Tämän postauksen, sekä tämän Me Naisten haastattelun jälkeen sain rutkasti yhteydenottoja. Oli ihmisiä, jotka olivat hyvillään siitä, että joku toinenkin kärsi laihuudestaan, ja kirjoitti siitä. Joukossa oli kuitenkin reilusti myös niitä, joita tuo postaus ärsytti. Moni oli sitä mieltä, etten mitenkään voi kokea olevani liian laiha, sillä eihän kukaan muu kuin vartaloonsa täysin tyytyväinen laittaisi itsestään niin vähäpukeisia kuvia julkisesti mihinkään (spoiler: eivät olleet mielestäni kovinkaan vähäpukeisia). Iso osa ajatteli myös, etten puhu totta, sillä ei voi mitenkään olla mahdollista, että syön niin paljon, kun kerron, ja pysyn silti laihana. Yhdessä viestissä sanottiin, ettei se ole mitenkään mahdollista, ellei sitten ole sairas. Se pysäytti, sai tajuamaan, että ihan todella: ei tällainen ole tervettä, ei voi olla.

Olen painanut 52kg vuodesta 2005 saakka. Aina toisinaan, vähän elämäntilanteesta riippuen, tuo paino on laskenut hieman tuon 52kg alle, mutta ei koskaan sen yli. Ellei raskausaikaa oteta lukuun. Silloin paino nousi yli 70, mutta olin takaisin tuossa vanhassa, tutussa 52kg:ssa vain reilu kuukausi synnytyksen jälkeen, eikä sekään kai ole ihan normaalia etenkään silloin, kun ei tehnyt yhtään mitään niiden kilojen karistamisen eteen. Ajattelin pitkään, että olen yksi niistä ihmisistä, joiden aineenvaihdunta nyt vaan sattuu olemaan poikkeuksellisen tehokas. Jossain vaiheessa aloin olla varma, että kärsin kilpirauhasen liikatoiminnasta, ja samaa mieltä olivat monet tapaamani lääkäritkin, vaan testitulokset kuitenkaan eivät.

Viime keväänä aloin huomata, että ennen niin paksut, kiiltävät ja pikavauhtia kasvavat hiukseni lakkasivat kasvamasta. Hiuksia edes kevyesti haroessa niitä jäi käteen ihan tupoittain. Irtohiuksia tuntui lojuvan joka puolella, eikä se ollut minulle ollenkaan normaalia. Olin tietysti googlaillut oireitani jo vuosia, mutta nyt ensimmäistä kertaa lisäsin oireisiin tuon hiustenlähdön ja ensimmäistä kertaa tuo googlailu johti keliakiaa käsittelevään artikkeliin. Sieltä artikkelista löytyi listattuna ihan joka ikinen niistä oireista, joista kärsin. Keliakia ei ollut koskaan käynyt edes mielessäni, sillä sitä ei ole suvussamme ollenkaan, ja yleensä tuohon sairauteen liitetään vahvasti periytyvyys. Heti tuon artikkelin lukemisen jälkeen olin vakuuttunut siitä, että nyt kaikille oireilleni on löytynyt syy, ja poistin kaikki viljat ruokavaliostani heti. Jo kahden viikon gluteenittoman elämän jälkeen huomasin erityisesti vireystilassa selkeän muutoksen: en ollutkaan jatkuvasti aivan järjettömän väsynyt. En kaivannut päiväunia kahdesti päivässä, en kaivannut niitä ollenkaan. Jokaisen aterian jälkeen ei tarvinnutkaan mennä vessaan, eikä olo ollut epämääräisen kivulias jatkuvasti. Paino nousi kahdessa viikossa kilon, ja seuraavan kahden viikon aikana toisen. Iho alkoi voida huomattavasti paremmin ja mielialakin luonnollisesti koheni kun jaksoi taas tehdä asioita sen sijaan, että mietti vain sitä milloin saisi seuraavan kerran käydä nukkumaan. Myös ruokahalu kasvoi, ja syöminen muuttui huomattavasti nautinnollisemmaksi.

Halusin kuitenkin vielä lääkärin ja laboratoriotulosten sinetin sille, että keliakia on syy näihin oireisiin, ja että varmasti hoidan oireitani asianmukaisella tavalla. Se, että noista verikokeista saa oikeat vastaukset vaatii kuitenkin sen, että käyttää niitä viljoja ruokavaliossaan, joten elokuussa palautin ne taas takaisin lautaselle. Tuntuu ihan älyttömän typerältä puputtaa ruokaa, joka saa voimaan huonosti, mutta tulipahan nyt kuitenkin tehtyä. Huomenna tuo piina kuitenkin päättyy ja saan taas palata takaisin viljattomaan ruokaan ja parempaan oloon. Tämän reilu kahden kuukauden aikana paino on pudonnut taas sinne vanhaan tuttuun viiteenkymmeneenkahteen, hiukset ovat ohenneet entisestään ja erityisesti kasvojen iho voi todella huonosti. Väsymys ei ole onneksi ehkä ollut ihan yhtä lamauttavaa kuin mitä se on viimeiset viisi vuotta ollut. Älkää kysykö miksi minä tai kukaan minua tutkinut lääkäri ei ole tajunnut  oireideni perusteella aiemmin epäillä keliakiaa, sillä en todellakaan tiedä siihen vastausta. Mutta parempi myöhään, kuin ei silloinkaan.
Tosin niitä tuloksiahan en ole vielä edes saanut, mutta siskoistani yksi on ja ne olivat verikokeiden perusteella positiiviset (tähystyksellä tuo tulos vielä varmistetaan ennen sinetin lyömistä) ja sehän on suunnilleen sama kuin olisin saanut ne tulokset itse.

Nyt haluaisinkin vinkkejä kaikilta teiltä keliaakikoilta, että mitä te oikein syötte? Erityisesti kaikki te, jotka ette viljojen lisäksi käytä myöskään maitotuotteita.

Palataan aiheeseen ja uusin ruokatottumuksiin, sitten heti kun alan päästä niistä paremmin jyvälle. Mutta kyllähän kaikki tämä tuntuu nyt jo ihanalta. Ajattelen, että tästä alkaa ihan kokonaan toinen elämä: se sellainen, jossa ei koskaan väsytä eikä ole huono olo. Iho hehkuu, mieliala on korkealla ja liikkuakin voi useammin kuin kerran kuukaudessa ilman että muuttuu luurangoksi ja että painokin olisi jotain muuta kuin tuo 13 vuotta vanha 52. Mielellään esimerkiksi kymmenen kiloa enemmän. Tässähän saa totutella ihan uuteen identiteettiin. Sen sijaan, että on ollut koko elämänsä se ihminen, joka syö ihan kaikkea (ei ole olemassa ruokaa, josta en pitäisi. En ainakaan ole vielä koskaan sellaiseen törmännyt) ja nyt yhtäkkiä onkin liuta asioita, joihin en voi enää kajota. Tänään ajattelin kuitenkin ottaa vielä kaiken irti viljoista ja pitää sellaisen viimeisen ehtoollisen, jolla syön kaikkea sitä mitä tulen eniten kaipaamaan, joka tarkoittaa siis pastaa, pizzaa, ohuen ohuita ruispaloja ja vehnäoluita. Tulee ikävä, se on myönnettävä.

Ja kaikille teille tuolloin viestejä lähettäneille terveisiä: Olitte ihan oikeassa: ei todellakaan ole normaalia, ettei paino nouse vaikka söisi 4000kcal päivässä, eikä liikkuisi nimeksikään. Ja mitä taas tulee niihin vähäpukeisiin kuviin, niin kyllä niitä voi näköjään laittaa julkisesti esille, vaikka ei olisikaan täydellisen tyytyväinen siihen miltä näyttää. Mutta en minä kyllä todellakaan jaksa itseäni ja vartaloani hävetäkään. Aivan tyytyväinen kuitenkin olen,  erityisesti siksi että, pystyn lähes kaikkeen mihin tahdonkin paitsi niihin leukoihin leuanvetotangolla.

ps. Mainitsin tässä postauksessa ihan naurettavan monta kertaa tuon numeroparin 52, vaikka todellisuudessa en edes omista vaakaa, eikä painolla ole numeroina minulle yhtään mitään väliä. Tuo luku on vaan alkanut tässä vuosien varrella muodostua jo vitsiksi, sillä aina kun puntarille on täytynyt nousta (lähinnä lääkärissä) on se näyttänyt tuota samaa.

 

 

* bikinit (Gina Tricot) ja laukku (Ellos) saatu blogin kautta

 

Ainakin omassa ystäväpiirissä parisuhteista puhutaan paljon. Joko siitä olemassa olevasta tai siitä, ettei sitä ole. Se on sellainen kestoaihe, joka ei koskaan tunnu vanhenevan, sillä se on tilanteita jotka elävät koko ajan siinä missä koko muukin elämä. Kaikissa suhteissa on erilaisia vaiheita: suvantoja ja sitten niitä toisia, ja niidenkin väliin mahtuu vielä vaikka mitä. Meistä jokaisella on varmasti suhteessa erilaisia toiveita ja odotuksia ja asetamme sille tiettyjä kriteerejä ja reunaehtoja, joiden sisällä voimme hyvin. On olemassa asioita, joiden suhteen ei halua tehdä kompromisseja, ja sitten on asioita joiden suhteen on ihan hyväkin vähän piirtää uusia rajoja.

En tiedä mistä tämä kumpuaa, mutta olen aivan järjettömän utelias sen suhteen, että millaisia asioita muut ihmiset pitävät tärkeinä omassa parisuhteessaan, tai mitä he kaikkein hartaimmin parisuhteeltaan toivovat. Itselleni ehdottomasti tärkein asia suhteessa on tunne siitä, että on turvassa, kotonaan. Se tunne antaa mahdollisuuden olla täysin oma itsensä, ihan juuri sellaisena kun on. Se tunteen suojissa on helppoa kasvaa, kehittyä, kipuilla ja muuttuakin. Siinä tunteessa on helppo uskaltaa olla heikko, keskeneräinen ja väsynyt. Kun tuntee olevansa turvassa ei tarvitse käyttää yhtään ylimääräistä energiaa parisuhteen tilan pohtimiseen: sillä silloin tietää tasan tarkkaa missää mennään, vaikkei tietäisikään mihin mennään. Sellaisessa turvasta on niin paljon helpompi antaa itsestään se kaikki mitä annettavana on. Parisuhde, jossa tuntee olevansa kotonaan on aivan järjettömän suuri voimavara. 

Se turvallisuuden tunne pitää sisällään tietysti ehkä sen parisuhteen tärkeimmän rakennuspalikan luottamuksen, jonka päälle hyvä suhde rakentuu. Se kätkee sisäänsä myös ajatuksen siitä, että tämä kaikki kestää ja kantaa vaikka liitoksia jostain vähän horjutettaisiinkin. Tiedän melkein liian hyvin, miltä tuntuu kun olo on turvaton, kun et oikein enää edes tiedä mikä osa suhteesta on totta, ja mikä valhetta. On sellainen epämääräisen ahdistava olo, etkä oikein osaa selittää mistä se tulee. Kaikki on tavallaan hyvin: on kivaa, hauskaa ja helppo olla, mutta samaan aikaan on jatkuvasti sellainen kalvava tunne siitä, että jotain todella olennaista puuttuu. Tiedän miltä tuntuu, kun käyttää n.90% aivokapasitetiistaan ja kaikesta energiastaan sen miettimiseen, että mitähän meille huomenna tapahtuu? Mitä tapahtuu silloin, kun en ole itse paikalla? Tiedän miltä tuntuu, kun parisuhde täyttää oikeastaan koko elämän, eikä ollenkaan sellaisella terveellä tavalla. Tiedän miltä tuntuu, kun yrittää vaan kaikkensa kelvatakseen ja ollakseen tarpeeksi, ilman että koskaan kokee siinä onnistuvansa. Se on kamalaa, hirvittävää ja sellaista mitä yhdenkään ei tarvitsi kenenkään toisen vuoksi tehdä. Osaltaan sellainen kertoo tietysti myös siitä, ettei ole riittänyt itselleen, vaan on kaivannut vahvistusta itselleen ja riittävyydelleen ulkoa. Mutta; kokemuksen siitä, että on hyvä ja riittävä toiselle ihan juuri sellaisena kuin on, voi saada vaikka itse ei ihan vielä osaisikaan tuntea itsestään niin. Sellaistakin on tapahtunut. 

Ehkä kaikki olennainen mitä itse haluan parisuhteeltani kiteytyy tähän lauseeseen: 

sinun kanssasi minun ei tarvitse olla mitään ja saan olla kaikkea

En ole ihan varma mihin olin menossa tämän jutun kanssa, mutta ehkä kaiken taustalla oli kuitenkin vain uteliaisuus siitä, että millaisia asioita sinä pidät parisuhteessa tärkeänä? Millaisissa asioissa olet valmis joustamaan, ja mitkä ovat niiden joiden suhteen rajat ovat ehdottomat?


Kuvat: Annika Ollila


 

Kaupallinen yhteistyö Visit Åland kanssa

 

Rakastin lapsena Astrid Lindgrenin satuja. Tai no, mitä sitä nyt kiertelemään: rakastan niitä yhä. Kaikkein mieluiten luen Alballe Lindgrenin kirjoittamia satuja, ja olen niin onnellinen että tuo pieni pitää Melukylän lapsista ihan yhtä paljon kuin minäkin. Oma suosikkini kaikista noista ihanista satukylistä ja -tarinoista on kuienkin ehdottomasti Saariston lapset ja tuo saari, Saltkråkan, jonne nuo tapahtumat sijoittuivat. Lindgren on kirjoittanut Saariston Lapset nimenomaan liikkuvaa kuvaa varten, ja tuo ihanaan saaristolaiselämään keskittyvä tarina onkin elokuvana ja tv-sarjana ollut yksi lapsuuden rakkaimmista mustoistani. Lindgren on Saariston Lapsilla halunnut näyttää kuinka ihanaa saaristolaiselämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on. Ja tuosta ehkä seitsenvuotiaana näkemästäni elokuvasta saakka olen ajatellut, että se on todellakin juuri sitä. Vähän parempaa ja idyllisempää, kuin mikään muu elämä.

Haaveilin jo tuolloin lapsena siitä, että meilläkin olisi kesäpaikka saaristossa, jossa saisimme viilettää vapaina kaikki aurinkoisimmat kuukaudet. Voisimme uida suolaisessa merivedessä, joka ympäröisi elämäämme joka puolelta, leikkiä piilosta auringon haalistamissa ranta-aitoissa, ja kulkea veneillä paikasta toiseen, syödä ulkona juuri kalastettua, tuoretta kalaa ja elää siellä pienessä omassa idyllissämme kaikelta ikävältä piilossa.

En oikein osaa sanoa miksi, mutta olen aina ajatellut että Ahvenanmaalla on juuri sellaista kuin Saariston Lapsissa. Kolmekymmentä vuotta täytyi kului ennen kuin matkustin paikan päälle toteamaan, että olin ollut kaikki nämä vuodet ihan oikeassa.

Ahvenenmaa oli juuri tuota Saaristolais- idylliä parhaimmillaan. Tosin oli se kyllä paljon sellaistakin, mitä en ollut ennalta osannut odottaa. Tuntui, että tuossa pienessä kaupungissa yhdistyi ainakin Porvoon ja Vaasan ne kaikkein kauneimmat puolet ja siihen kun vielä lisää päälle sellaisen reilun hivenen ruotsalaisuutta ja kaikkea ympäröivän järjettömän kauniin meren, niin voiko mennä ihan kamalasti pieleen? Jos multa kysytään, niin ei todellakaan.

Matkustettiin sinne viikko sitten Ramin kanssa Visit Ålandin kutsumana muutamaksi päiväksi arkea ja vastuita pakoon. Tuo matka tuli enemmän kuin tarpeeseen, sillä viimeisen kuukauden aikana yhteinen aika on ollut ihan naurettavan vähissä, ja se alkoi vähän jo näkyä. Yhteisen ajan puutteen lisäksi olimme molemmat kärsineet ihan vaan ajan puutteesta, sillä työt ovat viimeisen kuukauden aikana lohkaisseet elämästä enemmän aikaa, kuin olisi suotavaa. Sanomattakin siis selvää, että nuo yhdessä Ahvenanmaalla vietetyt kaksi vuorokautta  tekivät niin hyvää etten ihan saa sitä edes puettua sanoiksi. Ajattelin kuitenkin yrittää.

 

 

 

Ehkä ensimmäinen positiivinen yllätys matkalla oli se, kuinka nopeasti (ja edullisesti!) Helsingistä pääsee perille. Hyppäsimme aamutuimaan Turusta Viking Linen kyytiin, söimme laivalla kiireettömän, ja ihan järjettömän monipuolisen, buffet- aamiaisen, jonka jälkeen otimme niin paljon kaivatut kolmen tunnin päiväunet hytissämme (hytin sai lunastettua halutessaan ihan muutamalla kympillä, ja se oli ainakin meille vähän väsyneille loistava tapa matkustaa). Harvinaisen makeilta unilta herättyämme oltiinkiin jo siinä vaiheessa matkantekoa, että alettiin lipua Maarianhaminan satamaan. Voiko sitä juuri helpommin ja mukavammin matkustaa? En ole ihan varma. Paluumatkalla käytimme n.1/3 matkan kestosta syömiseen, toisen samanmoisen nukkumiseen (otimme myös paluumatkalla sen hytin) ja kolmannen kolmanneksen vanhoihin kunnon pelikoneisiin. En ole ihan varma olenko koskaan aiemmin kokeillut mitään muuta kuin pajatsoa, ja sitäkin ehkä n.2o vuotta sitten, joten menin ihan hurmioon kaikista niistä erilaisista kojeista. Voitinkin n.nelikertaisen summsn suhteessa siihen, mitä sijoitin. Tosin Rami meni ja tuhlasi ne kaikki sellaiseen laitteeseen, jossa piti pihdeillä saada napattua kiinni erilaisista tavaroista kuulokkeista kovalevyihin. Viimeisen yrityksen jälkeen sain sanoa ne kuuluisat sanat: mitäs minä sanoin. Kun pihdit eivät ihan osuneetkaan sinne minne piti.

Ensimmäisenä päivänä teimme veneretken Ahvenanmaan saaristoon. Shipland tekee noita valmiita retkimatkoja ympäri vuoden kaupunkia ympäröiville saarille. Me otimme suunnaksi Rödhamnin kotoisan sataman. Aurinko paistoi, mutta niinhän tuolla (ainakin mielikuvissani) lähes aina, ja päivä oli aivan tolkuttoman kaunis. Ja lämmin. Venematka kesti ehkä puolisen tuntia yhteen suuntaan, ja jos jotain huolia oli veneeseen hypätessä ollut, niin ne olivat kyllä yksi kerrallaan lentäneet merituulen mukana. Perillä odotti sellainen rauha ja tyyneys, etten ihan hetkeen ole nähnyt niin: niin minun mielessäni,  kuin ympäristössäkin. Päivin instastooriinkin tuolta silloin, etten ehkä vielä koskaan ole käynyt vaikuttavammassa paikassa, vaikka aika vaikuttavissa paikoissa olen käynytkin. Katsokaa nyt vaikka itsekin.

 

Tuo retki saaristossa päättyi ranta-aitan terassille katettuun lounaaseen, ja en tiedä johtuiko meri-ilmasta, seurasta, auringosta vai vähän niistä kaikista, mutta en ole varma olenko koskaan nauttinut syömisestä yhtä paljon kuin tuona perjantai-iltapäivänä, viikko sitten. Pöytään oli katettu paikallisen kalapuodin tuoreita mereneläviä sekä paikallisen pienpanimon oluita ja paikallista limonadia. (Paikallisuus olikin se toinen yllätys, minkä matkalla koin. Esimerkiksi Hotellin aamiaisella likipitäen kaikki tarjolla olevat tuotteet olivat paikallisia: juustoista leikkeleihin, leipiin, hilloihin ja kananmuniin. ) Kaikki maistui niin hyvältä, että itketti.

Enkä ollut ainoa. Ennen lounasta olimme kierrelleet ympäri saarta, hyppineet kallioilla ja hämmästelleet syksyisen luonnon kauneutta. Ehkä kymmenen minuuttia saarelle saapumisen jälkeen Rami sanoi, että ”jos me joskus mennään naimisiin, niin tehdään se täällä” ja olin asiasta ihan yhtä mieltä. Lounaan lomassa, varmaan niitä täydellisesti savustettuja rapuja syödessään, tuo sama mies kertoi meidän niin muuttavan Ahvenanmaalle. Olin siitäkin suunnilleen samaa mieltä.

 

 

Retkipäivän iltana menimme olutmaisteluun ja päivälliselle tuon paikallisen pienpanimon Stallhagenin tiluksille (on Suomen pienistä panimoista kolmanneksi suurin, että mistään ihan pikkuruisesta panimosta ei kuitenkaan ole kyse). Panimo toimii vanhassa venäläissotilaiden kasarmissa, jossa siis luonnollisesti on myös oma pubi. Panimoravintolassa taas valmistetaan reiluja ruoka-annoksia paikallisia, kauden raaka-aineita hyödyntäen. Tuon panimoravintolan erikoisuutena mainittakoon (järjettömän hyvän ruoan ja oluiden lisäksi siis) se, että se päivittää ruokalistojaan jatkuvasti, joskus jopa kaksikin kertaa päivässä. Olutmaistelun ja päivällisen lisäksi saimme myös ohjatun kierroksen uudella panimolla, ja se oli ehdottomasti yksi reissun mielenkiintoisimmista visiiteistä. Tuo parisuhteen toinen osapuoli oli kierroksen päätteeksi jo heittänyt muutaman uuden olut-idean ja varmistanut, että pääsisi tuonne halutessaan (tai siis tulevaa muuttoa silmällä pitäen tietysti) töihin. Suomenkieliselle tour-isännälle olisi kuulemma tilausta, joten sekin puoli olisi nyt hoidossa.

 

 

Matkan toinen päivä alkoi loistavan hotelli-aamiaisen jälkeen (vahva suositus Hotelli Park Alandialle, jossa yövyimme) kultasepän korupajassa Maarianhaminan merikorttelissa. Tuolla kultaseppä näytti oman taidon näytteensä, jonka jälkeen halukkaat saivat kokeilla saman korun valmistamista itse. Ei ehkä ollut ihan niin helppoa, kuin ammattilaisen kädet antoivat ymmärtää. Guldvivalla vierailun jälkeen aikaa oli vielä keskustan Vintage- ja käsityöliikkeissä kiertelyyn, tori-ostoksiin, loistavaan lounaaseen Bagarstuganissa sekä ihan liian pikaiseen vierailuun merenkulkumuseossa. Kaikki tuo tekee mieli ottaa vielä uudestaan, mutta paremmalla ajalla. Erityisesti jäi harmittamaan se, että aikaa jäi niin vähän kaikissa niissä keskustan ihanissa putiikeissa kiertelyyn. Ensi kerralla suuntaamme ainakin Viktor Crafts & Designiin ,jossa myytiin niin tuon paikan takana olevien Linda Karlssonin ja Ingrid Nygårdin oman merkin tuotteita, kierrätettyä muotia kuin muidenkin paikallisten käsityöläisten ja suunnittelijoiden tuotteita. Päällimäisenä mieleen tuolta jäivät ne kaikki järjettömän kauniit villapaidat. Jos olette kaupungissa, niin menkää ehdottomasti piipahtamaan tuolla. Pelkästään paikan sisustuksessa ja stailauksessa riittää ihasteltavaa pidemmäksi toviksi.

Kun kelaan tuota reilun vuorokauden mittaista lomaa, niin tajuan,että koko reissun ainoa miinus olikin siinä, että se loppui liian lyhyeen. Jäi sellainen olo, että niin paljon jäi vielä nähtävää ja tehtävää. Mutta toisaalta, kuten vene-oppaamme Villekin sanoi: ei voi palata, jos ei ensin lähde. Palata todellakin ajattelimme. Haluaisin ehdottomasti kokea Ahvenanmaan ja sen saaristolais-idyllin kuumana kesäpäivänä, mutta kuulemma kirkkaat talvipäivät merellä ne vasta maagisia ovatkin, joten ehkä täytyy ottaa suunnaksi Maarianhamina jo ennen kesää, vähintään yhdeksi viikonlopuksi.

Vaan mistäpä sitä tietää vaikka pian blogi päivittyisikin Punavuoren sijaan Maarianhaminasta. Olisipa ainakin reilusti aikaa sille kaikelle, mille sitä nyt tuntui olevan liian vähän.

 

 

Kiitos Visit Åland ja Ahvenanmaa, olit ehdottomasti enemmän kuin osiesi summa.
Teit hyvä niin mielelle, sielulle kuin parisuhteellekin, ja oli tietysti ihanaa huomata olleensa oikeassa.

Yhden neuvon jos saan antaan: kun menette, niin menkää vähintään kahdeksi päiväksi.

Visit Ålandin sivuilta löytyy myös valmiiksi paketoittuja reissuja kaikille teille, jotka haluatte päästä matkustaessa, ainakin toisinaan, mahdollisimman helpolla, mutta kuitenkin niin että kohteesta saa irti mahdollisimman paljon ilman, että sen eteen tarvitsee itse tehdä hirveästi taustatyötä.

 

 

Ai että, miten ihana parin vuorokauden mittanen irtiotto arjesta on nyt takana. Lähdettiin perjantaina aamulla ennen viittä kotoa Turkuun ja sieltä laivalla Ahvenanmaalle, ja takaisin kotona oltiin eilen illalla vähän ennen vuorokauden vaihtumista sunnuntaiksi.

Kerron lisää reissusta vähän myöhemmin, kun ehdin kasaamaan ajatuksia ja järjestelemään ne järkeviksi lauseiksi. Nyt päälimmäisenä mielessä vain kiitollisuus ja mukavan seesteinen olo. Viimeinen kuukausi on ollut meidän taloudessa aika kreisi. Stressiä on ollut ilmassa enemmän kuin ehkä kahdelle ihmiselle soisi, ja töitäkin on ollut molemmilla niin paljon, että ollaan nähty toisiamme n.15minuuttia/päivä. Sekin aika joko myöhään illalla niin, että toinen on jo puoliunessa, tai varhain aamulla jolloin toinen saa hädin tuskin silmiään auki. Yhteinen aika tuli siis ehdottomasti tarpeeseen. Vaikka yllättävän kivuttomasti tämä viimeisin kuukausikin on mennyt. Jollain tavalla toisinaan jopa nautin siitä, että saa ikävöidä toista ja toivoa, että yhteistä aikaa olisi enemmän. Ja toisaalta: olen myös ihminen, joka kaipaa paljon omaa aikaa ja omia juttuja joten tuntuu mukavalta, kun sitä omaa aikaa on ihan yllin kyllin, eikä sitä tarvitse mitenkään erikseen järjestää. Tuntuu kuitenkin aina äärettömän suurelta luksukselta se, kun toisen kanssa saa viettää enemmän aikaa kuin pikaisten kuulumisten ja pusujen verran.

Hassua miten ajan kulku hidastuu heti, kun poistuu vähänkään kauemmaksi kotoa. Tuntuu, että oltaisiin saatu olla kahdestaan paljon pidempikin aika kuin vain vajaa kaksi vuorokautta.

Yhteinen aika oli ihanaa, mutta niin oli kyllä Ahvenanmaakin. Monella tavalla juuri sellainen kun olin kuvitellutkin sen olevan, mutta vielä vähän idyllisempi ja aika tosi paljon kauniimpi. Sinne on ehdottomasti mentävä vielä pian uudestaan, pidemmäksi ajaksi kuin mitä meillä nyt oli käytössämme.

Nyt ajattelin keittää päivän ensimmäisen kupin kahvia (yritän vähentää kahvin juontiani kuppiin päivässä. Olkoon se yksi niistä pienen pienistä ympäristöteioista, johon melkein jokainen meistä pystyisi) ja suunnata sen jälkeen tuonne kauniseen syysaurinkoon kävelylle ennen kuin työt puskee taas päälle.

Mitä suunnitelmia sulla on tälle sunnuntaille?