_MG_9641

Ihanaa, että on maanantai.
Oli vähän sellainen viikonloppu, että melkein toivon ettei olisi ollutkaan. Ei pitäisi koskaan asettaa niin paljon odotuksia yhden kaksipäiväisen varalle, kuin minä olin tehnyt. Aika usein juuri silloin kun vähiten odotat, niin asiat tuppaavat menemään eniten vihkoon. Joskus aiheutat sen ihan itse, joskus syypäät ovat jossain muualla. Muutenkin melko surkea viikonloppu ”huipentui” siihen, että viime yönä kello neljä jouduimme soittamaan hätäkeskukseen ja tilaamaan ambulanssin tuolle pienelle, jonka henki ei enää oikein kulkenut. Voitte vain kuvitella sen hädän määrän, jota täällä meillä aamuyöstä podettiin. Nyt kuitenkin kaikki hyvin, ja tästäkin selvittiin onneksi pelkällä säikähdyksellä.

Hassua, miten sitä aina vasta tällaisten sattumusten jälkeen muistaa arvostaa ja olla kiitollinen aivan joka hetkestä, aivan joka hetki. Miksi ei osaisi tuntea näin aina? Toisaalta, tähän tällaiseen kiitollisuuteen sekoittuu aina vähän (tai oikeastaan aika hitosti) myös sitä pelkoa ja tavallista voimakkaampi ymmärrys siitä, kuinka mikään ei kuitenkaan lopulta ole kovinkaan varmaa. Että en ehkä tällaista tunnetta jaksaisi edes joka päivä kantaa. Hyvä, että on kaikenlaista. Tilaa ja tarvetta on myös niille hetkille, kun pitää kaikkea vähän itsestäänselvänä, eikä kyseenalaista tai ihan ymmärrä kuinka häilyvää kaikki oikeastaan onkaan. Tiedän, että se sellainen olo tulee heti kolmen päivän päästä, kun tuo pieni on taas terve (uskon ja toivon todella, että olisi) ja tämäkin episodi unohtuu uusien, niiden vähän vähemmän vaarallisten, alle.

_MG_9643_MG_9640

Tänään ajattelin kuitenkin olla ihan erityisen läsnä. Sulkea tietokoneen heti tämän kirjoituksen jälkeen, ehkä puhelimenkin (se olisi meikäläiseltä oikeasti aika villiä. Ja siksi varmasti ihan todella tarpeen) ja olla vain sylinä ja silittäjänä lopun päivää.

Syliä ja silityksiä myös sun maanantaihin!

Pst. Näissä kuvissa totuus siitä, mitä kulisseissa tapahtuu silloin, kun kuvataan asukuvia. Yleensä tuo pieni on mukana, ja suunnilleen kahden ruudun välein jompi kumpi meistä vanhemmista leikkii lento- tai pusukonetta. Näitä kuvia ei siis ole todellakaan ollut mitenkään tarkoitus ottaa, vaan Roma on räpsinyt nämä niin, että me kaksi emme ole sitä edes tienneet.

Tai noh, Alba on kyllä ehkä saattanut tietää….

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Lapsen saaminen herättää luonnollisesti aika paljon ajatuksia, toiveita ja odotuksia.  Pelkästään jo tieto siitä, että lapsi on tulossa tekee ihmeitä. Sitä alkaa miettiä oikeastaan aivan kaikkea vähän eri tavalla. Miettii millainen vanhempi haluaisi olla, ja miettii millainen se oma lapsi tulee olemaan. Sitä kaikkea on kuitenkin todella vaikea kuvitella, koska se on jotain sellaista mitä et ole kokenut koskaan aiemmin. Ellet siis ole kokenut. Mutta puhun nyt siis lähinnä niistä, jotka odottavat esikoistaan. Kaikki tuntuu uudelta, jännittävältä ja vähän pelottavaltakin. Silti saattaa olla aika selkeät suunnitelmat sen uuden roolin suhteen. Mulla ainakin oli. Olen ihan kirjannut ylös asti asioita mitä minä en todellakaan tulisi tekemään, ja mitä taas todellakin tulisin. En nyt löytänyt tuota listaa mistään, koska hukkaan nykyään kaiken mihin kosken, mutta muisti pelaa kuitenkin sen verran, että tällaisen listan sain sen syövereistä kaivettua. Nyt kahta vuotta myöhemmin on hyvä vähän pysähtyä katselemaan, että kuinka hyvin olen pysynyt niissä suunnitelmissani.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Synnytän ehdottomasti ilman kipulääkkeitä, koska niinhän tekevät ja ovat tehneet miljoonat naiset minua ennen.
Hyvä yritys. Jos vielä joskus tule seuraava kerta niin aion kyllä pyytää aivan kaiken mahdollisen aivan heti. Se ehkä kertoo kaiken tarpeellisen.

Palaisin töihin heti, kun lapsi on yhdeksän kuukautta.
En palannut. Mutta kolme kuukautta sen jälkeen kyllä. Tosin vain muutamaksi päiväksi viikossa.

En kuitenkaan laittaisi lastani koskaan päiväkotiin ennen kuin tämä osaa puhua.
Enkä laittanutkaan. Alba aloitti päiväkodissa 2 v ja 1kk ikäisenä. Puhuu jo sujuvasti sekä suomeksi että venäjäksi. Työssäkäynti niin, että lapsi on kotona onnistuu kun on mielettömän hieno tukiverkosto, joka haluaa olla lapsen elämässä yhtä paljon kuin mekin, ja niin että molemmat vanhemmat tekevät vuorotyötä eivätkä näe toisiaan kuin kerran viikossa. Sacrifices, you know.

Me emme todellakaan koskaan sitten lapsen synnyttyä nukkuisi eri huoneissa. Siis me vanhemmat.
Juu eipä. Taidettiin Alban syntymän jälkeen nukkua ehkä kaksi yötä koko perhe samassa huoneessa, jonka jälkeen Roma muutti olohuoneeseen 10 kuukaudeksi. Ja se oli ehkä viisainta, mitä me olemme koskaan päättäneet. Tuolla tavoin taloudessa oli aina yksi tolkun ihminen, hyvin levännyt ja järjissään. Itse saattoi taas oikeuttaa itselleen vähän kaikenlaista, koska oli noh – väsynyt. Ja toisaalta taas, sai vaatia toiselta kaikenlaista, koska tämä oli noh – levännyt. Sitäpaitsi oli ihanaa saada ikävöidä toista iltaisin. Läheteltiin iltaisin viestejä toisillemme viereisiin huoneisiin, ja tuntui ihan sellaiselta seurustelevalta taas. Tätä suosittelen aivan kaikille.

En ehkä halua koskaan imettää.
En ole vieläkään ihan varma halusinko, mutta tein sitä silti 18 kuukautta. Varmaan laiskuuttani lähinnä. Olihan se nyt öisin se huomattavasti helpompi vaihtoehto niiden pullojen ja maidon lämmittelyn sijaan.

En todellakaan unohtaisi itseäni lapsen saatuani.
Ehkä vähän saatoin vuodeksi kyllä unohtaa. Mutta se on ihan suotavaa, ja ymmärrettävää. Sitä menee sellaiseen kuplaan, josta ei oikeastaan edes halua ulos. Siis ainakaan vuoteen. Sen jälkeen saattaa haluta kahta kauheammin.

En koskaan pukisi lasta kuten itseäni. En myöskään pukisi lastani väreihin, enkä kuoseihin.
Pieleen meni. Puen lasta usein, kuten itseäni koska kas kummaa vaatemakuni on sama vaikka kyseessä onkin lapsi. Tietysti materiaalit ovat usein vähän toisenlaisia, mutta kyllä minä lastenkin vaatteissa pidän ihan niistä samoista simppeleistä jutuista, kuin omissanikin. Mitä taas tulee niihin kuoseihin ja väreihin, niin aika varoen käytän niitä edelleen. Mutta, lastani pukevat varsin innokkaasti myös kaksi Venäjän-mummoa. Ja voin kertoa, että meidän makumme krhm hieman eroavat toisistaan. Lähes joka kerta Alba tulee mummolasta kotiin aivan toisen näköisenä, kuin sinne mennessään. Ja se on aivan okei. Tai ainakin pitäisi varmaan olla. Välillä vähän silti saatan nieleskellä. Ja piilotella niitä kaikkein kamalimpia. Mutta ei kerrota siitä kenellekään.

Lapsellani olisi aina päällään puhtaat vaatteet.
Totta. Paitsi silloin, kun ne ovat likaiset. Ja aika usein ne ovat. Enkä jaksa vetää siitä sen suurempaa stressiä. Tuon ikäiset vaan nyt sattuvat tykkäämään viilipurkin kaatamisesta päälleen, tai siitä miltä kuulakärkikynä tuntuu uusien farkkujen pinnalla ja vesiväritkin ovat usein kivempia vaatteilla kuin paperilla. Tietysti vaihdan lapselle puhtaat vaatteet aina, kun olemme menossa jonnekin/ meillä on vieraita, mutta jos olemme kotona ihan vain omalla porukalla niin en todellakaan vaihda vaatteita jokaisen ruokailun jälkeen. Sitä pyykin määrää muuten. Huh. Mä haluan tehdä elämälläni muutakin, kuin pyykätä ja viikata.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

En kyllä anna lapseni maistaa sokeria. En ainakaan ennen kuin tämä täyttää 18 ja on kyllin järkevä päättämään itse haluaako sitä elämäänsä vai ei.
Juuh elikkäs. Tuo lapsi tiesi kyllä jo puolen vuoden ikäisenä aivan tasan tarkkaan, että suklaa on suklaata ja sitä tulee himoita. Piste. Kehen lie tullut.

 Veisin lapseni ainakin vauvauintiin, muskariin, temppukerhoon ja satubalettiin.
Paitsi etten vienyt. Yhteenkään niistä. Mikään muu kuin tuo vauvauinnin väliinjättäminen ei tosin harmita. Ette edes voi kuvitella sitä huudon määrää mikä tuosta lapsesta lähtee, kun vesi liippaa edes läheltä hänen kasvojaan. Jotenkin kaukaisilta tuntuvat ne sukeltelevat vauvat….

Meillä ei todellakaan olisi kaksivuotiasta vaippojen käyttäjää.
Vaan kyllähän meillä on. Ja on varmaan vaippoja käyttävä 2,5 vuotiaskin. 

Ottaisin lapsen mukaan kaikkialle minne menen.
Väärin. En ota. Nautin omasta ajastani ja omista jutuistani niin paljon, että menen usein todella mielelläni ihan yksin. Mutta suurin syy on kyllä se että poden niin järkyttävän huonoa omaatuntoa aina, kun otan Alban mukaani johonkin paikkaan, joka on ehkä kivempi minulle kuin hänelle. Ihan älytöntä, tiedän. Olen yrittänyt päästä siitä eroon tekemällä juuri niitä asioita, mutta voi! Sydäntä pistää ja viiltelee aina siihen malliin, ettei se alunperin kivalta tuntunut homma enää sen kaiken pistelyn kanssa tunnukaan niin hyvältä. 
Kaikkein mieluiten teenkin Alban kanssa niitä asioita, mistä tiedän tämän valtavasti nauttivan. Itsekin yritän. Sillä jaettu ilo jne.

Annan Roman olla lapselle isä ihan omalla tavallaan. En puutu, enkä ojentele enkä todellakaan kuvittele tietäväni paremmin.
Vaikeaa on ollut, sillä aika usein tuntuu vähän siltä niinku tietäisin ihan vähän paremmin ja enemmän. Mutta silti ensimmäiset kaksi vuotta annoin aika vapaasti toisen tehdä asiat juuri niin kuin tämä parhaaksi koki. En puuttunut, enkä valittanut. Mutta toista on nyt. Vasta nyt tuntuu, että niitä kasvatuksellisia haasteita alkaa tulla, ja nyt on huomattavasti hankalampaa antaa toisen toimia tavallaan. Yritän silti. Sillä tiedän, etteivät omat tapani toimia ole oikeasti yhtään parempia. Todennäköisesti päinvastoin.

Heti, kun lapsi vaan pysyisi pystyssä meillä tanssittaisiin joka päivä.
Ja sitä meillä kyllä todellakin tehdään. Alba pyytää usein aina heti aamuisin ”lauluja” koska haluaa tanssia. Äitinsä tyttö. Ja aina kun tulevat moikkaamaan mua töihin ja Alba kuulee liikkeessä soivan musiikin tahtoo tämä aivan joka ikinen kerta heti päästä tanssimaan.Sitä hän sitten siellä asiakkaiden lomassa tekee. Eihän muut ihmiset sitä polvien notkottamista välttämättä tanssiksi ymmärrän, mutta minä kyllä tiedän.

Aion olla ihan sillain vaatimattomasti täydellinen äiti.
Unohdin tämän heti ensimmäisen vuorokauden jälkeen. Nykyään en edes yritä, sillä tiedän että sitä täydellisyyteen pyrkimistä tärkeämpää on ihan vaan olla läsnä. Siinä niin. Kuulla ja nähdä, oikeasti kohdata. Jakaa hetkiä, asioita. Siinä mä oon omasta mielestäni onnistunut aika hyvin. Olemaan läsnä siis.

Kiinnostaisi kuulla millaisia asioita te piditte ennen lapsen syntymää tärkeinä? Ja millaisista asioista, ette ole joustaneet sen syntymän jälkeenkään.


_MG_8077 _MG_8166

Ihanalta tuntuu tämä uusi syksy. Olo on pitkästä aikaa oikeasti kevyt, vaikka tehtävää ja töitä on juuri nyt enemmän kuin koskaan ja aikaa taas tietysti vähemmän. Mutta silti, tuntuu hyvältä ihan joka puolella. Päässä, sydämessä ja koko kehossa. Voi onni, on ollut ikävä!

Kävelin juuri töistä kotiin. Vettä satoi kaatamalla koko matkan ja tuuli niin, että se todellakin tuntui. Mutta silti hymyilin hyvin todennäköisesti ihan nuo kaikki kilometrit. Tiedättekö sen, kun on niin hyvä olla, että meinaa koko ajan nauraa ääneen? Ei oikeastaan miksikään ja ei millekään – naurattaa vaan? No, mulla on just nyt se olo. Harvinaisen hyvä tämä maanantai. Juuri nyt tapahtuu niin paljon kivoja juttuja, ja ne ikävimmätkin asiat ovat muuttumassa koko ajan paremmiksi. Mutta silti tuntuu, että parasta tässä hetkessä ja tunteessa on se, ettei se onni enää asu vain niissä asioissa, tapahtumissa ja ihmisissä vaan jossain paljon syvemmällä, ihan täällä minussa- riippumattomana mistään.

Yksi syy tähän oloon on ehdottomasti myös tuo pikkuinen tuossa sylissä ja vierellä. Kesällä olin todella paljon pois kotoa, ja nyt tuntuu ihanalta olla taas ihan vaan tässä. Läsnä kaikissa niissä arkisissa tilanteissa, aamupuurolla ja iltapesulla. Tykkään tästä. Vaikka kaipaan kyllä tähän rinnalle tietysti paljon muutakin, ihan vain minulle itselleni. Mutta kuitenkin, juuri nyt (ok, musta on tuntunut tältä kyllä varmaan ihan joka ikinen päivä) tunnen itseni ihan erityisen etuoikeutetuksi saadessani olla tuon tyypin äiti. Herätä nyt joka aamu siihen, että huoneen toiselta puolelta pienestä sängystä kuuluu ensin ”äiti Alba on nyt helännyt. Noustaan”. Kun sitten nousen ja menen hakemaan Alban sängystään, nostan syliini ja suukotan – kuuluu tuosta pienestä suusta sitten ”kiitos äiti”
Eikä melkein mikään melkein koskaan ole tuntunut yhtä hyvältä kuin nuo kaksi pientä sanaa.
Kiitos.
Äiti.

_MG_8170 _MG_8177 _MG_8139

Kiitos vaan itsellesi kuules.

If you want to change

the world, go home

and love your family.

Mother Teresa

Siinäpä oikeastaan kaikki, mitä halusin sanoa tänään. Tai olisi ehkä muutakin, mutta en ole vielä ihan varma uskallanko tai edes haluanko. Katsotaan. Keräillään rohkeutta ja oikeita sanoja. Niiden löytymistä odotellessa halusin kuitenkin tulla toivottamaan leppoisaa sunnuntai-iltaa sinulle. Tehdään tästä hyvä.

Kuvat: Maailman Paras Janita Autio