Viime aikoina maailmalla tapahtuneiden ja tapahtuvien kauheksien jälkeen on tuntunut ihan erityisen hankalalta kirjoittaa tänne mitään. Olen toistuvasti tuijottanut tätä tyhjää tekstipohjaa ja siinä vilkkuvaa kursoria. Mikään kirjoittamani ei ole tuntunut tarpeeksi painavalta, jotta se olisi kannattanut julkaista. Onneksi ihana Eeva puki sanoiksi kaiken sen, mitä itse en osannut. Minäkin aion rakastaa tänään ja aivan jokaisena päivänä tämän jälkeenkin lujemmin kuin koskaan.

Ehkä huomenna uskallan ja kykenen kirjoittamaan taas kevyemmin.
Ihanaa sunnuntai-iltaa teille ja meille.

IMG_3176
Viime yö ei varsinaisesti ollu tässä huushollissa se kaikkein levollisin. Heräsimme tunnin välein rauhoittelemaan itkevää lasta. Yhteensä ainakin viisi kertaa nousin sängystä, keräsin ympäri huonetta heitetyt unilelut takaisin sängyn kulmaan, silitin pientä päätä, asettelin peittoa ja tyynyä paremmin, suhisin ja hyräilin. Lopulta, kun mikään ei saanut lasta nukahtamaan uudelleen; otin syliin ja heijasin uneen. Aamulla sängystä noustessa en ollut iiihan varma olinko itse edes koskaan nukahtanut. Pää tuntui raskaalta ja teki vaan mieli hautautua takaisin peittoihin. Päätin kuitenkin että hitto vie, en kyllä anna yksien huonojen yöunien piirtää suuntaa koko päivälle. Oon nimittäin huomannut, että aika usein valitsen päivän fiiliksen juuri tuolla heräämisen hetkellä. Tänään päätin, että se fiilis on hyvä. Nousin ylös, halasin ja suukotin isoa ja pienempää, petasin sängyt. Otin kuuman suihkun, pukeuduin ja laittauduin. Laitoin kahvin tippumaan ja aamupuuron hautumaan. Ja kas vaan, nyt fiilis on jo ihan toisenlainen. Enkä oo vielä ehtinyt juomaan kuin yhden kupin sitä kahvia! Tästä tulee vielä kelpo keskiviikko.

Miellyttävää päivää kaikille muillekin!

pst. Blogia voi nyt seurata bloglovinissa, facebookissa ja instagramissa. Seurantanappulat löytyvät niin tuosta postauksen alta kuin tuolta sivupalkistakin.

pst.2. Tähän olisi ollut kiva laittaa joku tuore kuva tältä aamulta, mutta kamerasta on akku loppu, eikä laturia löydy mistään. Siksi kuva heinäkuiselta Madridin reissulta, yhdeltä maagisen kauniilta aamulta.

IMG_1447

IMG_1352

IMG_1428
IMG_1426IMG_1409IMG_1393

Olen ollut ihan pienestä asti liikunnallisesti lahjakas. Peruskoulun alaluokilta asti olen kilpaillut oikeastaan kaikessa mistä vain kisoja järjestettiin; jalka- ja jääpalloa, salibandya, uintia, hiihtoa ja yleisurheilua. Kaikissa suhteellisen menestyksekkäästi. Yleisurheilua harrastin melko tosissanikin useamman vuoden, se jäi kun muutimme Torniosta tänne etelään. Olin 15-vuotias. Eikä tuolloin jäänyt pelkästään yleisurheilu, vaan aivan kaikki urheilu. Torniossa meillä oli tapana liikkua AINA pyörillä paikasta toiseen. Busseja kulki ehkä kuusi päivässä, nekin melkein kaikki koulukyytejä. Pyöräily oli siis oikeastaan ainoa vaihtoehto. Usein kyhäsimme pystyyn kaveriporukalla pelit milloin pesäpallosta milloin jalkapallosta, sählyvuorojakin oli. Siis niiden yleisurheilutreenien lisäksi.

Muuton myötä tuo kaikki jäi. Sain skootterin (voi kyllä) ja taitoin sillä kaikki matkat. Uudessa koulussani oikeastaan kukaan luokkakaverini ei pitänyt liikunnasta. Se oli tunti, josta lintsausprosentti oli kaikkein suurin. Pelasimmekin tunneilla lähinnä polttopalloa, koska kukaan ei suostunut tekemään mitään missä tulee hiki.  Se oli outoa. Epävarmana teininä halusin kuitenkin sulautua massaan, joten aloin uskotella itselleni ja muillekin etten pitänyt liikunnasta. Mitä pidempään uskottelin, sitä enemmän todeksi asia muuttui. Kunto heikkeni, en ollutkaan koulujenvälisissä kisoissa palkintopalleilla, en edes lähellä niitä. Urheilu ei enää ollutkaan mulle se juttu, josta voimaannuin vaan asia, joka suorastaan masensi ai jaahas nyt mä en osaa enää edes tätä.

Aina toisinaan mietin, että miten ihmeessä tuosta urheilullisesta nuoresta tytöstä tuli tällainen huonoryhtinen epäurheilija? Nyt kun mietin tuota nuorta, paljon urheilevaa tyyppiä, niin tajuan että en oikeastaan koskaan liikkunut yksinäni. En koskaan lenkkeilyt tai lähtenyt treenaamaan yksin. Kaikki liikkuminen on tapahtunut porukassa, yleensä valmennettuna tai ohjattuna. En ole koskaan osannut liikkua itsekseni, ja urheiluun on aina liittynyt paljon muutakin kuin se itse liikkuminen. Haluaisin urheilla niin, että se itse suorittaminen tapahtuisi vähän niinku siinä sivussa, eikä homma olisi ihan pelkkää sitä itseään.

Olinkin pakahtua innosta, kun keväällä kuulin tulleeni valituksi Adidaksen kesän yli kestävään juoksukouluun. Ajattelin, että no nyt kyllä, tästä tää nyt taas lähtee. Opettelen lenkkeilyn, seurassa ja ohjattuna, juuri niin kuin minulle parhaiten sopii. Neljän kuukauden porukassa juoksemisen jälkeen innostus ja kunto on taattu, ja jatkan juoksemista myös varsinaisen adidasheimon juoksukoulun päätyttyä.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Midnight Run oli meidän päätösmatkamme. Se juostiin elokuun lopulla, ja sen koommin en ole lenkkareita jalkaani kiskonut, tai olen kyllä, mutten juoksemista varten. En siis ole juossut yli kahteen kuukauteen. Tai tehnyt mitään muutakaan jota urheiluksi voisi kutsua. Aika säälittävää.

Olen kuitenkin päättänyt taas viritellä noita juoksuhommia uudestaan. Talveksi haluaisin lisäksi löytää jonkin uuden harrastuksen, sellaisen missä saisi tehdä porukalla ja tunnin jälkeen ehkä vähän oksettais. Haluaisin olla se oikeasti urheilullinen tyttö, joka edelleenkin kaikesta huolimatta kuvittelen olevani.

IMG_1453

College: Adidas
Housut: Adidas*
Kengät: Adidas Ultra Boost*
Kassi: Adidas*
Takki: BikBok

*saatu

Kuvat:  Janita Autio

Viime päivinä mediaa on puhututtanut erityisesti tämä video sosiaalisen median luomista illuusioista ja paineista. Haluaisin itsekin osallistua tähän keskusteluun pohtimalla omaa presensiäni sosiaalisessa mediassa, kuinka aitona tai rehellisenä sitä pidän. Puhun nyt siis lähinnä instagramistani. Blogimaailmassa olen ollut vasta muutaman päivän, enkä ihan vielä tiedä millaiseksi oma olemiseni täällä muotoutuu.

Keittiönpöytä on meillä aika harvoin näinkään siisti.

Tiskit kuivumassa jo kolmatta päivää. Kovin paljon kuivemmaksi ne ei tästä varmaan ole muuttumassa.

Ajattelen olevani tyyppi, joka kuvaa/jakaa sosiaalisen mediaan välähdyksiä ja valittuja paloja elämästään, todellisista tapahtumista ja oikeista hetkistä. En ole koskaan lavastanut mitään tilannetta vain saadakseni siitä kauniin kuvan. Syödessäni en asettele astioita ja aterimia uusiin asentoihin, enkä kiellä seuralaisia koskemasta ruokaansa jotta kuvasta tulisi mahdollisimman puhtoinen. Päinvastoin, haluaisin että kuvistani välittyisi ihan sellainen oikea, tavallinen elämä. Sellainen, jossa ruoka syödään kun se tuodaan pöytään, astiat ovat vähän sinnepäin ja pöytäkin pyyhkimättä.

Töihin 4.50 heräävä mies siirtyi keskellä yötä olohuoneeseen nukkumaan.

Talouden kaikki sängyt edelleen petaamatta.

Selailin nyt instagramiani ja mietin vastaako nuo jakamani kuvat omaa ajatustani siitä, kuinka sosiaalisessa mediassa käyttäydyn ja näyttäydyn. Feedistäni löytyi kyllä muutamia kuvia, joissa appelsiinit ja avokadot oli aseteltu lautaselle niin nätisti, että ihan vaan itseäni varten tuskin olin sitä tehnyt, mutta 90 prosenttisesti kuvani kertovat kyllä tarinaa ihan todellisista hetkistä. Se ei silti tarkoita, että instagramini olisi aito kuvaus elämästäni, vaikka kaikki sinne jaetut hetket sitä olisivatkin. Someen päätyy suhteellisen tarkoin valittuja, hyviä ja kauniita hetkiä. Niitä, joita toivoisin muiden elämästäni näkevän. Oikeastaan kaikki ikävä on jätetty sen ulkopuolelle. En kuvaa sinne kotia silloin kun keittiönpöytä lainehtii astioita tai sitä, kun olohuonetta ei juuri erota kaiken siellä kuivuvan pyykin keskeltä. En kuvaa itseäni sellaisina päivinä, kun olo on erityisen harmaa ja surkea. Enkä kerro sinne kun meillä riidellään. Silti kaikki ne ikävät hetket ovat aivan yhtä totta ja olemassa, kuin kaikki se hyväkin joka jaetaan muiden nähtäväksi.

Medialukutaitoa tarvitaan siis täällä somessakin. Kaikki täällä näkemäsi ei ole totta alkuunkaan, tai vaikka olisikin niin aina vain pieni, valikoitu osa siitä koko totuudesta.

Epämääräisiä myttyjä siellä täällä.

Ei tarvi mennä montaakaan vuotta ajassa taakse päin, kun oma suhtautumiseni someen oli aika vaarallinen. Saatoin tuntea itseni joko pieneksi tai suureksi riippuen siitä, kuinka monta tykkäystä julkaisuni oli saanut. Kyttäsin seuraajien määrää, poistin kuvia jotka saivat mielestäni liian vähän tykkäyksiä. Vertailin itseäni ja omaa elämääni jatkuvasti muiden välähdyksiin omasta elämästään, kuvitellen niiden olevan koko totuus. Tunsin alemmuttaa, riittämättömyyttä ja tyytymättömyyttä lähes jatkuvasti. Tuolloin some ei kyllä todellakaan palvellut minulle tarkoitustaan.

Nykyään olen jo onneksi aika kaukana tuosta Sannista; some on minulle mahtava väline verkostoitua, jakaa asioita, inspiroitua ja oppia uutta. Yritän olla ajattelematta seuraajia tai tykkäyksiä, tehdä tätä ihan puhtaasti vain siksi koska itse tykkään ja haluan.

Nyt kiinnostaisi kuulla teidän mielipiteitänne aiheesta. Millaisia sosiaalisen median käyttäjiä olette? Miksi, miten ja ketä varten?