Olipahan viikko. Olimme lähes koko viime viikon Alban kanssa kahdestaan kotona. Ja kun sanon kotona, tarkoitan sisällä. Lapsi oli enemmän ja vähemmän toipilas lauantaista lauantaihin. Torstain kohdalla alkoi jo tuntua siltä, että seinät ihan tosissaan kaatuvat päälle. Emme olleet kumpikaan päässeet ulos kymmenen minuutin kauppareissua pidemmäksi ajaksi. Olimme pelanneet Arvaa kukaa ja muumi- muistipeliä keskimäärin kahdeksan tuntia joka päivä, pesseet ennätysmäärän pyykkiä, maalanneet yhdessä vaatehuoneen likaisen harmaasta valkoiseksi, vieneet loppuun yhden keskeneräisen hyllyprojektin, tiskanneet jo kertaalleen tiskattuja astioita ja katselleet youtubesta piano- ja kissavideoita niitäkin varmaan tunnin joka päivä. Kuudestakymmenestäkuudesta neliöstä tässä asunnossa jokainen oli koluttu moneen kertaan, ja kaikki mahdollinen tekeminen oli tehty ainakin viisi kertaa alusta loppuun. Oli pakko päästä muualle.

Mummolaan, tietysti.

Junassa heti Tikkurilan jälkeen lumi muuttui puhtaamman valkoiseksi ja sen määrä kasvoi eksponentiaalisesti. Keravan kohdalla näytti jo ihan toiselta kuin kotona Helsingissä. Mutta perillä mummolassa- siellä vasta toiselta näyttikin. En muista olenko nähnyt niin paljon lunta sitten n.kymmenen vuoden takaisen Levin loman. En usko. Sitä oli paksuja nietoksia jokaisen puun oksalla, räystäällä, uima-altaan laidoilla, lyhtyjen päällä. Sitä oli valtavasti, ja se oli ihan järjenvastaisen valkoista ja puhdasta. En tiedä tapahtuiko se siinä ja silloin, vai oliko tapahtunut jo kuin varkain aiemmin tänä poikkeuksellisen kauniina talvena, mutta aloin ihan todella pitää talvesta. Pakkasesta, askelten alla narisevasta lumesta, kaikesta siitä. Ja tietysti ihan erityisesti siitä kuinka onnellinen lapsi on tästä talvesta ollut. Kesää lukuunottamatta lapsen kanssa ulkoilu on usein sellaista tönöttämistä, ja kotiin lähdön odottamista (vai olenko se vain minä, mutta en todellakaan erityisesti rakasta leikkipuistojen laidalla seisoskelusta..), mutta tänä talvena ulkoilu on todella ihanaa- sellaista oikeaa yhdessä puuahstelua. Usein se on ollut lapsi, jonka varpaita on alkanut palella ennen minua, ja joka on toivonut sisälle siirtymistä – eikä päinvastoin.

Ja nyt tuntuu, että tuon ulkoilun ansioista, myös se pitkään piinannut jatkuva väsymys on väistynyt. Sen tilalle on tullut sellaista rehellistä väsymystä päivän puuhista, mutta sekin iskee yleensä vasta iltaisin siihen aikaan kun olisi muutenkin tarkoitus mennä nukkumaan, eli noin kello kahdeksan illalla.

 

 

 

Huolimatta siitä, että tuo viime viikko oli kuitenkin paikoin vähän raskas, niin nyt tuntuu että on taas ihan täynnä uutta energiaa ja tarmoa. Oli ihanaa saada viettää kahdeksan kokonaista päivää aamusta iltaan tuon pienen kanssa, vaikka hermoja välillä koeteltiinkin puolin ja toisin. Mutta nyt aika ihanalta myös tämä oma rauha ja mahdollisuus keskittyä ihan täysillä omiin töihin ja ajatuksiin. En tiedä muista pienten lasten vanhemmista, mutta mulle töiden tekeminen silloin kun Alba on paikalla on ihan sula mahdottomuus. Vaikka kai tässäkin on kyse vain siitä, että mihin lapsi on tottunut/totutettu, ja meillä on ilmeisesti totutettu siihen, että kun ollaan yhdessä niin ihan todella ollaan yhdessä eikä edes ajatella tekevämme mitään muuta…. Ja koska olen ihmisenä vähän sellainen, etten osaa suunnitella asioita pidemmälle kuin päivän kerrallaan, ja olen suorastaan surkea ennakoimaan tehtäviä asioita, niin aika usein niillä viikoilla kun Alba on kotona päivittyy blogikin vain todella harvakseltaan, sillä sen tekemiselle on hankalaa (ainakin mulle..) löytää silloin sen vaatimaa aikaa ja rauhaa. Nyt tosin ajattelin alkaa paremmaksi tuossa tekemisten ennakoinnissa, ja tehdä jatkossa juttuja varastoon aina niillä viikoilla, kun saan olla ihan vain itsekseni. Ja toinen asia minkä aion ehdottomasti pitää mukana myös näillä viikoilla, kun lapsi on isällään, on ulkoilu. Vähintään tunti reipasta ulkoilmaa jokaisena päivänä on vähintä, mitä voin itselleni antaa.

 

 

Nyt ajattelinkin sulkea koneen toistaiseksi ja vetää ulkoilukamat niskaan ja harppoa meren rantaan kävelylle. Yksi syy muuten siihen, miksi tämä talvi on tuntunut niin mukavalta on varmasti se, että minulla on vihdoinkin kunnon varusteet tällaisille pakkasille ja hangessa pyörimisille. On vettä hylkivät kengät, merinovillainen aluskerrasto, kevyet ja hengittävät ulkoiluhousut, kevyt untuvatakki ja sen päälle puettava lämpötilaan reagoiva kuoritakki, paksu pipo ja kunnon nahkahanskat. Ulkoilusta nauttii ihan toisella tavalla, kun mistään ei palele, kiristä tai purista. Voi keskittyä olennaiseen varpaiden ja sormien kipristelyn sijaan.

Ihanaa uutta viikkoa myös sinne ruutujen toiselle puolen.

 

Olen täällä ehtinyt jo muutamaankin otteeseen tälle vuodelle mainita sen, että tästä vuodesta tulee toiminnan vuosi: se vuosi, jolloin tartun rohkeammin asioihin. Pohtimisen, jatkuvan puntaroinnin ja huolellisen harkinnan sijaan tartun useammin tuumasta toimeen, enkä jää odottelemaan että se mystinen joku tekee jotain, tai että sattuman kaupat tuovat eteeni juuri sen tietyn jonkun, mitä tahdon. Viime vuonna ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, ja se oli ihan ok- enemmän, kuin ok. En olisikaan jaksanut yhtään enempää. Tarvitsin viime vuoden kaiken levon ja liikumattomuuden, jotta jaksaisin ja osaisin olla taas minä. Nyt tiedän jo etten kuitenkaan kestäisi toista samanlaista pysähtymisen vuotta. En malta enää olla paikoillani. Mutta sen lisäksi, että energiaa ja uskallusta tuntuu juuri nyt olevan roppakaupalla aiempaa enemmän, niin myös aika tuntuu yhtäkkiä huomattavan paljon konkreettisemmalta, huimaa vauhtia ehtyvältä luonnonvaralta. Täytän ensiviikolla 31. En kuitenkaan vielä ole selvästi ihan tajunnut asiaa, sillä sanoin muutama viikko sitten poikaystävälle, että tänä vuonna olisi ehkä kiva järjestää ensimmäiset kunnon juhlat synttäreiden kunniaksi, täytänhän kuitenkin 30. Paitsi, että en täytä.
Siinä hetkessä katosi yhtäkkiä kokonainen vuosi jonnekin. Tuli hätä. Nyt ensimmäistä kertaa koskaan ihan vähän ahdistaa vanheta. Tai ei ehkä niinkään se vanheneminen itsessään, mutta se että aika ihan todella kuluu. Alan olla jo enemmän keski- ikäinen kuin teini, mikä on monella tavalla pelkästään positiivinen asia, mutta silti ahdistaa. Tuntuu, että on vielä järjettömästi asioita, joita haluaisi tehdä. Asioita, mitä haluaisi saavuttaa ennen seuraavia pyöreitä vuosia, ja pelkään että mikäli ne tulevat samalla vauhdilla kuin edelliset kymmenet, niin tätä menoa ehdin saavuttaa niistä noin puolet jos sitäkään.

Onnekseni tekeminen ei kuitenkaan tällä hetkellä ahdista yhtään, päinvastoin.  Tuntuu ihanalta, että viime vuoden väsymyksen jälkeen on taas energiaa tehdä ja toimia. Tätä kaikkea osaa arvostaa ihan uudella tavalla.

 

 

Viime vuoden pysähtyminen salli kuitenkin sen, että pääsi lähemmäs itseään. Oivalsi sellaisia asioita uudestaan, minkä oivaltaminen oli vuosien häseltämisen aikana unohtunut jonnekin. Tärkein oivallus on liittynyt siihen, että olen se ihminen, joka nauttii aivan järjettömästi niistä kaikkein tavallisimmista asioista: yhteisestä ajasta lähimpien kanssa, hyvästä ruoasta (mielellään kotona tehtyä ja kotona syötynä), ulkoilusta ja luonnosta. En kaipaa oikeastaan mitään kovin erityistä (vaikka tietysti jo se, että on tällainen perhe, ystävät, koti ja sitä hyvää ruokaa, on erityistä, mutta tiedätte varmasti mitä tarkoitan), vaikka jossain vaiheessa hairahduin kuvittelemaan, että tarvitsen. En tiedä johtuuko tuosta oivalluksesta vai mistä, mutta koko elämä on tuntunut viime kuukausina niin paljon paremmalta, kevyemmältä ja omalta. Sellainen täysin turhanpäiväinen muihin ihmisiin ja heidän elämiinsä vertailu on jäänyt, ja se on vapauttanut ihan valtavasti energiaa ja tilaa. Ennenkaikkea ehkä juuri sitä tilaa, että on saanut taas yhteyden itseensä ja siihen, mitä minä oikeasti elämältäni haluan. Mitkä ovat minun toiveitani, ja mikä taas sellaista ulkoa tulevaa tätä minun kuuluisi haluta – ajattelua.

Jossain siellä avioeroa edeltävän ja sitä seuranneiden sekoiluvuosieni siimeksessä hukkasin myös täydellisesti uskon itseeni, ja omiin kykyihini. Aloin oikeastaan ajatella, että kun kerran epäonnistuin surkeasti jossain niin merkittävässä asiassa kuin avioliitossa, niin kuinka voisin onnistua koskaan missään muussakaan asiassa. Kuvittelin, että minut nyt vain on tarkoitettu epäonnistumaan kaikessa mihin ryhdyn, että minulta puuttuu joku sellainen olennaisen asia, jonka tarvitsisi menestyäkseen ja pärjätäkseen. En oikeastaan osannut edes olla epävarma kyvyistäni, sillä en edes tiedostanut niitä. Tuntui, että muutaman vuoden aikana kaikki se, mitä olin itsestäni ajatellut, ja minkä varaan omaa elämääni kaikki aiemmat vuodet rakentanut, katosi tuosta noin vain.  Eikä sen kaiken hukkuneen takaisin onkiminen ole todellakaan käynyt tuosta noin vain. Eikä sitä kaikkea hukkunutta ole todellakaan saanut edes ongittua takaisin, mutta monta asiaa kuitenkin. Usko omaan itseen, ja omiin vahvuuksiin ja taitoihin alkaa taas palautua. Uskon siihen, että minulla on ihan samanlaiset mahdollisuudet ja todennäköisyydet menestyä kuin kenellä tahansa muullakkin: ei sen paremmat, eikä sen huonommat. Suurin este on tietysti vain tämä oma rajoittunut ja pelokas pää, joka edelleen aika usein uskaltaa kuiskailla että älä edes yritä, sen tekee joku toinen niin paljon sinua paremmin. Mutta en enää usko sitä. En ainakaan joka kerta. Yritän olla välittämättä, ja kertoa itselleni itsestäni toisenlaista tarinaa. Korvata nuo aiemmat vääristyneet ja matkaa hidastavat tarinat uusilla. Ja jo nyt, ihan matkan alkutaipaleella, tuntuu siltä että se ihan
oikeasti toimii.

 

Tästä kaikesta esimerkkinä se, että hain tänään sellaiseen työhön, johon pätevyteeni paperilla ei varmasti ole riittävä, mutta ajattelen, että mikäli vain pääsisin haastatteluun asti, niin en epäile ollenkaan ettenkö pystyisi osoittamaan olevani tehtävään vähintääkin riittävä.

Miten siellä? Uskotko itseesi? Ja uskallatko mennä kohti itsesi näköistä elämää, ja tehdä valintoja, jotka tuntuvat omilta, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan niitä, mitä muut sinulta odottavat?

Heippa ja terkut Tukholmasta.

Istun parhaillaan täyteen ahdetussa koneessa, ja kuulin juuri että tulemme istumaan täällä koneessa vielä ainakin tunnin ennen lähtökuvan saamista. Tämä tietysti sen päälle, että olen odottanut kentällä jo ennen tätä reilut kuusi tuntia. Täällä Tukholmassa riehuu siis ihan kunnon lumimyrsky ja ainoastaan yksi kiitorata on käytössä normaalin kolmen sijaan, mikä tietysti tarkoittaa sitä että koneita pääsee laskeutumaan ja nousemaan huomattavasti tavallista harvemmin. Tähän kun lisää vielä sen, että jokainen nouseva kone täytyy käsitellä, ja kiitorata suljetaan tasaisin väliajoin 10-15minuutiksi sen lumesta harjaamista varten. Voi siis olla, että pääsemme lähtemään tästä vasta vaikkapa kolmen tunnin kuluttua. Mutta toisaalta, onpahan ainakin aikaa lukea, kirjoittaa ja ajatella.

Harmittaa tietysti vähän se, että pihinä olen syönyt tänään vain aamiaisen hotelilla. Halusin skipata ylihintaisen ja usein myös aika keskinkertaisen lentokenttäsafkan ja syödä hyvin sitten kotona. Noh, ei olisi ehkä kannattanut. Nälkäkiukku tulee olemaan todennäköisesti infernaalinen siinä vaiheessa jos/kun kotiin joskus pääsen.

 


 

Olin täällä Tukholmassa tosiaan muutaman päivän työreissulla, johon saimme yhdistettyä myös yhteisen miniloman, mutta Rami lensi tänään kotiin muutamaa tuntia aiemmalla lennolla ja vältti tämän lumimyrsky-säädön. Mutta tavallaan ihan kiva, nyt voin luottaa siihen että kotona on jo ruoka valmiina siinä vaiheessa, kun saavun kotiin. Veikkaan, että ruoka on itseasiassa katettu oven eteen, etten vahingossakaan ehdi purkamaan nälästä johtuvaa, täysin typerää, kiukkua kehenkään viattomaan ulkopuoliseen.

Tukholma oli ihana, niinkuin aina, eikä tämä kotiinlähdön viivästyminenkään haittaa oikeastaan yhtään. Olo on inspiroitunut ja kummalla tavalla energinen. Tukholmassa pidän eniten siitä, ettei varsinaisesti tarvitse tehdä mitään: voi haahuilla päämäärättömästi kaduilla, piipahtaa kahville tai syömään tai aivan yhtä hyvin voi pysytellä hotellihuoneessa koko illan ja syödä sängyllä kulman takaa haettuja ranskalaisia. Kaupungin on kuitenkin nähnyt jo niin monta kertaa ennenkin, ja tietää että takaisinkin pääsee varsin mutkattomasti niin halutessaan. Ja ehkä siksikin täällä on niin helppo päästä siihen maksimaalisen rentouden tilaan: ei tarvitse yhtään mitään. Tosin aika usein tällaisille yhteisille, vain kahdenkeskisille, hetkille muualla kuin kotona pakkautuu hirveä määrä odotuksia, jotka usein purkautuvat ulos mitenkäs muutenkaan, kuin riidan muodossa. Mutta onneksi olen ihmisenä sellainen, että suorastaan tarvitsen riitelyä aina tasaisin väliajoin. Enkä nyt siis tarkoita sellaista pää punaisena, kurkku suorana huutamista, vaan sellaista rakentavaa riitelyä, jossa henkilöiden sijaan riitelevät ajatukset/näkemykset/mielipiteet, ja joista riitelyn molemmat osapuolet lopulta myös saavat jotain.

 

Huomasi kyllä, että molemmat tarvitsimme tällaista pientä irtiottoa omasta arjesta- tänään aamiaispöydässä ideat taas sinkoilivat puolin ja toisin, ja tuntui että päähän sikisi uusia ajatuksia nopeammin kuin ne ehtiä puhua ulos. Poikaystävälle se on ehkä ihan tyypillistä, meikäläiselle ei niinkään. Tämä 7h pysähdyskin tuli ehkä ihan tarpeeseen, sillä nyt oli aikaa ja mahdollisuus tarttua härkää sarvista saman tien niiden ideoiden suhteen. En muista sanoinko jo aiemmin, mutta haluan tästä tulevan tekemisen, mielekkään tekemisen, vuosi. Ja jo nyt tuntuu siltä, että sellainen tästä vuodesta kyllä onkin tulossa.

Nyt tungen puhelimen takaisin edessä olevan istuimen verkkotaskuun, suljen silmät ja toivon, että avaan ne, leppoisten unien jälkeen, vasta Helsingissä.

Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Daniel Wellingtonin kanssa

 

 

Mikä on laatuaikaa? Jollekin se on tekemistä, kokemuksia, uuden näkemistä. Mullekin aiemmin se on ollut sitä. Olen harvemmin osannut ajatella, että kotona sohvalla pötköttely tai ihan vain pelkkä olisi laatuaikaa. Se on ollut ihan vain aikaa. Tällä hetkellä se on parasta mitä tiedän. Ison osan viikosta vietetään Alban kanssa kaksin. Iltapäivät töiden ja päiväkodin jälkeen ovat lyhyitä, joten harvemmin edes suunnittelen tai sovin iltapäiville mitään sen kummempaa. Joku saattaa käydä kylässä, tai me naapureiden kanssa puistossa, mutta suurin osa päivistä olemme ihan kahden. Ja rakastan noita iltahetkiä ihan järjettömän paljon. Sitä, kun laitamme yhdessä ruokaa, syömme sen yhdessä. Lumme kirjoja sohvan nurkassa. Tai kun Alba on keskittynyt leikkeihinsä ja saan siivota kaikessa rauhassa. Tajusin, että elämäni on tällä hetkellä sellaisessa pisteessä, että kaikki vapaa-aikani tuntuu laadukkaalta. Niin ei todellakaan aina ole ollut. Eron jälkeen, ja ensimmäiset kuukauden lapsen kanssa yksin tuntuivat usein melko raskailta, sillä kuvittelin että niiden kuuluisi tuntua siltä. Jossain vaiheessa onneksi oivalsin, että niin ei todellakaan ole. Saan aivan järjettömän paljon voimaa lapsesta, ja koen että pikkulapsi-arki ei todellakaan ole elämässäni se asia, joka väsyttäisi, vaan juuri päinvastoin. Sanon aina, että päivän paras yksittäinen hetki on se, kun haen Albaa päiväkodista ja tuo pieni juoksee pihan poikki halaamaan.

Olen luonut meidän arkeen paljon sitä helpottavia ja keventäviä rutiineja, ja asioita tehdään yleensä joka päivä suunnilleen samalla aikataululla. Joku voisi kokea sen ahdistavana, mutta minulle ja meille se sopii. Kaikki tuntuu niin paljon kevyemmältä, kun tietää mitä tapahtuu ja milloin. Arki asettuu ihanasti uomiinsa, eikä se tunnu sellaiselta tasapaksulta mömmöltä, jonka läpi täytyy vain yrittää jaksaa kahlata, sillä rehellisyyden nimissä: siltä se on joskus aikoinaan tuntunut.

Joka toinen viikko elän kuitenkin suuren osan viikosta ilman lasta. Se aika ja arki näyttää ja tuntuu usein aika toisenlaiselta. Meni todella pitkään ennen kuin opin nauttimaan tuostakin ajasta. Aina toisinaan se on vieläkin vähän haastavaa, ainakin ne ensimmäiset päivät lapsen lähdön jälkeen, mutta nyt kuitenkin jo huomattavan paljon nautinnollisempaa ja helpompaa kuin aiemmin. Nyt osaan ja olla tyytyväinen siihen, että aamulla saa nukkua aavistuksen kuutta pidempään (vaikka kaipaankin lasta ihan erityisesti juuri aamuisin), eikä sängystä tarvitse nousta heti heräämisen jälkeen. Nautin siitä, että aamiaisen saa syödä kaikessa rauhassa, ja kahvinkin ehtii juomaan vielä kun se on lämmin. Olen oppinut arvostamaan sitä, ettei aamuisin ole niillä viikoilla koskaan kiire, kuten aika usein lapsen kanssa on. Ihan jo siksikin, että päiväkotiin vieminen lohkaisee aamustani 1,5 tuntia. Nautin siitä, että voin hyvällä omalla tunnolla tehdä töitä iltaisin, tai lähteä kahden minuutin varoitusajalla syömään myös kello seitsemän jälkeen. Meni kuukausia, että opin olemaan syyllistymättä siitä, että nautin myös siitä ajasta ilman lasta. Tuntui jotenkin väärältä olla tyytyväinen elämäänsä myös niinä hetkinä. Onneksi kuitenkin tajusin, että elämäni on nyt tätä, eikä ole kenenkään etu, että elän täysillä vain joka toinen viikko, joka toinen viikko murehdin, ikävöin ja syyllistän itseäni. Ei sellainen palvele ketään: kaikkein vähiten minua itseäni. Oivalsin myös sen, että olen yhtä lailla äiti, ja lapsen elämässä niinäkin päivinä kun emme ole fyysisesti yhdessä. Sen oivalluksen jälkeen myös siitä perhearjesta on tullut huomattavasti nautinnollisempaa, sillä olen levänneempi, tyytyväisempi ja onnellisempi.

 

 

Äiti-tytär- ja oman ajan lisäksi myös parisuhde kaipaa aikaa. Ihan erityisesti nyt kun yhteistä aikaa on ollut vähän, on sillä kuinka tuon ajan käyttää ihan valtavan suuri merkitys. Viime aikoina onkin tuntunut huomattavasti tärkeämmältä olla tekemättä yhtään mitään silloin, kun on niin että ollaan molemmat vapaalla samaan aikaan. Harvemmin ollaan suunnitellaan yhteisille vapaille mitään, oltu vain. Pari edellistä viikkoa ovat kuitenkin olleet ihan poikkeuksellinen sosiaalisia, ja tajusin kuinka tärkeää parisuhteen hyvinvoinnin kannalta on myös sellainen aika, joka jaetaan yhdessä muiden kanssa. On ihanaa ja virkistävää nähdä toinen muiden seurassa: näkee sellaisia piirteitä ja puolia, jotka eivät välttämättä aina siinä kahden kesken vietetyssä ajassa tule esiin. Se kaikki tuo lisää myös siihen meidän kahden keskinäiseen suhteeseen, ja siihen kuinka hyvin me voimme. En siis todellakaan ole suhteessa se tyyppi, joka kaipaa jatkuvasti tekemistä, hienoja treffejä tai uusia kokemuksia. Voimaannun niin tavallisista asioista, enkä osaa edes kaivata mitään erityistä silloin, kun toinen on siinä vieressä. Se riittää. Enemmänkin kuin riittää.

Noiden edellä mainittujen ”aikojen” lisäksi on sitten vielä se kaikkien laatuaikojen ultimaattinen laatuaika.  Ja se on niitä hetkiä, kun olemme yhdessä kaikki kolme. Sitä tapahtuu noin kerran viikossa muutamien tuntien ajan, joinain viikkoina meillä saattaa olla kokonainen päivä. Niitä yhdessä vietettyjä tunteja ei voita mikään. Alba on niin hyvillään aina kun huomaa, ettei Rami ole töissä tai edes lähdössä töihin. Ja nuo hetket ovat aika usein myös niitä, jolloin saan itse vain olla. Alba ei kaipaa minua mihinkään. Toivoo mielellään, että poistun huoneesta, jotta hän saa nauttia Ramin läsnäolosta ihan yksinään. Viime viikolla yhteistä aikaa oli poikkeuksellisen vähän, joten sitä täytyi vain taikoa jostain, sillä ymmärrän sen tärkeyden. Yhden iltapäivän olimme Alban kanssa auttamassa Ramia ravintolalla, ja tuo iltapäivä oli yksi viikon kauneimmista. Oli ihanaa nähdä nuo kaksi yhdessä touhottamassa likaisia astioita salin puolelta keittiöön. Olin niin onnellinen kun näin kuinka keskittyneesti Alba jaksoi kuunnella ja totella Ramin ohjeita. Sydän oli ääriään myöten täynnä kun katsoin noita kahta kassan takana rahastamassa asiakkaita, ja kuulin Alban, hetken Ramia kuunneltuaan, kysyvän asiakkailta pienellä lapsen äänellä ”tarvitko sä kuittia” ja kertovan, että ”kahvi kuuluu lounaaseen”. 

Kurkkuun nousee pala, kun mietin kuinka paljon on saanut.

 

 

Millaista aikaa sinä pidät laatuaikana? Tai millaiset hetket päivässäsi ovat niitä kaikkein kauneimpia?

Ajasta vähän ontuvana aasinsiltana itse asiaan: Daniel Wellingtonilla on nyt 10% tarjous kaikkiin lahjapaketteihin (voit itse kasata mieleisesi), jonka lisäksi saat koodilla SANNI 15% lisäalennuksen. Jos siis vielä mietit ajatonta, käyttöä kestävää ja pitkään ilahduttavaa lahjaa jollekin läheisellesi, niin tässäpä yksi oiva vinkki, olkaa hyvä!