Ainakin omassa ystäväpiirissä parisuhteista puhutaan paljon. Joko siitä olemassa olevasta tai siitä, ettei sitä ole. Se on sellainen kestoaihe, joka ei koskaan tunnu vanhenevan, sillä se on tilanteita jotka elävät koko ajan siinä missä koko muukin elämä. Kaikissa suhteissa on erilaisia vaiheita: suvantoja ja sitten niitä toisia, ja niidenkin väliin mahtuu vielä vaikka mitä. Meistä jokaisella on varmasti suhteessa erilaisia toiveita ja odotuksia ja asetamme sille tiettyjä kriteerejä ja reunaehtoja, joiden sisällä voimme hyvin. On olemassa asioita, joiden suhteen ei halua tehdä kompromisseja, ja sitten on asioita joiden suhteen on ihan hyväkin vähän piirtää uusia rajoja.

En tiedä mistä tämä kumpuaa, mutta olen aivan järjettömän utelias sen suhteen, että millaisia asioita muut ihmiset pitävät tärkeinä omassa parisuhteessaan, tai mitä he kaikkein hartaimmin parisuhteeltaan toivovat. Itselleni ehdottomasti tärkein asia suhteessa on tunne siitä, että on turvassa, kotonaan. Se tunne antaa mahdollisuuden olla täysin oma itsensä, ihan juuri sellaisena kun on. Se tunteen suojissa on helppoa kasvaa, kehittyä, kipuilla ja muuttuakin. Siinä tunteessa on helppo uskaltaa olla heikko, keskeneräinen ja väsynyt. Kun tuntee olevansa turvassa ei tarvitse käyttää yhtään ylimääräistä energiaa parisuhteen tilan pohtimiseen: sillä silloin tietää tasan tarkkaa missää mennään, vaikkei tietäisikään mihin mennään. Sellaisessa turvasta on niin paljon helpompi antaa itsestään se kaikki mitä annettavana on. Parisuhde, jossa tuntee olevansa kotonaan on aivan järjettömän suuri voimavara. 

Se turvallisuuden tunne pitää sisällään tietysti ehkä sen parisuhteen tärkeimmän rakennuspalikan luottamuksen, jonka päälle hyvä suhde rakentuu. Se kätkee sisäänsä myös ajatuksen siitä, että tämä kaikki kestää ja kantaa vaikka liitoksia jostain vähän horjutettaisiinkin. Tiedän melkein liian hyvin, miltä tuntuu kun olo on turvaton, kun et oikein enää edes tiedä mikä osa suhteesta on totta, ja mikä valhetta. On sellainen epämääräisen ahdistava olo, etkä oikein osaa selittää mistä se tulee. Kaikki on tavallaan hyvin: on kivaa, hauskaa ja helppo olla, mutta samaan aikaan on jatkuvasti sellainen kalvava tunne siitä, että jotain todella olennaista puuttuu. Tiedän miltä tuntuu, kun käyttää n.90% aivokapasitetiistaan ja kaikesta energiastaan sen miettimiseen, että mitähän meille huomenna tapahtuu? Mitä tapahtuu silloin, kun en ole itse paikalla? Tiedän miltä tuntuu, kun parisuhde täyttää oikeastaan koko elämän, eikä ollenkaan sellaisella terveellä tavalla. Tiedän miltä tuntuu, kun yrittää vaan kaikkensa kelvatakseen ja ollakseen tarpeeksi, ilman että koskaan kokee siinä onnistuvansa. Se on kamalaa, hirvittävää ja sellaista mitä yhdenkään ei tarvitsi kenenkään toisen vuoksi tehdä. Osaltaan sellainen kertoo tietysti myös siitä, ettei ole riittänyt itselleen, vaan on kaivannut vahvistusta itselleen ja riittävyydelleen ulkoa. Mutta; kokemuksen siitä, että on hyvä ja riittävä toiselle ihan juuri sellaisena kuin on, voi saada vaikka itse ei ihan vielä osaisikaan tuntea itsestään niin. Sellaistakin on tapahtunut. 

Ehkä kaikki olennainen mitä itse haluan parisuhteeltani kiteytyy tähän lauseeseen: 

sinun kanssasi minun ei tarvitse olla mitään ja saan olla kaikkea

En ole ihan varma mihin olin menossa tämän jutun kanssa, mutta ehkä kaiken taustalla oli kuitenkin vain uteliaisuus siitä, että millaisia asioita sinä pidät parisuhteessa tärkeänä? Millaisissa asioissa olet valmis joustamaan, ja mitkä ovat niiden joiden suhteen rajat ovat ehdottomat?


Kuvat: Annika Ollila


 

Kaupallinen yhteistyö Visit Åland kanssa

 

Rakastin lapsena Astrid Lindgrenin satuja. Tai no, mitä sitä nyt kiertelemään: rakastan niitä yhä. Kaikkein mieluiten luen Alballe Lindgrenin kirjoittamia satuja, ja olen niin onnellinen että tuo pieni pitää Melukylän lapsista ihan yhtä paljon kuin minäkin. Oma suosikkini kaikista noista ihanista satukylistä ja -tarinoista on kuienkin ehdottomasti Saariston lapset ja tuo saari, Saltkråkan, jonne nuo tapahtumat sijoittuivat. Lindgren on kirjoittanut Saariston Lapset nimenomaan liikkuvaa kuvaa varten, ja tuo ihanaan saaristolaiselämään keskittyvä tarina onkin elokuvana ja tv-sarjana ollut yksi lapsuuden rakkaimmista mustoistani. Lindgren on Saariston Lapsilla halunnut näyttää kuinka ihanaa saaristolaiselämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on. Ja tuosta ehkä seitsenvuotiaana näkemästäni elokuvasta saakka olen ajatellut, että se on todellakin juuri sitä. Vähän parempaa ja idyllisempää, kuin mikään muu elämä.

Haaveilin jo tuolloin lapsena siitä, että meilläkin olisi kesäpaikka saaristossa, jossa saisimme viilettää vapaina kaikki aurinkoisimmat kuukaudet. Voisimme uida suolaisessa merivedessä, joka ympäröisi elämäämme joka puolelta, leikkiä piilosta auringon haalistamissa ranta-aitoissa, ja kulkea veneillä paikasta toiseen, syödä ulkona juuri kalastettua, tuoretta kalaa ja elää siellä pienessä omassa idyllissämme kaikelta ikävältä piilossa.

En oikein osaa sanoa miksi, mutta olen aina ajatellut että Ahvenanmaalla on juuri sellaista kuin Saariston Lapsissa. Kolmekymmentä vuotta täytyi kului ennen kuin matkustin paikan päälle toteamaan, että olin ollut kaikki nämä vuodet ihan oikeassa.

Ahvenenmaa oli juuri tuota Saaristolais- idylliä parhaimmillaan. Tosin oli se kyllä paljon sellaistakin, mitä en ollut ennalta osannut odottaa. Tuntui, että tuossa pienessä kaupungissa yhdistyi ainakin Porvoon ja Vaasan ne kaikkein kauneimmat puolet ja siihen kun vielä lisää päälle sellaisen reilun hivenen ruotsalaisuutta ja kaikkea ympäröivän järjettömän kauniin meren, niin voiko mennä ihan kamalasti pieleen? Jos multa kysytään, niin ei todellakaan.

Matkustettiin sinne viikko sitten Ramin kanssa Visit Ålandin kutsumana muutamaksi päiväksi arkea ja vastuita pakoon. Tuo matka tuli enemmän kuin tarpeeseen, sillä viimeisen kuukauden aikana yhteinen aika on ollut ihan naurettavan vähissä, ja se alkoi vähän jo näkyä. Yhteisen ajan puutteen lisäksi olimme molemmat kärsineet ihan vaan ajan puutteesta, sillä työt ovat viimeisen kuukauden aikana lohkaisseet elämästä enemmän aikaa, kuin olisi suotavaa. Sanomattakin siis selvää, että nuo yhdessä Ahvenanmaalla vietetyt kaksi vuorokautta  tekivät niin hyvää etten ihan saa sitä edes puettua sanoiksi. Ajattelin kuitenkin yrittää.

 

 

 

Ehkä ensimmäinen positiivinen yllätys matkalla oli se, kuinka nopeasti (ja edullisesti!) Helsingistä pääsee perille. Hyppäsimme aamutuimaan Turusta Viking Linen kyytiin, söimme laivalla kiireettömän, ja ihan järjettömän monipuolisen, buffet- aamiaisen, jonka jälkeen otimme niin paljon kaivatut kolmen tunnin päiväunet hytissämme (hytin sai lunastettua halutessaan ihan muutamalla kympillä, ja se oli ainakin meille vähän väsyneille loistava tapa matkustaa). Harvinaisen makeilta unilta herättyämme oltiinkiin jo siinä vaiheessa matkantekoa, että alettiin lipua Maarianhaminan satamaan. Voiko sitä juuri helpommin ja mukavammin matkustaa? En ole ihan varma. Paluumatkalla käytimme n.1/3 matkan kestosta syömiseen, toisen samanmoisen nukkumiseen (otimme myös paluumatkalla sen hytin) ja kolmannen kolmanneksen vanhoihin kunnon pelikoneisiin. En ole ihan varma olenko koskaan aiemmin kokeillut mitään muuta kuin pajatsoa, ja sitäkin ehkä n.2o vuotta sitten, joten menin ihan hurmioon kaikista niistä erilaisista kojeista. Voitinkin n.nelikertaisen summsn suhteessa siihen, mitä sijoitin. Tosin Rami meni ja tuhlasi ne kaikki sellaiseen laitteeseen, jossa piti pihdeillä saada napattua kiinni erilaisista tavaroista kuulokkeista kovalevyihin. Viimeisen yrityksen jälkeen sain sanoa ne kuuluisat sanat: mitäs minä sanoin. Kun pihdit eivät ihan osuneetkaan sinne minne piti.

Ensimmäisenä päivänä teimme veneretken Ahvenanmaan saaristoon. Shipland tekee noita valmiita retkimatkoja ympäri vuoden kaupunkia ympäröiville saarille. Me otimme suunnaksi Rödhamnin kotoisan sataman. Aurinko paistoi, mutta niinhän tuolla (ainakin mielikuvissani) lähes aina, ja päivä oli aivan tolkuttoman kaunis. Ja lämmin. Venematka kesti ehkä puolisen tuntia yhteen suuntaan, ja jos jotain huolia oli veneeseen hypätessä ollut, niin ne olivat kyllä yksi kerrallaan lentäneet merituulen mukana. Perillä odotti sellainen rauha ja tyyneys, etten ihan hetkeen ole nähnyt niin: niin minun mielessäni,  kuin ympäristössäkin. Päivin instastooriinkin tuolta silloin, etten ehkä vielä koskaan ole käynyt vaikuttavammassa paikassa, vaikka aika vaikuttavissa paikoissa olen käynytkin. Katsokaa nyt vaikka itsekin.

 

Tuo retki saaristossa päättyi ranta-aitan terassille katettuun lounaaseen, ja en tiedä johtuiko meri-ilmasta, seurasta, auringosta vai vähän niistä kaikista, mutta en ole varma olenko koskaan nauttinut syömisestä yhtä paljon kuin tuona perjantai-iltapäivänä, viikko sitten. Pöytään oli katettu paikallisen kalapuodin tuoreita mereneläviä sekä paikallisen pienpanimon oluita ja paikallista limonadia. (Paikallisuus olikin se toinen yllätys, minkä matkalla koin. Esimerkiksi Hotellin aamiaisella likipitäen kaikki tarjolla olevat tuotteet olivat paikallisia: juustoista leikkeleihin, leipiin, hilloihin ja kananmuniin. ) Kaikki maistui niin hyvältä, että itketti.

Enkä ollut ainoa. Ennen lounasta olimme kierrelleet ympäri saarta, hyppineet kallioilla ja hämmästelleet syksyisen luonnon kauneutta. Ehkä kymmenen minuuttia saarelle saapumisen jälkeen Rami sanoi, että ”jos me joskus mennään naimisiin, niin tehdään se täällä” ja olin asiasta ihan yhtä mieltä. Lounaan lomassa, varmaan niitä täydellisesti savustettuja rapuja syödessään, tuo sama mies kertoi meidän niin muuttavan Ahvenanmaalle. Olin siitäkin suunnilleen samaa mieltä.

 

 

Retkipäivän iltana menimme olutmaisteluun ja päivälliselle tuon paikallisen pienpanimon Stallhagenin tiluksille (on Suomen pienistä panimoista kolmanneksi suurin, että mistään ihan pikkuruisesta panimosta ei kuitenkaan ole kyse). Panimo toimii vanhassa venäläissotilaiden kasarmissa, jossa siis luonnollisesti on myös oma pubi. Panimoravintolassa taas valmistetaan reiluja ruoka-annoksia paikallisia, kauden raaka-aineita hyödyntäen. Tuon panimoravintolan erikoisuutena mainittakoon (järjettömän hyvän ruoan ja oluiden lisäksi siis) se, että se päivittää ruokalistojaan jatkuvasti, joskus jopa kaksikin kertaa päivässä. Olutmaistelun ja päivällisen lisäksi saimme myös ohjatun kierroksen uudella panimolla, ja se oli ehdottomasti yksi reissun mielenkiintoisimmista visiiteistä. Tuo parisuhteen toinen osapuoli oli kierroksen päätteeksi jo heittänyt muutaman uuden olut-idean ja varmistanut, että pääsisi tuonne halutessaan (tai siis tulevaa muuttoa silmällä pitäen tietysti) töihin. Suomenkieliselle tour-isännälle olisi kuulemma tilausta, joten sekin puoli olisi nyt hoidossa.

 

 

Matkan toinen päivä alkoi loistavan hotelli-aamiaisen jälkeen (vahva suositus Hotelli Park Alandialle, jossa yövyimme) kultasepän korupajassa Maarianhaminan merikorttelissa. Tuolla kultaseppä näytti oman taidon näytteensä, jonka jälkeen halukkaat saivat kokeilla saman korun valmistamista itse. Ei ehkä ollut ihan niin helppoa, kuin ammattilaisen kädet antoivat ymmärtää. Guldvivalla vierailun jälkeen aikaa oli vielä keskustan Vintage- ja käsityöliikkeissä kiertelyyn, tori-ostoksiin, loistavaan lounaaseen Bagarstuganissa sekä ihan liian pikaiseen vierailuun merenkulkumuseossa. Kaikki tuo tekee mieli ottaa vielä uudestaan, mutta paremmalla ajalla. Erityisesti jäi harmittamaan se, että aikaa jäi niin vähän kaikissa niissä keskustan ihanissa putiikeissa kiertelyyn. Ensi kerralla suuntaamme ainakin Viktor Crafts & Designiin ,jossa myytiin niin tuon paikan takana olevien Linda Karlssonin ja Ingrid Nygårdin oman merkin tuotteita, kierrätettyä muotia kuin muidenkin paikallisten käsityöläisten ja suunnittelijoiden tuotteita. Päällimäisenä mieleen tuolta jäivät ne kaikki järjettömän kauniit villapaidat. Jos olette kaupungissa, niin menkää ehdottomasti piipahtamaan tuolla. Pelkästään paikan sisustuksessa ja stailauksessa riittää ihasteltavaa pidemmäksi toviksi.

Kun kelaan tuota reilun vuorokauden mittaista lomaa, niin tajuan,että koko reissun ainoa miinus olikin siinä, että se loppui liian lyhyeen. Jäi sellainen olo, että niin paljon jäi vielä nähtävää ja tehtävää. Mutta toisaalta, kuten vene-oppaamme Villekin sanoi: ei voi palata, jos ei ensin lähde. Palata todellakin ajattelimme. Haluaisin ehdottomasti kokea Ahvenanmaan ja sen saaristolais-idyllin kuumana kesäpäivänä, mutta kuulemma kirkkaat talvipäivät merellä ne vasta maagisia ovatkin, joten ehkä täytyy ottaa suunnaksi Maarianhamina jo ennen kesää, vähintään yhdeksi viikonlopuksi.

Vaan mistäpä sitä tietää vaikka pian blogi päivittyisikin Punavuoren sijaan Maarianhaminasta. Olisipa ainakin reilusti aikaa sille kaikelle, mille sitä nyt tuntui olevan liian vähän.

 

 

Kiitos Visit Åland ja Ahvenanmaa, olit ehdottomasti enemmän kuin osiesi summa.
Teit hyvä niin mielelle, sielulle kuin parisuhteellekin, ja oli tietysti ihanaa huomata olleensa oikeassa.

Yhden neuvon jos saan antaan: kun menette, niin menkää vähintään kahdeksi päiväksi.

Visit Ålandin sivuilta löytyy myös valmiiksi paketoittuja reissuja kaikille teille, jotka haluatte päästä matkustaessa, ainakin toisinaan, mahdollisimman helpolla, mutta kuitenkin niin että kohteesta saa irti mahdollisimman paljon ilman, että sen eteen tarvitsee itse tehdä hirveästi taustatyötä.

 

 

Ai että, miten ihana parin vuorokauden mittanen irtiotto arjesta on nyt takana. Lähdettiin perjantaina aamulla ennen viittä kotoa Turkuun ja sieltä laivalla Ahvenanmaalle, ja takaisin kotona oltiin eilen illalla vähän ennen vuorokauden vaihtumista sunnuntaiksi.

Kerron lisää reissusta vähän myöhemmin, kun ehdin kasaamaan ajatuksia ja järjestelemään ne järkeviksi lauseiksi. Nyt päälimmäisenä mielessä vain kiitollisuus ja mukavan seesteinen olo. Viimeinen kuukausi on ollut meidän taloudessa aika kreisi. Stressiä on ollut ilmassa enemmän kuin ehkä kahdelle ihmiselle soisi, ja töitäkin on ollut molemmilla niin paljon, että ollaan nähty toisiamme n.15minuuttia/päivä. Sekin aika joko myöhään illalla niin, että toinen on jo puoliunessa, tai varhain aamulla jolloin toinen saa hädin tuskin silmiään auki. Yhteinen aika tuli siis ehdottomasti tarpeeseen. Vaikka yllättävän kivuttomasti tämä viimeisin kuukausikin on mennyt. Jollain tavalla toisinaan jopa nautin siitä, että saa ikävöidä toista ja toivoa, että yhteistä aikaa olisi enemmän. Ja toisaalta: olen myös ihminen, joka kaipaa paljon omaa aikaa ja omia juttuja joten tuntuu mukavalta, kun sitä omaa aikaa on ihan yllin kyllin, eikä sitä tarvitse mitenkään erikseen järjestää. Tuntuu kuitenkin aina äärettömän suurelta luksukselta se, kun toisen kanssa saa viettää enemmän aikaa kuin pikaisten kuulumisten ja pusujen verran.

Hassua miten ajan kulku hidastuu heti, kun poistuu vähänkään kauemmaksi kotoa. Tuntuu, että oltaisiin saatu olla kahdestaan paljon pidempikin aika kuin vain vajaa kaksi vuorokautta.

Yhteinen aika oli ihanaa, mutta niin oli kyllä Ahvenanmaakin. Monella tavalla juuri sellainen kun olin kuvitellutkin sen olevan, mutta vielä vähän idyllisempi ja aika tosi paljon kauniimpi. Sinne on ehdottomasti mentävä vielä pian uudestaan, pidemmäksi ajaksi kuin mitä meillä nyt oli käytössämme.

Nyt ajattelin keittää päivän ensimmäisen kupin kahvia (yritän vähentää kahvin juontiani kuppiin päivässä. Olkoon se yksi niistä pienen pienistä ympäristöteioista, johon melkein jokainen meistä pystyisi) ja suunnata sen jälkeen tuonne kauniseen syysaurinkoon kävelylle ennen kuin työt puskee taas päälle.

Mitä suunnitelmia sulla on tälle sunnuntaille?

 

 

Tyhjensin puhelintani tässä muutama päivä sitten, ja pystyin surutta poistamaan sieltä n.75% materiaalista, mutta joukossa oli kuitenkin myös läjäpäin sellaisia kuvia, jotka halusin ehdottomasti säästää, sillä tulin niistä hyvälle tuulelle, onnelliseksi tai muistutetuksi jostain sellaisesta, jonka saattaisin muuten unohtaa, vaikka tahtoisin muistaa. Kasasin myös tänne tällaisen pienen paketin noita kuvia, sekä tarinat niiden takaa.

1. Kun muutimme tähän nykyiseen kotiin (2 isoa huonetta ja keittiö) emme tuoneet mukanamme juuri muuta kuin tuon kuvassa näkyvän Futonin, ja nyt muutaman kuukauden asumisen jälkeen täällä alkaa hiljalleen näyttää ja tuntua jo ihan kodilta. On ollut ihanaa laittaa kotia ihan hiljalleen. Suurin osa tavaroista ja huonekaluista on ostettu käytettyinä, saatu ystäviltä tai otettu ikuisuuslainaan lähipiiristä.

2. Asumme toisessa kerroksessa ja kaikki asunnon neljä ikkunaa ovat kadulle. Alue on aika vilkas ja ikkunoiden alla kulkee aina ihmisiä. Alba rakastaa, siis ihan todella rakastaa, huudella kadulla kulkeville ihmisille milloin mitäkin. Iltaisin se on yleensä ”ihmiiiiiset menkää jo nukkumaan” ja aamuisin ”hyvääää huomentaaaa mä lähden nyt kutosella päiväkotiiin!” Joka aamu ja ilta tarkistetaan myös onko naapurin karkkikauppa vielä auki/kiinni.

3. Eikä Alba ole ainoa, joka pitää siitä että näkymät kadulle ovat tällaiset.

4. Olen ehkä jo joskus maininnutkin, että tykkään todella paljon pyykin pesemisestä. Pyykkikoneen huristessa tulee aina sellainen olo, että asiat on hyvin, kaikki järjestyy ja ne etenevät. Ihan erityisesti pidän myös pyykkien ripustamisesta ja siitä millainen tuoksu koko asuntoon niistä puhtaista pyykeistä leviää. Hyvältä tuntuu myös se, että kolmen kuukauden pyykkikoneettomuden (tässä taloyhtiössä ei ole myöskään pyykkitupaa) jälkeen ylipäätään on pesukone. Tai kyllähän meillä se pesukone on ollut jo useamman kuukauden, mutta kukaan ei vain saanut aikaiseksi asennuttaa sitä, sillä olisihan se kuitenkin vaatinut yhden kokonaisen puhelun…

1. En tiedä mistä tuo lapsi on sen perinyt, mutta vaatteiden sovittelu on yksi parhaista asioista mitä hän tietää. Erityisesti maata laahaavat mekot ja korkeat korot ovat hänen suosikkejaan. Vaatekaupoilla käynti on Alban myötä muuttunut ihan toisenlaiseksi elämykseksi.

2. Tässä kuvassa on aika monta hyvälle tuulelle tekevää asiaa: Alba, kirjat ja tuo Artekin nojatuoli.

3. Naapurin Hilma <3 Ei haitannut yhtään, että pissasi heti ensitöikseen sisään tullessaan keittiön matolle, koska kattokaa nyt sitä.

4. ”Äiti, kokeilaanko voiko jäätelön kans näyttää surulliselta”
Kyllä voi.

1. Tässä asia, mitä me tehdään valtaosa siitä ajasta, joka ollaan yhdessä: syödään. Sängyssä. Samalla kun katsotaan sarjoja, taikatemppuja tai tehdään töitä.

2. Tällainen ilmestyi meidän oveen muutama viikko sitten, ja vieläkin vähän hymyilyttää joka kerta kun tulen kotiin.

3. Yksi parhaista asioista, mitä bloggaaminen on tuonut mukanaan on ehdottomasti ihmiset. Kuten esimerkiksi mun luottokampaaja Sofi, joka on nykyään myös yksi mun parhaista ystävistä. En tiedä onko mitään kovin paljon parempaa kuin se, että voi nähdä ystäväänsä, juoda vähän viiniä ja saada täydelliset hiukset siinä samalla? Ei ehkä.

4. Riittääköhän tämä määrä unileluja nyt ihan varmasti Alba?

1. Eilen oli yhtäkkiä täysi kesä. Auringossa pystyi istumaan hetken ihan pelkässä t-paidassa. Se, jos mikä tuntuu aika hullulta tälleen lokakuun puolessa välissä. Vaikka pakko myöntää, että niin ihanalta kuin tuo eilinen lämpö ja aurinko tuntuikin, niin samaan aikaan se kyllä myös ahdistaa todella todella paljon. Oon kieriskellyt viime päivät ihan megalomaanisessa ilmastoahdistuksessa, kuten varmaan aika moni muukin..

2. Lukeminen, Ja juuri nyt erityisesti tämä Tara Westoverin Opintiellä – kirja. Suosittelen lukemaan, ellet ole jo niin tehnyt.

3. Olohuoneen pariovet.

4. Alba on innostunut valokuvaamisesta ja tarttuu jo aika usein kameraan ihan itse. Tämäkin kuva mummolan naapurin lehmistä on Alban ottama, ja juuri siksi se lämmittää ihan erityisesti.

Meidän kodin keittiö, josta tykkään sen rosoisuudesta huolimatta (tai ehkä juuri siksi) tosi paljon.

1. Olin muutama kuukausi sitten Puman tilaisuudessa, ja paikalla oli ihan kiitettävästi ihmisiä ja yksi koira. Kaikista niistä ihmisistä tuo yksi koira valitsi minut: kipitti syliin ja pysytteli siinä oikeastaan koko tilaisuuden ajan. Kaikki te koiraihmiset: tiedätte kyllä kuinka hyvältä se tuntuu. Ah.

2. <3. Ei muuta.

3. Aamut ja Rami

4. Eka kerta tulevan lempiharrastukseni Padelin parissa. Ajattelin alkukesästä, että tästä tulee todellakin niin mun laji. Mielessäni maalailin jo kuinka pelaisin tätä yhdessä ystävien kanssa useana iltana viikossa. Todellisuudessa kävi kuitenkin niin, että pelasin yhteensä ehkä kuudesti, ja niistä kerroista ehkä kaksi oli sellaista ”oikeaa” pelaamista. Into kuitenkin jäi, ja ehkä ensi kesänä on taas uusi mahdollisuus.

1. Tämä ilta oli meidän viikon mökkireissun viimeinen. Olin juuri tullut saunasta, jota ennen olin käynyt pitkästä aikaa juoksemassa. Viikon lomailu luonnonhelmassa oli tehnyt niin mielelle kuin kehollekin todella hyvää. Muistan ajatelleeni tuossa mökin portailla istuessani, etten pitkään aika ole ollut näin kokonaisvaltaisesti onnellinen ja rentoutunut. Ja näissä kaikissa pikkusiskoni ottamissa kuvissa näytänkin mielestäni ihan siltä.

2. Hymyilyttää joka kerta, kun avaan tämän kuvan. Enkä oikein tiedä miksi. Ehkä ne on nuo pienet, harkitusti ristiin asetellut jalat. Ehkä se on muisto tuosta kuumasta kesäpäivästä. En tiedä, mutta läikähtää sydämessä kun katson tätä.

3. Kokeilin tuolla em.mökkireissulla ensimmäistä kertaa myös melomista luonnonvesissä. Oli aivan järjettömän ihanaa. En osaa edes selittää miltä tuntuu kiitää ihan ääneti melkein vedenpinnan tasolla ja olla samaan aikaan niin lähellä luontoa ja kaukana omasta arkisesta olemisesta.

4. No kattokaa nyt sitä, eihän tästä voi tulla kuin hyvälle tuulelle.

1. Mun puhelimelta löytyy varmaan ainakin 5000 kuvaa Helsingin keskustan sisäpihoilta. En ole ihan varma mikä niissä kiehtoo, mutta kiehtoo kuitenkin. Aina jos näen että portti kadulta sisäpihalle on auki, niin pujahdan ihan takuuvarmasti sisään ja otan kuvan. Tai 315.

2. Illallinen parhaiden ystävien kanssa sisäpihalle katetun pitkän pöydän ääressä – ehdottomasti yksi kauneimmista illoista, jotka muistan.

3. Yksi mun suosikki-ihmisistä, ja sen suosikkituoksu.

4. Arki. Parasta.

1. Mun tyttö ja mun kummipoika, jonka vanhemmat on mun tytön kummeja.

2. Kauniit asiat tekee mut oikeastaan aika onnelliseksi. Ja viherkasvit. Ja valo. Ja vastuulliset ja ekologiset yritykset, kuten OHOY swim.

3. Tämä Janitan musta ja Albasta ottama kuva on ehdottomasti mun suosikkikuva meistä kahdesta. Huolimatta siitä, että ollaan molemmat tässä ihan vauvoja.

4. Frank Oceanin keikka viime vuoden Flowsta oli mulle sellainen maailmaa mullistanut kokemus. Elämä keikan jälkeen tuntui ihan toiselta, kuin elämä ennen tätä keikkaa.

1. Nämä kaksi tyyppiä näkevät toisiaan aika harvoin, mutta silloin kun näkevät, niin niiden meininki näyttää aika lailla tältä, ja se tekee mut tosi onnelliseksi.

2. Oon oikeastaan aina kotoa muuton jälkeen haaveillut sitä, että ystävät asuisivat oikeasti ihan vieressä, niin ettei se lähteminen olisi koskaan mikään kynnys. Vaan oven taakse voisi mennä koputtelemaan ihan ohikulkumatkalla, ja sokeria voisi mennä lainaamaan vaikka pyyhe päässä. Ja nyt ensimmäistä kertaa mulla on elämässäni sellainen tilanne, että niin on. Meidän ikkunoista näkee tämän tyypin ikkunoihin (tarkistan sieltä esimerkiksi aina onko Elina kotona – eli ovatko sälekaihtimet kiinni vai auki) tai saatan mennä vaan ikkunan alle huutelemaan onko tämä kotona. Elina on pelastanut mut niin monesta hädästä, etten jaksa edes laskea.

3. Syksy. Paras aika vuodesta. Kaunein nyt ainakin.

4. Ramin kuntopiiri. Vilkkaassa satamassa Kroatissa. Ei mitään selityksiä sille miksi pitäisi skipata treenit. Ei pidä.

1. Mökkitie

2. Peilityyni järvi, vene ja toi tyyppi. Kaikki hyvin niinku kuvakin kertoo.

3. Ihanat pojat Rami ja Paavo.

4. Kesäkuinen auringonlasku mökkilaiturilla. Hiljaisuus tuolla oli niin järjettömän syvää, että se melkein sattui. Sellaista hiljaisuutta mihin ei mitenkään pääse käsiksi kaupungissa.

1. Onnelliset lomanaamat.

2,3 ja 4: Yrittäjä oli vähän väsynyt…

1. Neljä noista ikkunoista on meidän. Alkuun vähän vierastin tätä aluetta, enkä tuntenut oloani ollenkaan kotoisaksi täällä, mutta hiljalleen se on alkanut muuttua ja tämä osa kaupungista tuntuu jo ihan omalta.

2. Aamut ovat mulle aina vuorokauden ihaninta aikaa, ja ihan erityisesti pidän aamuista, jotka saan viettää Alban kanssa niin, ettei ole kiire mihinkään. Rakastan. Ja tällä hetkellä ikävöin ihan kamalasti, sillä sellainen aamu tulee olemaan vasta ensi viikon maanantaina.

3. Isä ja tytär. Liikuttava näky aina vaan. Noiden kahden suhde (niinkuin varmaan nyt isän ja tyttären suhde nyt aika usein ylipäätään) on ihan mielettömän ihana ja Alba onkin niiiiiin iskän tyttö. Alban silmissä isä, eli papa, osaa ihan kaiken, tietää kaiken ja pystyy ihan mihin vaan.

4. Oikeastaan kaikki kuvat tältä kesän mökkireissulta on sellaisia, joista tulee tosi lämmin ja hyvä olo. Tuo viikko oli niin hyvä. Meille kaikille. Mutta ihan erityisen onnelliseksi teki se, kuinka paljon näin Alban nauttivan.

1. Tässä olimme Alban kanssa olleet juuri ravintolassa syömässä. Olimme sopineet, että haemme ruoan jälkeen jäätelöt. Ruokailun jälkeen aloin laittaa meidän tavaroita kasaan, ja näin Alban kipittävän yksinään tiskille. Pian hän tuli takaisin jäätelö kourassaan. Menin tietysti heti kassalle selvittämään tilannetta, mutta ihan turhaan. Selvisi, että tuo pieni oli ihan itse tilannut ja maksanut jäätelönsä, ja kysyttäessä haluaako hän vegaanisen vai tavallisen jäätelön olin hän vastannut, että pekaanisen kiitos. Mun tyttö <3.

2. Oon niin onnellinen ja etuokeitettu kun saan jakaa mun elämää tämän pienen ihmisen kanssa, vaikka se tarkoittaakin sitä etten voi koskaan mennä kyykkyyn ilman, että mun selkään kiivetään.

3. Aamupalat. Jos olisi pakko voisin luopua vaikka kaikista muista päivän aterioista, mutta aamupalasta en ikinä.

4. Anni ja Sanni. Juhlittiin tässä mun rakkaan ystävän kolmekymppisiä ja paikalla oli melkein kaikki mulle tärkeimmät ystävät. Ihana ilta. Hyvä elämä.