Kevään tulo alkaa näkyä eteisen tuulikaapin ja lämpömittarin lisäksi myös lautasella. Meidän keittiössä on kokattu ja leivottu viimeisten parin viikon aikana varmaan enemmän kuin koko alkuvuoden aikana yhteensä. Koko talvi mentiin niillä muutamilla helpoilla, nopeilla ja hyväksi havaituilla safkoilla, mutta nyt alkaa tehdä mieli kokeilla keittiössä vähän haastavampiakin reseptejä. Vaikka edelleen vannon ensisijaisesti helppouden ja nopeuden nimeen. Arkena kun harvemmin on aikaa laittaa useampaa tuntia ruoan valmistamiseen, vaan siihen on varaa käyttää noin 30 minuuttia, joka yleensä sisältää myös sen ruoan syömiseen käytetyn ajan. Viikonloppuisin on kuitenkin ihanaa puuhastella keittiössä pidempäänkin. Yleensä minä olen ollut meidän perheessä se apukokki, joka pilkkoo, kuorii ja katsoo vierestä kun toinen tekee. Ja tämä roolitus sopii minulle oikein mainiosti, ainakin toistaiseksi. Huolimatta siitä, etten ole oikeastaan itse tehnyt keittiössä juuri mitään viimeisen vuoden aikana, minusta tuntuu että olen kehittynyt ihan älyttömästi. Osaan ainakin teorian tasolla valmistaa monia sellaisia asioita, joista en ollut koskaan ennen poikaystävää edes kuullut. Tiedän nipun nopeita ja helppoja kikkoja, joilla ateriaan kuin ateriaan saa helposti lisättyä makua, rakennetta ja kauneutta. Jos teitä kiinnostaa, niin voisin jakaa noita vaikka tällä blogissakin esimerkiksi muutaman kerran kuukaudessa?

Tämän viime lauantaisen parsa-aterian (olis myös paras ateria) takana ei kuitenkaan piile mitään ihmeellisiä kikkoja, vaan tämä menee juuri sinne helppoa, nopeaa ja herkkullista– kategoriaan. Ei tarvitse osata kuin pilkkoa, paistaa ja keittää. Mutta niinhän se usein on, että kun raaka-aineet ovat laadukaita ja tuoreita, niin lopputulos on harvoin muuta, kuin hyvä. Tämän aterian taakse ei kätkeydy reseptin reseptiä, mutta halusin silti jakaa tämän, koska pidän näistä kuvista ja halusin näyttää kaikille teille, että meillä kokataan taas.

 

Kuhaplatteri (kuten poikaystävä tätä kutsui) piti sisällään seuraavat asiat:

⚬ Kuha: paistettu pannulla reilussa voissa
⚬ Parsa: paistettu pannulla reilussa voissa
⚬ Fenkoli: poikaystävä oli laittanut nämä marinoitumaan omenamehuun ja omenaviinietikkaan jo edellisenä iltana, mutta se ei ole alkuunkaan tarpeellista.
⚬ Perunat: keitetty niukassa vedessä ja nostettu pois liedeltä iiiiiiiihan aavistuksen kovina, jonka jälkeen perunoista on kaadettu vesi pois ja perunoiden päälle on heitetty nokare voita ja peitelty koko komeus talouspaperilla
⚬ Kevät- & ruohosipulia: käytetty säästelemättä koristamaan ja maustamaan kaikkea

Nautitaan kevyen kuplivan tai tuorepuristetun omenamehun kanssa.

Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja Adlibris

 

 

Ah, vihdoinkin saan kirjoittaa tästä. Tämän postauksen kirjoittamista ja julkaisemista olen oikeasti odottanut. Parisuhde on teemana sellainen, josta puhuminen ei kyllästytä minus koskaan. Olen harvinaisen kiinnostunut ihmisten välisistä suhteista ja – mekanismeista. Olen ihan pohjattoman utelias. Haluaisin aina tietää ja ymmärtää miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Minua kiinnostaa erityisesti ihmissuhteiden onglelmakohdat ja se kuinka niistä selvitään. Olen ollut ehkä liiankin kiinnostunut muista ihmisistä, niin että olen unohtanut tarkkailla itseäni ja miettiä syitä oman toimintani taustalla. On ollut niin kiire analysoida ja tulkita muita, etten ole ehtinyt tutustumaan itseeni. En ole kai yksinkertaisesti pitänyt sitä kovin tärkeänä. Mutta. Noin kuukausi sitten sain käsiini Kimmo Takasen kirjoittaman Parisuhteen Tunnelukot- kirjan, jonka lukemista seurannutta valaistumista voisi verrata uskoon tulemiseen. Ja niin ajattelin tässä nyt ihan pokkana tehdäkin.

 

Olen törmännyt Takasen kirjoittamiin tunnelukko- kirjoihin aiemminkin mutta en ole kuitenkaan koskaan lukenut niitä. Nyt tiedän, että olisi kannattanut. Olisin ymmärtänyt itseäni paremmin jo vuosia sitten ja todennäköisesti välttynyt monilta ikäviltä ja toivottomilta tuntuneilta tilanteilta. Mutta, kuten tiedätte: parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Tämän parisuhteen tunnelukot kirjan voi lukea hyvin ilman, että on lukenut aiempia kirjoja, mutta niistä on varmasti hyötyä. Ennen kirjan aloittamista suosittelen tekemään ainakin testit omien ja mielellään myös kumppanin tunnelukkojen kartoittamiseksi.

 

 

 

Se mitä alkuun ymmärsin itsestäni tunnelukkotestien tekemisen ja kirjan lukemisen jälkeen oli, että olen vähintäänkin hankala kumppani. Ymmärsin myös sen, että minulla on aivan hitokseen niitä tunnelukkoja ja poikaystävällä ei taas niin minkäänlaisia. Oikeastaan kirjan lukeminen sai minut oivaltamaan, että olen kumppanina ihan sysipaska, mutta en tietenkään halua sanoa itsestäni sellaisia asioita, joten mennään sillä, että olen lukuisten tunnelukkojeni vuoksi todella hankala. Sen jo tavallaan tiesinkin. Mutta sitä en ollut oivaltanut, että minun ei tarvitse olla sellainen. Minä en ole yhtä kuin tapani toimia ja tuntea. Minulla on kaikki valta, ja vastuu, kasvaa ja kehittyä niin itsenäni kuin parisuhteessakin. En ollut ennen kirjan lukemista todellakaan tajunnut, kuinka paljon sabotoin parisuhteeni toimivuutta omalla toiminnallani. Onneksi tiedän sen nyt. Uskon, että poikaystävääni saattaa silti hieman harmittaa, ettei tätä kirjaa oltu kirjoitettu jo ennen kuin tapasimme. Hän olisi saattanut säästyä aika monelta tiedätkö, musta tuntuu ettei tästä suhteesta tuu yhtään mitään– kommentilta, jos olisin lukenut tämän kirjan jo kaksi vuotta sitten. Tarkalleen ottaen kahdeksaltakymmeneltäkolmelta (83!) sellaiselta kommentilta.

 

Olen näennäisen avoin. Kerron avoimesti ihmisille siitä, jos ei mene kovin vahvasti. Voin kertoa olevani väsynyt tai heikoilla. Voin kertoa ongelmista mitä kohtaan vanhempana, puolisona, sisarena tai ystävänä. Voin puhua olosuhteista tai olotilasta, mutta tunteistani olen huono puhumaan. Osaan kertoa, ja kerronkin usein, kuinka paljon rakastan, välitän, ihailen tai arvostan. Sen lisäksi osaan aivan varmasti kertoa kun vituttaa niin paljon, että silmissä sumenee. Noiden tunteiden väliin mahtuu kuitenkin aika paljon tunteita, joista en osaa puhua. Kun petyn, pelkään, koen riittämättömyyttä tai vaille jäämistä – hyökkään. Alan ajatella, ettei tämä suhde ja tuo toinen tarjoa minulle sitä, mitä tarvitsisin (vaikka en siis usein itsekään tiedä, mitä se on mitä tarvitsen) eikä tässä siis ole mitään järkeä. Näen kumppanin ja suhteen niin kapeassa valossa että millimetrirkin ovat liian suuria sen mittaamisen. Hyökkäävän käytöksen takana on pohjimmiltaan pelko siitä, että tulee hylätyksi tai torjutuksi tai kokemus siitä, ettei ole riittävä. Enkä ole osannut käsitellä sellaisia tunteita. En ole uskaltanut kertoa kumppanilleni tuntevani niin, vaan on tuntunut selviämisen kannalta tärkeämmältä torjua toinen, ennen kuin tämä torjuisi minut. Niissä tilanteissa selviämisestä on tullut tärkeämpää kuin tarpeideni tyydyttämisestä.

 

On ihan selvää, että tuollainen käytös nakertaa luottamusta parisuhteessa. Niin omaa luottamustani suhteeseen, kuin kumppanin luottamusta minun kykyyni sitoutua. En ollut koskaan juuri miettinyt miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn. Olen tottunut toimimaan niin aina, joten olin alkanut pitää sitä normaalina. Tai jos olinkin tiedostanut tavan haitallisuuden, en kokenut voivani muuttua. Saatoin yrittää hillitä kieleni, mutta samat ajatukset pyörivät kuitenkin mielessäni. Itselleni (ja meidän parisuhteelle) tärkein kirjan tarjoama oivallus oli se, että yritän tuon tunteen iskiessä hyökkämisen sijaan pysähtyä ja miettiä, mikä on se tarve josta jään vaille, joka synnyttää minussa jonkin epämiellyttävän tunteen. Kun olen selvittänyt tarpeen, voin esittää kumppanille toiveen jolla tuo tarve täyttyisi. Voin tässä ja nyt paljastaa, että on aika paljon todennäköisempää saada tarvitsemansa, kun sitä osaa kumppanilta toivoa. Hyökkäykseen kun aika harvoin vastataan rakkaudella ja lämmöllä, senkin uskallan paljastaa. Silti usein odotan, että puoliso jotenkin maagisesti tietää ja täyttää kaikki tarpeeni, ilman että minun tarvitsee niitä häneltä pyytää. Tarpeeni ovat eläneet jossain siellä salaisten toiveiden tasolla, ja olen silti toivonut että kumppanini näkisi ne ihan vain minua vilkaisemalla. Jännä ettei niin ole käynyt.

 

 

Luin kirjaa ensin yksin. Pureskelin sitä hiljalleen ja yritin sisäistää ja hyväksyä sen, kuinka keskeneräinen ihminen ja puoliso olen. Opettelin sanoittamaan tunteitani ja toiveitani paremmin. Yritin sisäistää sen, että on minun vastuullani voida suhteessa hyvin. Vain minun vastuullani. Sitä ei voi sälyttää kenenkään toisen harteille ja tehtäväksi. Tuon kaiken ymmärtäminen oli niin tarpeellista ja tärkeää, etten löydä sille sanoja. Mutta; vasta siinä vaiheessa, kun puhuimme yhdessä poikaystävän tunnelukoistamme, selviytymismekanismeistamme ja haitallisista tavoistamme toimia- koin täyttymyksen ja sen uskoon tulemiseen verrattavan valaistumisen. Me puhumme kyllä keskenämme varmaan poikkeuksellisen paljon, olemme tehneet niin siitä lähtien kun kuulimme toisistamme ensimmäisen kerran. Se on meidän tapamme olla yhdessä. Mutta silti, oivalsimme molemmat kuinka paljon asioita, oikeasti merkittäviä ja suhteen hyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä, jätämme toisillemme sanomatta. Sen sijaan, erityisesti minä, olen kunnostautunut sellaisten asioiden sanomisessa, joilla on aika paljon tekemistä parisuhteen huonovointisuuden kanssa.

 

Viimeiset kaksi iltaa olemme purkaneet kirjan testejä ja tehtäviä ja käyneet niin hyviä ja syviä keskusteluita, että aamuisin  on tuntunut ihan siltä kuin heräisi kokonaan uuden ihmisen vierestä. Noiden keskustelujen kautta olen nähnyt toisesta sellaisia puolia, joita en tiennyt hänessä edes olevan. En ollut nähnyt niitä, sillä olin niin kiintynyt siihen mielikuvaan, jonka olin itse hänestä rakentanut. En ollut koskaan edes epäillyt etteikö se mitä minä hänessä näen olisi kaikki se mitä hän on. Vasta kirjan luettani tajusin kuinka vinksahtanut tuo ajatukseni on ollut. Nyt kun näkökenttä on laajentunut tuntuu ihan siltä, kuin olisin juuri rakastunut. Olen niin innoissani siitä, että tiedän että meillä on kaikki mahdollisuudet ja avaimet todella onnelliseen ja tasapainoiseen suhteeseen, jossa molemmat voivat hyvin. Kun sitä on epäillyt toistuvasti, ette edes arvaa kuinka uskomattoman huojentavalta tuntuu saada vain luottaa ja iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä meillä on. Sen sijaan, että etsisi jatkuvasti merkkejä siitä, ettei suhde kannata.

 

 

 

Tuntuu melkein hölmöltä, että yhdellä kirjalla voi olla näin valtavan suuri vaikutus. Tunnen itsenin myös vähän typeräksi, etten ole osannut ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani, enkä ole ymmärtänyt omien tekojeni vaikutusta parisuhteeseen. Mutta päälimmäisenä tunnen kiitollisuutta. Siitä, että löysin tämän kirjan ja siitä, että on suhde jossa molemmilla on kiinnostus kasvaa – ei yhteen, vaan yhteyteen. Sanoin joskus aiemmin parisuhteista puhuessani, että minulle kaikkein tärkeintä suhteessa on yhteys toiseen ja tunne siitä että on turvassa ja rakastettu sellaisena kun on. Ja juuri nyt tuntuu ihan siltä. Olen turvassa, rakastettu ja tullut kotiin.

pst. kirjan myötä ymmärsin myös sen, että kun poikaystäväni ei ole siivonnut vaikka hänellä olisi ollut siihen aikaa ei tarkoita sitä, ettei hän välitä minusta. Se tarkoittaa sitä, että hän ei pidä siivoamisesta.

 

Tämän, tai muut tunnelukko- kirjat voit tilata omaksesi täältä: Adlibris .

 

 

Tavara/tuote:

SIGGin iso lasipullo, johon pakkaan aina aamuisin smoothien mukaan. Rakastan aamiaisia, joten syön niitä usein kaksi. Yhden kotona, ja toisen konttorilla. Tämä pullo kulkee aina mukana, vähintäänkin vesipullona ja on kätevyteensä lisäksi myös kaunis. Sopii niin kylmille kuin kuumillekin juomille. Meiltä löytyy myös sellaisia muovisia smoothie-pulloja, jotka tulivat koneen mukana, mutta niistä juoma maistuu enemmän muovilta kuin mustikalta jo puoli tuntia valmistuksen jälkeen. Tässä laispullossa tuo maku pysyy raikkaana pidempään.

Teksti:

tämä Stellan kirjoitus endometrioosista ja elämästä sen kanssa.

Tuntuu hankalalta käsittää kuinka Stella on pystynyt kaikkeen siihen, mitä hän on tehnyt kun on samalla kärsinyt liki kaiken aikaa sellaisissa määrin ettei se ole inhimillistä millään mittapuulla mitattuna. Olen aina arvostanut, ihaillutkin, Stellaa mutta tuon postaukseni jälkeen kaikki ne tunteet voimistuivat vielä potensiin viisitoista. Ihmeellinen nainen. Hän ja te kaikki muutkin sairauden kanssa kamppailevat.

Vaate:

pörröinen, beige vetoketjullinen pusakka, jonka sain ystävältä joka ei osannutkaan käyttää puseroa itse, mutta palautusaika oli jo umpeutunut. Minä osaan, enkä ole keskiviikon jälkeen juuri muuta sitten osannutkaan.

 

 

 

Kirja:

Kuinka olla piittaamatta paskaakaan.

Kirjasta on jäljellä n.10% ja jo jossain puolessa välissä alkoi tuntua, että en tämän kirjan ansioista todellakaan tule jatkossa piittamaan kaikista mahdollisista turhista asioista niissä määrin, kuin olen aikaisemmin piitannut. Suosittelen tätä kirjaa kaikille, jotka ajattelevat liiallisen piittaamiseen häiritsevän elämäänsä, mutta erityisesti niille jotka ajattelevat etteivät piittaa mistään.
Jotain kirjan koukuttavuudesta kertoo sekin, että unohdin niin perjantaisen Auta Antti!:n uuden jakson, kuin lauantaiset Blacklist-jaksotkin. Sellaista ei ole tapahtunut koskaan aiemmin.

Sovellus:

MINDBODY

Sovellus, jolla saa tosi kätevästi selattua lähialueen pilates- ja joogatarjonnan. Myös tunneille ilmoittautuminen ja niiden peruminen onnistuu sovelluksen kautta helposti. Voit tallentaa omat varaukset kalenteriin, ja halutessasi sovellus muistuttaa sinua niistä. Tämän sovelluksen ansioista löysin mm.rööperin aamujoogan, joka järjestetään aamuisin n.20m päässä kotiovelta. Ilmoittauduin tietysti heti muutamalle aamutunnille. En keksi kovin montaa asiaa, jotka vaikuttaisivat päivään yhtä positiivisesti kuin hikiliikunta ja hikiliikunta heti aamulla.

Ruoka:

Rikas arabi.

Ramin kehittelemä (?) konsepti leivästä, joka on tehty vähän samalla ajatuksella kuin köyhä ritari, sillä erolla että tässä ruoka-annoksessa ei ole mitään köyhää. Tähän tulee pohjaksi rapeaksi paistettu laadukas leipä, jonka päälle tulee shakshukaa, scrambled eggs, merquez makkaraa, bataattipyrettä ja avocadocremeä. Leivän vege-versio on muuten sama, mutta makkaran tilalle tulee  rapeaksi paisettua tankoparsaa ja teriyaki-sieniä. On niin hyvää, että näkö lähtee sanoisin varmaan ellen vihaisi sitä sanontaa niin kamalasti.

 

Biisi:

Òlafur Arnalds – So Far


Viikon kohokohta:

Torstain barre-tunti ystävän kanssa. Liikkuminen teki niin hyvää. Olen torstain jälkeen tehnyt kaksi muutakin treeniä, mutta tuo ensimmäinen on se joka tuntui merkityksellisimmältä, sillä se sysäsi liikkeelle palavan halun pitää parempaa huolta omasta fysiikasta.

Eilinen Ramin ja Paavon pop up-brunssi, jonka he järjestivät 80 ystävälleen Gisa Arabiassa. Oli ihanaa nähdä niin paljon tärkeitä ihmisiä yhdellä kertaa ja syödä samalla järjettömän hyvin. Tai kaikki muut ainakin söivät. Itse keskityin jännittämään, että viihtyvätkö kaikki ja maistuuko ruoka, jotka molemmat olivat tietysti täysin turhia huolia, sillä tuo kaksikko ei edes kykenisi muuhun. Viihdyin paikalla pitkälle iltapäivään, ystävät pöydän ympärillä vain vaihtuivat. Paras sunnuntai aikoihin. Toivon todellakin, että tästä tulisi kuukausittainen perinne. Ihanaa on myös se, että jääkaappi on kotona nyt täynnä brunssilta ylijääneitä herkkuja, ja saan syödä niitä varmaan vielä kokonaisen viikon. Erityisen iloinen olen poikaystävän leipomista brownie-paloista, jotka olivat aivan pöyristyttävän hyviä. Pöyristyttäviä siksi, että en tiennyt että hän osaa myös leipoa.

Aiemmat sunnuntaisuosikit löytyy täältä, täältä ja täältä.

 

 

 

Näin joitain viikkoja sitten facebookissa linkin artikkeliin, jonka otsikko meni jotenkin näin:
lukion jälkeen Saaraa arvosteltiin, kun hän halusi siivojaksi mutta nyt hän tienaa enemmän kuin useimmat korkeakoulutetut
Ähää, siitäs saitte senkin arvostelevat ähäkutit- luki siellä myös, vaikka sitä ei sinne oltu kirjoitetukaan. Artikkelissa puhuttiin siitä, kuinka Saaran ammatinvalinta sai alkuun osakseen ihmetystä ja arvostelua. Arvostelijat kuitenkin vaikenivat, kun Saara alkoi tehdä siivoamisella rahaa. Tai oikeastaan siinä vaiheessa, kun Saara alkoi tehdä paljon rahaa. Vasta silloin hän oli muiden silmissä menestynyt. Menestystä ei ollut se, että hän uskalsi tehdä jotain sellaista, jota hän aidosti itse halusi. Uskalsi valita niin, vaikka takuulla tiesi saavansa osakseen arvostelua ja kummastelua. Hänen tekemäänsä työtä ei pidetty juuri minään ennen kuin sen arvo oli rahalla mitattuna suuri. Ahdistuin artikkelista. Kuten aina, kun puhutaan rahasta työn arvon tai menestyksen ainoana mittarina. Raha on mielestäni ihan surkea arvon tai menestyksen mittari. Sillä ei mielestäni voi mitata kumpaakaan. Työn arvosta ei mielestäni kerro juuri mitään se, kuinka paljon siitä maksetaan.

 

Olen miettinyt viime aikoina erityisesti bloggaamista ja somen tekemistä; niitä mittareita, joilla tällä alalla arvoa ja menestystä mitataan. Tällä alalla arvo mitataan lukijamäärillä, sivulatauksilla, linkkien klikkauksilla, seuraajien määrällä ja niiden ostovoimalla. Sitä ei mitata esimerkiksi työn laadulla, vastuullisuudella tai sillä millainen vaikutus tehdyllä työllä on ihmisten tai ympäristön hyvinvointiin – jotka minun mielestäni olisivat kaikki paljon parempia työn arvon mittareita. Tiedän, että havahtumista vaadittaisiin monella muullakin saralla, mutta erityisesti some kaipaisi sitä. Että kaikki me, jotka tätä teemme miettisimme kuinka se, mitä teemme vaikuttaa ihmisiin. Synnyttääkö tekemiseni ihmisille riittämättömyyden tai huonommuuden tunteita? Edesautanko minä toiminnallani vahingollista ostoskäyttäytymistä? Kun tuotan sisältöä; onko se sellaista, joka synnyttää ympärilleen ennemmän hyvää, kuin pahaa?

 

Some on täynnä turhaa, merkityksetöntä kohinaa ja tiedän tuottavani sitä merkityksetöntä kohinaa itsekin. Mutta tiedän myös, etten tuota pelkästään sitä. Kun 50 ihmistä on ostanut ripsivärin, jota suosittelin en tunne oikeastaan mitään. Mutta kun saan viestin, että jostain jakamastani jutusta on saatu lohtua/vertaistukea/oivalluksia tai ne ovat herättäneet ajatuksia- koen tekemäni työn merkitykselliseksi, ja arvokkaaksi. Huolimatta siitä, että niistä 50 ostetusta ripsiväristä sain reilusti myös rahaa ja ajatuksia herättäneestä kirjoituksesta taas en penniäkään.

 

 

 

 

Enkä nyt siis todellakaan istu täällä  kuvittelemassa, että tekstini tekisivät teistä yhteenkään mullistavaa vaikutusta. En ole kummoinen kirjoittaja, ja kirjoitan tekstit yleensä hetken mielijohteesta sen kummempia miettimättä. Ne syntyvät nopeasti, eivätkä ole oikeastaan koskaan kovin pitkälle vietyjä ajatusten keloja, vaan hetkessä syntyneitä tekeleitä. Mutta yksi asia mitä toivon, ja oikeastaan tiedän melkein varmaksi, on se, että yhdellekään tätä blogia lukevalle ei tule itsestään tai elämästään huonompi olo. En missään tapauksessa halua ruokkia riittämättömyyttä ja tyytymättömyyttä itseen tai omaan elämään. Haluan luoda yhteyden, haluan olla samaistuttava, haluan näyttäytyä epätäydellisenä, tylsänä ja heikkona – koska olen todella usein  sellainen. Olen paljon muutakin tietysti, mutta haluan näyttää erityisesti sen puolen itsestäni, jota on joskus hankala edes itse hyväksyä.  Haluan oppia muilta, haluan haastaa itseäni ja ajatusmallejani ja valehtelisin jos väittäisin ettenkö tekemisilläni haluaisi myös vaikuttaa. Haluaisin saada teidät lukemaan, vaihtamaan luonnonkosmetiikkaan, juomaan sellerimehua, vaihtamaan kuumat suihkuun kylmiin suihkuihin, vähentämään lihan syöntiä ja juomaan vain hyvää kahvia.  Ihan vain muutaman mainitakseni. En kuitenkaan halua vaikuttaa jakamalla vain täydellisiä hetkiä elämästäni, siloiteltuja kuvia ja siloiteltuja tarinoita arjesta, sillä en missään tapauksessa halua olla mukana luomassa vääristynyttä todellisuutta siitä, millaista elämän muka pitäisi olla. Vaikka me kaikki tiedämme, ettei iso osa somessa näkemästämme ole totta, meistä silti aika usein tuntuu että se kuitenkin oikeastaan on.

 

En ole enää ihan varma mihin olen menossa tämän asiani kanssa, ja nyt kun luin tekstin läpi, aloin pelätä että tämä teksti kuulostaa sellaisen katkeran ihmisen tilitykseltä, joka ei menestynyt niissä määrin, kuin olisi toivonut ja haluaa siksi väheksyä niitä menestyksen mittareita, joilla sitä tällä hetkellä mitataan. Mutta haluan, että tiedätte etten ole katkera. Olen huolissani. Huolissani siitä millaisia vaikutuksia tällaisella siloitellulla, lavastetulla ja täydellisyyteen saakka muokatulla ja käsitelyllä sisällöllä on meihin kaikkiin? Tai ympäristöön. Ihan aidosti vähän pelottaa, että millaisia tuhoja vastuuton, ainoastaan raha ja klikkaukset edellä tehty ”vaikuttaminen” voi pahimmillaan tehdä.

Sanon vielä myös sen, ettei tarkoitukseni missään tapauksessa ole kritisoida tai väheksyä tekstilläni ketään. Haluan vain ihan puhtaasti herätellä meitä kaikkia (erityisesti itseäni) miettimään sitä millaista sisältöä tuotamme, millainen vaikutus sillä on muihin, ja mitkä ovat motiivimme. Peräänkuulutan vastuullisuutta ja kritisoin rahan asemaa menestyksen mittarina, siinä kaikki.