Voi sunnuntai, kuinka tykkäänkään susta.
Vaikka kaikki muut viikonpäivät olisivat olleet enemmän tai vähemmän katastrofeja, niin sunnuntai onnistuu silti oikeastaan poikkeuksetta kääntämään koko viikon plussan puolella. Tosin tässä viimeisiään vetelevässä viikossa ei ole juuri ollut kääntämistä, sillä koko viikko (sitä maanantaiden maanantaita lukuunottamatta) on ollut ihan mainio. Tämäkin päivä on ollut yhtä nousukiitoa ihan aamusta asti ja parantunut vain edetessään.

Viime päivinä on jotenkin tuntenut ihan erityisen voimakkaasti sen, kuinka onnekas on. Tuon pienen kasvavan ja jatkuvasti uutta oppivan tyypin menoa on niin mahtavaa saada tästä aitiopaikalta seurata. Se millainen ylpeyden liekki mun rinnassa leimahtaa esimerkiksi silloin, kun tuo 80senttiä pitkä ja 17 kuukautta vanha ihminen yhtäkkiä päästää suustaan nelisanaisen lauseen venäjäksi ja lausuu jokaisen erilaisen s-äänteen hienommin kuin äitinsä koskaan osaisi. En edes tiennyt sellaista koko kehoa keinuttavaa ylpeyttä olevan olemassakaan. Mutta on sitä. Ja sen tuntee päivittäin noin 120 kertaa.

Olikin ihana saada viettää tämä aamupäivä kolmisin, puuhailla jokaisen lempiasioita täällä kotona. On selattu sylissä 200-sivuista Satuaarteet-kirjaa ja lueteltu jokaisesta kirjan kuvasta jokainen asia, joka vain osataan sanoa, on luututtu lattiat (mun lempipuuhaa. NIIN TYYDYTTÄVÄÄ, että tukka lähtee!), nukuttu päiväunet, kokattu yhdessä ja juotu sen päälle päiväkahvit. Iltapäivä oli pyhitetty ystäville. Onhan sentään ystävänpäivä.
Ihan erityisen hyvä sellainen. Toivottavasti teilläkin.

Eilisen asukin mätsäsi täydellisesti tähän päivän vaaleanpunaiseen teemaan.
Rakastan tässä asussa kaikkea.
Eikä ees yhtään hävetä sanoa sitä.
Melkosta.

Leppoisaa ystävänpäivää kaikki <3 !

Rakastan niin paljon…

.. tätä Roman ilmettä, joka hänen kasvoilleen puhkeaa aina kun joku käyttäytyy niin söpösti, ettei hän meinaa kestää sitä:

… aamuja, jolloin herään ennen Albaa ja voin katsella noita pieniä, pulleita lapsen käsiä jotka ovat levittäytyneet viereiselle tyynylle

.. sitä kun toisella tekee just samaan aikaan just yhtä paljon mieli kahvia

.. hampurilaisia. Melkein pelottavan paljon.

.. uimista ja uima-altaita. Katsotaan isoksi plussaksi, jos allas sijaitsee 23.kerroksisen hotellin katolla.

.. näitä kahta yhdessä. Mutta myös erikseen.

..sitä, miltä nauraminen Roman kans tuntuu

 

..olla äiti Alballe. Ja aivan erityisen ylpeä saadessani kertoa siitä jollekin ihmisille ihan ensimmäisen kerran.

.. kahvia. Etenkin jos sen on valmistanut joku muu, kuin minä itse.

 

.. viherkasveja. Isoja ja pieniä, mutta kaktuksia ihan erityisesti.

..tätä kuvaa meistä.

..MOSSAN* kasvovettä ja vitamin cocktail päivävoidetta

.. saapumista. Lähtemisen kanssa on vähän niin ja näin.

.. Madridia enemmän kuin mitään muuta kaupunkia Espanjassa. Siis niistä, joissa olen käynyt.

Ihan näin muutaman mainitakseni.

Mistä kaikesta te pidätte?

Pahoittelut muuten vielä näistä kökköäkin kökömmistä kuvista, ovat kaikki puhelimella napsittuja eikä laadulla voi ehkä varsinaisesti keulia.
Toivottavasti ette pistä pahaksenne.

*tuotteet saatu

Meillä ollaan nyt vuosi ja neljä kuukautta puhuttu täällä kotona jatkuvasti kahdella eri kielellä, suomeksi ja venäjäksi. Minä Alballe suomea, Roma Venäjää. Jo kauan ennen lapsen syntymää meille oli täysin selvää, että tulisimme puhumaan hänelle molempia kieliä. Olen itse harmitellut suunnilleen koko elämäni sitä, ettei ruotsia puhuva isäni koskaan puhunut sitä meille ollessamme pieniä. Miten ihanaa olisikaan nyt lasketella sujuvasti juttua tuolla unelmieni kielellä, ilman että sen eteen tarvisi itse tehdä yhtään mitään. Sillä kyllähän ruotsin, tai ihan minkä tahansa muunkin kielen opetteliminen kyllä onnistuu, mikäli asian eteen viitsisi nähdä vähän (tai aika paljon) vaivaa. En siis halunnut Alban kokevan samaa karvasta yksikielistä kohtaloa, jonka itse koin.

Minunhan ei varsinaisesti ole tarvinnut tähän asti nähdä mitään erityistä vaivaa tämän Alban kaksikielisyyden eteen, vaan se on ollut Roma jonka on ollut pakko skarpata asian suhteen. Puhumme kuitenkin kotona keskenämme aina suomea, joten kieli täytyy aina tietoisesti vaihtaa toiseen lapselle puhuttaessa. Etenkään kun Roma ei venäjää ollut enää moneen vuoteen päivittäin käyttänyt. Kieli oli, ja on osin edelleen, vähän ruosteessa, sanoja joutuu välillä hakemaan eikä sen puhuminen enää luonnistu ihan itsestään. Olenkin niin hyvilläni, että Roma on silti alusta asti sinnikkäästi pitänyt kiinni siitä, että puhuisi Alballe pelkästään venäjäksi.

Lisäksi Alban isovanhemmat ja  extramummo Nina, joita Alba näkee päivittäin puhuvat hänelle pelkästään tuota toista kieltä. Sellaisena ihan tavallisena päivänä, kun ei käydä missään eikä nähdä ketään, niin suomea Alballe puhuu vain yksi ihminen, venäjää neljä. Kuitenkin nuo molemmat kielet ovat kehittyneet  tähän asti melko tasatahtiin. Yleensä hän käyttää asiasta nimitystä sillä kielellä, jolla se sattuu hänen suuhunsa olemaan helpompi. Esimerkiksi orava on belka, eikä orava ja kala on kala eikä riba. Nyt kun sanoja alkaa vähitellen tulla kaksi toi kolme peräkkäin, niin nuo kielet ovat sillain söpösti sekaisin.

” Alba kushaet puuro ”
” Äiti gatovit ruokaa ”

Haasteellisen tilanteesta kaltaiselleni papukaijalle tekee se, että olen ihan huomaamattani alkanut itsekin puhua Alballe sellaista ihmeellistä suomi-venäjä- sekoitusta. Sanon yleensä aina venäjäksi ne sanat ja asiat, joita tiedän Albakin niistä käyttävän. Tietyt tekemiset ja käskyt tulevat kuin varkain venäjäksi eivätkä suomeksi. Ja tämä on kyllä huono juttu. Nyt olisi se skarppaamisen paikka, mutta huomaan sen olevan oikeasti yllättävän haastavaa.

Mullehan siis saattaa käydä aika usein esimerkiksi niin, että palvelen vaikkapa töissä henkilöä, joka puhuu vahvaa murretta, niin tuon palvelutilanteen päättyessä puhun tuota samaa murretta jo itsekin. Toisena esimerkkinä se, että Romalla on suomeksi aika paljon sanoja, jotka eivät ”ihan” ehkä ole kielellisesti oikein. Aikani korjaan, ja korvia särkee kun tuo sana sanotaan väärin, mutta niin vaan sitten eräs kaunis päivä huomaan käyttäväni tuota sanaa väärin itsekin. Kun jotain kuulee käytettävän tarpeeksi usein, niin siihen alkaa ensin tottua ja lopulta se alkaa jo kuulostaa täysin oikealta. Ensin Romalla meni aina pLasmat sekaisin ja vuoden päästä ne oli mullakin pLasmat eikä pasmat, jotka oli sekaisin. Oikeaoppinenkin muuttui kolmen vuoden seurustelun jälkeen oikeaopTiseksi. Näitä esimerkkejä riittää, mutta ymmärtänette varmasti idean jo tästäkin.

Tuo vuoden ja neljän kuukauden ikäinen tyttäremme vaikuttaa olevan äitinsä kaltainen papukaija, toistelee vanhempiensa perässä aivan kaiken mihin pieni kieli vain taipuu. Omiin puheisiinsa ja sanomisiinsa pitäisi siis jatkossa kiinnittää ihan erityistä huomiota. Tässä taas yksi tavoite tälle tulevalle vuodella, oppia puhumaan suomea niin kuin sitä puhui ennen aviomiehensä tapaamista.

On sitä siinäkin.

 

Tältä näyttää mun työpöydällä juuri nyt. Viikon missiona on ollut siivota ensin koneen 37 000 kuvaa ja sen jälkeen käydä kynän kanssa läpi nämä jo teetetyt kuvat. Mulla on ollut jo monta vuotta tapana kirjoittaa teettämieni kuvien taakse muutama rivi, kertoa jotain erityistä tuosta kuvan hetkestä. Joskus se on tunne, toisinaan taas joku hauska sattumus tai tapahtuma, hyvä keskustelu tai muuten vaan joku erityinen hetki, joka liittyy tuohon valokuvaan. Näin jälkeenpäin kuvia selaillessani olen ihan älyttömän hyvilläni siitä, että olen silloin aikoinani tuon tavan aloittanut. Vaikka vielä muistankin lähes kaikkien tänä aikana teettämieni hetkien tunnelman ja tapahtuman, niin asia ei välttämättä enää 20- tai 50- vuoden päästä ole samoin. Tuntemattomallekin katsojalle kuvat muuttuvat pelkistä kuvista kokonaisiksi tarinoiksi noiden muistiinpanojen kautta.

 

Pitäisi teettää kuvia ehdottomasti enemmän, ja säilöä niitä koneen uumenissa ehdottomasti vähemmän. Tulin niin hyvälle tuulelle kaikkia näitä vanhoja kuvia selaillessani. Kuinka hienoa elämä onkaan. Lämmin ja kiitollinen olo.