Processed with VSCO with f2 preset

Pahoittelen jo nyt sitä, että viime aikoina postausaiheet ovat pyörineet tämän yhden ja saman teeman ympärillä. Lupaan skarpata heti, kun skarppauksen aika on. Toivottavasti pian. Esimerkiksi heti ensiviikolla, lupaan että silloin tänne tulee reilusti postauksia joiden sisältö on muutakin kuin tämä uudehko elämäntilanne tai siihen liittyvät fiilikset. Nyt alkaa tuntua jo ihan itsestänikin siltä, että eiköhän tätä kaikkea ole jauhettu aivan riittämiin. Mutta jos nyt vielä yhdestä asiasta vähän ennen kuin suljemme tämän aiheen (hetkeksi ainakin), nimittäin siitä, kuinka koko elämä tuntuu yhtäkkiä jakautuneen kahteen. Tuntuu siltä, ettei ole enää sellaista yhtä ja samaa, tasaista elämää, joka noudattelee päivästä toiseen sitä tiettyä tuttua kaavaa, vaan yhtäkkiä tuntuukin olevan kaksi erillistä elämää, ja erilaisia rooleja. Yhtenä viikkona olen äiti. Äiti, joka on kotona lapsensa kanssa. Herää aamulla kello seitsemän leikkimään pehmoleluilla lääkäriä (samaa leikkiä, samoilla vuorosanoilla on leikitty pian kuukauden päivät….), kertoo kuusikymmentä kertaa päivässä miksi täytyy pukeutua, syödä, käydä vessassa, pestä hampaat, tulla alas pöydältä ja olla varovainen. Halaa, suukottaa ja silittää hentoja hiuksia, pitää kädestä, ottaa syliin ja puhaltaa. Lukee iltaisin saman sadun vähintään neljästi ja nukkuu yönsä väistellen pientä ihmistä, joka onnistuu aina valloittamaan sängystä suurimman osan. Niinä viikkoina, kun olen Alban kanssa en ole juuri muuta kuin äiti. Ihan jokaisella solulla, jota minussa on.

imageimage

Ja sen viikon jälkeen tulee toisenlainen viikko. Sellainen jolloin olenkin yhtäkkiä vastuussa vain itsestäni. Voin tehdä mitä vain, milloin vain, missä tahansa. Mennä nukkumaan ja herätä koska haluan. Lähteä spontaanisti yöuinnille, kaupunkilomalle, tanssimaan tai pyöräilemään. Voin nähdä ystäviä niin paljon kun vain jaksan. Niinä viikkoina kun Alba on isällään tuntuu siltä kuin en olisi äiti oikeastaan ollenkaan. Yhtäkkiä se rooli ei näyttele mitään konkreettista osaa päivissäni. Tottakai ajattelen Albaa jatkuvasti, kyselen kuulumisia face timella ja viesteillä, mutta silti, äitiys ei näy konkreettisesti noiden päivien arjessa. Ja se tuntuu erikoiselta. Vähän pahalta. Se oli jotain sellaista, johon en ollut osannut valmistautua. Että eron myötä, sitä joutuu eroon myös lapsestaan. Siihen on kyllä tottuminen. Tähän kaikkeen on. Mutta juuri nyt, otan kaiken ilon irti tästä omasta ajastani ja lähden muutamaksi päiväksi Kööpenhaminaan. Ihan vaan koska voin. Ilman sen kummempaa säätöä. Ja keskiviikkona saan sitten olla taas äiti. Uusin voimin.

Processed with VSCO with f2 preset

Äitiys.

Suurin sana, jonka tiedän.
En ollut koskaan ennen omaa lasta ymmärtänyt edes laidasta kuinka paljon kaikkea tuo rooli pitää sisällään. Ihan järkyttävän määrän erilaisia tunteita, toiveita, pelkoja, odotuksia. Rooli, jonka edessä tuntee itsensä aivan uskomattoman pieneksi, mutta joka samaan aikaan saa minut tuntemaan itseni vähän isommaksi, vähän vahvemmaksi, vähän paremmaksi. Ei siksi, että kuvittelisin olevani jotenkin onnistunut äitinä, vaan ihan jo pelkästä siitä syystä että saan olla sitä. Tunnen itseni ihan valtavan etuoikeutetuksi, että todella saan. Minulle on annettu näin suuri ja hieno tehtävä. Saan katsella tuota pientä, pätevää tyyppiä ja miettiä että juuri minua hän kutsuu äidikseen. Se on jotain sellaista, mitä on sanoin hankala edes kuvailla. Se on ylpeyttä, palahduttavaa rakkautta, onnea ja kiitollisuutta, mutta se on myös järkyttävän usein epävarmuutta, huonommuuden tuntoa, pelkoa ja syyllisyyttä. Raivoa ja epätoivoakin joskus.

Processed with VSCO with f2 preset

Mutta silti, aivan jokaisen päivän iltana- niiden kaikkein hankalimpienkin, katselen tuota nukkuvaa pientä joka hakeutuu aina unissaankin ihan kiinni, ja mietin että tässä maailmassa ei kyllä ehkä kuitenkaan ole mitään suurempaa kuin tämä rakkaus. Tässä näin, minun ja sinun välissä Albaseni.

 

DSC_3220

Saan aina toisinaan vastata kysymyksiin siitä, miksi olen päättänyt näyttää lapseni kasvot täällä blogissa. Jos ihan rehellisiä ollaan en ole ehkä koskaan tehnyt mitään varsinaista päätöstä asista. Olen vain tehnyt niin. Julkaissut Albasta ensimmäisen kuvan omassa instagramissani tämän ollessa n.neljän tunnin ikäinen. Ja jatkanut kuvien julkaisemista tasaisesti sen jälkeenkin. Kai se on liittynyt jotenkin sellaiseen vanhemman ylpeyteen. On ollut halu esitellä tai näyttää tuota maailmankaikkauden hienointa ja suurinta ihmistä aivan kaikille. Että katsokaa nyt millaisella ihmeellä meitä on siunattu. Eikä silloin ole sen syvällisemmin pohtinut millaisia seurauksia kasvojen näyttämisellä voisi mahdollisesti olla.

Huomaan kuitenkin, että nyt lapsen kasvaessa ja saadessa selkeitä omia, tunnistettavia piirteitään olen tullut hieman varovaisemmaksi sen suhteen kuinka paljon kerron ja näytän. (Ja kai se sama on ulottunut vähän kaikkeen. Siinä missä blggaamisen alussa tuntui helpolta kirjoittaa ja kertoa melkein mistä vain, on yhtäkkiä viime aikoina tullut hankalaa. En oikein tiedä mitä kertoisin, mistä puhuisin. Toisinaan mietin että alkaisin pitää kuvapainoitteisempaa blogia- keskittyen vain lähinnä tyyliin, sisustukseen ja ravintoon. ja jättäisin kirjoittamisen vähemmälle. Niin, etten kertoisi oikeastaan mitään. Mutta sitten tajuan aina, että kirjoittaminen on juuri se asia, josta eniten nautin, joka antaa minulle (ja ehkä myös sinulle) niitä kuvia enemmän. Ja tarkoitan juuri sitä sellaista kirjoittamista, jossa annan myös itsestäni jotain.)

DSC_3216DSC_3217

Olen miettinyt viime päivinä sitä millä oikeudella minä pidän lastani esillä nyt, kun hän ei itse vielä osaa kertoa onko asia hänelle ok. Tietysti olen aina ollut aika tarkka siitä mitä kerron ja näytän, ja uskon vahvasti että mikään hänestä kertomani tai näyttämäni ei olisi hänelle vahingollista. Mutta toisaalta, vähänpä tiedän. Meitä ihmisiä on niin moneksi. Se on taas viime aikoina tullut huomattua.

Nyt kuitenkin tiedän, että Albaa tullaan näkemään täällä ja takuulla myös instagramissa paljon aiempaa vähemmän. Ja toivon, että sinä olet niin viisas että ymmärrät että vaikka Alba ei enää samalla tavalla ole esillä näissä medioissani, niin se ei tarkoita sitä että viettäisin hänen kanssaan jotenkin vähemmän aikaa. Koska uskokaa pois, sellaistakin kuvitellaan. Se tarkoittaa vain sitä, että haluan suojella häntä joltain sellaiselta mitä itse nyt joudun kestämään.

 

*Kaupallinen yhteistyö yhdessä Lääkärikeskus Mehiläinen kanssa.

DSC_3095 DSC_3129

Uskoakseni aika moni meistä vanhemmista stressaa ja huolehtii lapsensa vuoksi milloin mistäkin asiasta. Ihan erityisesti varmasti sen ensimmäisen lapsen kanssa, jolloin tavallaan kaikki on uutta ja opeteltavaa eikä mistään oikeastaan tiedä vielä oikeastaan yhtään mitään. Voisin kuvitella, että se huolen määrä suunnilleen puolittuu toisen lapsen kohdalla, kun jo vähän ymmärtää ettei ihan jokaisesta yskäisystä tai vähän normaalia pidempään jatkuneesta itkusta tarvitse olla kiikuttamassa lääkäriin.

Itselleni ehdottomasti suurin, sellainen jatkuva huolenaihe, on ollut lapsen syöminen. Alba on ollut varsin pieniruokainen ja ”melko” valikoiva ruokansa suhteen oikeastaan aina tai heti siitä lähtien kun kiinteitä alettiin syödä. Olen jatkuvasti, suunnilleen jokaisella aterialla siis, ollut huolissani siitä että saako tuo pieni riittävästi ravintoa ja kaikkia tarvittavia vitamiineja ja ravintoaineita kun syö niin vähän. Saimme aikoinaan ohjeeksi tarjota lapselle monia erilaisia ruokia jokaisella aterialla, että vaikka lapsi ei yhtä ruokaa söisikään määrällisesti kovin paljon, niin useita eri vaihtoehtoja maistelemalla koostuu niistä kuitenkin sitten vähän suurempi määrä ja monipuolistuupa ruokavaliokin siinä samalla. Hyvä ohje, jota noudatettiinkin aika pitkään, mutta kyllä kuulkaa viiden eri ruoan valmistaminen ja tarjoilu jokaisella aterialla alkoi vähän käydä raskaaksi jossain vaiheessa.

DSC_3104 collage3
Kävin tämän kampanjan tiimoilta (mutta myös oman mielenterveyteni vuoksi) Alban kanssa Mehiläisellä keskustelemassa ravinnosta ja allergioista lääkärin (Ove Mickelsson) kanssa ja toivoin käynnin jälkeen, että olisin tehnyt tuon jo huomattavasti aiemmin. Tuon tunnin keskustelun jälkeen ymmärsin jotain aika olennaista: syömisessä on karkeasti vain noin puoliksi kysymys siitä itse ravinnosta/ruoasta, toinen puolikas on se sosiaalinen tapahtuma, joka siihen syömisen ympärille rakennetaan. Kyllähän minä sen tiesin, mutta silti oivalsin kuinka kireitä meillä usein nuo ruokailutilanteet ovat olleet kun itse stressaantuneena tuijotan ja vahdin lapsen jokaista suupalaa, ja laskeskelen päässäni kuinka paljon ja mitä kaikkea olisi vielä hyvä syödä jotta ravintoa varmasti tulee riittävästi. Usein niistä tilanteista on varmasti ollut mukava yhteinen sosiaalinen tapahtuma kaukana. Yhteinen tapahtuma se on ehkä ollut, muttei kovin mukava tai edes sosiaalinen. Jos maanittelua ei siis sellaiseksi lasketa. Ymmärsin myös lääkärin kanssa käydyn keskustelun jälkeen sen, että lapsi harvemmin siihen täyden ruokalautasen ääreen nälkään kuolee kuitenkaan. Sitä ohjetta ajattelin ehdottomasti jatkossa noudattaa ja luottaa siihen, että tuo tasaisesti kasvava ja aamusta iltaan ympäri taloa juokseva lapsi kyllä varmasti on saanut ihan riittävästi kaikkia niitä ravintoaineita joita tuon ikäinen lapsi kasvaakseen ja voidakseen hyvin kaipaakin. Koska juuri kasvua ja vointia lääkäri kehotti pitämään riittävän ravinnon saannin mittareina.

Keskustelimme tuon tunnin aikana myös muista mieltäni askarruttaneista lapsen ravintoon ja syömiseen liittyvistä asioista, ihan erityisesti allergioista. Olen kasvanut perheessä jossa kukaan kahdeksasta lapsesta ei ole ollut koskaan allerginen millekään, eikä asiaa ole koskaan tarvinnut oikeastaan edes miettiä. Muistan joskus yläasteella hämmästyneeni siitä, kuinka yleisiä allergiat ovatkaan, itse kun olin niin pitkään elänyt sellaisessa kuplassa, johon ne eivät todellakaan kuuluneet. Nyt oman lapsen myötä asiaa on taas miettinyt vähän enemmän ja ihan erityisesti olin kiinnostunut siitä, voimmeko me vanhemmat jotenkin vaikuttaa tai edesauttaa lasten allergioiden puhkeamista tai syntymistä. Tähän on tuskin olemassa mitään yhtä oikeaa vastausta, joka pätisi kaikkiin tapauksiin mutta lääkäri kuitenkin kertoi, että nykyään on vallalla sellainen ajatus, että mitä varhemmin lapsi altistuu niille ns.allergisoiville ruoille (pähkinät, sitrushedelmät mm.), niin sitä paremmin pystytään myös stimuloimaan lapsen toleranssia näille, siinä missä vielä 20 vuotta sitten ajateltiin, että näitä tiettyjä ruoka-aineita olisi hyvä välttää, ettei lapsi herkistyisi niille. Lääkäri mainitsi myös, että mitä enemmän lapsi tiettyjä ruoka-aineita syö, sitä pienempi todennäköisyys allergian synnylle on. Tietysti allergioita on valtavan montaa eri sorttia, ja tasoa eikä asiaa voi yleistää koskemaan niitä kaikkia. Suurin osa lasten allergioista on kuitenkin lieviä, ja väistyvät muutamassa vuodessa ja niihin tuo tuollainen ns.siedätyshoito kuulemma voi hyvinkin toimia.

Olen itsekin järkeillyt asian päässäni suunnilleen noin ja Alba onkin puputtanut pähkinöitä, mandariineja, tomaattia ja omenoita siitä lähtien kun suuhun on puhjenneet sen puputtamisen mahdollistaneet hampaat. Ja nyt koputan puuta niin kovaa kuin rystysistä lähtee, että tällä siedätyshoidolla olisimme saaneet meille, ehkä nirson ja pieniruokaisen, mutta allergiattoman lapsen.

DSC_3112 DSC_3129

Jatkossa aion kuitenkin ehdottomasti helpommin ja useammin kääntyä ammattilaisten puolen, kun joku asia mietityttää. On ihan turhaa stressata ja kantaa huolta asioista yksinään, jos ei oikeastaan tarvitsisi. Meidänkin ruokailut ovat jatkossa huomattavasti rennompia, sillä tiedän ettei syytä huoleen tai hätään oikeasti ole, vaikka olen niin 1,5vuotta yksinäni kuvitellutkin.

Vaikka tuonne Mehiläiselle ihan paikan päällekin on älyttömän helppoa ja mukavaa mennä, niin heillä on myös olemassa vähintään yhtä kätevä digiklinikka, joka on puhelimellasi avoinna 24h vuorokaudessa. Todella kätevä käyttää esimerkiksi silloin, kun tilanne ei ole akuutti vaan haluaa lähinnä selvittää mieltä askarruttavia asioita ja selvittää vaikka sen olisiko lääkäriin tarpeellista mennä. Tuon digiklinikan saa käyttöönsä asentamalla puhelimeen OmaMehiläinen- sovelluksen. Sen avulla esimerkiksi reseptien uusiminen onnistuu näppärästi, eikä lääkärin pakeille ole sen vuoksi tarpeellista mennä. Lämmin suositus. Helpottaa arkea ja keventää mieltä kummasti, kun tietää että ammattilaisen apu ja kaikki se tieto kulkee jatkuvasti taskussa mukana.
pst. Meillä muuten kesti melkein kokonainen tunti tuon lääkärikäynnin jälkeen päästä ulos tuolta Töölön Mehiläisestä. Tuo lasten 2.kerros oli täynnä toinen toistaan upeampia (Alban lempisana tällä hetkellä) leluja, eikä tuo pieni olisi vielä 45:n minuutin leikkimisenkään jälkeen millään malttanut lähteä kotiin. Onneksi ei ollut kiire mihinkään. Paitsi ehkä vähän kotiin syömään. Huomattavasti aiempaa rennommin syömään.