Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Viaplayn kanssa 

 

 

Viimeisen vuoden aikana koti on tuntunut parhaalta paikalta koko maailmassa. Sieltä ei ole tehnyt mieli juuri poistua. Erityisesti nyt talvella tuo kodin merkitys ja sisällä olemisen ihanuus on korostunut. Ulkona on ollut ihanaa käydä, mutta parasta on silti aina ollut päästä takaisin sisään ja lämpimään. Sen lisäksi, että kotona oleminen on kasvanut potenssiin viisitoista, niin myös sarjoja ja elokuvia on tullut katsottua varmaan kymmenen kertaa enemmän kuin viimeisenä viitenä vuotena yhteensä. Tuntuu, että laadukaita, mielenkiintoisia ja äärimmäisen koukuttavia sarjoja tuotetaan koko ajan.

Aivoni olivat tosin kuuden vuoden pelkän some-selaamisen jälkeen muuttuneet sellaisiksi, että alkuun jaksoin keskittyä katsottavaan kerrallaan n.10 sekunniksi, ja sen jälkeen puhelin hakeutui takaisin käteen. Kaikki pienimmätkin tylsyyden, pelon tai jännityksen hetket katkaisin selaamalla somea. Tuntuukin ihanalta, että nykyään yhä useammin puhelin unohtaa kotiin tullessa takin taskuun, eikä sitä kaipaa kuin vasta nukkumaan mennessään herätyskellon asettamiseen. Paras ja tärkein vinkkini sarja- tai elokuvahetken nautinnon maksimointiin onkin se, että jätät puhelimen toiseen huoneeseen. Toiseksi tärkeintä on tietenkin hyvät eväät ja se, että niitä on riittävästi. Niin, ja tietysti hyvä seura. Huolimatta siitä, että oma seura on tietysti parasta seuraa, niin itse rakastan jakaa katsomisen kokemuksen jonkun toisen kanssa.

 

 

Kesällä pelasimme poikaystävän kanssa yhdessä padelia, mutta kyllä sitäkin mukavampi (tai ainakin rentouttavampi ja yleisen kotirauhan kannalta suotuisampi krhm) yhteinen harrastus tuolloin kesällä ja sen loputtuakin ovat olleet yhdessä katsotut sarjat ja elokuvat. Viime vuoden ylivoimainen ykkönen ensin mainituista oli Blacklist, ei epäilystäkään. Löysimme sen siinä vaiheessa, kun tuotantokausia oli tullut kolme tai neljä. Ahmimme niitä sellaisella tahdilla, että heikompaa hirvittäisi. Kunnes enempää katsottavaa ei enää ollut. Heinäkuussa lähdimme Kroatiaan, ja kerroinkin meidän viettäneen suuren osan ajasta ihan vain hotellihuoneessa. Syy siihen? Blacklist. Ja uusi tuotantokausi, kuinkas muutenkaan.

Viaplayssa pyörii tällä hetkellä tuon maagisen sarjan kuudes tuotantokausi ja uusi jakso ilmestyy sinne aina jenkkien esityspäivää seuraavana aamuna. Huomenna on taas uuden jakson aika, ja tuntuu että olemme odottaneet sitä n.kuusi kuukautta viikon sijaan. Niin koukuttava tuo sarja on.

Meillä on poikaystävän kanssa molemmilla sama (monen muun mielestä varmasti todella rasittava) tapa arvailla sarjojen ja elokuvien tulevia tapahtuma, juonenkäänteitä ja jopa vuorosanoja, ja heittelemmekin tuon tuosta yläfemmoja toisillemme oikeista arvauksista. Tunnen vieläkin järjetöntä ylpeyttä joistain oikein menneistä, kaikkea muuta kun helposti ennalta arvattivasta, arvauksista, joita olen yhteisen sarjahistoriamme aikana tehnyt. Ja todella usein olen tuntenut melkein samaa myös poikaystävästä, joka on aavistanut jotain sellaista mikä ei olisi itselleni tullut mieleenkään. Ei sitä kuulkaas paljon vaadita siihen, että tulee niitä onnistumisen tunteita.

Yhdessä koetut asiat, olivat ne sitten millaisia tahansa, lähentävät ja vahvistavat keskinäistä yhteyttä. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta tällä hetkellä meille kaikkein mieluisin tapa rentoutua yhdessä on sarjat ja elokuvat. Me harvemmin vain pötköttelemme hiljaa katsellessamme vaan käynnissä on koko ajan keskustelu. Usein katselun lopettamisen jälkeen tuo keskustelu jatkuu. Ja rakastan sitä. Se rentouttaa, mutta ei passivoi. Jos taas katselen sarjoja tai elokuvia yksin teen sen yleensä muun tekemisen ohessa: samalla kun viikkaan pyykkejä, tiskaan tai vaihdan lakanoita. Mutta poikaystävän, tai koko perheen yhteiset katseluhetket on poikkeuksetta sellaisia joille annetaan niiden ansaitsema aika ja rauha.

 

 

 

Sen lisäksi, että odotan huomenna aamulla ilmestyvää Blacklistin uutta jaksoa (ja ihan erityisesti Raymond Reddingtonin ja Aramin naaman näkemistä) ihan todella paljon, niin odotan innolla myös Viaplayssa tänään julkaistun fantasiatrilleri Hidden: iin uppoutumista. Olin tämän kaupallisen yhteistyön tiimoilta muutama viikko sitten Tukholmassa tuon sarjan ensi-illassa, ja sain tuolloin nähdä jo ensimmäiset 50 minuuttia sarjasta. Kokemuksena tuo Ruotsin punainen matto oli ihan huikea. Rakastan ruotsalaisia rikossarjoja, ja olen katsonut niitä niin kauan kuin jaksan muistaa ja tuntui ihan hassulta nähdä yhtäkkiä niin paljon etsiviä, poliiseja ja rikollisia yhdessä ja samassa paikassa. Koska niitä suurin osa ruotsalaisista näyttelijöistä minulle edustaa… Ensi-ilta pidettiin Tukholman Fotografiska Museet: ssa, joka tarjosi tapahtumalle kyllä hulppeat puitteet. Tuon uutuussarjan vahvuus, ja hyytävyys pääsy hyvin oikeuksiinsa noissa tiloissa. Ensimmäinen jakso jätti paljon avoimia kysymyksiä, ja odotan jo nyt sitä että poikaystävä pääsee töistä kotiin ja voimme yhdessä alkaa katsoa tätä, sillä ei puhettakaan että uskaltaisin katsoa tätä yksin.

Vaikka fantasia ei ole ehkä se itselleni tyypillisin valinta katsottavaksi, niin tuo sarja vei silti mukanaan ja oli oikeastaan varsin realistinen ollakseen fantasiaa. Yhden jakson ensi-ilta oli itselleni muutama viikko sitten Tukholmassa, mutta tänään 1.2. on koko tuon kahdeksanosaisen sarjan ensi-ilta Viaplayssä. Tiedän jo nyt, että tästä tulee hyvä katseluviikonloppu. Vapaat alkoivat jo eilisen työpäivän jälkeen, eikä kalenterissa ole ennen huomisia, omia syntymäpäiviä, yhtään mitään.

Yksi parhaista jutuista, mitä tiedän onkin se, että saa aloittaa sarjan, uuden tai vanhaa, jossa on läjäpäin jaksoja katseltavana, heti aamusta jolloin voi katsoa jakson toisensa perään ilman huolta yöunten menettämisestä. Ja juuri niin teimme tänä aamunakin. Ja todennäköisesti huomennakin. Eilen illalla katsoimme Viaplaysta Black Pantherin, joka meidän oli lukuisia kertoja tarkoitus käydä katsomassa jo teattereissa mutta aikataulut eivät koskaan sopineet yhteen, ei tosin haitannut yhtään saada katsoa se omalla, maailman ihanimmalla sängyllä toisen kainalossa. Ja se itse elokuva: huh! Niin vaikuttava. Ja hieno. Ja upea. Olen vieläkin ihan voimaantunut kaikesta siitä naisenergiasta. Jos, et ole vielä nähnyt niin suosittelen enemmän kuin lämpimästi katsomaan. Lupaan, että et pety.

 

 

Pian ajattelin aloittaa Call me by your name, joka sekin löytyy Viaplayn valikoimasta. Olen nähnyt elokuvan jo kertaalleen, mutta katsonut sen typerästi hypellen, joten luulen että missasin elokuvasta jotain todella oleellista sillä se ei tuolla katselukerralla tuntunut oikeastaan miltään. Tai tuntui, järjettömän kauniilta kuvilta. Teki heti mieli muuttaa Italian ja syödä aamiaista aprikoosipuiden alla ja juoda niistä puristettua mehua kahvinsa seurana.

Muista tammikuun, tai alkuvuoden, aikana Viaplayssä julkaistuista tai julkaistavista sarjoista aion takuulla tutustua ainakin seuraaviin: Straight Forward, Cold Courage ja kylmäveriset tappajat. Rikoksilla ja trillereillä mennään siis jatkossakin.

 

ARVONTA: 

Kertomalla miten sinä viettäisit #VIAPLAYVIIKONLOPPU a ja kenen kanssa voit voittaa 2kk ilmaista sarjat&leffat -katseluaikaa Viaplayssä. Noita paketteja arvon yhteensä 3kpl ja osallistumisaikaa on viikko tästä eteenpäin, eli perjantaihin 8.2.2019 saakka. 

Arvonnan säännöt löydät tämän linkin kautta.

 

 

 

Olipahan viikko. Olimme lähes koko viime viikon Alban kanssa kahdestaan kotona. Ja kun sanon kotona, tarkoitan sisällä. Lapsi oli enemmän ja vähemmän toipilas lauantaista lauantaihin. Torstain kohdalla alkoi jo tuntua siltä, että seinät ihan tosissaan kaatuvat päälle. Emme olleet kumpikaan päässeet ulos kymmenen minuutin kauppareissua pidemmäksi ajaksi. Olimme pelanneet Arvaa kukaa ja muumi- muistipeliä keskimäärin kahdeksan tuntia joka päivä, pesseet ennätysmäärän pyykkiä, maalanneet yhdessä vaatehuoneen likaisen harmaasta valkoiseksi, vieneet loppuun yhden keskeneräisen hyllyprojektin, tiskanneet jo kertaalleen tiskattuja astioita ja katselleet youtubesta piano- ja kissavideoita niitäkin varmaan tunnin joka päivä. Kuudestakymmenestäkuudesta neliöstä tässä asunnossa jokainen oli koluttu moneen kertaan, ja kaikki mahdollinen tekeminen oli tehty ainakin viisi kertaa alusta loppuun. Oli pakko päästä muualle.

Mummolaan, tietysti.

Junassa heti Tikkurilan jälkeen lumi muuttui puhtaamman valkoiseksi ja sen määrä kasvoi eksponentiaalisesti. Keravan kohdalla näytti jo ihan toiselta kuin kotona Helsingissä. Mutta perillä mummolassa- siellä vasta toiselta näyttikin. En muista olenko nähnyt niin paljon lunta sitten n.kymmenen vuoden takaisen Levin loman. En usko. Sitä oli paksuja nietoksia jokaisen puun oksalla, räystäällä, uima-altaan laidoilla, lyhtyjen päällä. Sitä oli valtavasti, ja se oli ihan järjenvastaisen valkoista ja puhdasta. En tiedä tapahtuiko se siinä ja silloin, vai oliko tapahtunut jo kuin varkain aiemmin tänä poikkeuksellisen kauniina talvena, mutta aloin ihan todella pitää talvesta. Pakkasesta, askelten alla narisevasta lumesta, kaikesta siitä. Ja tietysti ihan erityisesti siitä kuinka onnellinen lapsi on tästä talvesta ollut. Kesää lukuunottamatta lapsen kanssa ulkoilu on usein sellaista tönöttämistä, ja kotiin lähdön odottamista (vai olenko se vain minä, mutta en todellakaan erityisesti rakasta leikkipuistojen laidalla seisoskelusta..), mutta tänä talvena ulkoilu on todella ihanaa- sellaista oikeaa yhdessä puuahstelua. Usein se on ollut lapsi, jonka varpaita on alkanut palella ennen minua, ja joka on toivonut sisälle siirtymistä – eikä päinvastoin.

Ja nyt tuntuu, että tuon ulkoilun ansioista, myös se pitkään piinannut jatkuva väsymys on väistynyt. Sen tilalle on tullut sellaista rehellistä väsymystä päivän puuhista, mutta sekin iskee yleensä vasta iltaisin siihen aikaan kun olisi muutenkin tarkoitus mennä nukkumaan, eli noin kello kahdeksan illalla.

 

 

 

Huolimatta siitä, että tuo viime viikko oli kuitenkin paikoin vähän raskas, niin nyt tuntuu että on taas ihan täynnä uutta energiaa ja tarmoa. Oli ihanaa saada viettää kahdeksan kokonaista päivää aamusta iltaan tuon pienen kanssa, vaikka hermoja välillä koeteltiinkin puolin ja toisin. Mutta nyt aika ihanalta myös tämä oma rauha ja mahdollisuus keskittyä ihan täysillä omiin töihin ja ajatuksiin. En tiedä muista pienten lasten vanhemmista, mutta mulle töiden tekeminen silloin kun Alba on paikalla on ihan sula mahdottomuus. Vaikka kai tässäkin on kyse vain siitä, että mihin lapsi on tottunut/totutettu, ja meillä on ilmeisesti totutettu siihen, että kun ollaan yhdessä niin ihan todella ollaan yhdessä eikä edes ajatella tekevämme mitään muuta…. Ja koska olen ihmisenä vähän sellainen, etten osaa suunnitella asioita pidemmälle kuin päivän kerrallaan, ja olen suorastaan surkea ennakoimaan tehtäviä asioita, niin aika usein niillä viikoilla kun Alba on kotona päivittyy blogikin vain todella harvakseltaan, sillä sen tekemiselle on hankalaa (ainakin mulle..) löytää silloin sen vaatimaa aikaa ja rauhaa. Nyt tosin ajattelin alkaa paremmaksi tuossa tekemisten ennakoinnissa, ja tehdä jatkossa juttuja varastoon aina niillä viikoilla, kun saan olla ihan vain itsekseni. Ja toinen asia minkä aion ehdottomasti pitää mukana myös näillä viikoilla, kun lapsi on isällään, on ulkoilu. Vähintään tunti reipasta ulkoilmaa jokaisena päivänä on vähintä, mitä voin itselleni antaa.

 

 

Nyt ajattelinkin sulkea koneen toistaiseksi ja vetää ulkoilukamat niskaan ja harppoa meren rantaan kävelylle. Yksi syy muuten siihen, miksi tämä talvi on tuntunut niin mukavalta on varmasti se, että minulla on vihdoinkin kunnon varusteet tällaisille pakkasille ja hangessa pyörimisille. On vettä hylkivät kengät, merinovillainen aluskerrasto, kevyet ja hengittävät ulkoiluhousut, kevyt untuvatakki ja sen päälle puettava lämpötilaan reagoiva kuoritakki, paksu pipo ja kunnon nahkahanskat. Ulkoilusta nauttii ihan toisella tavalla, kun mistään ei palele, kiristä tai purista. Voi keskittyä olennaiseen varpaiden ja sormien kipristelyn sijaan.

Ihanaa uutta viikkoa myös sinne ruutujen toiselle puolen.

 

Olen täällä ehtinyt jo muutamaankin otteeseen tälle vuodelle mainita sen, että tästä vuodesta tulee toiminnan vuosi: se vuosi, jolloin tartun rohkeammin asioihin. Pohtimisen, jatkuvan puntaroinnin ja huolellisen harkinnan sijaan tartun useammin tuumasta toimeen, enkä jää odottelemaan että se mystinen joku tekee jotain, tai että sattuman kaupat tuovat eteeni juuri sen tietyn jonkun, mitä tahdon. Viime vuonna ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, ja se oli ihan ok- enemmän, kuin ok. En olisikaan jaksanut yhtään enempää. Tarvitsin viime vuoden kaiken levon ja liikumattomuuden, jotta jaksaisin ja osaisin olla taas minä. Nyt tiedän jo etten kuitenkaan kestäisi toista samanlaista pysähtymisen vuotta. En malta enää olla paikoillani. Mutta sen lisäksi, että energiaa ja uskallusta tuntuu juuri nyt olevan roppakaupalla aiempaa enemmän, niin myös aika tuntuu yhtäkkiä huomattavan paljon konkreettisemmalta, huimaa vauhtia ehtyvältä luonnonvaralta. Täytän ensiviikolla 31. En kuitenkaan vielä ole selvästi ihan tajunnut asiaa, sillä sanoin muutama viikko sitten poikaystävälle, että tänä vuonna olisi ehkä kiva järjestää ensimmäiset kunnon juhlat synttäreiden kunniaksi, täytänhän kuitenkin 30. Paitsi, että en täytä.
Siinä hetkessä katosi yhtäkkiä kokonainen vuosi jonnekin. Tuli hätä. Nyt ensimmäistä kertaa koskaan ihan vähän ahdistaa vanheta. Tai ei ehkä niinkään se vanheneminen itsessään, mutta se että aika ihan todella kuluu. Alan olla jo enemmän keski- ikäinen kuin teini, mikä on monella tavalla pelkästään positiivinen asia, mutta silti ahdistaa. Tuntuu, että on vielä järjettömästi asioita, joita haluaisi tehdä. Asioita, mitä haluaisi saavuttaa ennen seuraavia pyöreitä vuosia, ja pelkään että mikäli ne tulevat samalla vauhdilla kuin edelliset kymmenet, niin tätä menoa ehdin saavuttaa niistä noin puolet jos sitäkään.

Onnekseni tekeminen ei kuitenkaan tällä hetkellä ahdista yhtään, päinvastoin.  Tuntuu ihanalta, että viime vuoden väsymyksen jälkeen on taas energiaa tehdä ja toimia. Tätä kaikkea osaa arvostaa ihan uudella tavalla.

 

 

Viime vuoden pysähtyminen salli kuitenkin sen, että pääsi lähemmäs itseään. Oivalsi sellaisia asioita uudestaan, minkä oivaltaminen oli vuosien häseltämisen aikana unohtunut jonnekin. Tärkein oivallus on liittynyt siihen, että olen se ihminen, joka nauttii aivan järjettömästi niistä kaikkein tavallisimmista asioista: yhteisestä ajasta lähimpien kanssa, hyvästä ruoasta (mielellään kotona tehtyä ja kotona syötynä), ulkoilusta ja luonnosta. En kaipaa oikeastaan mitään kovin erityistä (vaikka tietysti jo se, että on tällainen perhe, ystävät, koti ja sitä hyvää ruokaa, on erityistä, mutta tiedätte varmasti mitä tarkoitan), vaikka jossain vaiheessa hairahduin kuvittelemaan, että tarvitsen. En tiedä johtuuko tuosta oivalluksesta vai mistä, mutta koko elämä on tuntunut viime kuukausina niin paljon paremmalta, kevyemmältä ja omalta. Sellainen täysin turhanpäiväinen muihin ihmisiin ja heidän elämiinsä vertailu on jäänyt, ja se on vapauttanut ihan valtavasti energiaa ja tilaa. Ennenkaikkea ehkä juuri sitä tilaa, että on saanut taas yhteyden itseensä ja siihen, mitä minä oikeasti elämältäni haluan. Mitkä ovat minun toiveitani, ja mikä taas sellaista ulkoa tulevaa tätä minun kuuluisi haluta – ajattelua.

Jossain siellä avioeroa edeltävän ja sitä seuranneiden sekoiluvuosieni siimeksessä hukkasin myös täydellisesti uskon itseeni, ja omiin kykyihini. Aloin oikeastaan ajatella, että kun kerran epäonnistuin surkeasti jossain niin merkittävässä asiassa kuin avioliitossa, niin kuinka voisin onnistua koskaan missään muussakaan asiassa. Kuvittelin, että minut nyt vain on tarkoitettu epäonnistumaan kaikessa mihin ryhdyn, että minulta puuttuu joku sellainen olennaisen asia, jonka tarvitsisi menestyäkseen ja pärjätäkseen. En oikeastaan osannut edes olla epävarma kyvyistäni, sillä en edes tiedostanut niitä. Tuntui, että muutaman vuoden aikana kaikki se, mitä olin itsestäni ajatellut, ja minkä varaan omaa elämääni kaikki aiemmat vuodet rakentanut, katosi tuosta noin vain.  Eikä sen kaiken hukkuneen takaisin onkiminen ole todellakaan käynyt tuosta noin vain. Eikä sitä kaikkea hukkunutta ole todellakaan saanut edes ongittua takaisin, mutta monta asiaa kuitenkin. Usko omaan itseen, ja omiin vahvuuksiin ja taitoihin alkaa taas palautua. Uskon siihen, että minulla on ihan samanlaiset mahdollisuudet ja todennäköisyydet menestyä kuin kenellä tahansa muullakkin: ei sen paremmat, eikä sen huonommat. Suurin este on tietysti vain tämä oma rajoittunut ja pelokas pää, joka edelleen aika usein uskaltaa kuiskailla että älä edes yritä, sen tekee joku toinen niin paljon sinua paremmin. Mutta en enää usko sitä. En ainakaan joka kerta. Yritän olla välittämättä, ja kertoa itselleni itsestäni toisenlaista tarinaa. Korvata nuo aiemmat vääristyneet ja matkaa hidastavat tarinat uusilla. Ja jo nyt, ihan matkan alkutaipaleella, tuntuu siltä että se ihan
oikeasti toimii.

 

Tästä kaikesta esimerkkinä se, että hain tänään sellaiseen työhön, johon pätevyteeni paperilla ei varmasti ole riittävä, mutta ajattelen, että mikäli vain pääsisin haastatteluun asti, niin en epäile ollenkaan ettenkö pystyisi osoittamaan olevani tehtävään vähintääkin riittävä.

Miten siellä? Uskotko itseesi? Ja uskallatko mennä kohti itsesi näköistä elämää, ja tehdä valintoja, jotka tuntuvat omilta, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan niitä, mitä muut sinulta odottavat?

Heippa ja terkut Tukholmasta.

Istun parhaillaan täyteen ahdetussa koneessa, ja kuulin juuri että tulemme istumaan täällä koneessa vielä ainakin tunnin ennen lähtökuvan saamista. Tämä tietysti sen päälle, että olen odottanut kentällä jo ennen tätä reilut kuusi tuntia. Täällä Tukholmassa riehuu siis ihan kunnon lumimyrsky ja ainoastaan yksi kiitorata on käytössä normaalin kolmen sijaan, mikä tietysti tarkoittaa sitä että koneita pääsee laskeutumaan ja nousemaan huomattavasti tavallista harvemmin. Tähän kun lisää vielä sen, että jokainen nouseva kone täytyy käsitellä, ja kiitorata suljetaan tasaisin väliajoin 10-15minuutiksi sen lumesta harjaamista varten. Voi siis olla, että pääsemme lähtemään tästä vasta vaikkapa kolmen tunnin kuluttua. Mutta toisaalta, onpahan ainakin aikaa lukea, kirjoittaa ja ajatella.

Harmittaa tietysti vähän se, että pihinä olen syönyt tänään vain aamiaisen hotelilla. Halusin skipata ylihintaisen ja usein myös aika keskinkertaisen lentokenttäsafkan ja syödä hyvin sitten kotona. Noh, ei olisi ehkä kannattanut. Nälkäkiukku tulee olemaan todennäköisesti infernaalinen siinä vaiheessa jos/kun kotiin joskus pääsen.

 


 

Olin täällä Tukholmassa tosiaan muutaman päivän työreissulla, johon saimme yhdistettyä myös yhteisen miniloman, mutta Rami lensi tänään kotiin muutamaa tuntia aiemmalla lennolla ja vältti tämän lumimyrsky-säädön. Mutta tavallaan ihan kiva, nyt voin luottaa siihen että kotona on jo ruoka valmiina siinä vaiheessa, kun saavun kotiin. Veikkaan, että ruoka on itseasiassa katettu oven eteen, etten vahingossakaan ehdi purkamaan nälästä johtuvaa, täysin typerää, kiukkua kehenkään viattomaan ulkopuoliseen.

Tukholma oli ihana, niinkuin aina, eikä tämä kotiinlähdön viivästyminenkään haittaa oikeastaan yhtään. Olo on inspiroitunut ja kummalla tavalla energinen. Tukholmassa pidän eniten siitä, ettei varsinaisesti tarvitse tehdä mitään: voi haahuilla päämäärättömästi kaduilla, piipahtaa kahville tai syömään tai aivan yhtä hyvin voi pysytellä hotellihuoneessa koko illan ja syödä sängyllä kulman takaa haettuja ranskalaisia. Kaupungin on kuitenkin nähnyt jo niin monta kertaa ennenkin, ja tietää että takaisinkin pääsee varsin mutkattomasti niin halutessaan. Ja ehkä siksikin täällä on niin helppo päästä siihen maksimaalisen rentouden tilaan: ei tarvitse yhtään mitään. Tosin aika usein tällaisille yhteisille, vain kahdenkeskisille, hetkille muualla kuin kotona pakkautuu hirveä määrä odotuksia, jotka usein purkautuvat ulos mitenkäs muutenkaan, kuin riidan muodossa. Mutta onneksi olen ihmisenä sellainen, että suorastaan tarvitsen riitelyä aina tasaisin väliajoin. Enkä nyt siis tarkoita sellaista pää punaisena, kurkku suorana huutamista, vaan sellaista rakentavaa riitelyä, jossa henkilöiden sijaan riitelevät ajatukset/näkemykset/mielipiteet, ja joista riitelyn molemmat osapuolet lopulta myös saavat jotain.

 

Huomasi kyllä, että molemmat tarvitsimme tällaista pientä irtiottoa omasta arjesta- tänään aamiaispöydässä ideat taas sinkoilivat puolin ja toisin, ja tuntui että päähän sikisi uusia ajatuksia nopeammin kuin ne ehtiä puhua ulos. Poikaystävälle se on ehkä ihan tyypillistä, meikäläiselle ei niinkään. Tämä 7h pysähdyskin tuli ehkä ihan tarpeeseen, sillä nyt oli aikaa ja mahdollisuus tarttua härkää sarvista saman tien niiden ideoiden suhteen. En muista sanoinko jo aiemmin, mutta haluan tästä tulevan tekemisen, mielekkään tekemisen, vuosi. Ja jo nyt tuntuu siltä, että sellainen tästä vuodesta kyllä onkin tulossa.

Nyt tungen puhelimen takaisin edessä olevan istuimen verkkotaskuun, suljen silmät ja toivon, että avaan ne, leppoisten unien jälkeen, vasta Helsingissä.