Alkukesä on ollut hyvä. Paljon enemmän, kuin olin osannut toivoa. Tälle kesälle en ole suunnitellut oikeastaan yhtään mitään. En ole lyönyt lukkoon yhdenkään lomaviikon tai edes -viikonlopun suunnitelmia. En ole päättänyt minne festareille menen, tai menenkö ylipäätään. En tiedä mitä teen Juhannuksena, enkä tiedä mitä teen kaikilla niillä kuudella lomaviikolla, jotka minulla päivätyöstäni on kertynyt. Tai todellisuudessa niitä on kertynyt neljä, mutta olin viime kesänä unohtanut pitää neljästä lomaviikostani kaksi (miten kukaan voi unohtaa pitää kesälomansa??), joten ne ovat nyt siirtyneet tälle kesälle, enkä ole asiasta kovinkaan harmissani.

Sen tiedän, että tänä kesänä haluan sopivassa suhteessa levätä ja kulkea. Parasta olisi, jos lomaviikoista ainakin muutama menisi mökillä ja yksi viikonloppu kiertäen Länsirannikkoa matkailuautoksi muutetun pakettiauton ja Alban (ja hyvällä tuurilla myös siskojen) kanssa. Tänä kesänä tulen tekemään paljon asioita myös yksin ja jo nyt tiedän että se on juuri sitä mitä tarvitsen ja kaipaan. Tuntuu ihanalta, että yksin oleminen ja tekeminen ei enää tunnu mitenkään pelottavalta, päinvastoin. Se tuntuu turvalliselta ja hyvältä. On tietysti myös paljon asioita, mitä  lapsi toivoo, että tekisimme yhdessä ja onnekseni ne kaikki toiveet ovat sellaisia, jotka mielelläni eläisin todeksi itsekin. Kokonainen päivä HopLopissa on ehkä ainoa, johon en pysty, mutta onneksi lapsella on isä, joka pystyy.

Viimeiset kolme viikkoa on mennyt niin, että kotona on käyty lähinnä kääntymässä. Ehkä vaihtamassa vaatteita, suihkussa, vessassa tai nukkumassa. Olemme näiden viikkojen aikana syöneet muutaman aamiaisen omassa keittiössämme, mutta muuten kaikki päivän ateriat on nautittu visusti ulkona tai ystävien luona. Imuriin en ole koskenut kahteen viikkoon, ja sen kyllä huomaa. Salaa olenkin aika tyytyväinen siihen, että tänään sataa ja on hyvä syy pysytellä kotona ja puunata koti sellaiseen kuntoon, että siellä viihtyy taas, eikä tarvitse väistellä lattialle kertyneitä sekalaisia tavarakasoja ja villakoiria, jotka ovat kasvaneet niin isoiksi että niitä voisi jo kävelyttää talutushihnassa.

Juhannuksen jälkeen aloitamme loman, eikä nämä tulevat kaksi työntäyteistä viikkoa tunnu ollenkaan pahalta nekään.


Millaisia suunnitelmia teillä on kesälle? Ja hei, jos tiedätte Länsirannikolta, Turku – Vaasa – akselilta jotain ihania, ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja, niin kertokaa.

 

Käsittämätöntä, että yksi kuukausi on taas eletty. Toukokuu oli harvinaisen tapahtumarikas, noin niinkuin minun mittapuullani joka ei ehkä jonkun toisen mittapuulla ole juuri mitään. Ja silti tuntui, että tämä oli juuri se kuukausi joka eteni viikon, ei päivien, mittaisina nykäyksinä. Toivon niin hartaasti, etteivät seuraavat kolme kuukautta noudattaisi samaa linjaa, vaan että päivät matelisivat ja viikot tuntuisivat kestävän ikuisuuden. Useastakin syystä odotan tätä tulevaa kesää todella paljon, ja pelkään että hukun siihen odotukseen ja unohdan elää. Pelkään, että elokuussa, kun kaikki odotus päättyy – huomaan, etten tehnytkään koko kesänä muuta kuin odotin. Se olisi kamalaa.

Huolimatta siitä, että toukokuu eteni kuin varkain, se oli ihana. Yksi vuoden, tähän asti, parhaista kuukausista. Viime kuussa oli paljon sellaista, mitä haluaisin muistaa ja sitten on nämä muutamat asiat, joista haluaisin teillekin kertoa.

Toukokuun parhaimmistoa, olkaa hyvä.

Kirja:

Bookbeatin lataamisen jälkeen olen lukenut aina kun vain voin. Ja niitä voin -koloja tuntuu nykyään löytyvän jatkuvasti. Alkuhuuman jälkeen olen unohtanut äänikirjat ja keskittynyt e-kirjoihin. Tuntuu ihanalta voida kantaa aina mukanaan satoja kirjoja vaikka kotoa lähtiessä pakkaa mukaan vain puhelimen. Istun päivittäin tunteja julkisissa ja luen lähes poikkeuksetta aina ne matkat, jotka teen yksin. Toukokuussa luin kuusi e-kirjaa (Faktojen maailma, Siri Hustvedtin Elää, ajatella, katsoa , Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestari, Marja Kihlströmin Iso O – matkaopas huipulle, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, sekä Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton sekä saman kirjailijan Kaikki on mahdollista) ja kuuntelin yhden (Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta).

Ihan erityisesti kaikille äidille, mutta myös aivan kaikille muille suosittelisin tuota Helmi Kekkosen Olipa kerran äitiä. Itkin koko kirjan suunnilleen alusta loppuun. Mutta olenkin itkupilli, kuten kaikki te jo varmaan tiedätte, joten se ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Itkemisen lomassa lähetin lainauksia tuosta kirjasta kaikille ystävilleni, jotka myös ovat äitejä. Myös siskoista yksi sai laajan kattauksen tuosta kirjasta lainattuja kappaleita. Niin tarkkanäköinen ja kaunis, mutta kaunistelematon, kuvaus kaikesta siitä mitä äitiys/vanhemmuus on. Ajattelin lukea tämän kirjan uudestaan aina silloin, kun tuntuu että olen kaikkien vanhemmuuteen liittyvien tunteideni kanssa ihan yksin.

Mutta: pitkään aikaan minkään kirjan lukeminen ei ole tuntunut samalta kuin nuo Elizabeth Stroutin kaksi romaania. Luin ne ilmeisesti ihan väärässä järjestyksessä, sillä sain ensin käsiini Kaikki on mahdollista, ja ahmin sen suunnilleen yhdeltä istumalta, ja vasta sen jälkeen luin tuon Minun nimeni on Lucy Barton. En kuitenkaan sanoisi, että tuo väärä lukujärjestys olisi heikentänyt lukukokemusta mitenkään. Näiden lukemisen jälkeen tuntui, todella pitkästä aikaa, siltä että tekisi mieli kaivella koneelta taas esiin se oma,  toissa kesänä kesken jäänyt romaanintekele.

Kosmetiikkatuote:

Algamarisin sävyttävä aurinkovoide. Olen nykyään ihan neuroottinen mitä tulee ihon suojaamisen auringolta. Ehkä siksi, että niin monta vuotta elämästäni olen ollut kaikkea muuta. Kasvoilla käytän aurinkosuojaa ympäri vuoden, lähinnä siis niin että tuo suojakerroin löytyy käyttämistäni meikkivoiteista. Olen kuitenkin yrittänyt etsiä kasvoille sopivaa päivettävää aurinkovoidetta jo pitkään. Siis sellaista joka ei tahmaa ja tuki, ja jonka lisäksi kasvoille ei olisi enää pakottavaa tarvettaa levittää myös meikkivoidetta. Nyt sellainen vihdoin löytyi. Tuo Algamarisin aurinkovoide antaa iholle kauniin sävyn, mutta parasta tuossa voiteessa on ehdottomasti sen kermaisen kevyt koostumus. Se levittyy kasvoille kevyesti ja helposti ja jättää ihon kosteutun tuntuiseksi ja näköiseksi, eikä se tunnu ollenkaan raskaalta. Meikkivoiteenkin on saanut tämän tuotteen myötä jättää kokonaan pois, mikä tuntuu ihan vapaudelta. Ai niin, ja kaiken muun hyvän lisäksi tuo voide tuoksuu täydelliseltä kesäpäivältä; hiekalta, auringolta ja sitrushedelmiltä.

 

 

Ruoka:

Acai. Olen niin innoissani, että Bay Helsingistä saa nykyään ostaa mukaansa Palms and Berriesin Acaibowleja. Ruoalla on lähes aina onnelliseksi tekevä vaikutus, mutta se vaikutus on kyllä monin kertainen silloin kun sitä ruokaa on edeltänyt Reformer pilates- tunti.

Paikka: 

Leblon Merihaka.
Vietin viime kesästä valtaosan täällä, sillä poikaystävä oli siellä töissä. Pyöräilin sinne usein aamuisin, ja tein töitä aurinkoisella, mutta iltaan verrattuna todella rauhallisella, terassilla. Pulahdettiin viereiseltä mattolaiturilta uimaan useammin, kuin käsissä on sormia. Padel-kentätkin tulivat tutuiksi. Iltaisin istuttiin konteissa vielä pitkään terassin sulkemisen jälkeenkin. Kokattiin siellä usein ruokaa ystäville, ja vietettiin siellä myös sellaisia päiviä, kun paikka ei muuten virallisesti ollut auki. Vaikuttaa toukokuun perusteella siltä, että kesän suosikkipaikka tulee olemaan myös tänä kesänä tuo sama. Ollaan usein päiväkotimatkalla pysähdytty tunniksi tai pariksi tuonne terassille syömään ja leikkimään. Alba rakastaa siitä, että tuntee jo paikan henkilökunnan ja voi juoksennella kontista toiseen. Onpa tuolle terassille rakennettu pieni leikkinurkkaus lapsillekin. Tänäänkin ajattelin heti töiden jälkeen pyöräillä sinne ystävän kanssa, tilata lasillisen kylmää roseeta ja sen kaveriksi kaupungin herkullisimmat bataattiranskalaiset.

Vaate:

Ikivanhoista farkuista leikatut pyöräilyshortsit, ovat päällä juuri tälläkin hetkellä.
Olen käyttänyt näitä farkkuja pidempään ja enemmän, kuin varmaan mitään muita housuja koskaan. Ostin nämä muistaakseni samana vuonna, kun aloin työskennellä eräässä vaatekaupassa. Vuosi taisi olla 2012. Vasta tänä vuonna alkoi tuntua siltä, että nämä farkut ovat ehkä jo parhaat päivänsä nähneet ja raaskin pätkäistä näistä lahkeet pois. Sainkin tilalle juuri täydellisen harmaiksi kulahtaneet, täydellisen mittaiset shortsit. Näihin olenkin pukeutunut sitten noin kuutena päivänä viikossa. Ovat nimittäin huomattavan paljon lämpimämmät kuin väljemmät shortsit tai helmat, ja näyttävät todella kivalta myös maihareiden ja jakkujen kanssa. Sopivat myös pyöräilyyn paremmin kuin monet muut kesähepenet.

Hetki:

Tässä kuussa tapahtui paljon kivaa. Oli monta sellaista hetkeä, kun teki mieli nipistellä itseään, että tapahtuuko tämä kaikki todella. Olen tallentanut puhelimen muistioon monta lausahdusta, hetkeä, Alban kommenttia tai koosteita ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista. Olen ohimennen maininnutkin, että tänä vuonna olemme olleet sellaisten haasteiden ja vaikeuksien edessä, joihin en ollut ollenkaan osannut valmistautua. Ja olen ollut niin ylpeä siitä, kuinka me olemme kaiken stressin ja hankaluudet ottaneet vastaan ja käsitelleet. Tunnelma kotona on kaikesta huolimatta ollut kevyt ja luottavainen.  Ja nyt, nyt alkaa vihdoin tuntua siltä että kurssi on kääntymässä. Niin paljon hyviä juttuja on tulossa ja tapahtumassa. Vatsassa lepattelee perhosia tuon tuosta, sillä aina aamuisin tuntuu siltä, että ihan mitä tahansa jännittävää ja isoa voi tapahtua ihan minä hetkenä tahansa.

Jos nyt yksi hetki kuitenkin täytyisi mainita, niin ehkä se olisi lauantai-ilta kahden ihan hirvittävän tärkeän ystävän kanssa Sopotissa Itämeren rannalla, kylmät oluet käsissä ja mailleen painuva aurinko horisontissa. Oli keyvt ja kupliva olo. Elämä tuntui pelkästään ihanalta ja kevyeltä. Ympärillä oli niin kaunista, että silmiä kirvelsi.

 

Huomaa muuten heti, että jos pitää kirjoittamisesta pidemmän , edes viikon mittaisen, tauon – se muuttuu heti paljon vaikeammaksi. Lupaankin siis tässä ja nyt itselleni kirjoittaa jotain vähintään joka toinen päivä.

 

En ole varma olenko koskaan ollut lomalla, joka olisi ollut jotain muuta kuin hyvä ja tullut tarpeeseen. Tuskin. Eikä tämäkään neljän päivän loma ystävien kanssa ollut sen suhteen poikkeus. Meillä oli ihanaa, järjettömän hauskaa ja hyvää niin monin eri tavoin. Mutta meillä oli myös tylsää, tavallista ja arkista- ja aivan jokaista meistä ärsytti reissun jossain vaiheessa joku asia; toisissamme, itsessämme tai jossain muualla. Mutta sellaista elämä parhaimmillaan onkin. Olemisen eri tasoja ja sävyjä. Päällimmäisenä mielessä reissun jälkeen on kuitenkin kiitollisuus. Siitä, että nuo kaksi ihmistä ovat olleet elämässäni aina. Toinen siitä päivästä lähtien, kun olen syntynyt ja toinenkin ihan lapsesta saakka. Näiden  vuosien aikana olemme menneet kaikki naimisiin tai kihloihin ja saaneet lapsia. Yksi asuu toisella puolella Suomea, ja toinen asui pitkään muualla kuin Suomessa. On ollut aikoja, kun ei olla nähty, eikä oltu juurikaan edes yhteydessä – mutta koskaan, koskaan se yhteys ei ole katkennut. Ja se tuntuu niin isolta ja hienolta asialta. Meitä yhdistää niin moni asia, mutta yksi omista suosikeistani on se, että nauramme samoille asioille. Sellaisille, joissa ei ole varmaan kenenkään muun mielestä mitään, mille voisi nauraa. Kun ajattelen tuota reissua; kuulen ensimmäisenä naurun. Sitä riitti.

 

Sen lisäksi, että nauratti enemmän kuin aikoihin, niin Puola yllätti kyllä muutenkin varsin positiivisesti. Olen käynyt Varsovassa joitain vuosia sitten ja pidin kaupungista. Hintataso oli alhainen ja vanha kaupunki aivan järkyttävän kaunis. Odotin Gdanskilta vähän samaa: kaunista, mutta pientä,  vanhaa kaupunkia ja edullisia illallisia. Se mitä saimme oli kuitenkin aika paljon enemmän. Vanha kaupunki olikin odotettua isompi, ja silmiä hivelevän kauniit rakennukset tuntuivat jatkuvan katu ja kortteli toisensa perään. Kaupunkia halkoi pienet kanavat ja kauniita siltoja tuntui olevan kaikkialla. Kaupunki oli myös huomattavan vihreä; valtavia puita, kukkia ja köynnöksiä oli kaikkialla vaikka mitään varsinaisia puistoja keskustasta ei löydykään. Ensmmäiset päivät menivätkin aika tiiviisti kamera kourassa, sillä sellaista minkä halusi tallentaa muuallekin kuin muistinsa sopukoihin, oli niin paljon. Viimeisenä päivänä aamiaiselle kävellessä totesimme suunnilleen yhdestä suusta, että alkaa olla jo ihan ähky siitä kaikesta kauniista. Niin paljon sitä oli.

 

Lauantai-illaksi olimme tehneet pöytävaraukseen ravintolaan, jota oli hehkutettu kaikkialla. Olimme myöhässä aikataulusta, joten kävelyn sijaan otimme asunnon edestä taksin tarkoituksena suunnata vanhaan kaupunkiin. Taksia oli ottamassa kuitenkin myös toinen henkilö, joka kuitenkin luovutti auton meille ja kysyi olimmeko matkalla Sopotiin, emme olleet, mutta sinne me kuitenkin päädyimme ja harvinaisen hyvä niin.

 

Sopot on kaunis rantakaupunki noin 20minuutin ajomatkan päässä Gdanskista, ja se on yksi Puolan suosituimmista matkakohteista. Enkä ollenkaan ihmettele miksi. Katsokaa nyt vaikka näitä kuvia. Tuo laituri on Euroopan pisin, ja valkoista rantaviivaa jatkui niin pitkälle kun silmä kantoi. Sattuipa niin, että tuo lauantai oli myös ilmojen puolesta kaunein. Saavuimme laiturille juuri auringonlaskun aikaan, kun koko maisema kietoutui vaaleanpunaiseen ja kultaan. En tiedä olenko koskaan nähnyt yhtä kaunista valoa, kuin tuona iltana tuolla Itämeren rannalla. Huokailimme kilpaa sille, kuinka kaunista ja ihanaa kaikki oli. Istuimme rannassa, nauroimme ja puhuimme. Oli niin kevyt, onnellinen ja vapaa olo. Ja tiedän, että meistä kaikista tuntui ihan samalta.

 

 

Jos siis olet Puolassa, tai menossa sinne, niin mene myös Sopotiin. Voin vain kuvitella kuinka ihana se on silloin, kun on oikeasti lämmintä. Kuvista sitä ei ehkä huomaa, mutta tuolloin oli aivan todella kylmä. Rannassa luonnollisesti tuuli, eikä asteitakaan ollut 17a enempää, ja me olimme kaikki pukeutuneet siten kuin mittari olisi näyttänyt kymmenen astetta enemmän. Kylmyys ei kuitenkaan haitannut, ja sen huomaa kyllä kuvistakin.

Ainiin, ja mitä tulee niihin edullisiin illallisiin, niin ne olivat kyllä juuri sitä, ja oikeastaan vain sitä. Millekään makumatkalle Puolaan en ehkä lähtisi.

 

Siitä lähtien, kun Alba on syntynyt – tai oikeastaan jo pitkään ennen sitä – mieluisin asia itsessäni on ollut se, että olen äiti (tai tulen olemaan äiti). Emme olleet ehtineet yrittää lasta kovin pitkään, vaan ns.ensimmäisellä tärppäsi. Oli uudenvuotenaatto. En olle koskaan ollut kovinkaan kärryillä kuukautiskierrostani, mutta silloin tuntui, että edellisistä kuukausista oli ikuisuus. Mutta raskaustestin tein, jotta tietäisin ostasimmeko skumppaa seuraavan päivän juhlintoihin vai emme.
Testi näytti, ettei kannattaisi.

Olin raskaudesta sekä innoissani, että hämilläni. Kaikki kävi niin nopeasti, etten ollut oikeastaan ehtinyt valmistautua raskaaksi tulemiseen, mikä toisaalta oli vain hyvä asia. Kerroin raskaudesta kaikille varmaan jo ennen viikko kahdeksan, ihan vain koska olin niin innoissani. Pari päivää tuon positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen menimme ystäväpariskunnan luo kylään, ja sovimme hississä ennen sisään astumista, ettei kerrota asiasta vielä. Lapsen isä kertoi raskaudesta ennen kuin ovi ole ehtinyt kunnolla edes aueta. Ja samaa linjaa noudattelin myös itse. Tammikuun alussa oli Venla- gaala, jossa Iholla-sarja oli ehdolla vuoden Realityksi. Olin silloin ehkä juuri juuri toisella kuulla, ja kerroin raskaudesta aivan kaikille: mm. Arman Alizadille, joka voitti tuon vuoden parhaan realityn pystin meidän nenämme edestä. Menin onnittelemaan, ja kerroin olevani jäinen siksi koska en ole juonut mitään koska olen raskaana. Hän kiitti onnitteluista, mutta ei onnitellut takaisin.  Sen jälkeen pidin Armanista vähän vähemmän. Sillä ajattelin, että kaikkien pitäisi ola minun raskaudestani suunnilleen yhtä innoissaan, kuin minäkin olin. Onnitella nyt vähintääkin.

Elin raskausaikana todella normaalia elämää. Kävin edelleen toisinaan ulkona tanssimassa ystävieni kanssa. Olin sosiaalisesti varmaan aktiivisempi, kuin olin ennen raskautta ollut. Olimme jatkuvasti menossa, ja se tuntui silloin jotenkin todella tärkeältä. Että minuahan ei yksi raskaus hidasta, tai muuta. Nyt se tuntuu vähän huvittavalta todistelulta, mutta se sallitatkoon.

 

Sitten kun Alba lopulta, liki 42 viikon odotuksen jälkeen, syntyi. Olin niin onnellinen ja jotenkin täysi, kuin voin kuvitella ihmisen koskaan olevan. Teki mieli huutaa koko maailmalle, että tajuatteko mitä minulle, meille on juuri tapahtunut. Katsokaa nyt tätä. Meillä on lapsi. Minä olen äiti. Tuo pieni ihminen on kasvanut minun sisälläni 41 viikkoa ja kolme päivää, ja minä olen synnyttänyt hänet tähän maailman ja silti hän on täysin minusta erillinen, kokonainen, ehjä ihminen.

Vauvakupla kesti pitkään. Alkuun Alba nukkui. Siis lähinnä vain nukkui. Yöt, päivät- kaikki, koko ajan. Missä vain, mihin aikaan tahansa. Ehkä kahden kuukauden jälkeen se kuitenkin muuttui. Pahimmillaan herätyksiä oli yhdessä yössä 17. Vuorokauden ajat, päivät, viikot sekottuivat toisiinsa, muuttuivat yhdeksi taikinaksi. Lapsi nukkui vain silloin kun minä liikuin. Kävelin rattaiden kanssa tuntikaupalla ympäri kaupunkia niin väsyneenä, etten oikeasti olisi jaksanut ottaa askeltakaan. Liikennevaloissakin vaunut täytyi pitää liikkeessä, tai lapsi heräsi. Silloin kun ulkona oli niin kamalaa, ettei sinne voinut mennä sillä rattaiden renkaat eivät olisi pyörineet loskassa, kävelin tuntikaupalla lapsi rintarepussa makuuhuoneesta keittiöön, ja sieltä olohuoneeseen. Heti, kun pysähdyin – lapsi heräsi.

Nyt tuo aika tuntuu niin kovin lyhyeltä, mutta silloin kun sitä eli, tuntui kuin en olisi koskaan elämälläni koskaan mitään muuta tehnytkään kuin kävelyttänyt lasta uneen.

Ensimmäisen syntymäpäivänsä iltana lapsi nukahti ensimmäisille kokonaisille yöunilleen. Ja pian sen jälkeen niin alkoi tapahtua oikeastaan joka yö. Sen jälkeen kaikki muuttui, taas. Tuon ensimmäisen vuoden aikana en käynyt juuri koskaan missään, sillä olin sellaiseen ihan liian väsynyt. En halunnut ystäviä kylään, sillä lapsi huusi niin paljon, ettei seurustelusta olisi tullut oikein mitään, tai niin ainakin ajattelin. Olin paljon kotona, jos kävelyita ei lasketa. Paljon yksin. Todella yksin.

Ensimmäisen vuoden, ja niiden kokonaisten yöunien, jälkeen aloin taas tuntea itseni itsekseni, ja kaikki helpottui. Elämä alkoi palautua vanhoihin uomiinsa, vaikka samaan aikaan mikään ei kuitenkaan ollut kuten ennen. Eikä tule koskaan enää olemaankaan. Ja se on ihanaa.

 

Olen puhunut täälllä noin sata kertaa aiemminkin Auta Antti! – podcastista, ja puhun siitä taas. Podcastissa sen kuuntelijat siis esittävät Antille kysymyksiä, joihin hän vastaa. Yhdessä ensimmäisistä jaksoista Antilta oli kysytty tällainen, takuulla monia mietittyvä kysymys:

 ”Oon 32v nainen ja yritän päättää haluaisinko lapsia. Lapset on musta ihan hauskoja ja klaaraisin varmaan yöheräämiset jne. mutta en koe kutsumusta äitiyteen. Ongelma on, että inhoan kaikkia äitijuttuja. Tutut äidit on kaikki viikonloput jossain skidiristeilyillä, lasten teattereissa, hoplopeissa tai vähintään lapsen kaverisynttäreillä. Kaikki tää kuulostaa musta painajaismaiselta. Inhoan melua ja vieraiden ihmisten kanssa juttelua. Mies, jonka kanssa sen muksun varmaan tekisin on samanlainen ellei pahempi.Voiko näistä lähtökohdista yrittää tehdä lapsesta normaalia vai tulisko siitä joku kouluampuja?”

Muistan ensinnäkin ajatelleni usein itse ihan samoin. Ajattelin, etten ole sellainen kun äitien jotenkin kuuluisi olla. JA sitten lapsen saatuani tajusin, ettei ole olemassakaan mitään sellaista universaalia äitiyden roolia, jota kuuluisi toteuttaa. Jokainen on äiti lapselleen omana itsenään, sellaisilla tavoilla jotka tuntuvat itselle luontevilta. Nimimerkillä: olen käynyt lapsen kanssa yhden kerran hoplopissa, enkä koskaan kaverisynttäreillä tai skidiristeilyillä.

Antti oli pyytänyt tuota jaksoa varten äiti-ystäväänsä vastaamaan kysymykseen hänen puolestaan, ja olen kirjoittanut tuon jaksossa kommentoineen äidin kirjeen ylös sellaisena kuin se oli, ja jaan sen nyt tässä teille. Ehkä siellä on joku, joka ei ole sitä vielä kuullut ja jolle se tekee saman kuin minulle. Antaa anteeksi sen, ettei äitinä oleminen tunnu aina maailman suurimmalta siunaukselta (kirouskin on käynyt monesti mielessä) , mutta kertoo kuitenkin samalla sen, ettei sitä vaihtaisi koskaan mihinkään. Eikä koskaan tule mitään suurempaa, kuin se oma lapsi.

”Vanhemmuutta on aivan turha suunnitella, koska kaikki menee kuitenkin päin helvettiä. Kysyjän dispositiosta jo huomaa, että hän ei ole niitä, jotka onnistuvat uskottelemaan itselleen, että kestovaippailu ja sormiruokailu ja kantoliinailu ja muut –ilut olisivat tarpeeksi tyydyttämään ihmisyyttä hänessä, vaan on varmasti niitä ihmisiä, jotka tuntevat näiden asioiden tyhjyyden kuminan sydänalassaan ja eläisivät jatkuvan eksistentiaalisen kriisin kourissa. Tässäkö tämä elämä oli? Näidenkö olisi tarkoitus olla niitä elämän parhaita vuosia? Millaista sanoinkuvaamatonta paskaa ne muut vuodet sitten ovat? Vanhemmuus on loppujenlopuksi vain sarja tapahtumia joiden tarkoitus on osoittaa sulle sun kyvyttömyytesi vanhempana. Plus muun muassa tää sä passiivin käyttö on yksi esimerkki siitä miten vanhemmuus voi turmella aivosolukkoa. Kukaan ei tätä osaa, mutta kaikki luulevat että muut osaavat. Kaikesta tulee huono omatunto. Jos tämän asian kanssa eläminen on ihan ok niin siitä vain porsimaan. Vanhemmuuden suurin salaisuus on se, että siinä vain villisti improtaan menemään täysin fiilispohjalta vaan kokeillaan jospa mä nyt sitten tekisin vaikka näin. Jotkut tekevät sitten huonoja kokeiluja. Esim. lasten rokottamatta jättäminen ja toiset sitten parempia kokeiluja esim. lasten rokottaminen. Mutta pointti on se, että kaikki vain haparoivat pimeässä yrittäen löytää fikkaria. Aivan jokainen vanhempi lähtee esikoisen kanssa sairaalasta epäuskoisena siitä, että antavatko ne tämän nyt minulle mukaan? Mitä hittoa?! Olettavatko ne että minä nyt tiedän mitä tälle pitää tehdä? Tämähän on vähän niinku oikea ihminen. Minähän pilaan tämän.

Hoplopia ja lapsi-synttäreitä minäkin pelkäsin mutta nykyään koen ne oikein kivoina asioina. Koska niiden ajan mun ei itse tarvitse viihdyttää silkohapsia. Leikkiminen on aivan poskettoman tylsää. Lapset rakastavat toistoa ja ovat banaalisen tarkkoja itsekeksimistään täysin mielivaltaisista  säännöistä. Se johtaa siihen, että leikkiminen on tylsän lisäksi myös täynnä sudenkuoppia, koska jos erehdyt ottamaan jonkun esineen käteesi väärässä kohdassa niin kaikki muut esineet lentävät kohta seinään.

Toiset äidit ovat internetseissä kamalinta mitä on, mutta livenä ne voivat olla tosi hyvä asia olla olemassa, kunhan hankkii ne äitikaverit jo ennen äitiyttä, ettei sitten tarvitse lähteä leikkipuistosta niitä naaraamaan. Yksi mun leikkipuistossa löytämäni äitikaveri on 23-vuotias lähihoitaja ja niin mukava kuin hän tavallaan onkin, niin sellainen tarjonta siellä saattaa olla; ohuehko. Kaikki äidit (isätkin varmaan) kuitenkin hassahtavat kaikista varoituksista huolimatta viimeistään sitten raskausaikana suunnittelemaan sitä millainen äiti minä olen. Ja miten minä sitten en tee tätä tai tuota asiaa. Se on kovin inhimillistä, mutta täysin typerää. Kuten monet inhimilliset asiat ovat. Kaikki kivat periaatteet täysimetyksestä ja ruutuajoista lentävät huutonaurun kera vuorotellen roskiin jossain vaiheessa, joten mitä vähemmän niitä erehtyy etukäteen laatimaan sen parempi psyykelle.

Jos sitten ei puhuta vanhemmuuden suunnittelemisesta vaan lisääntymisen suunnittelemisesta, niin siihen sanon hieman vakavammin, että se on sekä mahdotonta, että järkevää. Mahdotonta se on siksi, ettei se välttämättä tapahdu ihan sormia napsauttamalla vaan on yksi niistä asioista maailmassa, jota ei voi itse päättä tapahtuvaksi silloin kun haluaa. Tämän täydellisen kontrolloimattomuuden kohtaaminen ja sisäistäminen voi olla aika vaikea paikka, joka vetää nöyräksi ja surkeaksi jopa kaikkein pystyvimmät ja reippaimmat toimitusjohtajafitnessmallit.
Järkevää se on siksi, että mitä aikaisemmin siihen päättää ryhtyä sitä enemmän ovia jättää itselleen auki. Esimerkiksi mahdollisesti tarvittavien hoitojen tai jopa adoption suhteen.

Kouluampujiksi ei kasvateta vaan kouluampujiksi kasvetaan. Eli kaikki suhteellisen normaalit vanhemmat tekevät varmasti parhaansa, ja toivovat ettei lapsesta tulisi kouluampujaa. Mutta joistain silti tulee ja se on loppujenlopuksi täysin riippumatonta siitä mitä vanhemmat ovat tehneet tai jättäneet tekemättä. Ainoa eroa kouluampujien vanhemmissa ja muissa vanhemmissa on se, että kouluampujien äidit valvovat loppuelämänsä miettien mikä niistä heidän virheistään johti siihen, että näin tapahtui kun taas muut vanhemmat valvovat loppuelämänsä miettien että kävipäs heillä tuuri että kaikista niistä heidän vanhempina tekemistään virheistä huolimatta lapsesta ei kasvanut kouluampujaa. Sen tajuaminen että lapsi on oma yksilönsä, johon tavallinen rakastava vanhempi pystyy vain rajallisen määrän vaikuttamaan on asia, jonka jokainen vanhempi  jossain vaiheessa joutuu kohtaamaan.

Oikein kivasti taas tämäkin osui ajoitukseltaan tämä kysymys, kun olen koko viikon hoivannut noroisia yrjökasoja ja sitten niiden tervehdyttyä taas huomannut, että ai niinoikeastaan ne olivat kivempia noroisina yrjökasoina kun terveinä ne ovat kiukkuisia ja riitelevät ja vaativat leikkimään, mikä on ihan kauheaa. Ja sitten oon taas vähän itkenyt, että miten paska äiti mä olen ku pidän lapsistani enemmän sairaina. Mutta tässä se vanhemmuus varmaan pähkinänkuoressa onkin: ei siinä logiikalla ole mitään osaa. Siksi terveiseni tälle kysyjäpololle ovatkin, että jos edes mietit sitä, niin anna mennä. Kun mietittiin yritetäänkö toista, käytiin pitkä keskustelu siitä, että ei saatana sittenkö taas tulee synnytyksen jälkeinen masennus ja ehkä keskenmenopettymykset ja sitten ei ainakaan ole koskaan enää vapaa-aikaa ja heipparallaa parisuhde ja ei vittu miten typerää on aloittaa alusta ja siirtää taas x-vuodella eteenpäin sitä hetkeä, jolloin ollaan taas vapaita edes käymään vessassa yksin, mutta silti ainoa argumentti joka siinä keskustelussa merkitsi mitään oli tämä: entä jos me 60-vuotiaina kadutaan ettei yritetty. Se oli ainoa argumentti asian puolesta, ja silti se voitti. Ja hetkeäkään en ole katunut. Se siinä on että sitä ei kadu. Vaikka järki sanoo, että tää on täysin mielipuolista niin kun se oma räkänokka katsoo sua silmiin, niin sitä ei kadu hetkeäkään. Niin yksinkertaista se on. Eli jos ei ole vakaumusta ja tietoa siitä, että ei lapsia halua, mikä on todella jees päätös sekin, vaan tuntee edes vähän kaipausta siihen hommaan, ja jos siihen on vielä mahdollisuuskin, lisääntymispartneri ja muu rekvisiitta, niin väitän että harva sitä katuu, kun taas jos ei edes yritä koska pelottaa, niin sen päätöksen kanssa eläminen loppuelämän ajan voi olla aika raskasta.”

 

 

Kiitos sinulle tuntematon äiti, joka sanoitit sen, mitä olen itse lukuisia kertoja yrittänyt siinä onnistumatta.

Edelleen, viiden vuoden jälkeen aika usein tuntuu, että paras asia minussa on se, että olen Alban äiti.

Tai ainakin se on asia, josta itsessäni olen kaikkein ylpein.