Kello on pian kaksitoista. Huolimatta siitä, että heräsin jo kahdeksalta, nousin sängystä vasta ihan hetki sitten. Ei pitäisi, sillä sängyssä lojumisesta ja puhelimen turhasta selaamisesta tulee vain löysä ja vetämätön olo. Aika usein maanantait ovat vähän tällaisia. Etenkin vaihtopäivän jälkeiset maanantait. Alba vaihtaa kotia yleensä sunnuntaisin, ja eilen oli se päivä kun hän lähti täältä isälleen. Nuo päivät ovat luonnolisesti niitä hankalampia, ja eilinen oli jotenkin ihan erityisen vaikea. Kuulin aamupäivällä jotain sellaista, joka sai taas oivaltamaan kirkkaasti sen, kuinka häilyvää kaikki täällä onkaan. Pidin Albaa sylissä ja lähellä koko päivän. Isän tullessa hakemaan tuntui aivan järjettömän vaikealta päästä lapsi sylistä. Itkin ja makasin sängyssä vielä kaksi tuntia lapsen lähdön jälkeen. Tällaista ei ole ollut enää aikoihin. Peruin kaikki illan suunnitelmat ja käperryin vain siihen kurjaan olooni. Tiedättekö kun aina toisinaan on sellainen olo, että tekee mieli märehtiä ja kieriskellä kaikessa siinä kurjuudessa. No, eilinen ilta oli juuri sellainen. Ehkä senkin vuoksi, että koko viime viikko oli niin ihana.

Päätin ehkä muutama kuukausi sitten, ettei kosketa puhelimiin sinä aikana kun ollaan yhdessä, minä ja Alba siis. Tämä tarkoitti siis sitä, että kummallakaan meistä ei olisi hetkeäkään ruutuaikaa. Ja, se on ollut ehkä paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Pari ensimmäistä päivää lapsi vielä pyysi saada katsoa ohjelmiaan välipalalla tai sillä välin, kun minä laitoin ruokaa. Mutta muutamassa päivässä sekin unohtui. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin saanut kokonaan uuden lapsen. En tiedä mihin on kadonnut se kaikesta kiukutteleva ja vastaanväittävä tyyppi on mennyt. Mutta kaikesta, siis aivan kaikesta on tullut vaatimattomasti noin tuhat kertaa helpompaa ja hauskempaa. Ja olen varmastin itsekin niin paljon parempi äiti, kun en yritä enää vastata meileihin, tai luonnostella postauksia samaan aikaan kun pitäisi keskittyä olemaan hyvä asiakas lapsen rakentamssa kahvilassa. Nyt työt on pakko saada tehtyä sinä aikana, kun lapsi on päiväkodissa, sillä sen jälkeen niiden hoitamiseen ei vaan ole enää mahdollisuutta. Lapsi kyllä muistuttaa nanosekunissa puhelimen kädessäni nähtyään, että ”äiti, muistatko me ei olla enää puhelimella”. Tuon päätöksen, ja siinä pysymisen myötä (ovat kaksi täysin eri asiaa, eivätkä aina todellakaan välttämättä seuraa toisiaan) tuntuu myös siltä niin kuin vuorokausiin olisi yllätten tullut lisää tunteja, ja tavallannhan niihin onkin. Ennen nuo töiden ja päiväkodin jälkeiset illat tuntuivat kiitävän ohi ihan huomaamatta. Ensin ole kiire töistä päiväkodille, päiväkodilta kauppaan ja sieltä kotiin laittamaan ruokaa. Sen jälkeen oli kiire siivota koti ja pestä pyykit ja sitten olikin jo kiire laittaa iltapalaa ja kiire mennä iltapesujen kautta nukkumaan. Kiire seurasi mukana koko päivän, koska siihen puhelimen plärämiseen ja töiden hoitamisen yrittämiseen upposi päivästä niin monta tuntia. Nyt se kiire ei oikeastaan koskaan edes saavuta. Mitä nyt ehkä aamuisin, koska me molemmat käymme ”vähän” hitaalla aamuisin.

Näiden pidentyneiden iltojen mukana on hiipinyt seuraksi sellainen ei niin mukava tunne. Vanha tuttu, josta en vain ollut hetkeen kuullut mitään. Nimittäin yksinäisyys. Sellainen omituinen kalvava tunne siitä, että on oikeastaan todella yksin, vaikka kaikella järjellään tietää, ettei oikeasti ole.  Ympärilläni on ihmisiä; on paljon ystäviä, poikaystävän, maailman ihanin pikkuinen, lapsen isä, iso perhe, työkaverit ja iso kasa tuttuja – joille voi soittaa tai joiden kanssa viettää aikaa. Ei ole kyse siitä, että olisi oikeasti yksin. Enk ole ihan varma mistä tuo tunne yksinäisyydestä tulee, vai tuleeko mistään. Ehkä tuo tunne on seurannut mukanani oikeastaan koko elämäni, ollut vain välillä vähän hiljaisempi. Nyt tuntuu, että se on läsnä kaikessa olemisessa ja tekemisessä, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Ei edes seurassa. Avioero ja sen mukanaan tuomat muutokset ovat varmasti yksi iso, merkittävä tekijä. Tähän tunteeseen liittyy varmasti myös kokemus siitä, että kuvittelee olevansa tilanteensa kanssa todella yksin. Ajattelee syystä tai toisesta, ettei kukaan ympärillä oikeastaan ihan ymmärrä sitä kaikkea mitä käyn läpi, tai millaista elämäni on. Tiedän noin 99% todennäköisyydellä, ettei tuo tunne ole totta, mutta uskon sitä silti. Koen usein ihmisten seurassa tuon yksinäisyyden ja sellaisen voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen erityisen voimakkaasti. Katselen kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, ettei heillä ole oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä olen käynyt läpi. Ei vaikka puhuisin kuinka paljon, kuvailisin, kertoisin ja selittäisin – ajattelen ettei kukaan kuitenkaan voi ihan täysin tavoittaa. Tiedän, että siirrän ihan itse itseni siihen ulkopuolisen paikalle. Ja vaikka en erityisesti pidä siitä paikasta, niin en kuitenkaan tee oikeastaan mitään oppiakseni siitä pois.
Huolimatta siitä, että tämä tunne on todellakin jo vanha tuttu, niin silti tähän ei totu. Nyt tämä yksinäisyys kalvaa poikkeuksellisen voimakkaasti ehkä juuri siksi, etten ole tuntenut tätä pitkään aikaan. Ja toivon, että tämäkin on vain jokin ohikiitävä hetki tai vaihe. Ehkä pian tuntuu taas siltä, että on todellakin yksi heistä, meistä ja teistä, eikä joku perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin kaikki muut, ja jota kukaan ei oikeastaan ihan kuitenkaan ymmärrä ja tavoita. Sitä hetkeä odottellessa tekisi mieli kaivaa puhelin esiin ja selata tuo yksinäisyyden tunne hiljaiseksi. En kuitenkaan tee niin, vaan ihan päinvastoin. Laitan puhelimeni lentokonetilaan koko loppupäiväksi, vedän retkeilykamat niskaan ja lähden metsään kävelemään. Siellä hiljaisuudessa aion kuulla jokaisen ajatukseni, ja tuntea kaikki ne tunteet, jotka olen yrittänyt hiljentää.

Että tällainen kevyt aloitus tähän viikkoon.

Onko siellä ketään, joka pystyy samaistumaan näihin tunteisiin? Tai vielä parempaa, ketään joka tietää mitä tälle tunteelle voi tehdä? Vai onko hyväksyminen ainoa oikea ratkaisu. Ei tosin yhtään hassumpi sekään.

*tuotteet ja matka saatuja / Haglöfs

Viime viikon keskiviikkona hyppäsin aamulla Tukholmaan vievään koneeseen (kaiken tämän sekoilun jälkeen). En tiennyt matkasta juuri muuta kuin sen, että olin lähdössä reissuun Haglöfsin kanssa juhlistamaan heidän uutta, tällä viikolla myyntiin tulevaa, V Series- sarjan uutta anorakkia (joka on muuten valmistettu täysin kierrätetystä Nylon-kankaasta ja on vahvistettu VectranTM-materiaalilla, jota käytetään mm.syvänmeren tutkimusten kaapeleissa. Tuon materiaalin ansioista takki on tarkoitettu kestämään käytössä vuosikymmenet. Materiaali on myös täysin tuulen- ja vedenpitävä. Mainittavaa on myös se, että tuo kangas on jätetty värjäämättä jolloin on säästetty merkittävä määrä vettä. Takin suunnittelun lähtökohtana onkin ollut tehdä mahdollisimman vahva ja ympäristöystävällinen tuote). Olin etukäteen saanut aikatauluista tietoa sen verran, että tapaisin reissukaverit Tukholman Central Statiotinilla alkuillasta, josta hyppäisimme Luleåån menevään yöjunaan, ja että perillä yöpyisimme puihin rakennetuissa hotelleissa. Tiesin myös, että tulisimme viettämään suurimman osan ajasta ulkona testaten tuota uutta takkia käytännössä.

 Loput ohjelmasta kerrottaisiin vasta perillä. Jännitin matkaa etukäteen, sillä tiesin olevani ainoa suomalainen, eikä reissukavereista ollut mitään tietoa. Jännitys osottautui kuitenkin ihan turhaksi. Oleminen oli rentoa ja mukavaa heti ensikohtaamisesta lähtien. Tuntui raikkaalta, että meitä oli miehiä ja naisia, eri-ikäisiä, erilaisista elämäntilanteista, eri aloilta ja eri puolilta Eurooppaa. Äkkiseltään ajatus kolmentoista vieraan ihmisen kanssa keskellä metsää saattaisi kuulostaa vähän riskaabeliltä, mutta mitä vielä- nuo kolme päivää olivat ehdottomasti yhdet elämäni ikimuistoisimmat, hyvällä tavalla. Viimeisenä iltana illallisella istuessamme kaikki muutkin olivat ihan samaa mieltä. Tuon porukan kemioissa oli jotain harvinaislaatuista. Tai sitten se oli vain kaikki se ulkoilma, liikunta ja järjettömän hyvä ruoka, joka teki meille jokaisella niin hyvää, ettei se voinut olla välittymättä myös koko porukan tunnelmaan.

Kuten aika moni teistä jo varmasti tietääkin, niin synnyin ja kasvoin Torniossa: Suomen ja Ruotsin rajalla. Meillä oli tuolloin aina tapana lähteä ostoksille Luleåån, joka oli Torniosta suunnilleen yhtä kaukana kuin Oulu, mutta jotenkin paljon jännempi. Sieltä löytyi H&M, Gina Tricot ja Jc, joita ei siihen aikaan vielä Oulusta todellakaan löytynyt. Ruotsin puolella kaikki tuntui muutenkin olevan vähän paremmin ja nätimmin aina kielestä, rakennuksiin ja irtokarkkivalikoimiin. En kuitenkaan ole Torniosta muuttamisen jälkeen käynyt Pohjois-Ruotsissa, ja siksi tuntuikin ihan erityisen mukavalta palata noihin maisemiin. Vaikka myönnettäköön, etten todellakaan olisi tunnistanut paikkaa samaksi. Silloin nuorena olin nähnyt kaupungista ainoastaan keskustan ostoskadut, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä kuinka järjettömän kaunis luonto tuolla alueella oli. Onneksi tiedän sen nyt.

Näin keskustassa asuvana tulee enää aivan liian harvoin lähdettyä ulos luontoon, vaikka tiedän kyllä hyvin mitä luonto ihmiselle tekee: pelkkää hyvää. Tuo kolme päivää keskellä metsää, lähinnä pelkkää raitista ulkoilmaa hengittäen teki niin hyvää, etten osaa pukea sitä edes sanoiksi. Torstaina kävimme tekemässä useamman tunnin vaelluksen, ja tajusin ehkä kahden tunnin jälkeen etten oikeasti ollut ajatellut enää aikoihin mitään. Siis yhtään mitään. En miettinyt mitä kaikkea pitäisi vielä illalla tehdä, en miettinyt mitä puhuin, en miettinyt miten kotona pärjätään tai mitä muut ihmiset minusta ajattelivat. Tunsin vain kiitollisuutta ja sellaista armollista lempeyttä itseäni ja kaikkea ympärilläni olevaa kohtaan. En rehellisesti muista milloin viimeksi mieli olisi ollut niin tyhjä ja levollinen. Oli niin hyvä olla. Ja olin ihan jokaisella solullani juuri siinä paikassa, siinä hetkessä. Me kaikki olimme.

Etukäteen olin ajatellut olevani tuon reissun jälkeen henkisesti ihan loppu kaiken englannin ja ruotsin puhumisen, ja jatkuvan sosialisoinnin vuoksi, mutta kävikin ihan päin vastoin. En olisi vielä perjantaina ollut valmis lähtemään kotiin. Olisin niin mielelläni vielä jäänyt tuonne Pohjois-Ruotsin metsiin: nukkunut yöni puuhun rakennetussa ufossani, syönyt aamiaisen mummolan tunnelmaa huokuvasssa Treehotellin päärakennuksessa ja lounaan ulkona nuotiolla vaelluksen jälkeen, iltaisin oltaisiin taas saunottu ja istuskeltu paljussa kaikki yhdessä, jonka jälkeen syöty se sama tajunnanräjöyttävä kuuden ruokalajin illallinen päärakennuksen pitkän pöydän ääressä ja naurettu katketaksemme Neilin ja Miken päättömille jutuille (kaksi vähän vanhempaa Britti-herrasmiestä, jotka olivat sellaisella kuolettavan hauskalla tavalla koomisia. Nauroin heille vedet silmissä tuon reissun aikana useammin, kuin varmaan viimeisen kuukauden aikana yhteensä).
Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan. Onneksi on tuosta hauskuudesta jäljellä kuitenkin nämä kuvat, kaikki mahtavat muistot yhteisistä hetkistä ja katketakseen nauramisesta, kasa kutsuja Wieniin, Frankfurtiin, Manchesteriin ja Lontooseen. Niin, ja tämä levännyt mieli. Tästä aion pitää kiinni tulevaisuudessakin: kerran viikossa on päästävä samoilemaan metsään.

Kiitos Haglöfs, että sain olla mukana. Kiitos kokemuksista ja siitä, että nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti kunnon retkeilyvarusteet. Olen niistä ihan lapsellinen innoissani. Tajusin tuolla kuinka suuri merkitys vaatteilla oikeasti on siihen millainen kokemus tuollainen metsäretkikin on: kokemus olisi ollut ihan toisenlainen, jos olisin palellut, kengät olisivat lipsuneet rinteessä ja sukat kastuneet. Jos tuuli olisi ujeltanut korviin, ja lumi lipsunut hihansuista sisään. Nyt kun vaatteita ei tarvinut miettiä ollenkaan pystyi keskittymään siihen olennaiseen: olemiseen ja tekemiseen. Oli mahdollista tyhjentää mieli, kun mitään häiriötekijöitä ei ollut.

pst. Yksi reissun parhaista asioista oli ehdottomasti se, etten nähnyt itseäni peilistä melkein kolmeen päivään. Niin vapauttavaa, ettei sitä äkkiseltään edes uskoisi. Vapauttavaa oli myös se, ettei tarvinnut miettiä mitä päällensä pukee, vaan pukeuduimme kaikki samoihin Haglöfsin kerrastoihin, ulkohousuihin, neulehuppariin, kevyttoppatakkiin ja tuohon uuteen V Series-sarjan valkoisen anorakkiin. Nuokin seikat varmasti vaikuttavat siihen, että reissua ajatellessa mieleen tulevat ensimmäisenä sanat rentous ja välittömyys.

•Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?

Rami: Ajattelin että oot erittäin kaunis ja sulonen. Alkuun vähän ujo, mutta sun kanssa oli helppo olla heti. Aamulla kun heräsin olit tosin kadonnut.

Sanni: Ensitreffit ei oikeastaan tuntunu ensitreffeiltä, ku oltiin ennen sitä puhuttu puhelimessa ja ääniviesteillä varmaan 40 tuntia. Mutta ajattelin, että olit just sellanen ku olin ajatellutkin sun olevan. Ja se pelotti. Ajattelin myös että puhut aivan helvetisti ja että nukut sikeämmin kuin yksikään ihminen, jonka tiedän. Nimimerkillä siirtelin sun kaikkia raajoja ja pyöritin sua ympäri sänkyä etsiessäni puhelintani mutta en saanut sua hereille. Lähdin kotiin ilman puhelinta sun vielä nukkuessa.

Ensimmäisten treffien jälkeen ei nähty kuukauteen. Hukkuneen ja sittemin Ramin housujen lahkeesta löytyneen puhelimen laitoin Roman hakemaan R-kioskilta. 
Toiset treffit olivat ne jolloin rakastuin. Sulla oli sillon viikset. Ensimmäisillä treffeillä ei. Viiksien voimaa ei pidä vähätellä.

• Nauranko vitseille, mitä en oikeasti tajua?  

R: Joo todellakin, koska oon sanonu miljoona kertaa jotain sellasta mitä en itsekkään tajua ja naurat silti.

S: Et naura. Omille jutuille kyllä naurat pitkään ja makeasti, ei väliä oliko juttu oikeasti hyvä

• Pidänkö halailusta? 

R: Varmasti sun yksi lempiasioista

S: No kyllä!

• Haluanko pienet vai isot häät?

R: Keskikokoiset jossa on parhaimmat frendit ja lähimmat perheenjäsenet. Se että haluatko järkätä häät ylipäätään, vielä vaihtelee, mutta jos jotkut zembalot niin tollaset.

S:Häät, joissa olisi parhaat ystävät ja perhe. Rentoa olemista eikä mitään turhaa pönötystä.

• Olenko koskaan rikkonut lakia?

R:Olet

S: Juhh

• Millainen on voileipäni? 

R: Täydellinen jos mä oon tehny sen. Siihen tulis avocadoa, grillattua tomaattia, juustoa, paistettu muna, sormisuolaa ja jotain vihreetä

S: Todella runsas ja niitä on todella runsaasti. Seitsemän ohuen ohuetta lautasella on aika tyypillinen annoskoko.

• Millaista musiikkia kuuntelen mieluiten?

R: Oot kyllä tosi kaikkiruokanen musiikinn suhteen, räpistä aina klassiseen. Nykyään joudut kuuntelemaan lähinnä mun rallattelua..

S: Räppiä tai pelkkiä biittejä, joiden päälle voit itse räpätä

• Mitä pelkään? 

R: Että Alballe käy jotain

S: Et mun mielestä pelkää oikeastaan mitään. Luotat siihen, että pärjäät aina. Mutta jos jotain täytyy keksiä niin epäonnistumista pelkäät, ainakin vähän. 

• Kestänkö stressiä?

R: Joinain päivinä paremmin , joinain päivinä huonommin.  Nälkää et kyllä kestä.

S: Paremmin kuin kukaan tuntemani ihminen. En oikeastaan koskaan oo nähny sua stressaantuneena, vaikka olisit sitä kyllä todellakin voinut olla. Osaat stressin keskellä aina löytää tavan rentoutua ja latautua, eikä se stressi koskaan saa susta yliotetta.

• Oudoin tapani?

R: En keksi mitää? Oot ehkä ihan normaali sit kuitenkin, vaikka usein ei ihan siltä vaikuta

S: Se, että käyt niin harvoin suihkussa. Ja sitten kun käyt niin saatat olla siellä helposti tunninkin. Tai voisi kuvitella, että kun kerran viihdyt siellä niin hyvin niin haluaisit tehdä sitä useammin..

Et koskaan iltaisin laita puhelinta pois vaan katsot youtubesta muurahais- ja shakkivideoita niin pitkään että nukahdat. Puhelin sammuu sitten omia aikojaan. Tai ihan ylipäätään jo se, että katsot niitä muurahaisvideoita niin suurella hartaudella.

• Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

R: Uskon että voisit oppia kyllä kaiken ajan kanssa.

S: Toimistohommiin, joissa jokainen päivä olisi samanlainen eikä tilaa luovuudelle olisi yhtään. tai töihin, jossa oltaisiin aina yksin

• Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävä, kuolleen tai ihan kenen kanssa tahansa. Kuka se olisi?

R: Minä ja Al bacino (toim.huom. Al Bacino on Ramin lempinimi Alballe, eikä siis ole esimerkiksi Al Pacino väärin kirjoitettuna..)

S: Varmaan minä. Tai Tommi. Tai Eninem. 

• Voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla? 

R: Ostaisit kivan kämpän, reissattais, antaisit perheelle ja sijottaisit loput.

S: Maksaisit kaikkien lainat, ostaisit asunnon Helsingistä ja Italiasta, sijottaisit. Ostaisit keittiöveitsiä ja paistokasareita.

 

• Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

R: Punanen, koska oot lämmin, rakastava ja kaipaat läheisyyttä.

S: Vihreä. En tiedä mutta susta tulee aina ensimmäiseksi mieleen vihreä. Tykkään vihreästä. Se on jotenkin sellanen reilu ja reipas väri. Sellanen, josta on helppo tykätä.

• Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä? 

R: En oo kyllä kovin montaa kertaa kuullu että olisit ollu ärsyyntyny jostakin..

S: Aika harvoin sua ärsyttää muut ihmiset. Tai meillä ei kyllä kotona koskaan oikeastaan puhuta muista ihmisistä ärsyyntyneeseen sävyyn. Mutta jos jotain täytyy sanoa, niin ehkä se että ne ei siedä stressiä samalla tavalla ku sinä. 

• Mikä on suosikki roskaruokani? 

R: Kun kiukku laantuu, niin kaikki on parasta ikinä. Mutta jos yksi pitäisi valita yli muiden niin pizza.

S: Pizza. Jos se tulee Punavuoren Pizzapalvelusta (niinku se aika usein tulee koska kaikki muut paikat on kiinni kello kahdelta yöllä, jolloin meihin yleensä iskee pizzan himo) niin sen päälle tulee pepperoni, jalapeno, mozzarella, ananas, valkosipuli ja oregano ja bonarina toisinaan kebab.

• Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

R: .öööhm… Sun kaikki vaatteet on kivoja. Paitsi ne yhdet kulahtaneet farkut joiden polvissa on reiät

S: Oon aika hyvin piilottanu ne rumimmat……. 

• Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle? 

R: whatsappissa ; Okeiiii
tekstiviesteissä : En voi puhua juuri nyt.
messengerissä: ???

S:

Whatsapp: elikkä tilaan tulee yhteensä 6 eri pistettä
Tekstiviesti: olin viemäs roskia niin en kerenny puhuu

Messenger: missä sä oot??

(ihanan lämpimiä ja tunnetta huokuvia viestejä <3 <3 <3 )

• Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan vai olenko mieluummin yksin kunnes paranen? 

R: Et halua että susta on vaivaa, mutta tykkäät kyllä jos saat huomiota ja hellyyttä.

S: Haluat todellakin että sua hoivataan

• Kun riitelemme miten käyttäydyn?

R: Jääräpäisesti ja jyrkästi. Sanot asioita, joita et tarkoita.

S: Oot tosi ärsyttävä. Puhut päälle, etkä kuuntele. Usein lähdet tilanteesta kokonaan joko ulos kävelylle, tai Naamiin istumaan.

• Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

R:Pizzan ja lasin viiniä

S: Mitä tahansa, mutta ei koskaan kuitenkaan samaa kuin minä. 

• Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

R: Alban kanssa leikkimisen, kuvien muokkaamisen, siivoamisen

S: Ruoanlaiton, räppäämisen, shakin, muurahaisvideoiden, tietokoneella pelaamisen, Tommin kans olemisen

• Mikä saa minut todella vihastumaan?

R: Don’t come late, and if you do have some food with you

S: Ei oikeen mikään nykyään. Ärsyynnyt aina toisinaan jostain, mutta et oikeastaan oo juuri koskaan vihanen. 

• Entäs piristymään?

R: Ruoka, Alban nauru, kahvi, kirjoittaminen, onnistumiset töissä, halailu

S: Onnistumiset. Kehut. Halaukset. Hyvä ruoka. Frendit. Keskustelut. Kohtaamiset.

 • Millainen olen tyttöystävänä/poikaystävänä? 

R: Et kaipaa mitään ihmeellistä, vaan fiilistelet tosi tavallisia asioita. Tykkäät tehä paljon juttuja ja nähä ihmisiä, mutta viihdyt myös kotona. Kannustava, mutta osaat myös haastaa ja kritisoida mun ideoita. Kehut usein.  Sellanen, joka tulee halaamaan kun tulee kotiin. Maailman paras

S: Huolehtiva, lämmin, suora, kannustava ja inspiroiva.

• Kumpi sanoin ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui? 

R: Mä sanoin, ja se tapahtui jossain päin Kalliota

S: Sä sanoit ensin ja se tapahtui mun entisen kodin pihassa just ennen ku hyppäsit taksiin. Sanoit sen pienen riidan jälkeen, joten en oo varma tarkotitko sitä oikeesti sillon vai halusitko vaan saada mut leppymään nopeammin. 

• Mitä teen heti ekana aamulla? 

R: En tiedä kun nukun aina ku heräät

S: Katot jonku videon youtubesta. Todennäkösesti niitä muurahaisia..

• Millaisia vaatteita käytän kotona? 

R: Rentoja. Isoja t-paitoja, huppareita, verkkareita, joogatrikoita

S: t-paita ja bokserit

• Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa? 

R: Osaat hoitaa kyllä kaikki

S: Osaat kyllä hoitaa kaiken, mutta harvemmin hoidat.

• Kumpi määrää kaapin paikan?

R: Ei kumpikaan

S: Ei kyllä kumpikaan. Tietenkin on asioita, joissa toinen tekee päätökset toista useammin. Rami päättää yleensä sen, mitä meillä syödään, ja mä taas päätän ehkä enemmän siitä, miltä meillä kotona näyttää.

• Mikä on paras luonteenpiirteeni? 

R: Huumorintaju ja lempeys

S: Positiivisuus. Sun kyky innostua asioista. Usko itseesi. Huumorintaju. 

• Entä paras piirre ulkoisesti? 

R: Silmät ja katse

S: kasvot ja kädet

• Ihanin yhteinen muisto? 

R: Niitä on monta mutta yksi mikä tuli tässä pimeydessä mieleen on Kroatiassa neljältä aamulla hotellin poolilla

S: Meidän toinen tapaaminen on mun muistoissa ihan maaginen.
Samoin kuin sitä seuraannet seuraavat kaksi viikkoa. 
Se aamu, kun tapasit Alban ensimmäisen kerran.
Uusivuosi 2018.
Viime keväänä sairaalassa vietetyt päivät. 
Kroatia viime kesänä..

Tänään klo. 11:50

Kello ei ole vielä kovinkaan paljon, mutta aika moni asia on tälle päivälle jo ehtinyt mennä vähän siitä putken vierestä..

Heräsin aamulla noin kolme tuntia levottomasti nukkuneena. Eilen saatiin pitkän tauon jälkeen aikataulut natsaamaan Annikan ja Cliffin kanssa ja istuttiin heidän luonaan aika pitkälle iltaan. Vielä puoli kahdeltatoista oli ruokaa menossa uuniin. Aina kun Cliff ja Rami päästetään samaan paikkaan, missä on mahdollisuus kokata on tuloksena ihan järjettömän hyvää ruokaa. Eilisen illan aikana valmistui esim.kaksi pääruokaa. 

Tultiin kotiin siis aika myöhään, mutta tajusin että pyykkiä on vielä pestävä ennen aamun työreissulle lähtöä. Koneen pyöriessä katsottiin jakso Bodyguardia, josta en vielä toisen jakson jälkeen ole ihan varma pidänkö vai en. Jakson jälkeenkään en malttanut vielä nukahtaa sillä tiesin edessä olevan useamman yön ero poikaystävästä, mikä nyt ei ole mitenkään kovin harvinaista mutta silti ikävä oli jo ennen lähtöä. 

Viisaana naisena päätin jättää pakkaamisen aamulle. Heräsin väsyneenä ja vähän kiukkuisena. Torkutin aamulla pidempään kuin olisin saanut. Heittelin laukkuun ensimmäiset käsiin sattuneet vaatteet. En ehtinyt syömään aamupalaa, juomaan aamukahvia tai edes meikkaamaan. Ratikassa tajusin että olin unohtanut pakata kaikki ne kolme asiaa, jotka matkanjärjestäjä oli kehottanut pakkaamaan: uimapuvun sekä lämpimät käsineet ja – sukat.

Nukuin koko junamatkan kentälle ja olin sen jälkeen vielä pahemmin pihalla. Olin ensin kävelemässä ruumaan menevän matkalaukun kanssa turvatarkastukseen, sen jälkeen olin viemässä laukkua ruumaan ilman tarroja. Kun laukku lopulta oli saatu sinne minne pitikin, niin yritin sitten vielä nousta väärään Tukholman-koneeseen ja ihmettelin miksi skanni ei toiminut. Lopulta löysin oikeaan koneeseen niin, että kun istuin paikalleni niin käytävä, jotka pitkin olin koneeseen noussut rullattiin samaan aikaan irti koneen kyljestä.

 

Lentokentällä olin kuitenkin kaiken häseltämisen välissä ehtinyt myös ostamaan 15,70€ aamiaisen, joka sisälsi lohileivän, omenan ja suodatinkahvin. Kahvia en ehtinyt juoda loppuun vaan nappasin sen mukaani ja väärältä portilta oikealle portille juostessa tuo kahvikupin kansi tietysti irtosi ja kahvi läikkyi vaaleille farkuilleni. 

Ei ne farkut niinkään, mutta se kupillinen suodatinkahvia maksoi 4,80€.

Koneessa sain oman penkkirivin. Istuin paikalla 1A ja jalkatilaa oli enemmän kuin olisin edes tarvinnut. Puhelimessa oli akkua ja pystyin katsomaan Pirjoa Yle Areenasta noin kymmenettä kertaa. Tai olisin pystynyt ellen olisi nukkunut koko lentoa.

Nyt istun bussissa kohti Tukholmaa. Piti mennä junalla, mutta en yllättynyt yhtään että ostin vahingossa lipun lentokenttäbussiin, joka vie suunnilleen tuplasti enemmän aikaa junaan verrattuna. Onneksi voi aina nukkua. 

Perillä odottaa rakas ystäväni Anna. Ollaan nähnty viimeksi Köpiksessä 1,5 vuotta sitten. Anna oli silloin juuri muuttamassa Maltalle, josta on nyt juuri muuttanut takaisin Tukholmaan. Omassakin elämässä on ehkä yksi tai kaksi asiaa tuon edellisen näkemisen jälkeen muuttunut. Asiaa ainakin on.

Illalla hyppään Haglöfsin kutsumana yöjunaan kohti Luleåta. En tiedä yhtään mitä tulevat päivät pitävät sisällään, tai kenen kanssa tulen ne viettämään. Mutta sen tiedän, että kotona olen taas lauantaina ja sitä ennen tulen nukkumaan ainakin junassa ja puuhun rakennetussa hotellissa. Jännää! 

Nyt laitan koneen kiinni ja nukahdan. Ihan jännittää, että mitähän kaikkea ehdin vielä sekoilemaan tänään.