Tänään klo. 11:50

Kello ei ole vielä kovinkaan paljon, mutta aika moni asia on tälle päivälle jo ehtinyt mennä vähän siitä putken vierestä..

Heräsin aamulla noin kolme tuntia levottomasti nukkuneena. Eilen saatiin pitkän tauon jälkeen aikataulut natsaamaan Annikan ja Cliffin kanssa ja istuttiin heidän luonaan aika pitkälle iltaan. Vielä puoli kahdeltatoista oli ruokaa menossa uuniin. Aina kun Cliff ja Rami päästetään samaan paikkaan, missä on mahdollisuus kokata on tuloksena ihan järjettömän hyvää ruokaa. Eilisen illan aikana valmistui esim.kaksi pääruokaa. 

Tultiin kotiin siis aika myöhään, mutta tajusin että pyykkiä on vielä pestävä ennen aamun työreissulle lähtöä. Koneen pyöriessä katsottiin jakso Bodyguardia, josta en vielä toisen jakson jälkeen ole ihan varma pidänkö vai en. Jakson jälkeenkään en malttanut vielä nukahtaa sillä tiesin edessä olevan useamman yön ero poikaystävästä, mikä nyt ei ole mitenkään kovin harvinaista mutta silti ikävä oli jo ennen lähtöä. 

Viisaana naisena päätin jättää pakkaamisen aamulle. Heräsin väsyneenä ja vähän kiukkuisena. Torkutin aamulla pidempään kuin olisin saanut. Heittelin laukkuun ensimmäiset käsiin sattuneet vaatteet. En ehtinyt syömään aamupalaa, juomaan aamukahvia tai edes meikkaamaan. Ratikassa tajusin että olin unohtanut pakata kaikki ne kolme asiaa, jotka matkanjärjestäjä oli kehottanut pakkaamaan: uimapuvun sekä lämpimät käsineet ja – sukat.

Nukuin koko junamatkan kentälle ja olin sen jälkeen vielä pahemmin pihalla. Olin ensin kävelemässä ruumaan menevän matkalaukun kanssa turvatarkastukseen, sen jälkeen olin viemässä laukkua ruumaan ilman tarroja. Kun laukku lopulta oli saatu sinne minne pitikin, niin yritin sitten vielä nousta väärään Tukholman-koneeseen ja ihmettelin miksi skanni ei toiminut. Lopulta löysin oikeaan koneeseen niin, että kun istuin paikalleni niin käytävä, jotka pitkin olin koneeseen noussut rullattiin samaan aikaan irti koneen kyljestä.

 

Lentokentällä olin kuitenkin kaiken häseltämisen välissä ehtinyt myös ostamaan 15,70€ aamiaisen, joka sisälsi lohileivän, omenan ja suodatinkahvin. Kahvia en ehtinyt juoda loppuun vaan nappasin sen mukaani ja väärältä portilta oikealle portille juostessa tuo kahvikupin kansi tietysti irtosi ja kahvi läikkyi vaaleille farkuilleni. 

Ei ne farkut niinkään, mutta se kupillinen suodatinkahvia maksoi 4,80€.

Koneessa sain oman penkkirivin. Istuin paikalla 1A ja jalkatilaa oli enemmän kuin olisin edes tarvinnut. Puhelimessa oli akkua ja pystyin katsomaan Pirjoa Yle Areenasta noin kymmenettä kertaa. Tai olisin pystynyt ellen olisi nukkunut koko lentoa.

Nyt istun bussissa kohti Tukholmaa. Piti mennä junalla, mutta en yllättynyt yhtään että ostin vahingossa lipun lentokenttäbussiin, joka vie suunnilleen tuplasti enemmän aikaa junaan verrattuna. Onneksi voi aina nukkua. 

Perillä odottaa rakas ystäväni Anna. Ollaan nähnty viimeksi Köpiksessä 1,5 vuotta sitten. Anna oli silloin juuri muuttamassa Maltalle, josta on nyt juuri muuttanut takaisin Tukholmaan. Omassakin elämässä on ehkä yksi tai kaksi asiaa tuon edellisen näkemisen jälkeen muuttunut. Asiaa ainakin on.

Illalla hyppään Haglöfsin kutsumana yöjunaan kohti Luleåta. En tiedä yhtään mitä tulevat päivät pitävät sisällään, tai kenen kanssa tulen ne viettämään. Mutta sen tiedän, että kotona olen taas lauantaina ja sitä ennen tulen nukkumaan ainakin junassa ja puuhun rakennetussa hotellissa. Jännää! 

Nyt laitan koneen kiinni ja nukahdan. Ihan jännittää, että mitähän kaikkea ehdin vielä sekoilemaan tänään.

Kaupallinen yhteistyö: Tammi



”Pieni hetki, luen ihan muutaman sivun”

”Hei ei ehkä katsotakaan sitä elokuvaa tänään, voisin lukea vielä vähän..”

”Tulen ihan pian, luen vain tämän kappaleen loppuun..”

Olen kantanut tätä kirjaa mukana kaikkialle. Ensimmäistä kertaa pitänyt siitä, että istun aamuisin ja iltapäivisin yhteensä kolme tuntia yleisissä kulkuneuvoissa. Puhelin on saanut levätä kun on ollut kirja johon on tarttunut sitä mieluummin.

Olin kuullut tästä Tara Westoverin Opintiellä- kirjasta puhuttavan jo ennen kuin itse sain sen käsiini. Odotukset olivat korkealla. Tiesin sen olevan esimerkiksi Barack Obaman lukusuosituslistan ykkönen. Muistan kuulleeni kirjan olevan kertomus tiukasta uskonnollisuudesta, lähtemisestä ja koulutuksen mullistavasta voimasta. Olin oman taustani vuoksi erityisen kiinnostunut nimenomaan uskonnollisuudesta. Halusin tietää millä tavalla vahvaa uskonnollista vakaumusta: sen toimintatapoja ja vankumattomuutta kuvattaisiin. Paloin halusta tietää, miltä tuollaisesta yhteisöstä lähteminen on tuntunut. Olisikohan siinä mitään samaa kuin omassa irtautumisessani? Tietysti kiinnosti myös kuinka kukaan, joka ei ole koskaan käynyt kouluja voi päätyä suoraan yliopistoon ja pärjätä siellä, se tuntui vähintäänkin uskomattomalta. Mutta jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen ymmärsi, että kirjan kirjoittanut Tara Westover ei ole todellakaan ihan tavallinen, vaan aivan poikkeuksellisen lahjakas.

Tara varttui perheessä, joka odotti lopun aikoja ja varustautui niitä varten. Lapsuus ja nuoruus oli täynnä uhkakuvia ja pelkoa. Oli voimakas käsitys meistä ja heistä. Westovereiden yhteisö ei ollut järin suurin, siihen kuului lähinnä heidän oma perheensä. Kaikki sen ulkopuolella olleet olivat jotenkin vääräuskoisempia, kuin he. Perheen lapset eivät käyneet kotona asuessaan koulua. Ja kaikki tieto ja totuudet maailmasta tulivat lähinnä perheen isältä, eikä hänen totuuksiaan tullut kyseenalaistaa. Kun kasvaa niin pienessä ja suljetussa yhteisössä, joka käsittää lähinnä oman perheen, ja oppii siihen että maailmassa on selkeä raja meidän ja heidän välillä. Kun kasvaa ajatellen että he kaikki ovat väärässä. Silloin tuntuu, että iso osa maailmasta on täysin ulottumattomissa, samat mahdollisuudet eivät tunnu olevan saatavilla ja koko käsitys maailmasta on luonnollisesti todella kapea. Mutta on tietenkin hankalaa kyseenalaistaa mitään, jos ei tiedä mistään mitään. Kuten sanoin Westoverin perheessä lapset eivät käyneet koulua kotona asuessaan: he auttoivat isäänsä romuttamolla. Osasivat lajitella romun alumiineihin, metalleihin ja kupariin. Auttoivat äitiään, joka oli itseoppinut kätilö ja luonnonparantaja. He osasivat sekoittaa lääkerohtoja yrteistä, mutta Tara  ei vielä yliopistossa aloittaessaan tiennyt mitä tarkoittaa holokausti.

Kun tekee samoja asioita päivästä toiseen: asioita ja askareita joita kaikki muutkin ympärillä tekevät on vaikea havaita omaa potentiaaliaan, sen hyödyntämisestä nyt puhumattakaan. Jostain Westoverille syttyi kuitenkin halu tietää enemmän, edes jotakin. Nähdä, millaista elämää he elivät. Tai ehkä hän halusi vain pois.

Uskomaton selviytysmistarina, joka valaa uskoa siihen, että lähtokohdat eivät määrittele elämän kulkua lopullisesti. Voimme kantaa menneisyyttä mukanamme taakkana tai kääntää sen vahvuudeksemme. Kirja on kertomus siitä, kuinka pelottavaa ja mullistavaa lähteminen on. Kun yhtäkkiä muuttuukin yhdeksi heistä, ja joutuu valitsemaan perheen ja oman hyvinvointinsa väliltä. Kertomus siitä, miltä tuntuu kun lähteekin etsimään omia totuuksiaan niiden totuuksien sijaan, joiden varassa on koko elämänsä elänyt. Kirja on myös kertomus siitä, kuinka mullistava voima koulutuksella on. Kertojana Tara Westover on ihan vertaansa vailla. Hän onnistuu vangitsemaan sanoillaan kirjan sivuille tilanteita ja tunnelmia todella tarkkanäköisesti. Usein unohdin lukevani kirjaa, minä elin sitä. Hän on nokkela ja oivaltava ja sanoittaa hienosti patologisia suhteita ja rakenteita.

Opiskelu auttoi Taraa löytämään itsensä ja omat vahvuutensa, oikeastaan se auttoi häntä rakentamaan minuutensa uudelleen. Hänen lahjakuutensa oli ja on poikkeuksellista ja melkein kylmää ajatella, ettei hän olisi koskaan valjastanut tuota potentiaalia käyttöönsä. Sillä myös niin olisi aivan hyvin voinut käydä; tiedon puute, tiivis yhteisö, väkivaltaisuus ja vääristyneet valta-asetelmat, tieto siitä että lähtiessään joutuu asettumaan perhettään vastaan, kaikki tuo olisi voinut saada valitsemaan myös toisin.

Opintojen ja sieltä saamansa kannustuksen ja menestymisen kautta Westover kuitenkin löytää paikkansa muuallakin kuin perheessä, löytää paikkansa tässä maailmassa, jonka hän vihdoin voi hahmottaa sen todellisessa suurudessaan.

Merkittävänä teemana kirjassa oli se, kuinka itseään rohkeasti kuuntelemalla ja kaiken käymänsä kamppailun jälkeen Westover löytää opintojen kautta oman äänensä,omat rajansa ja arvonsa. Ne sellaiset, joita kukaan ei voi enää ylittää eikä hiljentää. Hän löytää voimansa, sen jonka olemassa olosta ei itse ollut ollenkaan tietoinen, mutta jonka minä lukijana näin heti ensimmäisiltä sivuilta saakka.

pst. Adlibriksen sivuilta saa nyt tilattua tuon kirjan kuun loppuun saakka hintaan 19,90€ (norm.26,40€)


*Kaupallinen yhteistyö. OP Nano Kotivakuutuksen myöntää OP Vakuutus Oy

Koti on varmasti suurimmalle osalle meistä se koko elämän tukikohta. Se on paikka, jossa saa olla kaikkea mitä ikinä tahtoo. Siellä levätään ja lataudutaan, ollaan jotenkin vapaita kaikista niistä paineista, mitä muualla elämässämme kohtaamme. Ainakin meidän koti on paikka, jossa laitetaan ruokaa, riidellään ja sovitaan, syödään yhdessä, pestään ja ripustetaan (sen pyykkien viikkaamisen kanssa on usein vähän niin ja näin), eletään niin että sotkua ja siivottavaa syntyy. Sitten siivotaan, ja toisinaan jätetään siivoamatta, kuten esimerkiksi näistä kuvista huomaa. Meillä nauretaan, tanssitaan, juodaan kahvia sängyssä, keittiössä, sohvalla ja vessanpöntöllä. Täällä kylvetään, leikitään lattialla ja pöydän alla. Halaillaan ja pussaillaan. Pelataan muistipelejä ja hävitään siinä 4-vuotiaalle mennen tullen. Silitetään ja letitetään tukkaa. Täällä tavaroiden paikkoja vaihdellaan liki joka toinen päivä. Koti elää siinä missä sen asukkaatkin. 

Koska koti on niin rakas, sitä haluaa myös pitää hyvänä, muutenkin kuin siivoamalla. Haluaa tietysti olla varma, ettei sille tapahdu mitään kamalaa; tai että, jos tapahtuukin niin sellaisten tilanteiden varalle on olemassa vakuutus, joka suojaa. Onneksi tämä vaaditaan nykyään otettavaksi ainakin lähes kaikkiin vuokra-asuntoihin, ja oman asunnon jokainen nyt aivan takuulla haluaa ja muistaa vakuuttaa, en epäile hetkeäkään.

Ehdin itse asua kuitenkin aika monessa asunnossa ennen, kuin otin elämäni ensimmäisen kotivakuutuksen. Ensimmäiset asuntoni olivat sellaisia, jotka olin jakanut monen eri ihmisen kanssa, ja aina sen vakuutuksen oli hoitanut joko toinen, kerran asuin asunnossa, jonka vakuutukset hoiti vuokranantaja, sillä tämä halusi olla ehdottoman varma, että vakuutus on juuri sellainen, kuin hän toivoo. Kaikesta tästä syntyi vähän virheellinen käsitys siitä, että vakuutuksen hankkiminen on jotenkin hankalaa ja suuren työn takana. Huomasin kuitenkin sittemmin, ettei näin todellakaan ole ja ensimmäisestä vakuutuksesta lähtien olenkin aina ollut se ihminen, joka hoitaa perheen kaikki vakuutukset. Tiedän, että siellä vielä kuitenkin on teitä, jotka ajattelevat kuten minä 8 vuotta sitten. Tämä on teille ja oikeastaan ihan kaikille muillekin: kotivakuutuksen ottaminen ei todellakaan ole vaikeaa, ei ainakaan OP Nanolla. Se on uudenlainen vakuutuspalvelu, joka on rakennettu alusta alkaen helpoksi käyttää. Sen ottaminen on helppoa, nopeaa ja yksinkertaista. Kaikki asiointi hoituu netissä vaikkapa puhelimella. Sen lisäksi, että tuo vakuutuksen ottaminen (ja sen kokonaisuuden ymmärtäminen) on tehty naurettavan helpoksi, niin on tuo OP Nano myös aika naurettavan halpa. Esimerkiksi sellaisen 24m² yksiön Helsingissä vakuuttaa vain esim. 3,7€/kk. Meidän 66m² kotimme vakuutus taas maksaa 12,23€/kk ja meillä tuohon vakuutukseen sisältyy peruspaketin lisäksi (asunto, vastuu- ja oikeusturvavakuutus) myös irtaimistovakuutus. Tuo hinta on huomattavasti pienempi, kuin mitä olemme aiemmin maksaneet ja olen siitä varsin hyvilläni, luonnollisesti. Ja vaikka vakuutukset ovatkin tärkeitä, niin elämässä on kuitenkin aika paljon muutakin, joten on ihanaa, että jotkut asiat on tehty näin helpoiksi. OP Nanon Kotivakuutuksesta löytyy kaksi laajuusvaihtoehtoa (”Asunto sekä ”Asunto ja tavarat” – laajuus), joista voi valita sen joka kattaa juuri ne omat (tai vuokranantajan) tarpeet. Bonuksena vielä se, että maksu veloitetaan kerran kuussa maksukortilta automaattisesti. Kaikille itseni kaltaisille laskujen maksamista iiiiihan pikkuisen inhoaville tuo on oikea Taivaan lahja. Myös kaikkiin kysymyksiin ja mahdollisiin ongelmiin vastataan tuolla verkkopalvelussa viipymättä, voi siis unohtaa sen minuuttitolkulla puhelinpalveluiden jonossa roikkumisen. Ah!

Tätä helppouden ja edullisuuden ilosanomaa jakaa mielellään, ja onnekseni saan jakaa vähän muutakin sillä jaettu ilo on kaksinkertainen ilo: tämän linkin kautta saat tuon OP Nano Kotivakuutuksen ensimmäisen kuukauden ilmaiseksi. Käykää tutustumassa, ihan vaikka vain uteliasuuttanne jos kotivakuutuksen ottaminen ei juuri nyt ole ajankohtaista. Voin melkein luvata, että muistatte kyllä tämän vakuutuksen ottamisen helppouden ja tuon todella yksinkertaiseksi tehdyn verkkopalvelun, että sen edullisuuden sitten kun vakuutuksen ottaminen/vaihtaminen tulee ajankohtaiseksi.

Ja, jos ikinä koskaan sattuu käymään niin, että vuokranantaja ei syystä tai toisesta muistakaan  vaatia kotivakuutuksen ottamista ja näet tilaisuutesi tulleen säästää asiassa tuo muutama euro kuukaudessa niin voin kertoa, että ei todellakaan kannata. Siinä ensimmäisessä asunnossa, mun ensimmäisessä oikeasti kodilta tuntuneessa kodissa kävi nimittäin niin, että ikivanha pesukone oli jo pidemmän aikaa vuotanut vähän vettä rakenteisiin, ja muutaman kuukauden asumisen jälkeen töistä kotiin tullessani oli keittiön parketti turvonnut astianpesukoneen edestä niin, ettei todellakaan tarvinnut miettiä mistä oli kyse. Seurasi liki kuukauden mittainen kuivausoperaatio, jossa puolet koko keittiön lattiasta ja sen alla olevista rakenteista revittiin irti. Koko keittiö huputettiin, eikä sinne ollut asiaa viikkoihin. Voin kertoa, että tuolloin olin suhteellisen tyytyväinen, että oli se kotivakuutus,  vaikka vuokranantaja ei sitä ollutkaan vaatinut. Maksaisin niitä parketteja ja tuon mittavan kuivausoperaation ja sitä seuranneen remontin työntekijöitä ja heidän tekemäänsä työtä muuten ihan takuulla vielä tänäänkin.


Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta?
 

No hmm, en oo varma onkohan näitä. Tai tietysti on, mutta onko sellaisia joita haluaisinkin teidän tietävän. Yritetään: mut on valittu vuoden urheilijaksi kuudennella luokalla, samana vuonna sain myös hymypatsaan joka annettiin eniten ääniä muilta koululaisilta saaneelle. Varastin lapsena joskus suklaapatukan kaupasta, jonka isäni huomasi ja jouduin palauttamaan tuon patukan nöyränä takaisin kassalle. Muistan edelleen kuinka paljon se häpeä kirveli. Ei ole tullut tarvetta varastaa uudelleen. Kehotin kerran muutamaa vuotta nuorempaa serkkua maistamaan terassin laudoitukselle sulanutta ”suklaata” jonka tiesin olevan pikkuveljeni kakkaa, serkku maistoi. Terveisiä vaan. Leikin barbeilla varmaan ainakin kasiluokalle asti. Puhun usein yksin kävellessäni ”puhelimessa” eli toisin sanoen itsekseni puhelin korvalla. En pysty nukkumaan ilman peittoa, en vaikka olisi kuinka kuuma tahansa. Tein hetki sitten sellaisen testin, jossa piti sellaista epämääräistä kuvaa katsomalla kertoa mitä eläimiä kuvassa näki. Kuvan alle oli sitten listattu, että mitä minkäkin eläimen näkeminen ensimmäisenä sitten tarkoitti. Mä näin kuvassa pandan ja kotkan. Niistä kumpaakaan ei oltu mainittu siinä listassa. Että en sitten tiedä mitä se testi kertoi musta.

 
Mitkä ovat huonoja puoliasi?
 

En keksiny ite yhtään, niin kysyin tätä poikaystävältä: ärsyttävintä on kuulemma se, etten osaa syödä ajoissa joka taas tarkoittaa sitä, että muutun kiukkuiseksi koska nälkä. Ja toinen ärsyttävä asia on kuulemma se, etten koskaan osaa päättää mitä haluaisin syödä. Muita ei kuulemma ole ja sehän on tietysti varmasti ihan totta.

Mikä sinussa ihastuttaa muita?
 

Varmaan lämpö ja ystävällisyys. Helposti lähestyttävyys. Se, etten koskaan, ainakaan heti, tuomitse vaan haluan aina yrittää ymmärtää ensin.

 
Oletko lähiaikoina nolannut itseäsi julkisesti, missä ja miten?
 

Olen kävelevä Nolo, joten ihan varmasti kyllä mutta nyt ei tietenkään tule mitään mieleen.

 
Jos saisit minkä tahansa ominaispiirteen tai taidon, mikä se olisi?
 

Hauska olis kyllä kiva olla. Taidoista taas valitsisin sen, että osaisin laulaa. Siis sillä tavalla järjettömän kauniisti ja ihan mitä tahansa.

 
Miten tapasit poikaystäväsi?
 
Tinderissä, uskokaa tai älkää. Yksi samoihin aikoihin eronnut ystäväni painosti lataamaan Tinderin ja pitämään vähän hauskaa. En innostunut sovelluksesta yhtään, vaan käytin sitä lähinnä nukuttajana silloin kun en saanut unta. Piti aina swaippailla niin pitkään, että pystyi pyyhkäisemään kerran vasemmalle (vai ehkä sittenkin oikealle? En edes enää muista). Yleensä uni tuli ennen kuin se tapahtui. Ja swaippailin siis oikealle (?) lähinnä sellaisia tyyppejä, jotka tunsin ainakin ulkonäöltä. Poikaystävä tuli vastaan ehkä kolmantena Tinder-päivänäni ja koska luulin nähneeni hänet muutamaa päivää aiemmin ulkona, niin swaippasin oikealla. Myöhemmin paljastui, että olin erehtynyt henkilöstä.
Rami oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa kenen kanssa jaksoin jutella kahta lausetta pidemmälle, ja ainoa kenet halusin tavata. Kaikki lähti oikeastaan jo siitä ihan ensimmäisestä viestistä ja sen koommin keskustelu ei koskaan oikeastaan ole päättynyt, vaikka oltiinkin jossain vaiheessa useampi kuukausi ihan vaan kavereita.
 
Mistä asioista tulet todella onnelliseksi?
 

Rakkaiden kanssa vietetystä ajasta, jolloin oikeasti ollaan yhdessä. Alban onnesta ja Albasta nyt ihan ylipäätään. Anteeksi antamisesta ja – saamisesta. Sopimisesta. Halauksista. Hyvästä seksistä. Keskusteluista, jotka antavat enemmän kuin ottavat. Ihmisistä, jotka tekevät hyvää. Siitä, että rahaa on riittävästi.

 

Mikä saa sinut nauramaan?

Omat jutut, Ruusan jutut. Alba ja sen pikku-aikuisuus, sekä se että Alba kysyy nykyään n.kuusi kertaa päivässä ”eiks sul oo yhtään huumorintajuu?” Ramin jutut. Mun lempityökaverin Aleksin jutut. Meemit, joita kukaan muu ei käsitä. Instagramissa Mytherapistsays- tilin kaikki asiat. Ja sellaiset tilanteet, joille/joissa ei todellakaan olisi soveliasta nauraa.

 

 

Paheesi?

Mä en oo ihan varma onko mulla sellasia? En polta tupakkaa, en bailaa, en syö kovin huonosti ja vaikka söisinkin en pitäisi sitä paheena. Eiku hei, on yks: syön räkää joskus, mutta älkää IKINÄ kertoko kenellekään. Ja sit kans se, että kuuntelen yksin ollessani E-typea.

Mitkä asiat tekevät sinut surulliseksi?

Ihmiset, jotka ovat täysin sokeita omalle toiminalleen. Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa parempia kuin muut. Ihmiset, jotka ovat epäreiluja ja -aitoja. Aika usein siis ihan vaan ihmiset. Aika usein myös se, jos Alba syö huonosti, on sairaana tai on muuten jotenkin normaalista poikkeava. Epärehellisyys. Ilkeys. Pahantahtoisuus. Juorut, jotka eivät pidä paikkaansa. Selän takana puhuminen.

 
Vaihdatko jonkin tietyn tv-ohjelman kohdalla poikkeuksetta aina kanavaa?
 
Mulla ei oo ollut telkkaria enää moneen vuoteen, enkä silloinkaan koskaan katsonut sitä kun sellainen oli. Mutta muistaakseni ainakin Emmerdale ärsytti aikoinaan, ja ärsyttäis varmaan vieläkin. Pelkästään jo se tunnusmusiikki saa aikaan inhon väristyksiä hrrrr.
 
Asuisitko mieluummin kaupungissa vai maaseudulla?

Tällä hetkellä kaupunki tuntuu tosi hyvältä, mutta unelma olisi, että olisi yksi koti kaupungissa ja toinen maalla. Huomaan, että maalla mun on paljon helpompaa olla läsnä, kiinni hetkessä ja rento. Mutta yleensä kaipaan jo muutaman päivän jälkeen kaupunkiin; omille tutuille kulmille, ratikoiden kolinaan ja ihmisten keskelle.

 
Ennen kuin soitat puhelun, mietitkö etukäteen mielessäsi mitä aiot sanoa?
 

Ennen tein tätä aina. Mietin etukäteen jopa ne ystäville soitetut puhelut, mistään virallisimmista puheluista nyt puhumattakaan. Enää en kuitenkaan ole tehnyt sitä pitkään aikaan ja tajusin sen oikeastaan vasta nyt kun luin tämän kysymyksen.

Jos olisi “pakko” osallistua johonkin tosi-tv-sarjaan, mikä se olisi?

 Osallistuin kerran, vaikka ei ollut edes pakko että tuota noin. En kuitenkaan lähtisi enää koskaan mukaan mihinkään sarjaan, jossa pitäisi antaa itsestään enemmän kuin mielipiteensä tai joku fyysinen suoritus. Selviytyjät nyt ehkä ainoa sellainen ohjelma, johon voisin kuvitella lähteväni mukaan.