DSC_0445

Muistan, kuinka ennen lasta aina kohistiin että ne äidit ovat kyllä tehokkainta ja nopeinta porukkaa, mitä maa päällään kantaan. Heiltä löytyy aina ratkaisut kaikkeen, ja heidän laukuistaan löytyy kaikki tykötarpeet – tarvitpa niitä sitten haavan sitomiseen tai nuotion sytyttämiseen tai talon rakentamiseen- niin sieltä äitien käsilaukkujen syövereistä löytyy kaikki tarpeellinen. Mutta voi.
Niin väärässä ovat olleet nuo ihmiset, jotka ovat moista uskotelleet. Ainakin minun kohdallani. Ja uskoakseni siellä on ehkä joku muukin, joka kokee tulleensa huijatuksi.

Muistan, kuinka puhuin eräälle ystävälleni etten ymmärrä miten minusta, ihmisestä joka saapui paikalle AINA vähintään 15 minuuttia etuajassa, on yhtäkkiä tullut krooninen myöhästelijä. Myöhästyn nykyään lähes poikkeuksetta kaikkialta tai saavun ihan viimeisellä minuutilla. Mietin, miksi ja miten tässä on päässyt käymään näin. Niin, susta on tullut äiti. Tokaisi ystäväni. Niin niin, mutta eikö sen nimenomaan pitäisi tehdä minusta jotenkin entistäkin tehokkaammaan ja täsmällisemmän- ihan noin niinku automaattisesti. Niin mulle kerrottiin.

DSC_0477DSC_0468

Mutta. Olen myöhässä kaikkialta siksi koska lapsi. Lapsen kanssa lähteminen, tai oikeastaan yhtään minkään asian tekeminen ja sen aikatauluttaminen on mahdotonta. Toisena aamuna lapsi syö aamiaisensa kymmenessä minuutissa, sotkematta. Toisena aamuna sen saman aamiaisleivän syöminen vie 45 minuuttia vaikka puolet siitä leivästä on murusteltu ja heitelty pitkin keittiötä. Aina toisinaan pukeminen menee ykkösellä purkkiin, ja joskus sen saa tehdä viisi kertaa. Puet ensin lapsen, sitten itsesi, ja sitten puet lapsen taas uudestaan, koska hän on ehtinyt riisuutumaan sillä välin kun puit itsesi. Nanosekunnissa. Vaikka normaalisti sisääntullessa se sama itsensä riisuminen vie lapselta puoli tuntia- tottakai.
Olet myöhässä jo siinä vaiheessa, kun alat edes ajatella ulos pukemista. Ei voi mitään. Mutta lapsi on aina hyvä tekosyy myöhässä olemiseen. Voi kertoa vähän liioitellusti mitä kaikkea siinä matkalla tapahtui. Usein ne tapahtumat myös saattavat kuulostaa liioitellulta vaikka olisivatkin täyttä totta.

Mutta.
Olen myöhässä myös niinä aamuina, kun saan lähteä yksin. En voi siis syyttää lasta. Tai tavallaan taas voin. Nautin niin suunnattomasti siitä, että saan kerrankin lähteä kotoa kaikessa rauhassa. Käydä suihkussa rauhassa, syödä aamiaisen kaikessa rauhassa, meikata ja valita vaatteet ilman kiirettä. En minä silloin ennen lasta suhtautunut niihin asioihin sellaisella hartaudella, kun nyt kun ne eivät ole enää jokapäiväinen normi, vaan maailman suurinta ja melko harvinaista luksusta. Ei siis ihme, että ole myöhässä. Siinä missä ennen lasta varasin itselleni aamuisin tunnin suihkuun, aamiaseen ja laittautumiseen – vie samat asiat nyt suunnilleen kolme kertaa enemmän aikaa.

Ja mitä tulee siihen maagiseen äidin käsilaukkuun. Se unohtuu aika usein ihan kokonaan kotiin.

Että sellainen tehokas, tarmokas ja täsmällinen mutsi täällä hei.

Mites teillä?

DSC_0491collage

Alban pukeutumisesta, tai siis pukemisesta, toivotaan aina silloin tällöin juttuja. Eniten tuntuu kiinnostavan mistä ja millaisia vaatteita ostan. Suurimman osan kirpparilta. Ihan vain siksi koska siellä lepää valtava määrä hyviä, usein melko vähän käytettyjä, tai ainakin sen oloisia, vaatteita, jotka saan ostettua kolme kertaa edullisemmin kuin kaupasta. Kestävät yleensä hyvin käyttöä, koska ovat kestäneet sitä jo edelliselläkin käyttäjällä.

Ostan oikeastaan melko vähän uutta. Kahdestakin syystä, toinen tuo, jonka tuossa ylempänä mainitsin ja toinen se, että juuri nyt lapsi kasvaa suhteellisen nopeasti ulos vaatteistaan. Ne likaantuvat jatkuvasti, niillä kiipeillään, kontataan ja riehutaan. Ne riisutaan päivän aikana kymmeniä kertoja ja pestään useita kertoja viikossa. En oikein näe järkeä satsata tuollaisen taaperoikäisen (vihaan muuten sanaa taapero!) lapsen vaatteisiin kovin suuria summia, kun käyttöikä on todennäköisesti kuitenkin melko lyhyt.

Meillä on Alballe erikseen ns. käyttövaatteet, ne joilla ollaan kotona ja leikitään ulkona. Ne eivät kaikki ole ehkä niitä näteimpiä, mutta voittavat toimivuudellaan ja mukavuudellaan sen minkä ulkonäössä ehkä häviävät. Lähes kaikki Alban nämä tällaiset arkivaatteet ovat luomupuuvillaa. Lähinnä yksivärisiä, väreissä paljon harmaata, vähän valkoista, vaaleanpunaista ja mustaakin. Mutta olen pyrkinyt rakentamaan vaatevaraston niin, että kaikki sopivat keskenään edes jotenkin yhteen, eikä edes papa saa yksinään puettua lasta koviin karmeisiin asukokonaisuuksiin.

Sitten on muutamat setit sellaisia vähän parempia vaatteita. Niitä, jotka puetaan silloin, kun lähdetään kaupungille tai kylään tai, kun meille tulee vieraita. Ne ovat yleensä niitä vaatteita, jotka ostan uusina, ja vähän liian suurina, jotta pysyvät käytössä pidempään. Ja kun olen keskustellut aiheesta muutamankin ystävän kanssa, joilla myös on lapsi/lapsia, olen huomannut että meillä menee kyllä Alban vaatettamiseen huomattavan paljon vähemmän rahaa kuin monissa muissa perheissä. Ja uskon sen johtuvan sekä siitä, että ostan niin reilusti vaatteita käytettynä, että siitä kun ostan uudet vaatteet lähes aina kokoa tai kahta suurempina, jolloin ne pysyvät käytössä montakin kuukautta pidempään verrattuna vaatteeseen, joka olisi ostohetkellä juuri sopiva.

Kuvittelin muuten, että lasta saisi pukea ihan mielensä mukaan ainakin nelivuotiaaksi asti, mutta mitä vielä. Alba tietää kyllä jo nyt kaksivuotiaana hyvin tarkkaan mitä tahtoo päällensä laittaa ja mitä todellakaan ei. Esimerkiksi tämä kuvien takki oli hänelle kauhistus. Ensinäkään ei ole minkään värinen, ja hupun karvakin oli kuulemma VYÄK! Olisi ehdottomasti halunnut pukea päälleen viimevuotisen vihreän parkatakin, olkoonkin että hihat ulottuivat tänä vuonna enää suunnilleen kyynärpäihin saakka.

Myös hameet ja mekot ovat ehdoton ei- todellakaan- ei. Ne riisutaan päältä nanosekunissa ja vaihdetaan housuihin. Tämä on sikäli vähän jännää, että Alba saattaa aina toisinaan tulla Babuchkan luota (eli mummolta) kotiin päästä varpaisiin silkissä, satiniissa ja tyllissä kuin mikäkin Siperialainen prinsessa (joka hän siis kyllä onkin!), mutta ilmeisesti mummoa koskee pukeutumisessa eri säännöt (tai siis lähinnä eivät koske) kuin äitiä. Hiuksissakin on usein hoidosta kotiin tullessa mitä erikoisempia viritelmiä, ja minä taas en saa edes yhtä tavallista pompulaa pysymään tuon pienen päässä minuuttia pidempään.

Nää on näitä vanhemmuuden jännittävyyksiä.

DSC_0500DSC_0499DSC_0487

jacket: h&m / hat and jeans: zara kids / shoes: vans


_MG_0997

Puhuttiin eilen ystävien kanssa siitä, että kaipaako jotain ajalta ennen lapsia. Toinen ei juuri kaivannut, toinen kaipasi jotain. Itse en tunnissa olisi varmaan edes ehtinyt kertoa mitä kaikkea kaipaan. On tietysti totta ja muistettava, että monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä. Lapselle voi aina hankkia lastenvahdin, tämän kanssa voi reissata, käydä illallisilla ravintolassa ja ottaa mukaan melkein kaikkialle minne meneekin. Totta. Mutta ne asiat, joita minä ajalta ennen lapsia kaipaan ovat lähinnä tunteita, eivät niinkään tekemisiä tai menemisiä.

Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti olisi huono omatunto – milloin mistäkin. Kaipaan sitä, ettei koko ajan pelkää tekevänsä aivan kaikkea päin honkia. Kaipaan sitä, ettei ajattele joka toinen hetki olevansa jotenkin perustavanlaatuisesti huonompi äiti, kuin kukaan toinen. Kaipaan sitä, ettei jatkuvasti tarvitsisi miettiä tarjoaako lapselleen riittävästi – vai ihan liikaa virikkeittä. Lukeeko tarpeeksi kirjoja, laulaako riittävän usein. Asettaako riittävästi rajoja, ja antaako toisaalta tarpeeksi vapautta. Muistaako olla johdonmukainen ja järkevä. Saako lapsi riittävästi ravinteita ruoasta. Nukkuuko tämä liikaa vai liian vähän. Miksi tämä lyö ja repii hiuksista (minua ihan erityisesti, ja useimmiten nauraa vielä makeasti päälle sen tehtyään) vaikka olen aina kertonut, ettei niin todellakaan voi tehdä. Kaipaan sitä sellaista aikaa, kun mietti aina toisinaan muutakin kuin sitä missä kaikessa on jo mennyt pieleen, ja missä kaikessa tulee aivan takuulla vielä menemään.

_MG_1014 collage1

Kaipaan myös sitä millaista oli olla kahdestaan Roman kanssa. Kaipaan niitä pitkäksi venyneitä iltoja ja iltapäivään asti jatkuvia aamuja. Kaipaan sitä huolettomuutta, spontaaniutta kun olimme vain me kaksi. Tietysti nykyäänkin tehdään asioita ihan kahdestaan. Alba on ainakin kerran kuussa yökylässä isovanhemmillaan ja useamman kerran kuussa hoidossa päivisin, niin että me saamme olla kahden. Tietysti myös illat, kun lapsi nukkuu ovat vain meille. Mutta ei se kuitenkaan enää ole samaa. Meitä ei ole enää kahta. Meitä on jatkuvasti kolme, vaikka yksi ei olisikaan paikalla. Siihen kahdestaan olemiseen liittyy nykyään aina ripaus ikävää, odotusta, joskus huolikin. Usein ainakin vähän huono omatunto tai kiitollisuudenvelka. Lapsen saamisen jälkeen kahdestaan ollessa tuntuu aina vähän siltä, että jotain puuttuu. Ennen lasta olimme oikeasti kahdestaan, silloin tuntui että tässä näin – meissä kahdessa on koko maailma, kaikki mitä tarvitsen. Nyt sellainen olo tulee vain silloin, kun olemme yhdessä kaikki kolme. Kuulostaako omituiselta? Siis se, että välillä sitä kaipaa jotakin sellaista, mitä ei kuitenkaan oikeasti tahtoisi takaisin?

_MG_1036 _MG_1046

Luojan lykky, että olen aina ollut vähän sellainen ihminen jonka mielestä kaipaaminen on aika kivaa ja kaunista. Että ihan kuulkaas nautin siitäkin. En haikaile sen ajan perään, vaan haluan olla tässä missä juuri tänään olen aivan kaikkinensa (vaikka tietysti toivon, että se tukasta repiminen loppuisi ennen kuin ei olisi enää tukkaa mistä repiä), mutta jotain sieltä vanhasta haluaisin kuitenkin takaisin myös tähän päivään.

Onkohan se mahdollista? Mitä sanotte te kypsemmät, viisaammat ja kokeneemmat äidit?

pst. uskotte takuulla kun sanon, että tämänkin postauksen kirjoittamisesta tuli huono omatunto. MIKÄ ON TÄMÄ KROONINEN HUONO OMATUNTO? JA MIKSI KUKAAN EI KERTONUT TÄSTÄ?

_MG_0070_MG_0048 collage22 _MG_0066

Tässä postauksessa jo puhuinkin siitä, että Alba kulkee edelleen vaipoissa. Ei enää ehkä ihan yötä päivää, mutta melkein kuitenkin. Sikäli ehkä ihan hyvä, että kulkee, koska päästiin nyt sen tiimoilta mukaan Liberon suureen vaippatestiin. Libero järjestää parhaillaan Pohjoismaiden suurinta vaippatestiä lapsiperheiden arjessa, tosielämässä siis, johon kaikkien kuvaukseen sopivien on mahdollista osallistua täällä. Tuolla testissä vastataan siis muutamaan helppoon kysymykseen koskien noita Libero Touch- vaippoja. Riittää, että käyttökokemusta noista vaipoista löytyy. Samalla voi halutessaan osallistua tuolla sivuilla kilpailuun, josta voi voittaa kolmen kuukauden kulutusta vastaavan määrän noita Libero Touch vaippoja. Ja kaikkihan me tietysti haluamme, sillä jokainen vaippaikäisen vanhempi kyllä tietää, kuinka alvariinsa niitä vaippoja saa olla sieltä kaupasta kotiin rahtaamassa. Kolmen kuukauden vapautus siitä hommasta ei varmasti varsinaisesti harmittaisi ketään. Vai mitä?
_MG_0022_MG_0025

Me olimme tosiaan kesäksi suunnitelleet tuon kuivaksi opettelun, ja kuten ehkä kuvitella saattaa niin suunnitelman tasolle se myös jäi. Kesällä oli niin paljon sitä, ja aina reilusti tuotakin ettei muka ollut aikaa. Välillä saatettiin mennä päivä tai kaksi ilman, sitten olikin vuorossa jo reissu ja pitkä automatka eikä pissat lastenistuimessa tuntuneetkaan enää kovin hyvältä idealta. Siitä toisesta mahdollisesta vaihtoehdosta nyt puhumattakaan. Vaipat sujautettiin taas jalkaan. Ja nimen omaan sujautettiin, ei enää teippailtu. Keväällä siirryttiin käyttämään housuvaippoja ihan siitä syystä, että tuolloin Alballa alkoi vaihe jolloin kaikki oli saatava tehdä itse. Myös se vaipanvaihto. Tai ainakin sen päälle pukeminen. Ja vaikka tuo lapsonen aika näppärä tyyppi onkin, niin ihan ei vielä suju ongelmitta sellaisten teipattavien vaippojen käyttö, mutta nämä housumallin vaipat kyllä kiskoo ylleen nanosekunnissa. Tosin ihan yhtä nopeasti myös pois. Ja voi sitä riemua, kun senkin kaiken saa tehdä ihan itse.

Ja helpottavathan nuo nyt myös meidän vanhempien toimia. Itse en ainakaan koskaan oppinut pukemaan lasta niihin tarrattaviin vaippoihin lapsen tehdessä jotain muuta kuin maatessa paikallaan. Ja sitähän tämä eläväinen tapaus ei varsinaisesti enää jaksa tehdä. Pyöriminen ja hyöriminen kun on huomattavan paljon mukavampaa. Huomaatte ehkä jo näistä tärähtäneistä kuvista, että tuo tyyppi ei varsinaisesti ole se sellaisin rauhallisin. Näitäkin kuvia otettaessa Alba oli oikeasti aika kipeä (huono äiti, tiedän! ) mutta se ei kyllä vaikuttanut vauhtiin tippaakaan. Suokaa siis anteeksi nämä epätarkat kuvat, tuosta pienestä on ihan mahdotonta saada tarkkoja ruutuja, kun koko ajan täytyy heilua, hyppiä, juosta, ratsastaa tai kiipeillä. Ja tuo vauhti on kyllä ihanaa seurattavaa. Ihanaa on myös se, että olemme nyt löytäneet myös vaipat jotka pysyvät mukana tuossa menossa; eivät kiristä, purista, valu tai vuoda. Ja ovat oikeasti pehmeät ja miellyttävät myös tuon pienen iholle. Hallelujah! Vanhemmat kiittävät.