuun, joka yltyi ihan kunnon nuhakuumeeksi sitten seuraavien päivien aikana. Olen ollut poikkeuksellisen paljon sairaana viime kuukausina ja tuntui todella ankealta maata taas sängyn pohjalla. Luojalle kiitosystävästä, joka neuvoi ostamaan sinkkisuihketta flunssan taltuttamiseen.Viimeisillä voimilla raahauduin apteekkiin hakemaan tuon suihkeen, ja kuten arvaatte: se ihan todella auttoi. Perjantaina olin jo ihan täysin oireeton, vaikka vasta torstaina maltoin lukea käyttöohjeet joissa kehotettiin suihkimaan sinkkiä 4 kertaa joka toinen tunti. Ei neljä suihkausta/päivä, kuten nopealla vilkaisulla olin purkin takaa lukenut (ts.nähnyt numeron 4 ja päätellyt annostuksen siitä). Ei ihme, ettei ensimmäisenä päivänä vielä ihan tuntunut tehoavan..

2.Kirja:
Mercedes Bentso Ei koira muttei mieskään.

Suomalaisen räppärin, Mercedes Bentson uutuuskirja, joka julkaistiin perjantaina. Sain sen työ puolesta luettavaksi jo aiemmin viikolla, ja luin kirjan alusta loppuun yhdeltä istumalta, vaikka ahdisti aivan helvetisti. Kirjassa sukelletaan Mercedes Bentson omien kokemusten kautta sinne huumemaailman syvään päätyyn. Kävin kirjan lukemisen jälkeen tällaisen keskustelun tuon saman kirjan lukeneen tutun kanssa

M: ahdistuin ihan helvetisti siitä, kuinka erilaiset lähtökohdat ihmisillä voi olla elämään, ja siitä että niin monelle ihmiselle tuo kaikki on todellista joka päivä ja se kaikki on todellista samaan aikaan tämän mun todellisuuden kanssa ja se tuntuu ihan mahdottomalta käsittää.

T: Just tuo! Ihan sama fiilis. 20 km välimatkaa – ja koko universumi.

Jos tämä kirja tulee vastaan, niin suosittelen lukemaan (tai kuuntelemaan. Löytyy ainakin storytelista) , mutta mikään kevyt lomalukeminen tämä ei varsinaisesti ole. Ja itseäni ahdistaa tuon kirjan lukeminen edelleen. Tuntui siltä, että piti lukea mahdollisimman nopeasti jotain muuta, jotta tuo kirjan maailma (joka on samaan aikaan ihan oikeasti tosi monen ihmisen ainoa maailma) ei olisienää päällimmäisenä mielessä.

 

 

3. Youtube- video :

En tiedä miksi, mutta en saanut linkattua videoa tähän erikseen, vaan se imeytyi automaattisesti tuohon video sanaan, eli sitä klikkaamalla pääsee videoon.

4. Kauneudenhoitotuote :
KORA Organics Tumeric kirkasta ja kuoriva naamio.

Sisältää luomukurkumaa, papijaa, piparminttua ja ruusunmarjasiemeniä. Koostumus on ihanan rakeinen. Levitän sen kasvoille pienin pyörivin liikkein, jolloin se myös kuorii hellästi kasvojen ihoa. Erityisesti ensimmäisillä kerroilla tuo naamio ihan todella tuntui kasvoilla, mutta rakastan sitä tunnetta. Tulee olo, että tämä tuote nyt oikeasti tekee jotain. Naamio jättää ihon ihanan pehmeäksi, heleäksi ja kosteutetuksi. Naamion sanotaan myös supistavan ihohuokosia ja parantavan ihon sävyä – itse en tätä kuitenkaan ainakaan vielä ole huomannut tapahtuneen. Tätä tekisi mieli käyttää päivittäin, mutta koska Miranda Kerr sanoo, että tätä olisi hyvä käyttää vain 2-3 kertaa viikossa- minä teen niin.

5. Smoothie :
pähkinäinen mustikka

Tässä postauksessa sanoinkin, että hurautan nykyään smoothien itselleni ja Alballe aivan joka ikinen aamu ja aika usein myös välipalaksi. Olen ihmisenä jumittajasorttia, joka kerran jonkun hyvän tuotteen/reseptin/biisin löydettyään voi toistaa sitä samaa kyllästymättä toooodella pitkään. Nyt ajattelin kuitenkin haastaa itseäni ja vaihtaa smoothie-reseptin vähintään kerran viikossa.
Tämän viikon smoothie on pitänyt sisällään:
-mustikoita
-maapähkinävoita
-banaania
-kauramaitoa
ja heraproteiinia (lisään tätä tietysti vain omaan annokseeni)
-kourallisen pinaattia, koska lisää sitä nykyään aivan kaikkeen.

On muuten aivan järjettömän hyvää.

 

 

 

6. Applikaatio :
Zadaa.

En osta uusia vaatteita enää juuri ollenkaan. Vaatekaappi on kuitenkin ollut kaikkea muuta kuin toimiva, sillä olen lahjoittanut, myynyt, ja kierrättänyt sieltä tavaraa niin tiuhaan tahtiin ja sellaisia määriä, että vaatteita, joista pidän, ja joita pidän, on jäljellä oikeastaan vain ihan muutama. Olen myynyt Zadaassa vaatteita jo useamman vuoden hyvällä menestyksellä, ja ilahtunut siitä kuinka helppoa ja kätevää se on, mutta en ollut vielä ennen tätä vuotta koskaan ostanut sieltä yhtä hajuvettä enempää. Nyt tänä vuonna olen löytänyt myös tuon ostamisen helppouden. Huomasin, että Zadaasta löytyy nykyään myös lasten vaatteita, ja tarvitsin Alballe välikausivaatteita. Niiden lisäksi olen löytänyt sieltä itselleni ihan vahingossaWeekdayn ROW -farkut, joita olin sovittanut normaalihintaisina kaupassa, mutta joista ei silloin löytynyt kokoani. Adidaksen Falcon –lenkkarit käyttämättöminä, ja vaaleanpunaisen mohair-neuleen, jota olin ihastellut ystäväni päällä vain muutamaa viikkoa aiemmin. Kaikki n.1/4 alkuperäisestä hinnasta, ja mikä parasta vältyin ostamasta mitään uutena kaupasta. Ja vielä parempaa: kaikki ovat tulleet oikeasti tarpeeseen ja päässeet jo nyt ahkeraan käyttöön.

7. Biisi:
LP – Lost on You

Siitä asioiden kuluttamisesta puheen ollen: tätä biisiä kuuntelin avioeron aikoihin n.kolme kuukautta putkeen ihan jatkuvasti. Kuten arvata saattaa, kulutin kappaleen puhki enkä ole halunnut kuulla sitä enää aikoihin. Nyt biisi tuli kuitenkin jossain vastaan, ja siitä oli kadonnut sellaisen ahdistava eronkatku, joka siihen aiemmin vahvasti liittyi ja nyt se tuntui ihan vaan ihanalta kappaleelta.

8. Ruoka :
Via Savulohi-avokadopasta

Tämä on ehkä vähän sellainen guilty pleasure. Mutta samalla myös paras einesruoka, jonka tiedän. Vähän liiankin hyvä ja helppo ollakseen kuitenkin eines. Sorrun tähän todella usein erityisesti silloin, kun lapsi on isällään ja ei ole pakko kokata (ja silloin kun poikaystävä ei ole kotona, sillä en todellakaan saisi syödä eineksiä hänen silmiensä alla..). Yksi paketti ei tosin riitä mihinkään vaan syön kerralla ainakin kaksi.

9. Juoma:
Sellerimehu.

Puristan selleristä mehun joka aamu, ja juon sen tyhjään vatsaan 30 minuuttia ennen aamiaisen syömistä. Maistuu ja tuntuu ihanalta ja tekee ihmiselle hyvää (ja alkuun vähän myös pahaa, koska sellerimehu puhdistaa kehoa varsin  tehokkaasti, ja mitä ”toksisempi” keho sen tuntuvampi puhdistus..).
Tässä muutamia sellerimehun hyvää tekevistä vaikutuksista:

  • Tukee maksan toimintaa.
  • Puhdistaa kehoa.
  • Taistelee voimakkaasti tulehduksia vastaan.
  • Auttaa hyvää bakteerikantaa voimistumaan.
  • Sisältää tärkeitä mineraalisuoloja.
  • Korkea C-vitamiinipitoisuus.
  • Antaa energiaa.
  • Edistää ruoansulatusta ja lievittää suolistovaivoja.
  • Tasapainottaa vatsahappoja.

10. Vaate:
kirkkaanpunaiset leveät vakosamettihousut, jotka löysin omasta kirpparikassistani, ja joiden olemassaolon olin jo ehtinyt unohtaa. Ovat ihanat, mukavat, pehmeät ja pitkät. Ja istuvat hyvin pyllystä.

11. Podcast:
Auta Antti!:n akuuteimpiin vieroitusoireisiin olen kuunnellut järjettömän määrän Jäljillä– ja Huorapuutarha– jaksoja. Mutta huomaan, että oikein mikään podcast ei tuntuu Antin jälkeen oikein miltään.

12. Viikon kohokohta:
Perjantai- ilta ystävän luona.

Viimeisten parin vuoden aikana olen loitontunut (tai loitontanut itse itseni) aika monesta ihmissuhteesta, mutta tiedän kuitenkin että vaikka kovin moni asia tässä elämässä ei ole varmaa, niin meidän (minun ja  Ruusan) ystävyys on. Olemme tunteneet toisemme yli 20 vuotta. Olemme asuneet 500m ja 2205km päässä toisistamme. Olemme olleet aivan tismalleen samanlaisessa – ja aivan täysin erilaisessa elämäntilanteessa, mutta meidän välillä kaikki on kuitenkin aina ollut samanlaista.Tällä hetkellä ei nähdä enää joka viikko (on pienet lapset, vanhan talon totaalinen remontoiti, opiskelu, työt ja se, että me molemmat olemme tällä hetkellä pääosin yksin lastemme kanssa, kun puolisot ovat töissä tai/ja remontoimassa sitä vanhaa, järjettömän kaunista omakotitaloa, jonka pihalla kasvaa monta omenapuuta), ja siksi tällaiset kokonaiset iltapäivät ja pitkät illat yhdessä tuntuvat aina erityisiltä, mutta sellaisessa tutulla, kotoisalla tavalla.

 

 

 

Muistan, että jo aika pian eron jälkeen ihmiset alkoivat kysellä, että pelottaako minua se, kuinka pieni lapsi vaikuttaa kumppanin löytämiseen. Yleensä nämä kysymykset esitettiin kolmen viinilasin jälkeen, mutta olivat selvästi sellaisia mitä oli kyllä mietitty jo ennen sitä ensimmäistäkään, mutta ei vaan oltu kehdattu kysyä. Ensinnäkin: en todellakaan eron jälkeen ajatellut, että kaipaisin uutta kumppana. En ollut oikeastaan koskaan elämässäni ollut yksin, vaan liihotellut aina suhteesta seuraavan, sillä kuvittelin että vain silloin minulla oli arvoa – kun olin jollekin jotain enemmän kuin muut. Suhde lapsen isän kanssa alkoi, kun olin vielä nuori, lapsi oikeastaan – ja kesti melkein kymmenen vuotta. Oli sanomattakin selvää, että halusin opetella olemaan yksin. Ja toiseksi: ei ollut käynyt edes mielessä, että lapsi voisi vaikuttaa/vaikeuttaa yhtään mitään sitten joskus kun uuden suhteen aika olisi.

 

Mutta tietysti se vaikuttaa. Ei välttämättä vaikeuta, mutta vaikuttaa.

 

On ihan eri asia rakentaa suhdetta, jossa on vain kaksi ihmistä, kuin suhdetta johon kuuluu muitakin. Jokainen pari, joka on koskaan saanut lapsen, tietää kuinka dynamiikka perheessä muuttuu – jokaisen lapsen saamisen jälkeen. Tilanne on tietysti vielä toisenlainen silloin kun suhteeseen kuuluu heti alkuun enemmän kuin kaksi ihmistä. Lisäksi tähän meidän kuvioon liittyi olennaisena osana myös ex-puoliso ja tämän vanhemmat, jotka ovat mukana niin minun kuin Albankin elämässä liki päivittäin. Se kaikki tuo tietysti vielä omat mausteensa uuteen suhteeseen.

Tapasin poikaystäväni melko pian eron jälkeen. Ymmärsimme toisiamme heti. Puhuimme jatkuvasti ja olimme yhdessä aina kun vain pystyimme vain huomataksemme ettei meistä kumpikaan, tulikuumista tunteista huolimatta, vielä ollut valmis suhteeseen. Annoimme asian olla. Näimme kuitenkin toisiamme edelleen aina toisinaan, mutta emme pitäneet enää juurikaan yhteyttä.Tiesin kuitenkin oikeastaan heti ensimmäisestä, tai viimeistään toisesta tapaamisesta asti, että olin löytänyt ihmisen jonka kanssa halusin jakaa kaiken, mutta tiesin myös olevani pitkän suhteen ja eron jälkeen niin sekaisin ja rikki, etten olisi voinut antaa yhtään kenellekään yhtään mitään. Tiesin, että täytyy löytää itsensä ennen kuin voi oikeasti löytää ketään toista. Halusin oppia olemaan yksin, kokea olevani kokonainen ja ehjä ilman ketään toista. Ensitapaamisesta meni melkein vuosi ennen kuin alkoi tuntua siltä, että olisi valmis suhteeseen. Tai siihen, että se tunne oli molemmilla samaan aikaan. Itse koin olevani valmis jo vähän aiemmin, toisella kesti vähän pidempään.

Poikaystävä tiesi Albasta jo ennen kuin oltiin koskaan edes nähty, joten lapsi-asiaa ei koskaan tarvinnut varsinaisesti ottaa puheeksi, vaan se oli luonnollinen osa meidän välisiä keskusteluita alusta asti. Muistan edelleen, kuinka lämpimältä ja jotenkin huojentavalta tuntui, kun poikaystävä sanoi jonkun puhelun jälkeen (olin todennäköisesti puhunut Albasta koko puhelun) ”musta yks sun viehättävimmistä piirteistä on se, minkälainen äiti sä oot” . Viimeistään silloin olin varma, että tämä on sellainen suhde, jossa on kosolti tilaa kaikille meille kolmelle. Kuitenkin aika pitkään seurustelun alkamisen jälkeen näimme toisiamme vain silloin, kun lapsi oli isällään, sillä en halunnut tuoda lapsen elämään uusia ihmisiä ennen kuin kaikki olisi jotenkin täysin varmaa. Vaikka eihän mikään tietenkään koskaan ole. Mutta tiedätte ehkä mitä tarkoitan? Halusin, että suhde on vakaa, tasapainoinen ja me kaksi olemme saaneet olla myös ihan vain kahdestaan. Tietysti halusin pitää myös lapsen elämän mahdollisimman tasaisena ja tuttuna, sillä erossa ja kahdessa kodissa oli jo ihan riittävästi muuttujia. Minä ja Alba harjoittelimme myös elämää kahdestaan, se kaikki oli meillekin uutta. Tuntui kuitenkin jotenkin omituiselta, etteivät kaksi elämäni tärkeintä tyyppiä tunteneet toisiaan. Tiesivät toisistaan kyllä, mutta eivät kuitenkaan tunteneet sillä tavalla, kun minä molemmat tunsin. Tuntui siltä, että poikaystävä tiesi ja näki elämästäni vain 25%,  kun ei nähnyt ja ollut mukana siinä tavallisessa lapsen kanssa eletyssä arjessa. Ja toisaalta tuntui hassulta myös se, ettei Alba tuntenut Ramia, ihmistä jonka kanssa vietin kaiken sen ajan, jota en viettänyt lapsen kanssa.

Kun nuo kaksi sitten lopulta tapasivat tuntui siltä, kun se ei oikeastaan olisi ollut ensimmäinen kerta, kummallekaan heistä. Rami ja Alba ovat alusta lähtien olleet ennen kaikkea toisilleen kaverit. Jos lapselta kysyy, niin Rami on paras riehumakaveri koko maailmassa. Heillä on omat leikkinsä; viuhtivalssi ja lentävä matto, joihon en todellakaan ole tervetullut mukaan. He leikkivät ninjoja, maalaavat toistensa naamat sinisiksi, soittavat yhdessä pianoa, juoksevat ympäri asuntoa ja ovat häiritsevän kovaäänisiä (oma periaatteeni kun on vähän sellainen, että villi saa olla, mutta huutaa ei tarvitse. Sängyllä saa hyppiä, sohvalla saa hyppiä, asunnosta voi tehdä esteradan ja ympäri kotia on täysin ok juosta tai kontata kilpaa, mutta sellainen turha huutaminen on kyllä juuri sitä itseään ja sivaltaa suoraan johonkin meikäläisen hermopinteeseen…), niin tuossa viimeisessä on ollut vähän kestämistä ja komentamista. Nykyään Alba kysyy aina ensimmäiseksi isältä tultuaan, että ”onhan Rami kotona?”. He katselevat yhdessä hämähäkki- ja käärmevideoita youtubesta. Eikä Alba koskaan lähde kotoa suukottamatta ja halaamatta Ramia, vaikka tämä on usein silloin täydessä unessa. Puhumme päivittäin poikaystävän kanssa lukuisia kertoja Albasta: tekemisistä, sanomisista tai siitä miten tietyt tilanteet olisi hyvä hoitaa, ja missä pelisäännöissä olisi vähän yhtenäistämisen varaa. Arki tuntuu kokonaiselta ja yhteiseltä.

Mutta.

Ei tämä aina tällaista ole ollut. Alkuun kaikki sujui suhteellisen mukavasti ja lupaavasti. Nuo kaksi näkivät toisiaan ehkä kerran viikossa muutaman tunnin ajan (poikaystävä oli aina töissä). Molemmat olivat näkemisestä aina innoissaan. Yhteenmuuton jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Ainakin omassa päässäni. Nyt olimmekin saman katon alla kaikki me kolme. Ei voinutkaan enää valita sellaisia sopivia päiviä, jolloin olisimme yhdessä. Ja sopivalla tarkoitan sellaisia päiviä, jolloin lapsi ei ollut väsynyt ja kiukkuinen päivästään, ja poikaystäväkään ei ollut paiskinut 12 tunnin päiviä kolme viikkoa putkeen ja ollut rättiväsynyt ja stressaantunut. Olosuhteet yhteiselle ajalle olivat siis aina ennen yhteenmuuttoa olleet otolliset, itse valitut ja järjestetyt hetket. Voi olla, että mikään ei yhteenmuuton jälkeen oikeasti muuttunut missään muualla, kuin minun päässäni. Mutta yhtäkkiä minusta alkoi tuntua, että kaikki oli ehkä sittenkin edennyt tähän pisteeseen liian nopeasti. Ehkä lapsi ei ollutkaan vielä valmis tähän, poikaystävästä puhumattakaan.
Vaikka todellisuudessa minä taisin olla ainoa, joka ei ollut.

Oli kesä. Päiväkoti oli kiinni, ja lapsi lomaili kokonaiset kaksi kuukautta. Usein aamuisin tuntui siltä, että kotoa piti päästä nopeasti pois, jotta kukaan ei hermostuisi kehenkään. Nyt jälkikäteen katsottuna tuntuukin siltä, että vietimme lapsen kanssa ihan koko kesän, aamusta iltaan, ulkona. Olimme myös paljon pois kotoa: mökillä tai mummolassa. Eikä siinä mitään, kesä oli lämpimin ja kaunein miesmuistiin. Mutta silti jossain takaraivossa kyti ajatus siitä, että pakenen jotain. Pelotti. Enkä oikein osannut edes sanoittaa että mikä. Aloin jo jossain vaiheessa ajatella, että ei tämä homma nyt taida oikein toimia. Ajattelin, että vaikka me toimimmekin hyvin yhteen pareina (minä ja Alba, Alba ja Rami sekä minä ja Rami) niin ehkä emme toimi niin ryhmänä. Haaveilin sellaisesta tavallisesta (ydin)perhe-elämästä, jossa kaikkien roolit ovat luontevat alusta lähtien. Haaveilin arjesta, jossa tehdään asioita yhdessä. Ja ennen kaikkea: ollaan yhdessä tekemättä mitään. Syytin aivan takuulla toistakin usein siitä, ettei sitä sellaista haaveilemaani perhe-elämää ollut. Vaan ihmekös tuo , sillä en uskaltanut antaa sille edes tilaisuutta. Poikaystävä ihmetteli joka päivä sitä, että olimme hävinneet ennen kuin hän edes heräsi, hän ehdotteli jatkuvasti yhdessä tekemistä ja halusi olla mukana minne ikinä menimmekään, mikäli töiltään vain ehti. Torppasin kuitenkin kaiken sillä verukkeella että halusin viettää aikaa lapsen kanssa kahdestaan, sillä en saanut olla tämän kanssa aina kun halusin, ja että lapsikin tarvitsi kahdenkeskistä aikaa. Todellisuudessa pelkäsin, että huomaamme ettemme osaakkaan olla tiimi, ja käymme vain toistemme hermoille. Pelkäsin sen todellisen lapsiarjen lyövän poikaystävää naamaan, ihan kirjaimellisesti. Pelkäsin myös, että lapsi kärsii kun hän joutuu jakamaan huomion jonkun toisen kanssa. Pelkäsin epäonnistua. Ja juuri niin tein, kun en uskaltanut edes kokeilla. Pelkäsin varmaan vähän myös sitä, että en näytä poikaystävän silmissä enää pelkästään siltä hyvältä äidiltä, josta hän viehättyi, ja joka osaa toimia kaikissa tilanteissa oikein ja johdonmukaisesti. Pelotti, että hän näkee että olenkin oikeastaan ihan surkea, tai korkeintaan keskinkertainen äiti. En todellakaan ollut suhteeseen alkaessani osannut varautua sellaiseen määrään pelkoa. Miksi siitä ei puhuttu missään, miksi kukaan ei ollut kertonut? Ajattelin, että olen varmasti yksin näiden tunteideni kanssa, sillä juuri siltä se tuntui, kun ympärillä eikä lähipiirissä ollut ketään, joka olisi edes vähän laidasta  ymmärtänyt mistä puhuin. Ja lopulta kävikin niin, etten enää uskaltanut puhua. En puhunut ystäville, sillä pelkäsin että he tuomitsevat kertomani perusteella minut ja koko suhteen. Enkä uskaltanut puhua poikaystävällekään, ettei tämä olisi kuvittelut minun oikeasti epäilevän parisuhdettamme. Kipuilin asian kanssa täysin yksin.

Kuuman ja pitkän kesän jälkeen saapui pelastus: syksy. Ei voinutkaan paeta enää puistoihin ja kaupungin uimaloihin. Arkea elettiinkin kotona, kaikki me kolme. Ja tiedättekö mitä? Tämä tavallinen, toisinaan hermoja raastava, mutta silti aika tosi ihana arki, on ollut parasta mitä meille on tapahtunut. Aika usein olen miettinyt, että tätäkö minä ihan todella pelkäsin?  Syksyn ja talven aikana lapsen ja poikaystävän suhde on muuttunut: he ovat edelleen kavereita, mutta Rami on Alballe nyt myös aikuinen. Rajoja asettava ja rakastava aikuinen. Ei enää pelkkä leikkikaveri. Minun ei tarvitse enää yksin olla se ilonpilaaja, joka kieltää ja käskee ja kehottaa- meitä on nyt kaksi. Ja se tuntuu ihanalta. Meidän kolmen elämä on erilaista, kun olin kuvitellut uusperhe-elämän olevan, mutta se ei ole ollenkaan huono asia.

 

 

 

1. Lopetin e-pillerit muutama kuukausi sitten ja mieliala on kohentunut ja tasoittanut ihan älyttömästi. Todennäköisesti kyse on ihan vain siitä, että kuvittelen koko asian, sillä odotin ja toivoin niin käyvän pillereiden lopettamisen jälkeen. Myös haluille on käynyt juuri niin kuin toivoinkin, i- hanaa!  Enkä oikeastaan piittaa onko kyse lumevaikutuksesta vai ihan todellisesta vaikutuksesta- vaikutuksia molemmat.

 

2. Kuvaan tuotekuvia eräälle kustantamolle, ja saan sen vuoksi käsiini huomattavan määrän kirjoja. Ja olenkin lukenut viimeisten kahden vuoden aikana ihan todella monta järjettömän hyvää kirjaa. Opin lukemaan jo 5-vuotiaana, ja lapsena lukeminen oli pitkään parasta mitä tiesin. Jossain vaiheessa, ehkä kotoa muuttamisen jälkeen, lukeminen kuitenkin jäi moneksi vuodeksi. Luin korkeintaan sivun mittaisia artikkeleita, kolumneja tai blogeja, mutta mihinkään pidempään ei kärsivällisyys (tai muka aika) riittänyt. Mutta jo muutaman onnistuneen kirjavalinnan jälkeen lukeminen sujahti taas osaksi elämää. Ja koska näitä kirjavinkkejä aina toisinaan kysellään, niin parasta mitä tänä vuonna olen lukenut ovat olleet: Kristen Hannahin Satakieli ja Emma Puikkosen Lupaus. Tuon jälkimmäisen sain loppuun eilen, ja sen lisäksi että se on älyttömän tärkeä puheenvuoro ilmastonmuutoksen todellisuudesta, ja muutoksien ja toiminnan välttämättömyydestä niin se on minusta aivan järjettömän kaunis, ja ennen kaikkea realistinen, kuvaus vanhemman ja lapsen suhteesta. Tunnistin itseni äitinä niin monessa kohtaa, ja varmaan juuri sen vuoksi itku kirveli silmien takana melkein kirjan alusta loppuun. Okei, ehkä myös siksi että olen maailmankaikkeuden itkuherkin liikuttuja.

 

3. En muista miten, mutta päädyin kertomaan Alballe kuinka sellaiset halaukset joissa taputellaan halatessa selkään, tuntuvat ihan kamalilta. Vaivaannuttavilta. Siltä, että sillä taputtelijalla on olo että nonnih, hoidetaas nyt tämä halaus pois alta. Liki viikko tuon kertomisen jälkeen oli eräänä aamuna pinna olemattomien yöunien (kolme tuntia) ansioista vähän kireällä, ja kerroin sen Alballe. Sanoin myös, että ehkä kunnon halaus saattaisi piristää. Alba tuli: halasi ensin tiukasti pitkään, jonka jälkeen taputti painokkaasti kolme kertaa selkään. Tuo nerokas, huumorintajuinen pieni ihminen. Nauroimme molemmat ihan hillittömästi. Piristi. Halaus, nauru ja se että lapsellani on  huumorintaju.

 

4. Tein treeniä lattialla, ja yhtäkkiä Alba hyppäsi koko painollaan selkäni päälle. Ei sattunut erityisemmin, mutta säikähdin ja kerroin että siinä olisi voinut käydä todella pahasti. Liioitellen kerroin, kuinka olisin voinut halvaantua ja joutua loppuelämäkseni pyörätuoliin. Lapsi pyysi heti anteeksi, ja sanoi, ettei kyllä enää koskaan tee niin. Oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten: koska kuka sit tulee mun kans karkkikauppaan perjantaina? Toinen hiljainen hetki. Sitten hän äkkäsi eiku Rami tulee tietenki ja iloinen hyppeleminen jatkui. Sen pituinen se.

 

5. Olen alkanut mennä sänkyyn huomattavasti aiempaa aiemmin, yleensä samaan aikaan Alban kanssa eli noin kello kahdeksan. En yleensä nukahda heti, vaan lueskelen kirjaa, venyttelen, kuuntelen meditaatiomusiikkia tai kirjoitan, mutta yleensä viimeistään kymmeneltä olen kuitenkin jo nukkumassa, mikä taas on johtanut siihen että herään aamuisin yleensä suhteellisen virkeänä jo ennen herätyskelloa, eli lasta. Tuntuu ihanalta, kun aamuisin ei olekaan enää kiire. Olen hurauttanut joka aamu smoothien (yleensä aina sen saman, johon tulee banaania, pinaattia, mangoa, mustikoita, muutama lusikallinen rahkaa ja Oatlyn iKaffea. On niin hyvää, että lapsikin tykkää. Se on meidän taloudessa suurin kohteliaisuus, jonka voi keittiössä saada) , keittänyt puuron ja vaahdottanut jopa maidon kahviin (käsin toim.huom.). Eikä todellakaan ole vähättelyä sanoa, että sillä kuinka päivänsä aloittaa on todella suuri vaikutus siihen millainen päivästä muodostuu. Olen ihmisenä vähän sellaista nopeasti innostuvaa, mutta yhtä nopeasti myös kyllästyvää sorttia, ja toivon että tästä rutiinista ja tavasta toimia, en luopuisi.

 

 

 

 

 

6. Olimme muutama viikko sitten ystäväni kanssa eräässä ravintolassa syömässä. Olimme istuneet ikkunapöydässämme ensin viinilasillisten, sitten muutaman ruokalajin ja viinipullon, ja niiden jälkeen vielä lasillisten kanssa. Pitkään toisin sanottuna. Seurue oli välillä kasvanut kahdesta kolmeen, ja sitten taas takaisin kahteen. Olimme hakeneet kaikki juomat tiskiltä, ja maksaneet ne tietysti siinä samalla. Siinä vaiheessa kun aloimme tehdä lähtöä oli syömisestä kulunut jo hyvä tovi. Reippaasti heitimme takit niskaan ja kävelimme ulos ravintolasta. Tai noh, yritimme kävellä. Sillä ovelta meitä tuli hakemaan meille tarjoillut henkilö joka kertoi, että ruoasta kuuluisi sen syömisen lisäksi tavallaan maksaakin. Hävetti vietävästi. Kummallakaan meistä ei ollut käynyt edes mielessä, että jotain olisi maksamatta. Uskon kuitenkin, ettei tarjoilija epäillyt että olisimme kaikkien niiden kalliiden juomien jälkeen halunneet jättää sen suunnilleen 10€ suuruisen ruokalaskun tarkoituksella maksamatta. Mutta silti. Molempien poskia ehkä vähän punoitti ajatus siitä, että mitä jos joku kuitenkin ajatteli meidän yrittäneen klassisia juoksuja.

 

7. Tuosta edellisestä tulikin mieleeni, etten kestä alkoholia enää yhtään. Juon nykyään todella harvoin, joten viinapääni on aiempaakin olemattomampi. Olen huomannut, että kaikkein pahimmat jälkiseuraukset ovat sellaisilla ns.istumahumalilla. Keksin sanan ehkä juuri itse, mutta se tarkoittaa siis sitä, että koko illan aikana ei juuri poistuta pöydän äärestä tai sohvan nurkasta, ja lasia täytetään vähän kuin puolihuomaamatta. Humalan huomaa oikeastaan vasta sitten, kun olisi aika nousta ylös ja lähteä kotiin. Tuotakin mahtavaa iltaa seurasi aivan hirvittävän, kammottavan, järkyttävä krapula. Siis sellainen jolloin samaan aikaan sekä pelkää, että toivoo kuolevansa. Ja silloin taas tajusin entistä kirkkaammin sen, että en todellakaan halua tai tarvitse alkoholia enää edes harvoin, en ainakaan tuollaisissa määrin. Tällä toleranssilla kaksikin lasia on enemmän kuin tarpeeksi. Ilta oli ihana, mutta kieltämättä sen hauskuutta sumensi se, että seuraava päivä meni oksentaen. Viikkoa aiemmin kärsitty noro, kun ei ollut vielä tarpeeksi. Erityisen typerältä tuntuu se, ettei tuollainen krapula tullut minulle ensimmäistä kertaa, vaan tiedän kyllä että meikäläiselle sellainen saattaa iskeä pienemmästäkin määrästä. Miksi ihmeessä siis tieten tahtoen aiheutan itselleni jotain noin kamalaa?

 

8. Olen viimeisen neljän vuoden aikana lentänyt kerran Espanjaan (2015), kerran Kroatiaan (2018), kerran Kööpenhaminaan (2017) ja neljä kertaa Tukholmaan (2016-2018). Se on todella vähän suhteessa siihen millaisia määriä matkustin lentämällä ennen lapsen syntymää. Enkä yritä tässä nyt mitenkään pröystäillä sillä, että olisin ollut jotenkin esimerkillisen vastuullinen, sillä tuo matkustelun vähyys on liittynyt puhtaasti siihen, ettei ole ollut joko a)rahaa tai b)mahdollisuutta reissata, eikä sillä ole ollut tietoisen hiilijalanjäljen pienentämisen kanssa mitään tekemistä, vaikka haluaisin tietysti nyt väittää että olisi. Matkustelun vähennyttyä en kuitenkaan ole enää kaivannut matkoja samalla tavalla kuin ennen. Aiemmin suunnilleen elin reissusta reissuun. Edellisen reissun päätyttyä piti olla jo tiedossa jo seuraava reissu mitä odottaa. Ja elämä oli yhtä reissua tai reissun odottamista, eikä sellaisessa elämässä tietenkään ole mitään järkeä.  Jostain syystä kuitenkin juuri nyt kaipaan aurinkoon ja lämpöön ja ihan järjettömästi. Ja jos tähän asti ajatus lapsen kanssa matkustamisesta on tuntunut lähinnä työläältä, niin nyt matka uimalämpöisen meren läheisyyteen tuntuu suunnilleen ihanimmalta ajatukselta, mikä päässäni on koskaan ollut. Mutta niin paljon, kuin haluaisinkin vain varata matkan ja lähteä, niin tällaisten artikkelien jälkeen tuntuu siltä, että ehkä kuitenkin parempi vain pysytellä kotona ja tutustuttaa lapsensa vieraiden kulttuurien, ja uusien paikkojen sijaan zero waste- elämäntapaan ja näyttää maailmaa Googlen kuvahaun ja elokuvien kautta. Sitäpaitsi Googlen street view: llä voi melkein tuntea olevansa jossain muualla.

 

 

 

 

+ bonus: Ja sitten vielä tällainen asia, joka kannattaisi jättää kertomatta, mutta kerron kuitenkin: pieraisin muutama viikko sitten poikaystävän seurassa ensimmäistä kertaa (kerrottakoon, että en ole mitenkään tietoisesti pidätellyt aiemminkaan mitään, mutta ei vain ole pierettänyt) ja tiedättekö mitä hän sanoi? ”Ihanaa! Sä pierasit. Mulle tuli tosta tosi lämmin olo”. Ja tiedättekö mitä muuta? Niin tuli mullekki.

Ainiin, ja se on vielä sanottava että ei se Googlen street view oikeasti tunnu miltään, valitan.