Ei pitäisi koskaan antaa näppäinten pölyttyä pidempään kuin kaksi päivää. Sillä sen kahden päivän jälkeen käy niin, että aika alkaa triplata tahtiaan ja yhtäkkiä huomaakin kokonaisen kuukauden vierähtäneen. Ja sen jälkeen sitä pölyä on näppäimistöllä jo sellainen kerros, että homman aloittaminen vaatii muutakin, kuin itse homman aloittamisen. Nyt viimeisen viikon olen joka päivä päättänyt, että tänään aloitan. Kirjoitan. Ihan mitä tahansa, kunhan kirjoitan. Ja kuten näette: se on sujunut aivan todella hyvin. Tämän tekstin kirjoittamiseen meni vain seitsemän päivää. Helppoa on, kunhan vain osaa.
Ja noin, heti tuntuu vähän paremmalta kun sai sanottua, että tältä tekstiltä ei kannata odottaa suuria. Ei kannata odottaa oikeastaan yhtään mitään. Tämä on tällainen näppäimistönpuhdistus- teksti. Seuraava tulee ulos jo sitten helpommin, ja ehkä vähän järjellisempänä.

Toivon, etten ole ainoa kenestä tuntuu että kalenterista katoaa kuukausia. Tänään on lokakuun kolmas päivä, eikä minulla ole aavistustakaan mihin syyskuu meni? Elokuun lopustakin on vain  muutama hatara muistikuva. Toivon niin, että tämä lokakuu ei livahda ohi edellisten kuukausien tavoin. Ei haittaa yhtään sade ja pimeä, ja se ettei tässä kuussa (todennäköisesti) tapahdu yhtään mitään. Haluan että on tylsää ja tavallista. Mutta ennen kaikkea haluan, että aika matelee.

Liikkuvan ja harvinaisen sosiaalisen kesän jälkeen on tuntunut oikeastaan todella virkistävältä olla ihan vain kotona. Mutta olen alkanut kyseenalaistaa sanontaa, odottavan ja tylsistyneen pitkästä ajasta. Tuntui, että kesä kesti noin kymmenen kuukautta, vaikka tylsää tai mitään erityistä odotettavaa ei ollut missään vaiheessa. Kun taas toisaalta syyskuu, joka ollaan oltu lähinnä vain kotona ja lähipuistoissa (usein aika tylsistyneinä, sillä tylsyys on oikeastaan aika ihanaa), livahti ohi noin vartissa.
Alan kallistua sille kannalla, että mitä enemmän ajallaan tekee asioita, sitä pidemmältä se tuntuu. Myös sillä kuinka voimakkaita muisti- tai tunnejälkiä tehdyt asiat jättävät on valtava vaikutus siihen, kuinka hitaasti tai nopeasti aika tuntuu kulkevan. Jatkossa siis tartun hetkiin aiempaa suuremmalla tarmolla, enkä annan ajan lipua ihan näin varkain.

Tekemisestä ja muistojen luomisesta puheenollen; olen menossa tulevana viikonloppuna Sofin kanssa Superwood-festareille.
Ihailin viime vuonna ainakin Stellan ja Doritin stooreista sitä kaikkea upeaa, mitä Hotelli Rantapuiston alueelle oli festaria varten loihdittu. Tänä vuonna myös artistikattaus on ihan huikea. Erityisen suurella innolla odotan lauantain Pykärin keikkaa.
Saan kylmiä väreitä melkeen jo pelkästä ajatuksesta.
Ah. Ihanaa. Vuoden ensimmäinen, ja ainoa festari – odotan niin suurella innolla.

Viikonlopun juhlia ennen kuitenkin vielä yksi ihan tavallinen torstai ja ihan tavallinen perjantai, odotan innolla niitäkin.


Melkein huvittaa, kuinka suuren numeron olen tehnyt siitä että olen ollut viikon (siis seitsemän päivää) ilman instagramia. Kerroin sen Instagramissa ennen kuin poistin sovelluksen puhelimestani. Kerroin siitä blogissa, ja nyt vielä paaston jälkeen tietysti raportoin täällä tohkeissani siitä mitä tapahtuu kun ei käytä tuota sovellusta viikkoon.  Mutta, kuten ehkä kaikesta tästä vouhottamisesta arvata saattaa, oli tämä paasto oli minulle iso juttu. Ja isoista jutuista kuuluu tietysti tehdä iso numero.

Näin tapahtui kun ei avannut instagramia kokonaiseen viikkoon:

  • Menin aiemmin nukkumaan iltaisin.
    Sänkyyn menen yleensä aina kymmenen ja yhdentoista välillä, mutta usein saatoin jäädä selailemaan puhelimella milloin mitäkin (yleensä sitä instagramia) niin pitkäksi toviksi, että kello olikin yhtäkkiä yksi. Puhelimen pois laittamisen jälkeen unta sai usein odotella pitkäänkin. Viime viikolla en oikeastaan edes koskenut puhelimeen sen jälkeen, kun menin sänkyyn. Nukahdin nopeammin, nukuin enemmän ja ainakin Sleep Cycle-sovelluksen mukaan myös laadullisesti paremmin.

 

  • Facebookin käyttö lisääntyi eksponentiaalisesti
    Olin niin tottunut siihen, että otan puhelimen käteen tuon tuostakin valmiina selailemaan. Kun puhelimessa ei enää ollut instagramia, tyydytin sen selailu-tarpeensitten facebookissa, jota en normaalisti koskaan edes käytä. Luin kaikkien päivitykset mahdolliset jaetut artikkelit ja uutiset ja katsoin mitä kummallisempia minulle ehdotettuja videoita. Keskiviikko-iltana tajusin, että koko paasto menee ihan hukkaan jos vain siirrän tuon instagramiin selailuun käytetyn ajan jonkin toisen sovelluksen selaamiseen, joten poistin puhelimesta tuolloin myös facebookin.

 

  • Ehti katsoa ennätysajassa kokonaisen tuotantokauden jotain sarjaa
    Tässä tapauksessa 16, n.45 minuutin mittaista, jaksoa All Americania kahdessa päivässä. Kuulostaa järjettömältä ja sitä se onkin. Puolustuksekseni kerrottakoon, että olin vapaalla nuo kaksi päivää ilman pakollisia tehtäviä, joten aikaa oli. Ja halusin katsoa sarjan ns. pois alta, jotta voisin sen jälkeen taas keskittyä olennaiseen eli siihen mihin käytän sen ajan, jonka ennen käytin instagramiin.

 

  • Ruotsin kielen taito koheni huomattavasti
    Kävelen paljon. Kaikkein mieluiten taitan paikasta toiseen siirtymiset jalan, ja joka päivä askelia kertyy helposti vähintään se 10 000. En tiedä miksi en ole aiemmin älynnyt kuunnella podcasteja kävellessäni (ehkä siksi, että puhelin on pidetty koko ajan valmiudessa ottamaan valokuvia matkan varrelta), mutta viime viikolla laitoin kuulokkeet korville ja jakson pyörimään oikeastaan aina kävellessäni. Olen jo hetken kuunnellut pelkästään ruotsalaisia podcasteja ja puheohjelmia ja viime viikolla kuuntelin niitä vielä noin triplasti tavallista enemmän. Oli ihanaa huomata, että jossain vaiheessa en enää edes ajatellut kuuntelevani ns.vieraalla kielellä, vaan kuuntelu muuttui samalla tavalla helpoksi ja miellyttäväksi kuin omalla äidinkielellä käytävän keskustelun seuraaminen.

 

 

  • Puhelimen rullalle tallentui n.15x vähemmän kuvia
    Parina ensimmäisenä päivänä ajattelin monessa hetkessä ja paikassa että tämä olisi kiva jakaa. Mutta koska en voinut jakaa, niin en myöskään ottanut kuvaa/videota, mikä nyt näin jälkeenpäin ajateltuna on vähän harmi. Erityisesti harmittaa se, että Albasta oli viime viikolta vain ihan muutama video, vaikka niitä normaalisti on kymmenittäin. Ehkä suurin syy kuvien ja videoiden vähyyteen oli se, että puhelin oli harvoin lähellä. Se oli helppo jättää töiden jälkeen laukun pohjalle, tai ulos lähtiessä kokonaan kotiin.
    Tuli myös mietittyä sitä miksi haluaisi jakaa juuri sen tietyn tilanteen muille ihmisille. Onko sen jakamisen tarpeen takana se, että haluaisi muiden näkevän sinun elämäsi sellaisena, kuin se parhaimpina hetkinä on, vai onko se sitä että haluaisi näyttää että elämä voi olla myös tällaista. Koska kaikkihan tietävät, että elämä ja arki rakentuvat pääosin niistä aivan tavallista, ehkä vähän tylsistäkin, hetkistä.
    Huomasin että erityisesti teki mieli jakaa a)hetkiä Alban kanssa ja b)mitä ruokaa söimme.
    Esimerkiksi perjantaina teimme itse pizzaa, ihan tomaattikastiketta myöten (tuli niin hyvää! Piti sisällään mm.uunissa paahdettuja tomaatteja, paprikaa, chiliä ja salottisipulia) ja ne eivät pelkästään maistuneet hyviltä vaan näyttivät aivan järjettömän kauniilta. Sen lisäksi meillä oli vielä hauskaa niitä tehdessämme. Mutta ehkä se oli erityisen hauskaa ja ihanaa juuri siksi, etten keskittynyt kuvaamaan ja jakamaan sitä mihinkään, vaan olin aidosti mukana. Tai noh, istuin tuolilla kuohuviniilasi kädessä ja katsoin kun toinen teki, mutta olin kuitenkin paikalla olemisen lisäksi myös aidosti läsnä.

 

  • Kirjoitin todella paljon
    Todennäköisesti siksi, että muutaman päivän jälkeen ajatukset eivät katkeilleetkaan enää n.10 minuutin välein mennäkseen tarkistamaan puhelimelta milloin minkäkin asian. Ajattelin enemmän ja jotenkin kokonaisemmin. Kirjoittaminen tuntui helpolta ja ideoita tuntui tulvivan mieleen aina edellisen ehdyttyä. Kirjoittamisen helpputeen liittyy tosin varmasti myös aamusivut, jotka ovat laskeneet kirjoittamisen rimaa niin alas, ettei sen alemmaksi voi juuri päästä.

 

  • Vastasin viesteihin ja sähköposteihin ja tarjouspyyntöihin ennätysnopeasti eli heti tai viimeistään samana päivänä.
    Huomasin tuon viikon aikana kuinka usein moni asia on minulta tavallisesti jäänyt joko puolitiehen tai kokonaan hoitamatta, sillä aivoihin on tullut äkillinen impulssi joka on kehottanut avaamaan instagramin. Ja sen jälkeen en olekaan enää muistanut mitä olin ennen sitä ollut tekemässä. Nyt kun sellaisia käskyjä ei enää tullut, tartuin toimeen aina heti. Sain hoidettua huomattavasti enemmän asioita lyhyemmässä ajassa, kuin aiemmin.

 

  • Olin huomattavasti energisempi (ja hauskempi)
    Ajattelin ennen tätä paastoa, ettei instagram noin niinku itsessään vaikuta olooni negatiivisesti. Olin siitä oikeastaan ihan varma. Ajattelin sitä vain aikasyöppönä. Huomasin kuitenkin heti kokeilun päätyttyä, että se todellakin vaikuttaa olooni. Instagramin selaaminen on passiivista puuhaa; istut tai puolimakaat sohvalla ja liikuttelet sormeasi puhelimen sinisessä valossa. Se sellainen tekee passiiviseksi ja saa olon jotenkin nuutuneeksi. Ilman instagramia en yhtäkkiä kesken kodin siivoamisen tai ruoanlaittamisen pujahtanut sohvan nurkkaan puhelin kädessä. Energiaa tuntui olevan paljon tavallista enemmän. Treenasin useammin, kävelin enemmän, koti oli siistimpi ja Alballa oli aivan takuulla hauskempi ja parempi äiti, kuin monilla muilla viikoilla.

 

  • Huomasin, kuinka häiritsevän paljon muut ihmiset ovat puhelimillaan
    Tajusin, etten viettäisi puhelimellani juurikaan aikaa, ellen käyttäisi instagramia. En katso puhelimelta videoita, luen vain muutamia blogeja, en selaa iltalehteä tai -sanomia, enkä edes pelaa pelejä. Nyt kun puhelimessa ei ollut mitään someja, niin huomasin että puhelimelle oli varsin harvoin mitään asiaa. Ellei pitänyt vastata viesteihin tai puheluihin, eli tehdä sitä mitä puhelimella kuuluukin. Kuviakaan ei tullut otettua entiseen tapaan, eikä niiden editoimiseen mennyt tietenkään aikaa entiseen tapaan. Kun itse ei viettänyt puhelimella aikaa juurikaan, huomasi häiritsevän selvästi sen, kuinka paljon muut ihmiset viettivät. Tajusin kuinka turhauttavaa on yrittää käydä keskustelua ihmisen kanssa, joka on kuitenkin jossain ihan muualla kuin siellä missä hänen pitäisi olla. Tajusin myös, etten todellakaan halua olla sellainen ihminen. En vaikka tämä viikon mittainen paasto jo päättyikin.

Vaikka tiistaina taas latasin tuon sovelluksen puhelimeeni, niin huomaan että käytän sitä ihan eri tavalla kuin aiemmin. Kirjaudun sisään enää muutaman kerran päivässä entisen kymmenien kertojen sijaan. Totta puhuen odotan jo nyt vähän sitä syyskuun instagramitonta viikkoa. Ja sitä, että opin käyttämään puhelintani kuin normaali ihminen ja vähemmän niin kuin addikti.

Nämä toisenlaisen viikon aamut alkavat yleensä niin, että aamusivujen kirjoittamisen jälkeen pujahdan urheiluvaatteisiin (okei, pujahtaminen on tässä yhteydessä täysin väärä sana, sillä ainakaan minun omistamiini urheiluvaatteisiin ei todellakaan pujahdeta. Niihin survoudutaan. Hampaat irvessä) ja loikin portaat alas kadulle. Kävelen yleensä ensin Johanneksen kirkolle, sieltä Korkeavuorenkadulle, josta jatkan Tähtitornin- tai Vuorimiehenkadun kautta rantaan. Kävelen useimmiten tunnin, joskus, kuten eilen, yli kaksikin. Polvet eivät tällä hetkellä kestä juoksua oikeastaan ollenkaan, mutta kävelyyn ne pystyvät onneksi ihan mainiosti. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, niin todennäköisesti valitsisin kävelyn vaikka voisinkin juosta. Tuntuu, että juostessa en kuule mitään muuta kuin oman läähätykseni, ja ajatukset pyörivät lähinnä sen ympärillä kuinka kauan täytyy vielä jaksaa, tai saako seuraavan tolpan luona jo pysähtyä. Kävellessä taas; ajatukset alkavat rullata. Kun ei tarvitse miettiä ollenkaan sitä mitä tekee, niin koko pääkopan kapasiteetti on mahdollista käyttää muuhun.

En ole varma pystyisinkö edes kirjoittamaan ilman noita kävelylenkkejä. Tuskin.

Eilinen aamu oli poikkeuksellisen kaunis. Oli lämmin, mutta ei kuitenkaan liian kuuma. Aurinko paistoi, muttei paahtanut. Ihmisiä oli liikkeellä vain vähän, kuten useimpina sunnuntai-aamuina. Kävelin reilussa kahdessa tunnissa vain joitain kilometrejä. Vauhti ei todellakaan ole pääasia. Söin aamiaisen vieraiden ihmisten sisäpihalla, pysähdyin useampaan otteeseen istumaan rantaan ja mietin kuinka suurta luksusta on, että on mahdollisuus tällaiseen. Lähteä kävelylle koska vain, ja viipyä siellä niin pitkään kuin huvittaa. Asioista nauttii ihan eri tavalla, silloin kun niihin ei ole aina mahdollisuutta.

On oikeastaan yhdentekevää millainen olo on kävelylle lähtiessä, palatessa se on aina varmasti parempi. Kerällä olleet ajatukset ovat suoristuneet ja mieliala on korkeammalla. Olo on energinen ja takuulla inspiroituneempi kuin kävelylle lähtiessä.

Jos edellisessä postauksessani kerroin kaksi asiaa, joilla on negatiivinen vaikutus elämääni, niin nyt kerron kaksi asiaa joilla on todella positiivinen vaikutus. Ensimmäinen niistä on edestä avattavat urheilurintsikat (Hallelujah ja ylistys sille, kuka tämän nerokkuuden on keksinyt! ja vähän myös sille ihanalle siellä, joka kertoi että näitä tällaisia on olemassa) ja sen toisen asian te varmasti tämän ylistyksen perusteella jo arvaattekin.

Ihanaa uutta viikkoa!

 

Olen varma, että olen ajatellut samaa aivan jokaisena syksynä, ja sitten taas uudestaan vuoden ensimmäisinä päivinä.
Eikä tämäkään vuosi ole sen suhteen poikkeus; haluan voida paremmin. Ehkä paremmin, kuin vielä koskaan aikaisemmin.
Aika usein olen ajatellut, että voidakseen hyvin täytyy vain liikkua ja nukkua riittävästi, pitää huoli siitä, että syö riittävästi kasviksia, vihanneksia, marjoja ja kaloreita. Kaikki muu hyvä seuraa sitten näiden perässä. Mutta koko ajan selkeämmin ymmärrän, en vain tiedä, että hyvinvointi on ennen kaikkea sitä, että voi hyvin- kokonaisvaltaisesti. Ei vain fyysisesti. Jos perusasiat eivät ole kunnossa, niin ne eivät valitettavasti tule kuntoon sillä että ottaa joka päivö 10 000 askelta ja menee sänkyyn kello 22. On pysähdyttävä miettimään viihtyykö omassa arjessaan, omissa nahoissaan? Mistä omista toimintatavoistasi olit ylpeä, mistä taas et? Mitkä ovat sellaisia elementtejä, jotka nakertavat elämänlaatua, ovatko ne sellaisia joille voi tehdä jotain? Jos ovat – tee jotain. Jos eivät ole – hyväksy se. Lisää elämääsi sitä, mistä tulee hyvä olo ja vähennä sitä (jos voit) mistä ei tule.   Noin niinku yksinkertaistettanu ja pähkinän kuoressa. Vaikka siis kaikkihan tämä on yksinkertaista, tuhanteen kertaan kuultua ja kerrottua.

Tänä syksynä haluan erityisesti poistaa ja vähentää elämästäni sellaisia tapoja, jotka heikentävät elämänlaatuani, tai aiheuttavat ahdistusta. Niitä on oikeastaan vain kaksi, ja ne ovat: Instagram ja alkoholi. Instagram ei sellaisenaan aiheuta ahdistusta. Käyn päivittäin yksityisviestien puolella mahtavia keskusteluja, seuraan vain sellaisia ihmisiä joiden seuraaminen saa hyvälle tuulelle. Ihmisiä, joita ihailen, arvostan ja joista pidän. Pääasiassa seuraan siellä ystäviä, perheenjäseniä ja kollegoita mutta myös muutamia sellaisia ihmisiä, joita en todellakaan tunne mutta joilla on joko aivan järjettömän kaunis koti, pettämätön visuaalinen silmä tai mahtavat tarinat. En oikeastaan koskaan tunne itsenäni/oloani huonommaksi istagramia selailtuani, oikeastaan päinvastoin. Olen usein inspiroitunut ja täynnä energiaa: ajatuksia siitä miten haluaisin vaihtaa kodin järjestystä, mitä kirjoittaisin seuraavaksi tai mitä kaikkea haluaisin vielä kokeilla keittiössä, tai kuinka pukisin sen koko viime viikon jokaisena päivänä käyttämäni jakun uudella tavalla ja välttyisin tunteelta että pitäisi muka hankkia jotain uutta. 

Mutta,
Instagram on vienyt jo pidempään päivistäni noin 2-3h ja se on aivan järkyttävän paljon. Se on pahimmillaan ainakin 2,5h liikaa. Ja se aika on tietysti aina pois jostain muusta. Osa tuosta ajasta on työtä, mutta suurin osa kuitenkin ihan jotain muuta. Selaan somea usein ratikassa, bussissa ja metrossa – siirtyessäni paikasta toiseen. Mutta avaan sen myös melkein ensimmäiseksi aamulla, heti aamusivujen kirjoittamisen jälkeen. Herään yleensä noin tuntia ennen Albaa, ja useimmiten melkein koko se aika menee siihen, että selaan instagramia. Siinä vaiheessa kun Alba herää, on se aamusivujen jälkeinen virkeys tiessään, ja tekisi oikeastaan jo mieli nukahtaa uudelleen – kiitos passivoivan puhelimen pläräämisen.

Aika usein instagram on myös viimeinen asia, mitä silmäni näkevät ennen nukahtamista. Minulla on naurettava pakkomielle selata läpi kaikki stoorit ennen kuin voin laskea puhelimen ja sulkea applikaatiot ja alkaa nukkua. Toisinaan siihen menee pidempään, toisinaan selvitään vähemmällä. Mutta todella usein on niin, että sanon vielä olohuoneeseen valvomaan jäävälle poikaystävälleni meneväni nukkumaan, vaikka todellisuudessa tiedän jumittuvani kuitenkin vain selaamaan päämäärättömästi instagramia vielä ainakin tunniksi. Voisin vaikka vannoa, että olisin aamulla onnellisempi ja levänneempi jos olisin käyttänyt siihen instagramin selailuun kuluvan ajan joko a) oikeasti nukkumiseen tai b) poikaystävän kainalossa makoilemiseen.

 

 

 

Olen asettanut puhelimeeni rajoituksia, ja minulle lähetetään muistutus aina kun päivän kiintiö (1h) alkaa tulla täyteen, mutta viis veisaan niistä enää. Valitsen tyynesti vaihtoehdon älä välitä rajoituksesta tänään ja jatkan selailua. Vähentäminen on siis onnistunut aika huonosti. Parhaiten se onnistuu silloin, kun puhelimelle ei ole pääsyä (akku on loppunut, tai puhelin on unohtunut töihin), ja huomaan etten oikeastaan kaipaa puhelintani ollenkaan silloin, kun minulla ei ole sitä mahdollisuutta käyttää. En ole hukassa kun akkuni loppuu, olen helpottunut.
Tiedän , että minun kaltaiselleni addiktille toimii kaikkein parhaiten se, ettei pääsyä ole. Nyt olenkin päättänyt että pidän kerran kuussa viikon mittaisen tauon Instagramista. Se on minulle se kaikkein suurin yksittäinen aikasyöppö arjessa, ja haluan nähdä mitä tapahtuu kun saan jokaiseen päivään kaksi tuntia lisää aikaa johonkin muuhun.

Aloitin viikon mittaisen instagram-paaston eilen. Kaikkein helpoimmalta se tuntuu tehdä tällaisella viikolla, kun Alba on kotona. Silloin muutenkin olen puhelimella huomattavasti vähemmän, sillä muuta puuhaa on niin paljon. Tuntuu että kotona saa olla täyttämässä ja tyhjentämässä astianpesu- ja tiskikonetta ihan taukoamatta. Lisäksi täytyy laittaa ruokaa, käydä kaupassa, siivota, ripustaa pyykit kuivumaan ja viikata kaappeihin jo kuivuneet, pelata muistipeliä ja Aliasta, leikkiä Petshopeilla ja My Little  Ponyilla, värittää merenneitoja ja mustekaloja ja leikkiä lääkäriä tai ravintolan asiakasta. Pitää käydä töissä, kuvata ja kirjoittaa, käydä joogassa ja pilateksessa, letittää ja harjata hiuksia, siivota leikkejä ja keksiä tarinoita, tiskata, lukea kirjoja, notkua leikkipuiston laidalla ja käydä pyöräilemässä, täytyy piirtää iltaisin selkään niin kauan, että uni tulee, ja halata aamuisin niin pitkään, ettei uni enää maistu. Ei silloin ole juuri aikaa roikkua puhelimella. Paitsi lapsen nukahtaminen jälkeen, ja ennen tämän heräämistä.

(Pitää muuten varmaan jatkossakin kirjoittaa aivan jokainen päivän aikana tehty askare tällä tavalla yhteen virkkeeseen, niin johan tulee itsestään aikaansaava olo…)

Mitä taas tulee tuohon alkoholiin: lupaan itselleni, etten kärsi sellaisesta maailmanlopun darrasta enää koskaan. Olen ehkä puhunut täällä aiemminkin siitä, että minun dagen efterini on jostain toisesta todellisuudesta. Sellaisesta todellisuudesta, joissa oksentaminen vielä kello 11 illalla on enemmän todennäköistä kuin mahdollista. Tämä voi aivan hyvin tapahtua vaikka olisi ollut nukkumassa jo ennen kello yhtä ja juonut vain muutaman lasin viiniä ja triplasti saman määrän vettä.
Kun ensimmäisen kerran kokeilin alkoholia, join baarissa työpäivän jälkeen yhden siiderin, jonka jälkeen menin kotiin oksentamaan. Myös aamulla herätessä oksensin useammin kuin viisi kertaa. Siis sen yhden ainoan siiderin jälkeen.

Siihen, että viimeisen liki kahden vuoden aikana olen ollut humalassa vain alle viisi kertaa on olemassa ihan selkeä syy, joka on: darranpelko, joka aiheuttaa myös voimakasta kuolemanpelkoa. Ja kaikkea muutakin pelkoa. Se krapula ei ole kamala vain fyysisesti, vaan myös (tai ennen kaikkea) henkisesti. Silloin tuntuu siltä kuin koko elämä on syöksymässä jyrkänteeltä. Häpeän itseäni, häpeän jokaista sanomaani sana, häpeän sitä että olen ollut jotain muuta kuin itseni. Hikoilen häpeänaallokossa, enkä kykene ajattelemaan mitään muuta kuin sitä kuinka älytön olen ollut, ja kuinka olen puhunut sellaisiakin asioita mitä en oikeastaan olisi halunnut puhua. Eikä sillä, että muut kertovat etteivät edes ole huomanneet minun olleen humalassa, ole mitään merkitystä sillä se oma kokemus tuntuu niin todelliselta. Se on totta.

Ja nyt, kymmenen vuoden jälkeen, alan vihdoin tajuta kehoni viestin;  älä hyvä ihminen käytä alkoholia, se ei sovi sinulle.

Nykyään joudun melkein paniikkiin kun alan tuntea humaltuvani. En pidä siitä tunteesta. En halua menettää kontrollia. En halua tuntea, kuinka kielenkannat löystyvät. En halua sitä. En enää kaipaa sitä humaltumisen tunnetta. Ajattelin edelleen juoda lasillisen viinä silloin, tai hyvän oluen tällöin, mutta humalassa tai krapulassa en halua, tai aio, enää koskaan olla.

Millaisia konkreettisia toimia sinä olet tehnyt tai ajattelit tehdä, jotta voit paremmin?
Olen kiinnostunut kokeilemaan kaikkea, mikä syventää onnellisuutta, lisää kiitollisuutta ja hyvää oloa.