* Kaupallinen yhteistyö: Ellos 

Ennen kuin Alba syntyi ajattelin, etten koskaan pukisi lastani kuten itseäni, mutta toisin kävi. Tietysti. Olen niin ylpeä siitä, että olen tuon pienen äiti, että aika usein haluan meidän näyttävän edes ihan vähän toisiltamme. En ehkä vielä koskaan ole pukenut meitä tismalleen samoihin vaatteisiin samaan aikaan, mutta pidän siitä jos asumme sopivat yhteen, ja löytyy meiltä myös muutamia sellaisia vaatekappaleita, jotka me molemmat omistamme. Näytämme siis aika usein varmasti myös vieraiden silmiin siltä, että olemme äiti ja tytär. En tiedä miksi, mutta pidän siitä ajatuksesta; että muut näkevät heti keitä me toisillemme olemme.

Niin omissa, kuin Albankin vaatteissa suosin erityisesti hyviä materiaaleja, sellaisia jotka tuntuvat päällä ylellisiltä, mutta kestävät käyttöä, pesua, kiipeilyä, leikkejä ja likaa. Ja tämä Elloksen ihanan boheemi Mother & Child – mallisto on juuri sitä. Kaikki malliston vaatteet sointuvat toisiinsa, ovat täynnä kauniita yksityiskohtia: kirjailuja, leikkauksia ja tupsuja. Ja vaatteiden materiaalit ovat pääasiassa 100% luonnonkuituja, mikä takaa sen toivomani ylellisyyden tunnun ja laadukkuuden. Vaatteissa on helppo ja hyvä olla, mistään ei kiristä, purista tai hankaa. Vaatteet hengittävät ja antavat hengittää. Ja onnistuvat sen kaiken lomassa vielä näyttämäänkin hyvältä.

Tämän Mother & Child – malliston vaatteet ja niiden värimaailma veivät ajatukset heti laukkaamaan kukkapelloille, meren rantaan ja leikkimään piiloa korkeaan heinäpeltoon. Mutta mikä parasta: näen meidät näihin pukeutuneena myös kaupungissa: kahviloissa, puistoissa, pyöräretkillä ja leikkipuistoissa. Ehdottomasti parhaita vaatteita kesäisin ovatkin ne, joihin pukeutuneena on valmis ihan mihin tahansa; voi olla ensin päivän rannalla ja sen jälkeen voi ilman vaatteiden vaihtoa jatkaa oikeastaan ihan mihin tahansa. Ja juuri sitä kesältä eniten toivon: päiviä, joissa tapahtumat vaihtuvat toisiin ihan vahingossa- seuraavat toisiaan, ihmiset ja paikat vaihtuvat mutta tunnelma säilyy, eikä tarvitse ajatella mitään muuta kuin sitä, että pitäisiköhän kohta taas syödä jotain tai lisätä vähän aurinkorasvaa.

Rakastan helpoutta ihan kaikessa, sitä kun asiat tapahtuvat mahdollisimman vähällä työmäärällä. Sanomattakin selvää, että hoidan ostokseni kaikkein mieluiten istumalla tässä keittiönpöydän ääressä. Erityisen kivaa on se, jos yhdestä ja samasta paikasta voi ostaa niin vaatteet, huonekalut, elektroniikan kuin kodin tekstiilitkin. Ellokselta olen ostanut kaikkea edellämainittua, useammin kuin kerran. Heidän valikoimansa on mielestäni ihan älyttömän kattava, monipuolinen ja laadukas. Esimerkiksi uuteen kotiin tekisi mieli tilata kuta kuinkin koko sisustus heiltä. Tilaaminen ja toimitukset ovat nekin aina hoituneet sujuvasti ja nopeasti: paketit ovat lähestulkoon poikkeuksetta lähteneet heiltä liikkeelle heti tilauksesta seuraavana päivänä. Ihanan helppoa ja vaivatonta, samaa mitä toivon koko elämältä ja ihan erityisesti tietysti tältä tulevalta kesältä.


Tämä kesä tuntuu monella tapaa jotenkin meidän kahden ensimmäiseltä. Alba alkaa oikeasti olla jo iso. Siis sellaisella pienellä tavalla iso. On vielä niin pieni, että kiipeää kymmeniä kertoja päivässä syliin, niin pieni että jaksan kävellä lapsi sylissä pidemmänkin matkan, niin pieni että tarvitsee äitiä vielä moneen, mutta kuitenkin jo niin iso että ymmärtää monet asiat minua paremmin. Niin iso, että haluaa tietää enemmän, kuin oikeastaan vielä tahtoisin tai osaisin kertoa. Niin iso, että keskustelut tuntuvat jo keskustelulta ja melkein kaikki tekeminen yhteiseltä kivalta.

Aika usein ennenkin olen sanonut, etten mistään itsessäni ja elämässäni ole niin ylpeä kuin tuosta pienestä ja äitiydestäni. Aina toisinaan, kun katselen Albaa touhuissaan mietin, että miten on mahdollista että kahdesta vajaavaisesta, kaikin tavoin tosi keskinkertaisesta tyypistä on voinut tulla jotain näin järjettömän hienoa. Hän osaa jo nyt, kolmevuotiaana, niin monta asiaa ja taitoa paremmin kuin minä. Meistä kahdesta hän on se, jolla on paljon annettavaa ja opetettavaa. Olemme monessa asiassa ihan toistemme vastakohtia, mutta toisaalta Alba on muutamissa asioissa niin samanlainen kuin minä, melkein pelottavan samanlainen. Aika usein hänen ollessaan ihan pikkuriikkinen, ajattelin että jos jotain voisin toivoa, tahtoisin ettei hänestä kasvaisi yhtä herkkää kuin minusta. Mutta toisin näyttäisi käyvän siinäkin. Erona se, etten enää ajattele sen herkkyyden olevan pelkästään negatiivinen asia, oikeastaan päinvastoin. Tuon lapsen touhuja ja tekemisiä katsomalla olen tajunnut, että hän kyllä pärjää. Hän osaa jo nyt näyttää ja sanoittaa tunteensa ja tahtonsa niin paljon paremmin, kuin minä. Hän osaa olla herkkyytensä kanssa, ja siitä haluan ehdottomasti oppia. Niin haluan itsekin osata olla. Haluaisin oppia valjastamaan tuon herkkyyden palvelemaan sitä mitä olen, eikä päinvastoin.

Äitinä sitä haluaisi suojella niin monelta, ihan kaikelta oikeastaan, mutta samaan aikaan tietää ettei voi. Sitä voi vain yrittää tarjota mahdollisimman hyvät eväät siihen, että se pieni ihminen pärjää ihan itse. Kaikkein haastavimmalta tuntuukin vanhemmuudessa aina toisinaan se, että miten sitä osaisi olla tukena, lähellä ja kiinni pitämässä, mutta kuitenkin niin että antaisi toisen kulkea riittävän vapaasti omaa polkuaan. Niin, että antaisi toisen vapaasti kasvaa juuri siksi, joksi tämä tahtoo tulla, antaa toisen kävellä juuri ne kivet ja karikot, jotka tämän täytyy ollakseen se ihminen, joka jo on. Aika usein sitä haluaisi tehdä toisen tien niin sileäksi ja kivettömäksi kuin suinkin mahdollista, oikeastaan aika usein tekisi vain mieli kantaa sylissä ja halauksessa koko matka. Mutta samaan aikaan tietää, että tärkeintä on antaa toisen kulkea itse, kasvattaa pienen luottamusta itseensä ja omiin kykyihinsä. Ja samalla kasvattaa sitä omaansakin. Ja nyt kun mietin omaa elämääni, ja taivaltani tänne asti, olen kyllä järjettömän kiitollinen, ettei kukaan ole tieltäni niitä kiviä keräillyt, vaan olen ihan rauhassa saanut kompuroida niihin, ja nousta ylös niiden kompurointien jälkeen. Yritän tehdä saman hänelle, vaikka se aina välillä niin järjettömän vaikealta tuntuukin.

ps. En tiedä onko ihan okei sanoa näin, mutta tulen ihan järkyttävän onnelliseksi näitä kuvia katsomalla. Alba oli jotenkin ihan erityisen onnellinen tuona iltapäivänä. Poimi isot kimput kukkia sekä minulle, että kuvaaja-Annille, juoksi aina kesken kuvien halaamaan Annia ja halusi kuiskutella tämän korvaan milloin mitäkin salaisuuksia. Iltapäivän kääntyessä iltaan sanoi, ettei haluaisi tämän päivän loppuvan. Eikä ihme, en halunnut minäkään.

Tässä vielä suorat linkit meidän päällä oleviin malliston vaatteisiin:

Mun valkoiset housut täältä ja musta toppi täältä.

Alban sininen mekko täältä, ja  roosan värinen kirjailtu mekko täältä ja melkein samanlainen roosa mekko mun päällä on täältä.

*Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa

”Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahva-
tahtoinen feministi, ihastuu Mikkoon,
joka on monessa mielessä täydellinen:
hurmaava, kohtelias herkkä ja
sympaattisesti oikutteleva mies.

Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan
haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä
Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen
arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti
vanhentunut omakotitalo. Jonkin aikaa
kaikki näyttää täydelliseltä. ”

Saan silloin tällöin kotiini lähetettynä luettavaksi WSOY:n kustantamia kirjoja; sellaisia, joihin kaikkiin olen aina halunnut heti kirjan eteisen lattialle kolahdettua tarttua. Muutama kuukausi sitten postiluukusta tipahti Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Olin tiennyt kirjasta, sen teemasta- jo pitkään ennen kuin sain sen käsiini. Olin odottanut sen lukemista. Mutta kun se tuli, en uskaltanutkaan tarttua siihen. Säästelin sen lukemista sellaiseen hetkeen, että omat voimat olisivat mahdollisimman korkealla, sillä tiesin kirjan olevan aiheeltaan varsin raskas. Perheväkivalta, kuinka mikään siitä kirjoitettu voisi edes olla mitään muuta.

Kun ehkä kuukauden voimien keräilyn jälkeen tartuin kirjaan.en laskenut sitä käsistäni ennen sen viimeisiä lauseita.  En ole varma onko mikään kirja koskaan aiemmin ravistellut samalla tavalla, saanut tuntemaan niin paljon. En muista milloin viimeksi mikään kirja olisi ollut alusta loppuun asti tuntunut joltain, ihan sen jokainen sana – kauniisti kirjoitettu virke. (Mietin lukuisia kertoja jo kirjan aikana, mutta erityisesti sen luettuani, että kuinka joku on voinut kirjoittaa niin eheästi aiheesta joka rikkoo, hajottaa ja murtaa.)

”Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin, ja se josta en puhunut.”

Olen siitä onnekkaassa asemassa, ettei minun ole koskaan tarvinnut omassa elämässäni miettiä perheväkivaltaa. Se ei ole kuulunut omaan, eikä kenenkään tuttavankaan elämään, ei ainakaan niin että siitä olisi koskaan puhuttu, ei omakohtaisena kokemuksena. Mutta on kuitenkin puhuttu. Tiedän, kuinka helppoa on ulkoapäin kauhistella, neuvoa, olla armoton ja ymmärtää väärin tai olla ymmärtämättä ihan kokonaan. Väkivalta tuntuu valtavan pelottavalta ja kammotavalta. Ajatus siitä, että niin moni elää ja jää paikkaan, tilanteeseen ja suhteeseen jossa sellaista tapahtuu tuntuu käsittämättömältä. Tai tuntui.

Kaikki anteeksi on ehdottomasti yksi kevään merkittävimmistä kirjoista, väkevimmistä puheenvuoroista. Toivon ja tiedän sen avaavan keskustelua ja poistavan stigmaa tämän aiheen ympäriltä. Koska sitä sen ympärillä on. Todella paljon. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Uskon, että tämän kerrotun kokemuksen ja tarinan myötä perheväkivallasta uskallettaisiin puhua kauhistelematta, leimaamatta – puhua sellaisena kuin se on. Mutta ensisijaisesti, että uskallettaisiin ihan vain puhua. Sillä edelleen aivan liian moni vaikenee.

 ”Pahinta oli selittämätön häpeä, sellainen jonka alkuperää
ei ymmärtänyt ja jolle ei pystynyt antamaan hahmoa,
oli vain raskas ja ahdistunut tunne. Se oli hiljainen
hengitys telttakankaan ulkopuolella, asumattoman saaren
pimeässä yössä, aavistuksenomainen ääni,
joka sai jäykistymään kauhusta, herättämään kuiskaten toisen,
joka ei kuullut mitään ja vaipui äreänä uudestaan uneen
ja sitä jäi yksin makaamaan paikalleen varoen kahisuttamasta makuupussia, valvoi sydän takoen sarastukseen asti,
avasi teltan vetoketjun
ja näki aamun kajossa lammaslauman.”

Aina perheväkivallasta puhuttaessa olin jotenkin ajatellut nuo väkivallan tilanteet sellaisina, joissa sen tekijä on vieras, sairas ja yksiselitteisesti vain paha, pelkästään paha. Tuntui vaikealta käsittää miten kukaan uskalsi jäädä paikkaan, jossa sellaista tapahtuu. En tajunnut, kuinka se edes oli mahdollista. Mutta. Aika harvoin olen uskaltanut, tai oikeastaan edes osannut, ajatella tilannetta niin, että tekijä olisi minun puolisoni: se tuttu, rakas, hauska, hyvä ja niin monella tavalla maailman ihanin ihminen. Se ihminen, jota rakastan, kenen vierestä tahdon herätä, kenen kanssa saada lapsia ja vanheta yhdessä. Mitä silloin tapahtuisi? Tilanne ei olekaan enää ollenkaan niin yksinkertainen. Kaikki anteeksi auttaa ymmärtämään miten monenlaisia tunteita, sävyjä, ajatuksia, pelkoa ja ennen kaikkea millaista häpeää sen kaiken taakse kätkeytyy.

Tiedän itsekin, kuinka paljon helpompaa on puhua vain hyvistä ja kivoista asioista, keskittyä elämässä niihin, sen sijaan että uskaltaisi puhua asioista, jotka ovat kipeitä ja vaikeita. Kuinka vaikeaa on puhua asioista, joiden vuoksi tuntee itsensä pieneksi tai jotenkin epäonnistuneeksi. Vaikenemisen kulttuuri elää ja voi hyvin yhteiskunnassamme edelleen juuri sen vuoksi, toisinaan tuntuu että sitä ihan vaalitaan kuin mitäkin arvokkainta kulttuuriperintöä. On usein niin paljon helpompaa olla hiljaa, katsoa ohi vaikeiden asioiden ja toivoa, että ne jotenkin maagisesti lakkaavat olemasta, jos leikkii ettei niitä oikeastaan edes ole.

Moni väkivallan uhri, joka jää väkivaltaiseen suhteeseen varmasti haluaa pitää yllä uskoa ja toivoa siitä, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi; että ehkä tämä tapahtui vain kerran, tai kolme tai kymmenen kertaa. Ehkä juuri minä voin parantaa tuon toisen kaikella rakkaudella mitä minussa on. Voin kuvitella, että sitä haluaa edelleen niiden pahojen tekojenkin jälkeen uskoa siinä toisessa olevaan hyvään, ettei tahdo hylätä toista silloin, kun tällä on vaikeaa, kun tämä on sairas. On syyllisyyttä, häpeää ja leimautumisen pelkoa (kaiken muun pelon lisäksi), jotka kaikki vaikeuttavat asiasta puhumista, avun hakemista ja lähtemistä. Tai ehkä usein ei edes ihan täysin ymmärretä tilanteen vakavuutta.

”Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla
vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan,
huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen.
Olet sammakko, joka laitetaan kattilassa kylmään veteen.
Lämpötila nousee vähä vähältä, mutta et huomaa sitä.
Vesi muuttuu tappavan kuumaksi,
mutta et ymmärrä hypätä pois, koska olet niin tottunut.
Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista.
Epänormaalista tulee uusi normaali.
Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin.”

Sen lisäksi, että toivon tämän kirjan murtavan sitä vaikenemisen vahvaa kulttuuria, ja synnyttävän puhetta ja avoimuutta väkivallan ympärille, niin että mahdollisimman moni, (mielellään tietysti jokainen) asiasta vaiennut uskaltaisi hakea apua ja kertoa kokemastaan, niin toivon myös, että tämä vaikuttaa myös meihin. Meihin, jotka emme ole koskaan perheväkivaltaa omassa elämässämme joutuneet kokemaan, tai oikeastaan edes kohtaamaan. Että me osaisimme suhtautua toisin, että yhteiskunnan rakenteet muuttuisivat niin, että avun hakeminen olisi helpompaa. Että me osaisimme kohdata väkivallan uhrin oikein; ymmärryksellä. Toivon, että ongelman laajuus ja suuruus ja sen valtava hajottava voima tulisi paremmin ymmärretyksi tämän kirjan kautta.

Tätä tekstiä työstäessäni olen miettinyt ja jänittänytkin, miten jostain tällaisesta voi kirjoittaa sanomatta jotain väärin. Niin ettei loukkaisi, vähättelisi tai kauhistelisi kenenkään kokemuksia. Pelkään sanovani jotain liikaa, tai toisaalta etten osaa sanoa ollenkaan tarpeeksi. Tällaisesta aiheesta kirjoittaessa toivoisi, että sitä osaisi valita sanansa viisaasti, ja asetella ne toistensa viereen niin, että siitä syntyisi ymmärrettävä kokonaisuus. En tiedä onnistuinko, mutta Laura Manninen onnistui. Kaikessa raadollisuudessaan ja raskaudessaan Kaikki anteeksi on valtavan kauniisti kirjoitettu kirja rumista, hirvittävistä kokemuksista. Jos luette tänä vuonna vain yhden kirjan, niin lukekaa tämä. Silläkin uhalla, että sydän saattaa olla vereslihalla viikonkin kirjan lukemisen jälkeen.

ps. Vaikka tässä kirjassa oli mukana myös lapsia, olin tyytyväinen etten tiennyt, missä he olivat kun väkivaltaa tapahtui. En tiennyt mitä lapset kokivat, aistivat tai en oikeastaan edes tiennyt, mitä he tiesivät. En nähnyt lasten oireilevan ja reagoivan ja tunsin huojennusta siitä. Tunsin huojennusta, että oli varmasti tietoisesti tehty valinta jättää lapset jotenkin sen kaiken ulkopuolella. Valitettavasti sellaisia valintoja ei kuitenkaan oikeassa elämässä voi tehdä. Voimme vain arvailla millaisia vaikutuksia perheen sisällä tapahtuvalla väkivallalla on lapsiin. Sillä sellaisia väkivallalla aivan takuulla on. Emme voi ohittaa lapsen osaa, vaikka väkivalta ei kohdistuisikaan täysin suoraan heihin. Sen uhka, vaikutukset ja seuraukset leijailevat kuitenkin heidän kodissaan kuin liian voimakas parfyymipilvi, eikä sen vakavuutta voi valitettavasti tietoisesti päättää jättää huomioimatta.

Tässä vielä linkki suoraan kirjaan verkkokaupassa: Laura Manninen Kaikki Anteeksi

 

Processed with VSCO with f2 preset

Vaikka olenkin aina ollut suhteellisen tyytyväinen siihen miltä näytän, ja millaiseksi itseni kehossani tunnen. Yhden asian kuitenkin jos saisin noin vain sormia napsauttamalla muutettua olisi se ehdottomasti iho, kasvojen iho. Sen kanssa olen tuskaillut enemmän ja vähemmän oikeastaan aina sieltä murrosiästä asti. Kiinnitän uusissa, ja vanhoissa tutuissakin ihmisissä varmaan poikkeuksellisen paljon huomiota juuri ihoon, ja ihan aidon, näkyvän kateellisena silmäilen teitä, joiden iho on kuulas ja kaunis ilman meikkiäkin. Sellaisen minäkin tahdon.

Ihoni reagoi herkästi oikeastaan aivan kaikkeen: siihen kuinka nukun, mitä ja miten syön ja millaisia tuotteita käytän. Se ei anna kyllä piiruakaan elämäntavoissa anteeksi. Kuluneen vuoden unettomuus, surkeat ruokailutottumukset, vähäinen liikunta, huolet ja kivut näkyvät kaikki todellakin kasvojen iholla: epäpuhtauksina, juonteina ja uurteina, kimmottomuutena ja sameutena. Vaikka tuotteet, joita käytän olisivat kuinka tykkejä tahansa ei niidenkään teho yksinään riitä korjaamaan tuota kaikkea.

 

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Teistä moni jo tässä vaiheessa tietääkin, että olen kokeillut ihooni todella monenlaista. Toisinaan saanut apua, toisinaan vain pahentanut tilannetta. Selvää kuitenkin se, että olen avoin kaikelle, jonka ikinä vain voisin kuvitella tekevän iholleni hyvää. Niiden oikeiden elämäntapojen lisäksi siis. Tämän yhteystyön tiimoilta pääsin kokeilemaan Swiss Clinicin useita palkintoja voittanutta Skin Renewall- ihonhoitoa, joka koostuu Skin Roller- ihorullasta ja Rejuvenating Serumista, ja jonka jokainen meistä voi tehdä kotona.
Olin kokeillut mikroneulauasta hoitolassa aiemminkin, ja tiesin sen tehot. Halusin ehdottomasti kokeilla myös tätä helpompaa (ja krhm halvempaa) kotona itse tehtävää neulausta. Nyt testailua on takana vasta muutama viikko (ensin rullailin ihoa viitenä iltana peräkkäin ja sen jälkeen pidin yhtä monen päivän pituisen tauon), joten nyt en osaa sanoa muuta kuin sen että ihon värissä ja tekstuurissa (tämä tuskin on oikea sana, mutten keksinyt parempaakaan, joten menköön) tuntuu selvä ero. Iho on sävyltään tasaisempi, ja tuntuu huomattavasti (siis ihan todella huomattavasti) elastisemmalta ja kimmoisammalta. Muutaman ensimmäisen päivän jälkeen leukaperiin nousi pienen pieni epäpuhtauksia, mutta kuulin että kuuluvat asiaan: iho alkaa puhdistautua, ja pistää ulos sen mikä ulos kuuluu.

collage Processed with VSCO with f2 preset

Mitä tuo ihoneulaus sitten tekee:
Tuossa Skin Rollerissa on 540 kirurgin teräksestä valmistettua pienen pientä mikroneulaa, jotka tekevät rullatessa iholle tuhansia ohuita mikrokanavia. Eli selkokielellä rikkovat ihon pinnan (mutta niin mikromaalisen minimaalisesti, ettei sitä silmillä voi tietenkään mitenkään nähdä) ja lähettävät näin ollen viestin aivoille, että iho on korjattava, sen on uusiuduttava. Tuo neulaus siis lisää kollageenin tuotantoa, parantaa verenkiertoa ja näin ollen vaikuttaa ihon rakenteeseen. Tuo Skin Roller ja Rejuvenating Serum yhdessä mahdollistavat siis uusien ihosolujen syntymisen sekä kollageenin tuotannon kasvun, joiden myötä ihosta tulee hehkuvampi, joustavampi ja kimmoisampi. Nuorempi ja terveempi toisin sanoen siis.

Tätä Swiss Clinicin Skin Rolleria voi käyttää useimpiin ihon ongelmien hoitoon: sitä voi käyttää ennaltaehkäisemässä ikääntymisen merkkejä ihossa, ja häivyttää jo niitä syntyneitä juonteita ja uurteita, hoitaa aknearpia, pitää mustapäät loitolla, pienentää ihohuokosia sekä heleyttää ja muutta kasvojen ihoa kimmoisammaksi.

Kaikkein pahimpaan akneen ja tulehtuneen ihon hoitoon tätä en kuitenkaan suosittelisi. Eikä tuolla rullalla suositellakaan neulattavan niitä tulehtuneita kohtia ihossa, jotta ne eivät leviäsi, vaan tuolla suositellaan rullailemaan vain niitä ns.terveitä, hyvin puhdistettuja kohtia ihossa.

 

Rullan käyttäminen on todella helppoa. Ensin on tärkeää puhdistaa kasvojen iho huolella, samoin kuin tietysti itse rullakin. Rullaile haluamaasi aluetta muutaman minuutin ajan useisiin eri suuntiin jonka jälkeen levitä tuolle alueelle välittömästi (puhtailla sormilla tietysti) Swiss Clinicin Rejuvenating Serum. Se imeytyy iholle todella tehokkaasti kun iho on ikäänkuin auki, ja se pääsee suoraan sinne syvemmälle kuin vain ihon pintakerrokseen, joten sen vaikutuksetkin ovat huomattavan pätevät. Tuon seerumin tarkoituksena on rauhoittaa ja kosteuttaa ihoa ja palauttaa sen luonnollinen kosteustasapaino ja vauhdittaa ihon luonnollista kollageenin tuotantoa. Näitä kahta tuotetta (rullaa ja tuota seerumia) ainakin itse ehdottomasti suosittelisin käytettäväksi yhdessä maksimaalisen hyödyn ja tulosten saavuttamiseksi.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Kun olet rullannut kasvoiltasi haluamasi alueet on erittäin tärkeää muistaa puhdistaa tuo rulla jokaisen käyttökerran jälkeen. Puhdistaminen on tehty helpoksi tuolla Swiss Clinicin Sanitizing Spraylla, joka antibakteerinen suihke ja kehitetty juurikin tuon rullan puhdistamiseen, mutta sitä voi käyttää myös suoraan kasvojen iholle. Suihke sisältää Aloe veraa ja E-vitamiinia ja siinä on ihanan raikas sitruunainen tuoksu.

Itse rullaan kasvot aina iltaisin silltä nuo hoidetut alueet punoittavat aina hieman hoidon jälkeen. Lisäksi olisi suositeltavaa, että iho saisi tuon hoidon jälkeen hengittää, eikä esimerkiksi meikkiä tule missään tapauksessa laittaa kasvoille heti hoidon jälkeen. Mitä pidempään iho saa hengittää vapaasti, sen parempi. Ihon uusiutuminen on muutenkin kiihkeimmillään öisin ja syvässä unessa, joten siltäkin kannalta tuo iltainen rullailu on tulosten kannalta optimaalisin ajankohta.

 

Processed with VSCO with f2 preset

Voisin muutaman kuukauden päästä raportoida lisää siitä millaisia vaikutuksia tällä säännöllisellä neulauksella ja tuon seerumin käytöllä ihooni on. Toivon, ja oikeastaan aika hartaasti uskonkin, että merkittäviä.

Palataan siis muutaman kuukauden kuluttua asiaan. Näin muutaman viikon käytön jälkeen ehdottoman lämmin suositus erityisesti kaikille meille ja teille, jotka ovat juuri hiljattaen tajunneet että eivät ole enää 20 vaan 30, ja ainoa asia mistä sen huomaa on kasvojen iho. Okei, ei ehkä ainoa, mutta yksi näkyvimmistä ainakin.

Nyt joulun kunniaksi saatte muuten kaikista tilauksista -30% alennuksen, kun ostosten loppusumma ylittää 50€.

 

*Kaupallinen kampanja yhdessä KappAhlin kanssa

Processed with VSCO with f2 preset

Se aika vuodesta. Pikkujoulukausi, tiedättehän. Tai ihan vaan talven juhlakausi. Sillä niitähän riittää kyllä joulun jälkeenkin. Syitä pukeutua vähän paremmin, panostaa vähän enemmän. Ei varmaan tule kenellekään yllätyksenä, etten ole mitenkään erityisen innokas, saatika osaava, laittautuja. Minut näkee mekossa lähinnä silloin, kun ulkona tarkenee vielä paljain säärin. En tiedä miksi, mutta vihaan sukkahousuja enemmän kuin noin tuhatta muuta asiaa tässä maailmassa, ja siksi aika harvoin tekee mieli pukeutua niin että on pakotettu niihin. Aina toisinaan on kuitenkin tilaisuuksia, joihin tahtoo, ja on tarpeen, pukeutua vähän paremmin. Valitsen silloin yleensä aina joko housut, haalarin tai niin pitkän mekon, ettei sen kanssa tarvitse pukea mitään.

Tämän yhteistyön tiimoilta kävin KappAhlin Aleksanterinkadun myymälässä katselemassa sesongin juhlavaatteita ja alkuun kiikutin sovitettavaksi tietysti lähinnä niitä housuja ja juhlavia paitoja. Mutta voitteko kuvitella (itsehän en olisi voinut), että olin lopulta sellaisessa tilanteessa, että kokonaiset kuusi (6!) mekkoa olivat sellaisia, joiden kanssa olisin helposti voinut kuvitella viihtyväni kokonaisen illan. Ja joissa olisin jopa tuntenut itseni ihan itsekseni, enkä sisiliskoksi joka on yrittänyt änkeä itsensä käärmeen nahkoihin : vähän sinne päin, mutta kuitenkin aika todella kaukana siitä mitä pitäisi.

Voin siis sanoa yllätyneeni todella positiivisesti. Sekä siitä kuinka laaja valikoima erilaisia juhlavaatteita myymälästä löytyi, että siitä kuinka erilaisia vaariatioita noilla sieltä löytyvillä osilla pystyi luomaan.

Tässä teille nyt niistä kahdeksasta kokeilemastani asusta kaksi, jotka päälläni voisin kuvitella itseni menemässä oikeastaan ihan mihin tahansa. Viihdyn, nautin olostani ja tunsin itseni kauniiksi. Sitähän ne vaatteet parhaimillaan tekevät.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset collage3 Processed with VSCO with f2 preset

Ensimmäinen asu:

Turvallinen valinta esimerkiksi juuri sukkahousukammoiselle. Koen, että tyylistä tai juhlavuudesta ei tarvitse tinkiä, vaikka valitsisikin mekon sijaan housut ja bleiserin. Pidä silloin vain mielessä, että molemmat istuvat hyvin, ovat oikeaa kokoa, siistit ja sellaiset joissa tunnet itsesi piirun verran ryhdikkäämääksi ja rohkeammaksi kuin oikeasti olet. KappAhlista löytyi itse asiassa useampikin kiva bleiseri, ja näitä mustia suoria housujakin oli laaja kavalkaadi: oli leveämpää, lyhyempää, tiukempaa, vähän sporttisempaa, väljempää jne. Kliseisesti: aika suurella varmuudella melkein jokaiselle jotakin.

Kun peittää paljon voi myös paljastaa vähän, tai vaikka tosi paljonkin jos siltä tuntuu, mitään sääntöjähän ei oikeasti ole – paitsi silloin kun on – joten puin itse tuon bleiserin alle vain kauniin, lyhyen topin ja tadah. Se oli siinä. Ehdottomasti meikäläisen luottoasu tuleviin talven juhliin. Ja arkeenkin.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset collage collage2 Processed with VSCO with f2 preset

Toinen asu:

”Oiii äiti! Näytät ihan tytöltä” kommentoi Alban kun näki minut tässä asussa. Voi hyvinkin olla, että ensimmäinen kertaa, kun hän näkee minut sekä mekossa että koroissa samaan aikaan. Yleensä valitsen vain toiset, jos mahdollista. Voi siis sanoa, että tällaisena minut aika harvoin näkee. Mutta viihdyin. Ihan jopa nautin olostani. Ja mietin, että miksi en oikeastaan useammin pukeudu näin. Tuo samettimekko on päällä ihan uskomattoman mukava, siis sen lisäksi, että on aivan älyttömän kaunis. Mekon pituutta saa säädettyä noilla sivuilla olevilla nyöreillä, ja niillä saa kätevästi vietyä lisää kangasta sinne, missä sitä kaivataan. Yli polven ulottuvien saappaiden kanssa ne vihoviimeiset sukkahousutkin voi melkein skipata.

*Kaikki päälläni olevat tuotteet kenkiä lukuunottamatta ovat KappAhlin.