_MG_6335 _MG_6011_MG_6340 _MG_6356 _MG_6362_MG_6386 _MG_6372_MG_6375 _MG_6401 _MG_6477 _MG_6447 _MG_6184_MG_6420_MG_6546 _MG_6576 _MG_6491 _MG_6654 _MG_6648 _MG_6508_MG_6641 _MG_6573 _MG_6697

Juhannus 2016, jäät mieleen ehkä kivoimpana koskaan. Olkoonkin, etten juuri muista mitä olen viimeiset kymmenen juhannusta puuhastellut. Yhden vietin New Yorkissa Yankee Stadiumilla ja jonain toisena juhannuksena Helsingissä oli neljä astetta lämmintä, mikä oli yhtä paljon kuin joulukuussa oli ollut. Siinä kaikki, mitä muistan. Aika usein ollaan kuitenkin ehkä jääty kaupunkiin, eikä olla tehty varsinaisesti mitään kovin juhannusmaista, jos tiedätte mitä tarkoitan. Ollaan herätty omasta sängystä, pyöräilty hiljaisen kaupungin halki ensin aamiaiselle, ja sitten heti perään lounaalle. Käyty ehkä uimassa, tai kietouduttu toppatakkiin. Nähty ystäviä, istuttu puistossa tai sisällä. Juotu lasillinen tai pullollinen. En ihan rehellisesti ottaen muista. Ehkä se kertoo siitä, etten ole vielä koskaan ottanut juhannusta kovin vakavasti. Mutta tästä eteenpäin ajattelin kyllä todellakin ottaa.
Sillä,
tämä kuluva viikonloppua on ollut kyllä tunnelmaltaan ihan vertaansa vailla. Jotain taikaa tässä on ollut. Tai ehkä se on vain rentoutta, vapautta ja kiitollisuutta tästä kaikesta mitä ympärillä ja omassa elämässä on. Viimeisen kuukauden aikana olemme olleet aika harvoin koko perhe samaan aikaan kotona. Meillä on pieni lapsi, kolme työtä, yhteisten lisäksi myös paljon omia harrastuksia ja ystäviä – joten sellaiselle yhteiselle ajalle on viime aikoina jäänyt aivan naurettavan harmillisen vähän aikaa. Olikin ihanaa, kun tiesi, että tulisimme kaikki olemaan yhdessä ja samassa paikassa, yhteen ja samaan aikaan pidempään kuin kaksi tuntia. Tosin – riskinsä on kyllä tällaisilla reissuillakin, joita kohtaan odotukset on nostettu pilviin, ne sellaiset kun tuppaavat aika usein rymisemään niskaan. Vaan ei haittaa – kolmessa päivässä asiat ehtivät muuttua moneen kertaan. Ja niin kuuluukin.

Vaikka viikonloppu mökillä oli melkein täydellinen (miinuspisteitä annan aivan järkyttävästä hyttysten määrästä ja siitä, että ”ehdin” uimaan vain kerran, soutelemaan en kertaakaan), niin kyllä kotiin on kuitenkin ihana palata. Eniten arvostan juuri nyt sitä, että voin mennä ulos pelkäämättä tulevani syödyksi elävältä, ja sitä että vettä voi taas hyvällä omalla tunnolla juoda kolme litraa päivässä, eikä kenenkään tarvitse sen vuoksi ajaa lähteelle ja takaisin. Niin ja sitä, ettei sängyssämme ole yhtään muurahaista. Ja ehkä ihan vähän myös sitä, ettei täällä kotona ole ketään, jota Alba vierastaisi niin, että tahtoisi istua kiinni minussa _koko_ ajan.

Samaan aikaan kuitenkin jo odotan sellaista pidempää yhteistä lomaa, jolloin voisimme taas ajaa itsemme noihin maisemiin, noiden ihmisten seuraan. Toivon, että seuraavalla kerralla olisi mukana myös ne tältä reissulta puuttuneet kolme veljeä ja kaksi siskoa puolisoineen ja lapsineen – sillä perhe, se on kyllä paras!

_MG_5354 _MG_5357

Äitiys on ehdottomasti elämäni rooleista se, jonka suhteen tasapainoilu tuntuu kaikkein haastavimmalta. Äitiyteen liittyy niin paljon hiljaisia ja äänekkäitäkin odotuksia, toiveita ja myyttejä. Äidin pitäisi olla sitä ja tätä, mutta ei todellakaan tuota. Pitäisi osata ottaa omaa aikaa ja huolehtia itsestään just sillain sopivasti, ei yhtään liikaa. Jos huolehdit itsestäsi liikaa (kukaan ei koskaan missään ole kertonut sitä tarkkaa määrä, mutta se pitäisi jokaisen äidin kuitenkin vain tietää), et selvästikään välitä lapsestasi. Jos taas et huolehdi, et välitä silloinkaan koska hyvinvoivalla lapsella on hyvinvoiva äiti ja niin edelleen, kyllähän te tiedätte.

Tasapainoilu tässä äidin roolissa on ollut itselleni vaikeampaa kuin olisin ajatellut sen olevan. Ei missään nimessä vaikeaa, vähän haasteellisempaa kuin ajatuksissani vain. Vasta nyt Alban ollessa pian kaksivuotias uskallan myöntää niin itselleni kuin muillekin olevani äiti, joka kaipaa todella paljon myös omaa tilaa ja aikaa. Omia tekemisiä, menoja ja ihmisiä, jotka eivät asu tätä samaa kotia. Kaipaan paljon sellaista aikaa, jolloin saan olla ihan vaan Sanni; ystävä, työntekijä, sisko, kaveri, naapuri ja vaimo. Haluan tietysti olla hyvä äiti, mutta haluan olla hyvä niin monessa muussakin. Ja koen, että ottamalla sen oman aikani ja tekemällä niitä asioita, joista voimaannun tulevat ihmiset ympärillänikin onnelliseksi. Olen äiti, joka tarvitsee jotain ihan omaa joka ikinen päivä. Käyn lenkillä, ystävän kanssa syömässä, töissä (kyllä, kyllä sekin on omaa aikaa), tanssimassa tai katselemassa merta. Tarvitsen kaikkia niitä, jotta voin hyvin ja jaksan olla äiti.

_MG_5358 _MG_5360

Vietän edelleenkin Alban kanssa suurimman osan päivästä, mutta koen että jaksan olla ihan eri tavalla läsnä kun olen saanut ennen tai jälkeen sen olemisen olla ihan vaan minä. Jaksan leikkiä, laulaa ja potkia palloa kuusi tuntia koska saan tehdä muutakin kuin sitä.  (Vaikka myönnettäköön, että leikkipuiston laidalla notkuminen on suurimmaksi osaksi minusta todella tylsää. Keksisin usein suunnilleen sata asiaa, joita tekisin mieluummin. Silti notkun niissä leikkipuistoissa, tunteja joka päivä, koska tiedän lapseni viihtyvän).

En lapsen saatuani suureksi yllätyksekseni lakannutkaan pitämästä kaikista niistä asioista, joista ennen lasta pidin. Silti oikeastaan koko Alban ensimmäisen vuoden kuvittelin, etten oikeastaan saisi. Pysyttelin kotona ja puistoissa, unohdin kuka olin ja mistä pidin. Kuvittelin, että tällaista tämä äidin elämän kuuluu olla – minusta viis, kunhan tuolla pienellä on kaikki hyvin. Kun unohtaa itsensä vuodeksi, voin kertoa että se väsyttää. En suosittele kenellekään, mutta tiedän, että moni meistä ja teistä astuu siihen samaan äiti-ansaan. Siksi haluankin sanoa nyt juuri sinulle, tuleva äiti, ole viisaampi- tiedä paremmin. Tee juuri niitä asioita, joita juuri sinun tekee mieli. Ota juuri niin paljon omaa aikaa, kuin juuri sinä tarvitset. Tai ole juuri niin kiinni kotona ja lapsessa, kuin juuri sinusta tuntuu hyvältä. Kaikki se on ok. Unohdetaan vertailu, keskitytään mieluummin olemaan hyviä vanhempia lapsillemme ja ihmisiä toinen toisillemme.

_MG_5363

Parempaa ja haastavampaa (aina toisinaan myös hermoja raastavampaa) kuin mikään muu, on olla sinun äitisi. Ennen sinua en olisi koskaan uskonut mihin kaikkeen pystyn yhdellä kädellä. En olisi koskaan uskonut, että pystyn tiskaamaan, siivoamaan, pesemään pyykit ja keittämään aamupurot yhdessä puolituntisessa. Ilman sinua en tietäisi miltä tuntuu olla niin ylpeä jostain, että sen haluaisi kertoa tässä maailmassa jokaiselle vastaantulijalle. En tietäisi miltä tuntuu, kun melkein vuoden suhteellisen yksipuolisen hoivaamisen jälkeen ensimmäistä kertaa kiedot pienet, pulleat kätesi kaulan ympärille ja kuiskaat ”äiti lakas”. En tietäisi että ensin voi toivoa ja odottaa kaksi tuntia, että nukahtaisit ja sitten kun se viimein tapahtuu voi alkaa toivoa, että heräisit. On jo ikävä, jota täytyy lievittää katsomalla puhelimesta kaikki ne 136 päivän aikana kuvattua videota sinusta. En tietäisi miltä tuntuu nähdä omasta jo aika tutusta puolisosta jotain kokonaan uutta ja hienoa, rakastua vielä lisää vaikkei uskonut sen edes olevan mahdollista. En tietäisi miltä tuntuu katsella kahta elämänsä suurinta ihmistä kikattamassa yhdessä sohvalla. En tietäisi miltä tuntuu, kun pitkän työpäivän jälkeen tulee kotiin, avaa oven ja näkee kuinka kasvosi sulavat maailman kaikkeuden aidoimpaan hymyyn ”äiti tuli!” Tuntuu kuin sata aurinkoa paistaisi samaan aikaan. Aina toisinaan ajattelen, etten tiennyt oikeastaan juuri mistään juuri mitään ennen sinua. Olet niin hieno ja samalla hauras. Tiedän, ettei minulla ole sinulle mitään muuta annettavani kuin rakkautta. Tiedän, että se riittää. Yhdessä voimme oppia kaiken muun.

Vaikka aina toisinaan minusta tuntuu, että sinä kyllä tiedät jo kaiken.

Aina toisinaan tulen muistutetuksi siitä, kuinka yksin, pienen lapsensa kanssa aikaa viettävää isää edelleen pidetään jotenkin erityisempänä. Alba on nyt vuosi ja kahdeksan kuukautta ja tänä aikana olen jäänyt yhden kerran pois Alban neuvolasta koska työt. Roma ei ole töidensä vuoksi päässyt mukaan kuin ehkä kolmeen neuvolakertaan. Silti minulta ei kyllä koskaan ole kysytty, että missäs se isä on kun ei täällä näy. Mutta sen yhden ainoan kerran, kun mies on mennyt lapsen kanssa yksin niin sekä terveydenhoitaja, että lääkäri ovat molemmat kyselleet äidin perään, onko äiti kenties sairas kun ei ole täällä. Toivottu, että äiti kuitenkin seuraavalla kerralla pääsisi.

Miksi? Ai siksikö ettei isän tarvitsisi vaivautua?

Muistan myös kuinka hämmentynyt olin, kun törmättiin tuossa taannoin perheellä mieheni vanhoihin tuttuihin, jotka kilvan kehuivat sitä, kuinka mahtava mies minulla on, he kun ovat useita kertoja nähneet Roman lykkivän vaunuja pitkin kaupunkia, ihan yksinään. Teki mieli sanoa, että ”hei tää nyt saattaa tulla melkosena shokkina, mutta hänhän on siis tämän lapsen isä” Siis vanhempi, ihan siinä missä minäkin. Tiedän, että mieheni on  mahtava, järkyttävän monellakin tapaa, mutta mielestäni siinä, että hän osallistuu yhtälailla yhteisen lapsemme hoitoon ei ole varsinaisesti mitään ihmeellistä. Toki tiedän, että on olemassa myös toisenlaisia puolisoita ja vanhempia, siitähän tämä tällainen omituinen ilmapiiri kumpuaakin. Pidetään erityisenä sitä, että on mies joka osallistuu.

Muistan myös kuinka eräs vanha ystävä  (jota en tosin ollut nähnyt muutamaan vuoteen) kysyi minulta vielä ihan muutama kuukausi sitten, että voisimmeko nähdä ihan kahdestaan joku ilta, vai tykkääkö Roma olla Alban kanssa iltaisin? Juu, ei ja ei. Ei missään tapauksessa, hän pitää lapsensa kanssa olemisesta vain aamuisin ja päivisin. Nauratti. Toisaalta taas ei yhtään. Onko sellaisiakin vanhempia? Miksi? Onko jotain mitä minä en tiedä enkä siksi ymmärrä?

Onhan meilläkin tietysti asioita, jotka toinen meistä hoitaa toista näppärämmin. Minä esimerkiksi hoidan kaikki lapseen liittyvät hankinnat ja puen tämän niin sisälle kuin uloskin, koska se hoituu minulta vikkelämmin ja mieluummin. Roma taas hoitaa niin ruoan laittamisen kuin sen syömisen valvomisenkin, pitää siis huolen siitä että lautaselta suurempi prosentti päätyisi lattian ja katon sijasta ihan sinne suuhun. Myös tämä näiden kuvien puuha on ehdottomasti Roman heiniä. En ole tainnut itse tehdä tätä vielä koskaan. Mutta silti, en ihan ymmärrä. En ehkä edes ymmärrä, mitä kaikkea en nyt tässä kuviossa ymmärrä.
Tietysti ymmärrän sen, että ihan sellaisen pienen, vastasyntyneen kanssa asiat voivat olla toisin.Voi olla, ettei lapsi oikeasti osaa tai pysty nukahtamaan ilman äitiä (tai ainakaan ilman sellaista kahden tunnin sydäntäsärkevää huutoa), ja silloin nuo tuollaiset isän illat yksin lapsen kanssa eivät välttämättä ole kenenkään kannalta ajateltuna erityisen mukavia.

Mutta,

ymmärtääkseen enemmän ei tarvinnut avata kuin oma päiväkirjansa. Alban ollessa reilu kuukauden ikäinen olin kirjoittanut sinne näin

Huomasin tänään pyytäväni Romalta anteeksi sitä, että joutuu olemaan vauvan kanssa yksin melkein kaksi tuntia. Tai, oikeastaan en olisi varmasti itse sitä edes huomannut, ellei Roma olisi siitä huomauttanut ja asialle nauranut..,.

.,.Miksi aina välillä tuntuu, että tämä lapsi on jotenkin enemmän minun kuin hänen, vaikka en haluaisi että niin olisi. Miksi tuntuu vaikealta jättää mies yksin lapsen kanssa kahdeksi tunniksi, vaikka itse on juuri ollut lapsen kanssa yksin kolmetoista tuntia. Miksi pyytelen yöllä anteeksi, kun lapsi herättää? Mikä minua vaivaa? Tiedostan, että Roma tekee kaiken oikein mielellään ja lähes aina ihan pyytämättäkin. Miksi silti tuntuu tältä? Olenkohan ainoa?

Olenko? En ehkä usko.

Ehkä se syy onkin meissä äideissä,
haalimme harteillemme liikaa, koska luulemme että sen kuuluu mennä niin.
Teemme itsestämme korvaamattomia, suurempia kuin olemmekaan.

Emmekä ehkä edes aina anna toiselle tilaa kasvaa sellaiseksi vanhemmaksi, kuin toivomme tai hän tahtoisi.

Annetaan se tila,
sanotaan, tee niin kuin tahdot, tule sellaiseksi kuin tahdot. Kunhan ollaan tässä yhdessä.