Kevään tulo alkaa näkyä eteisen tuulikaapin ja lämpömittarin lisäksi myös lautasella. Meidän keittiössä on kokattu ja leivottu viimeisten parin viikon aikana varmaan enemmän kuin koko alkuvuoden aikana yhteensä. Koko talvi mentiin niillä muutamilla helpoilla, nopeilla ja hyväksi havaituilla safkoilla, mutta nyt alkaa tehdä mieli kokeilla keittiössä vähän haastavampiakin reseptejä. Vaikka edelleen vannon ensisijaisesti helppouden ja nopeuden nimeen. Arkena kun harvemmin on aikaa laittaa useampaa tuntia ruoan valmistamiseen, vaan siihen on varaa käyttää noin 30 minuuttia, joka yleensä sisältää myös sen ruoan syömiseen käytetyn ajan. Viikonloppuisin on kuitenkin ihanaa puuhastella keittiössä pidempäänkin. Yleensä minä olen ollut meidän perheessä se apukokki, joka pilkkoo, kuorii ja katsoo vierestä kun toinen tekee. Ja tämä roolitus sopii minulle oikein mainiosti, ainakin toistaiseksi. Huolimatta siitä, etten ole oikeastaan itse tehnyt keittiössä juuri mitään viimeisen vuoden aikana, minusta tuntuu että olen kehittynyt ihan älyttömästi. Osaan ainakin teorian tasolla valmistaa monia sellaisia asioita, joista en ollut koskaan ennen poikaystävää edes kuullut. Tiedän nipun nopeita ja helppoja kikkoja, joilla ateriaan kuin ateriaan saa helposti lisättyä makua, rakennetta ja kauneutta. Jos teitä kiinnostaa, niin voisin jakaa noita vaikka tällä blogissakin esimerkiksi muutaman kerran kuukaudessa?

Tämän viime lauantaisen parsa-aterian (olis myös paras ateria) takana ei kuitenkaan piile mitään ihmeellisiä kikkoja, vaan tämä menee juuri sinne helppoa, nopeaa ja herkkullista– kategoriaan. Ei tarvitse osata kuin pilkkoa, paistaa ja keittää. Mutta niinhän se usein on, että kun raaka-aineet ovat laadukaita ja tuoreita, niin lopputulos on harvoin muuta, kuin hyvä. Tämän aterian taakse ei kätkeydy reseptin reseptiä, mutta halusin silti jakaa tämän, koska pidän näistä kuvista ja halusin näyttää kaikille teille, että meillä kokataan taas.

 

Kuhaplatteri (kuten poikaystävä tätä kutsui) piti sisällään seuraavat asiat:

⚬ Kuha: paistettu pannulla reilussa voissa
⚬ Parsa: paistettu pannulla reilussa voissa
⚬ Fenkoli: poikaystävä oli laittanut nämä marinoitumaan omenamehuun ja omenaviinietikkaan jo edellisenä iltana, mutta se ei ole alkuunkaan tarpeellista.
⚬ Perunat: keitetty niukassa vedessä ja nostettu pois liedeltä iiiiiiiihan aavistuksen kovina, jonka jälkeen perunoista on kaadettu vesi pois ja perunoiden päälle on heitetty nokare voita ja peitelty koko komeus talouspaperilla
⚬ Kevät- & ruohosipulia: käytetty säästelemättä koristamaan ja maustamaan kaikkea

Nautitaan kevyen kuplivan tai tuorepuristetun omenamehun kanssa.

 

 

 

1. Lopetin e-pillerit muutama kuukausi sitten ja mieliala on kohentunut ja tasoittanut ihan älyttömästi. Todennäköisesti kyse on ihan vain siitä, että kuvittelen koko asian, sillä odotin ja toivoin niin käyvän pillereiden lopettamisen jälkeen. Myös haluille on käynyt juuri niin kuin toivoinkin, i- hanaa!  Enkä oikeastaan piittaa onko kyse lumevaikutuksesta vai ihan todellisesta vaikutuksesta- vaikutuksia molemmat.

 

2. Kuvaan tuotekuvia eräälle kustantamolle, ja saan sen vuoksi käsiini huomattavan määrän kirjoja. Ja olenkin lukenut viimeisten kahden vuoden aikana ihan todella monta järjettömän hyvää kirjaa. Opin lukemaan jo 5-vuotiaana, ja lapsena lukeminen oli pitkään parasta mitä tiesin. Jossain vaiheessa, ehkä kotoa muuttamisen jälkeen, lukeminen kuitenkin jäi moneksi vuodeksi. Luin korkeintaan sivun mittaisia artikkeleita, kolumneja tai blogeja, mutta mihinkään pidempään ei kärsivällisyys (tai muka aika) riittänyt. Mutta jo muutaman onnistuneen kirjavalinnan jälkeen lukeminen sujahti taas osaksi elämää. Ja koska näitä kirjavinkkejä aina toisinaan kysellään, niin parasta mitä tänä vuonna olen lukenut ovat olleet: Kristen Hannahin Satakieli ja Emma Puikkosen Lupaus. Tuon jälkimmäisen sain loppuun eilen, ja sen lisäksi että se on älyttömän tärkeä puheenvuoro ilmastonmuutoksen todellisuudesta, ja muutoksien ja toiminnan välttämättömyydestä niin se on minusta aivan järjettömän kaunis, ja ennen kaikkea realistinen, kuvaus vanhemman ja lapsen suhteesta. Tunnistin itseni äitinä niin monessa kohtaa, ja varmaan juuri sen vuoksi itku kirveli silmien takana melkein kirjan alusta loppuun. Okei, ehkä myös siksi että olen maailmankaikkeuden itkuherkin liikuttuja.

 

3. En muista miten, mutta päädyin kertomaan Alballe kuinka sellaiset halaukset joissa taputellaan halatessa selkään, tuntuvat ihan kamalilta. Vaivaannuttavilta. Siltä, että sillä taputtelijalla on olo että nonnih, hoidetaas nyt tämä halaus pois alta. Liki viikko tuon kertomisen jälkeen oli eräänä aamuna pinna olemattomien yöunien (kolme tuntia) ansioista vähän kireällä, ja kerroin sen Alballe. Sanoin myös, että ehkä kunnon halaus saattaisi piristää. Alba tuli: halasi ensin tiukasti pitkään, jonka jälkeen taputti painokkaasti kolme kertaa selkään. Tuo nerokas, huumorintajuinen pieni ihminen. Nauroimme molemmat ihan hillittömästi. Piristi. Halaus, nauru ja se että lapsellani on  huumorintaju.

 

4. Tein treeniä lattialla, ja yhtäkkiä Alba hyppäsi koko painollaan selkäni päälle. Ei sattunut erityisemmin, mutta säikähdin ja kerroin että siinä olisi voinut käydä todella pahasti. Liioitellen kerroin, kuinka olisin voinut halvaantua ja joutua loppuelämäkseni pyörätuoliin. Lapsi pyysi heti anteeksi, ja sanoi, ettei kyllä enää koskaan tee niin. Oli hetken hiljaa ja lisäsi sitten: koska kuka sit tulee mun kans karkkikauppaan perjantaina? Toinen hiljainen hetki. Sitten hän äkkäsi eiku Rami tulee tietenki ja iloinen hyppeleminen jatkui. Sen pituinen se.

 

5. Olen alkanut mennä sänkyyn huomattavasti aiempaa aiemmin, yleensä samaan aikaan Alban kanssa eli noin kello kahdeksan. En yleensä nukahda heti, vaan lueskelen kirjaa, venyttelen, kuuntelen meditaatiomusiikkia tai kirjoitan, mutta yleensä viimeistään kymmeneltä olen kuitenkin jo nukkumassa, mikä taas on johtanut siihen että herään aamuisin yleensä suhteellisen virkeänä jo ennen herätyskelloa, eli lasta. Tuntuu ihanalta, kun aamuisin ei olekaan enää kiire. Olen hurauttanut joka aamu smoothien (yleensä aina sen saman, johon tulee banaania, pinaattia, mangoa, mustikoita, muutama lusikallinen rahkaa ja Oatlyn iKaffea. On niin hyvää, että lapsikin tykkää. Se on meidän taloudessa suurin kohteliaisuus, jonka voi keittiössä saada) , keittänyt puuron ja vaahdottanut jopa maidon kahviin (käsin toim.huom.). Eikä todellakaan ole vähättelyä sanoa, että sillä kuinka päivänsä aloittaa on todella suuri vaikutus siihen millainen päivästä muodostuu. Olen ihmisenä vähän sellaista nopeasti innostuvaa, mutta yhtä nopeasti myös kyllästyvää sorttia, ja toivon että tästä rutiinista ja tavasta toimia, en luopuisi.

 

 

 

 

 

6. Olimme muutama viikko sitten ystäväni kanssa eräässä ravintolassa syömässä. Olimme istuneet ikkunapöydässämme ensin viinilasillisten, sitten muutaman ruokalajin ja viinipullon, ja niiden jälkeen vielä lasillisten kanssa. Pitkään toisin sanottuna. Seurue oli välillä kasvanut kahdesta kolmeen, ja sitten taas takaisin kahteen. Olimme hakeneet kaikki juomat tiskiltä, ja maksaneet ne tietysti siinä samalla. Siinä vaiheessa kun aloimme tehdä lähtöä oli syömisestä kulunut jo hyvä tovi. Reippaasti heitimme takit niskaan ja kävelimme ulos ravintolasta. Tai noh, yritimme kävellä. Sillä ovelta meitä tuli hakemaan meille tarjoillut henkilö joka kertoi, että ruoasta kuuluisi sen syömisen lisäksi tavallaan maksaakin. Hävetti vietävästi. Kummallakaan meistä ei ollut käynyt edes mielessä, että jotain olisi maksamatta. Uskon kuitenkin, ettei tarjoilija epäillyt että olisimme kaikkien niiden kalliiden juomien jälkeen halunneet jättää sen suunnilleen 10€ suuruisen ruokalaskun tarkoituksella maksamatta. Mutta silti. Molempien poskia ehkä vähän punoitti ajatus siitä, että mitä jos joku kuitenkin ajatteli meidän yrittäneen klassisia juoksuja.

 

7. Tuosta edellisestä tulikin mieleeni, etten kestä alkoholia enää yhtään. Juon nykyään todella harvoin, joten viinapääni on aiempaakin olemattomampi. Olen huomannut, että kaikkein pahimmat jälkiseuraukset ovat sellaisilla ns.istumahumalilla. Keksin sanan ehkä juuri itse, mutta se tarkoittaa siis sitä, että koko illan aikana ei juuri poistuta pöydän äärestä tai sohvan nurkasta, ja lasia täytetään vähän kuin puolihuomaamatta. Humalan huomaa oikeastaan vasta sitten, kun olisi aika nousta ylös ja lähteä kotiin. Tuotakin mahtavaa iltaa seurasi aivan hirvittävän, kammottavan, järkyttävä krapula. Siis sellainen jolloin samaan aikaan sekä pelkää, että toivoo kuolevansa. Ja silloin taas tajusin entistä kirkkaammin sen, että en todellakaan halua tai tarvitse alkoholia enää edes harvoin, en ainakaan tuollaisissa määrin. Tällä toleranssilla kaksikin lasia on enemmän kuin tarpeeksi. Ilta oli ihana, mutta kieltämättä sen hauskuutta sumensi se, että seuraava päivä meni oksentaen. Viikkoa aiemmin kärsitty noro, kun ei ollut vielä tarpeeksi. Erityisen typerältä tuntuu se, ettei tuollainen krapula tullut minulle ensimmäistä kertaa, vaan tiedän kyllä että meikäläiselle sellainen saattaa iskeä pienemmästäkin määrästä. Miksi ihmeessä siis tieten tahtoen aiheutan itselleni jotain noin kamalaa?

 

8. Olen viimeisen neljän vuoden aikana lentänyt kerran Espanjaan (2015), kerran Kroatiaan (2018), kerran Kööpenhaminaan (2017) ja neljä kertaa Tukholmaan (2016-2018). Se on todella vähän suhteessa siihen millaisia määriä matkustin lentämällä ennen lapsen syntymää. Enkä yritä tässä nyt mitenkään pröystäillä sillä, että olisin ollut jotenkin esimerkillisen vastuullinen, sillä tuo matkustelun vähyys on liittynyt puhtaasti siihen, ettei ole ollut joko a)rahaa tai b)mahdollisuutta reissata, eikä sillä ole ollut tietoisen hiilijalanjäljen pienentämisen kanssa mitään tekemistä, vaikka haluaisin tietysti nyt väittää että olisi. Matkustelun vähennyttyä en kuitenkaan ole enää kaivannut matkoja samalla tavalla kuin ennen. Aiemmin suunnilleen elin reissusta reissuun. Edellisen reissun päätyttyä piti olla jo tiedossa jo seuraava reissu mitä odottaa. Ja elämä oli yhtä reissua tai reissun odottamista, eikä sellaisessa elämässä tietenkään ole mitään järkeä.  Jostain syystä kuitenkin juuri nyt kaipaan aurinkoon ja lämpöön ja ihan järjettömästi. Ja jos tähän asti ajatus lapsen kanssa matkustamisesta on tuntunut lähinnä työläältä, niin nyt matka uimalämpöisen meren läheisyyteen tuntuu suunnilleen ihanimmalta ajatukselta, mikä päässäni on koskaan ollut. Mutta niin paljon, kuin haluaisinkin vain varata matkan ja lähteä, niin tällaisten artikkelien jälkeen tuntuu siltä, että ehkä kuitenkin parempi vain pysytellä kotona ja tutustuttaa lapsensa vieraiden kulttuurien, ja uusien paikkojen sijaan zero waste- elämäntapaan ja näyttää maailmaa Googlen kuvahaun ja elokuvien kautta. Sitäpaitsi Googlen street view: llä voi melkein tuntea olevansa jossain muualla.

 

 

 

 

+ bonus: Ja sitten vielä tällainen asia, joka kannattaisi jättää kertomatta, mutta kerron kuitenkin: pieraisin muutama viikko sitten poikaystävän seurassa ensimmäistä kertaa (kerrottakoon, että en ole mitenkään tietoisesti pidätellyt aiemminkaan mitään, mutta ei vain ole pierettänyt) ja tiedättekö mitä hän sanoi? ”Ihanaa! Sä pierasit. Mulle tuli tosta tosi lämmin olo”. Ja tiedättekö mitä muuta? Niin tuli mullekki.

Ainiin, ja se on vielä sanottava että ei se Googlen street view oikeasti tunnu miltään, valitan.


Olen viimeisen viikon kuunnellut aina joka päivä vähintään jakson Antti Holman Auta Antti!- podcastia. Joka on konseptina sekä nerokas, että aivan posketon. En ole aikoihin ollut mistään niin inspiroitunut kuin siitä. Jokaisen jakson jälkeen (ja yleensä myös sen aikana) on ollut pakko kirjoittaa asioita ylös. Jokaisessa jaksossa Antti vastaa kuulijoiden lähettämiin kysymyksiin ja aika usein ne kysymykset ovat olleet sellaisia, joita olisin voinut itsekin ainakin jossain vaiheessa elämääni kysyä, joten Antin vastauksista on luonnollisesti saanut paljon. Mutta, sen kautta on vastattu myös sellaisiin kysymyksiin, jotka ovat auttaneet ymmärtämään täysin itsestäni poikkeavalla tavalla ajattelevia ja toimivia ihmisiä.

Yksi esimerkki sellaisesta simppelistä, mutta tarpeellisesta havahtumisesta on liittynyt onneen. Ja siihen, missä se onni oikeastaan asuu.  Antin avustuksella olen taas muistanut sen, että onni ei ole joka epämääräinen päämäärä, joku yksittäinen asia tai elämäntilanne, joka saavutetaan sitten joskus. Onni on pieniä, ohikiitäviä hetkiä, kuplia kaiken muun keskellä. Ja kuten Antti sen sanoo: aika usein sellaisia hetkiä, joita on edeltänyt joku suuri (tai keskisuuri) ponnistus. Tajusin, että tulen älyttömän onnelliseksi esimerkiksi siitä, että teen jotain valmiiksi. Oli se sitten vaatehuoneen maalaus, blogikirjoitus, tyhjennetty meililaatikko, valmis työprojekti, siisti koti tms. Olen joskus sanonut tämän ennenkin, että saatan tuntea suurempaa onnea siitä, että löydän kaapista sinne unohtuneen sipsipussin silloin, kun himo on järkyttävä ja lähikauppa on jo kiinni – kuin siitä, että saavutan vaikkapa työrintamalla jonkun sellaisen asian mistä olin haaveillut. Mutta toisaalta sellaisista asioista on helppo tuntea onnea silloin, kun perusasiat ovat hyvin. Mutta olen tuntenut ihan valtavan suurta onnea toisaalta myös sellaisista vaiheissa elämää, kun aika lailla kaikki on ollut päin honkia.

 

 

Tällä hetkellä elämässä jyllää melkoinen kriisi, tai oikeammin pelko mahdollisesti uhkaavasta valtavasta kriisistä.  Ja tiedän, että joskus olisin antanut sen värittää lähes koko elämää. Ajatellut että nyt on vaan kärsittävä tämä surkeus läpi, ja että nyt on tällainen paska vaihe, että onni laitetaan nyt pauselle, ja se odottelee siellä sitten siihen asti että tämä paska vaihe on eletty läpi.  Mutta eihän se oikeastaan niin mene. Tai ei sen tarvitse mennä niin. Siinä paskimmassakin vaiheessa voi tuntea onnea. Vaikka joka päivä. Ihan pienistä asioita (ja puhun nyt siis terveestä ihmisestä). Siitä, että liikkuu vaikka ei oikeastaan jaksaisi. Tekee ruoan, ja kattaa sen nätisti vaikka ei huvittaisi. Petaa sängyn aamuisin, käy kävelyllä, lakkaa kynnet, hoitaa ihoaan iltaisin, tekee hommat ajallaan. Onni ei saavuta välttämättä heti näitä asioita tehdessä, mutta ei niiden tekeminen jälkikäteen ainakaan kaduta, yleensä ihan päinvastoin.

Rutiinit ovat toinen sellainen asia, jotka tekevät ainakin minut onnelliseksi. Tai se, että niitä noudattaa. Ei orjallisesti, tai niin että menee sekaisin jos joskus jokin rutiini jääkin välistä, mutta niin säännöllisesti kuitenkin, että sitä voi kutsua rutiiniksi. Onni on pieniä kuplia siellä tällä- useimmiten ihan itse aiheutettuja ja aikaan saatuja, ja usein ainakin sen pienen ponnistuksen takana. Onni on itsensä voittamista- ei muille todistelua tai ulkopuolelta saatua hyväksyntää. Vaan jotain sellaista syvempää ja pysyvämpää.  Ja se tuntuu aivan hirvittävän lohdulliselta. Onnen ei tarvitse kadota elämästä silloin kun se paskuus osuu kohdalle. Paskan ei tarvitse olla pelkkää sitä itseään.  Sen yksinkertaisen, ja monelle varmasti itsestään selvän, oivalluksen myötä koko elämä tuntuu jotenkin merkityksellisemmältä. Siltä, että tässä kaikessa on kuitenkin oikeastaan aika paljon järkeä, eikä tämä elämä olekaan vain sellaisten sekalaisten sattumien ja vaiheiden suma.

 

 

 

 

En tiedä miksi, mutta tarvitsisin sitä, että joku toinen sanoi minulle että onnea ei tarvitse, eikä edes kannata tavoitella. Onni on pieniä hetkiä siellä täällä. Tuntui huojentavalta saada päästää irti jostain sellaisesta mystisen, kestävän ja pysyvän onnen metsästyksestä. Koska tiedättekö mitä, ei sellaista ole olemassakaan. Mikään elämäntilanne, saavutettu tavoite tai unelma ei tee minua onnelliseksi, ellen osaa nauttia, ja rakentaa itselleni, niitä pieniä, joskus ihan ohikiitäviä, hetkiä. En tule olemaan mystisesti todella paljon onnellisempi sitten kun asun siinä unelmieni kodissa, lapsia on kolme, mutta vauvavuodet ovat kuitenkin jo takana, olen työssä joka antaa, ja jolle itse annan eikä rahasta tarvitse tietenkään koskaan huolehtia. Ehei, silloinkin elämässä tulee olemaan surkeutta, huolia, ja erilaisia vaiheita. Onni ei ole siellä sen pysyvämpää, kuin nyt tässä hetkessä. Enää en ajattele haluavani noita edellä mainittuja asioita tullakseni onnelliseksi, vaan tavoittelen ja haluan niitä siksi, että pidän itsestäni ja tahdon antaa itselleni sellaisia asioita, joista nauttisin, tai jotka toisivat elämään lisää merkitystä ja syvyyttä.

 

 

En seuraa blogin statistiikkoja, eikä minulla ole tällä hetkellä hajuakaan kuinka moni ihminen kirjoituksiani lukee, vai lukeeko kukaan. Kommentit ovat oikeastaan ainoa merkki siitä, että joku on nähnyt ja lukenut sen, mitä halusin kertoa. Joten ilahdun joka kerta yhtä paljon, kun joku jaksaa sellaisen jättää. Nyt kiinnostaisi ihan erityisesti (ok.sanon näin varmaan jokaisen postauksen jälkeen….) mitä te ajattelette onnesta? Missä se asuu, ja kannattaako sitä tavoitella?

Facebook muistutti muutama päivä sitten näistä valokuvista minusta ja Albasta, jotka on otettu tarkalleen neljä vuotta sitten. Alba oli tuolloin vajaa kahden kuukauden ikäinen pieni pötkylä, ja minä itse yhtä tuore äiti. Nämä kuvat herättivät aivan järkyttävän muistojen tulvan. Tuntui käsittämättömältä että muistin tuon noiden kuvien ottohetken ihan kuin se olisi ollut eilen, tai korkeintaan viime viikolla, vaikka todellisuudessa siitä oli kerennyt vierähtää neljä (4!) kokonaista vuotta. Vaikka valtavan paljon on mahtunut noiden kuvien ja tämän hetken väliin niin silti aikaa tuntuu tuhlaantuneen ainakin tuplasti suhteessa tapahtumiin.  Noiden kuvien innoittamana aloin selailemaan omia vanhoja postauksiani niiltä ajoilta, kun Alba oli vielä pieni. Ja teki mieli nostaa sieltä tänne muutama, joista tässä nyt niistä yksi. Tämä postaus huvitti, koska niin moni asia tässä on edelleenkin ihan täysin totta. Lisäsin muutamiin kohtiin kommenteja tältä päivältä, jos koin tarpeelliseksi.

Postaus kirjoitettu ja julkaistu 11.10.2016

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

 

 

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

EDIT: Paitsi että en kyllä ehkä aiokaan. En tiedä onko aika kullannut muistot vai mitä on tapahtunut, mutta ajatus täysin luonnollisesta synnytyksestä kiehtoo edelleen, ja aion kokeilla sitä mikäli vielä joskus niin onnellisesti käy.

 

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

EDIT: ja aika pian tuon aloittamisen jälkeen heittäydyin täysipäiväiseksi bloggaajaksi, joka tarkoitti sitä että bloggasin ehkä kerran viikossa aiemman viiden kerran sijaan.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

EDIT: Alba taisi olla päivähoidossa ehkä kuukauden, maksimissaan kaksi ennen kuin otimme hänet takaisin kotihoitoon. Päiväkoti ei ehkä ihan ollut sellainen, kuin olisimme toivoneet ja kaikki se sairastelu mikä alkoi heti ensimmäisellä viikolla, oli tuohon aikaan itselleni ihan liikaa. Otin aina Alban sairastelun aivan järjettömän raskaasti, ja olin varma että kuolema on lähellä ja sellainen kuukauden mittainen sairasteluputki ei todellakaan tehnyt hyvää myöskään meikäläisen mielenterveydelle. Lisäksi olin heittäytynyt juuri täysipäiväiseksi bloggaajaksi, enkä kuitenkaan juuri koskaan blogannut niin krhmm miksipä en hoitaisi omaa lastani kotona, kun kerran olin kuitenkin kotona.
Alba aloitti päivähoidon toisessa paikassa tämän vuoden alusta, ja paikka on osoittautunut ihan mielettömäksi.

 

 

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

EDIT: jos suhde päättyi eroon n.kolme kuukautta tämän kirjoittamisen jälkeen, niin en ehkä sittenkään voi suositella tätä kenellekään?

 


En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

 


En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

EDIT: jatkossa osaisin olla ehkä vähän vähemään ”totaalitaarinen”. En nähnyt lapsen saamisen jälkeen oikeastaan ketään ensimmäiseen vuoteen. Halusin vain olla kotona perheen kanssa. Se ei välttämättä ollut viisain valinta ihmiselle, joka oikeasti kaipaa aika paljon muita ihmisiä ympärilleen.

 

 

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

EDIT: Venäjän-mummot pukevat lasta edelleen yhtä innokkaasti, ellei vielä innokkaammin kuin ennen ja alan olla jo aika sujut sen asian kanssa. Silti aina välillä huvittaa kuinka erilaiselta lapsi näyttää niinä päivinä, kun ei ole meillä. Mutta ei ollenkaan pahalla tavalla, vaan sellaista positiivista huvitusta.

 

 

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

EDIT: Ihanaa, että samoja vaatteita voi nykyään helposti käyttää vaikka kolme päivää putkeen, niin että ne ovat oikeasti myös puhtaita. Kaukana ovat ne ajat kun vaatteita olisi pitänyt vaihtaa sen kuusi kertaa päivässä, jos olisi halunnut pitää aina vain puhtaita.

 

 

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

EDIT: Tietää sokerin hienouden kyllä yhä edelleen. Kehen lie tullut… Tosin ihan yksinään en itseäni syytä, osansa on varmaan saanut siitäkin, että venäläisessä keittiössä suunnilleen kaikki tunnutaan syövän hillon tai hunajan kanssa.

 

 

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

EDIT: Nyt vesi ei kyllä todellakaan enää pelota. Kesällä ei juuri muuta tehtykään kuin uitu, tosin se sukeltaminen edelleen vähän hirvittää. Samoin kun veden joutuminen silmiin. Mutta silti, uimaan voi oppia selvästi ilman vauvauintiakin. Muskarissa ja taidekerhossa Alba kävi tammikuusta kesäkuuhun, mutta nyt ollaan kesän jälkeen otettu ihan iisisti harrastuksien suhteen. Nämä arki-illat kun kiitävät muutenkin niin vauhdilla ohi.

 

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin.

EDIT: Oli muuten juuri noin. Riisuin Albalta vaipan tämän 3-vuotissynttäreiden aamuna, ja sen koommin sitä ei ole päälle puettu, eikä yhtäkään vahinkoa ole sen koommin täällä tullut. Lieköhän siis ollut jo aikakin…

 

 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

EDIT: Nykyään Alba kyllä kulkee mielellään mukana mihin tahansa nyt menenkin. Eräänkin kerran ollut mukanani palavereissa ja muissa ankeissa aikuisten jutuissa, ja olen selvinnyt niistä jopa ilman huonoa omatuntoa.

 

 

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

EDIT: Tässä oon edelleenkin aika huono. Ajattelin aika usein osaavani ja tietäväni vähän paremmin ja vähän enemmän. On vaikea olla puuttumatta asioihin, kun tuntuu siltä – silloinkin, vaikka tietäisi ettei oikeasti pitäisi.

 

 

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

EDIT: Alba pitää kyllä edelleen huolen siitä, että tanssia on riittävästi. Tuntuu, että itse ei todellakaan ”ehdi” enää mukaan samalla tavalla kuin ennen. Aina on siivottavaa, viikattavaa, pyykättävää tai muuta tehtävää.

 

 

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

EDIT: Toisinaan onnistuu tuo läsnäolo paremmin kuin toisina hetkinä/päivinä. Huomaan, että kaikki oma kuorma kostautuu kyllä heti siinä, miten jaksaa olla läsnä lapselle. Jos on huoli/murheita/stressiä sitä niin helposti sukeltaa niihin, eikä osaa nähdä lasta samalla tavalla kuin niinä päivinä, jolloin asiat on hyvin ja elämä tuntuu kevyeltä. Onneksi niitä surkeampia päiviä on nykyään niin harvakseltaan. Olen myös huomannut, että aina sellaisina päivinä kun olen päättänyt etten koske puhelimeen koko päivänä, on huomattavasti helpompaa olla läsnä. Hermoillekaan ei kukaan onnistu käymään, kun ei yritä tehdä mitään muuta samaan aikaan, sen kun on vain ja näkee sen pienen.

 

TÄMÄ KYSYMYS AJANKOHTAINEN EDELLEEN:
Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.