Olen mukana Bella- blogien ja Nokian Jalkineiden kamppanjassa. Ja vitsi, miten mahtavaa tähän onkin ollut päästä mukaan. Ihan erityisen tästä kamppanjasta teki se, että saimme olla siinä mukana koko perheellä. Aivan kaikki tuntuu yleensä vielä vähän paremmalta, kun sen saa tehdä rakkaimpiensa kanssa, vai mitä? Musta ainakin.
Nyt ajattelin jakaa teille vähän kuvia ja tunnelmia tuolta kuvauspäivältä. Laitan niitä varsinaisia, valmiita kuvaajan ottamia kuvia tänne vielä myöhemmin, joten pysykää kuulolla.

Reilu viikko sitten lauantaina hypättiin aamukahdeksan junaan Tampereelle. Helsingissä aurinko porotti (tai no ”porotti”, mitenkään erityisen lämmintä ei varsinaisesti kyllä ollut) siniseltä taivaalta, ja ilmassa leijaili katupölyn lisäksi sellainen kiva aavistus keväästä. Täydellistä ajattelimme. Sininen taivas vaihtui kuitenkin pilviin ja hyytävän kylmään tuuleen siinä jossain Toijalan kohdilla. Hyytävästä ja harmaahkosta säästä huolimatta tuo kuvauspäivä oli jotenkin ihan erityisen ihana tunnelmaltaan; rento, helppo ja hyväntuulinen. En oikeastaan koko kuvauspäivän aikana edes ajatellut, että meitä kuvataan. Sen kun olin vaan, ja nautin olostani. Kuvasimme Pyynikinharjulla ja Pispalassa, molemmat eittämättä sitä kauneinta Tamperetta. Se teki varmasti osansa päivän fiilikseen. Samoin kaikki ne ja te hienot tyypit, joiden kanssa tuo päivä jaettiin. Enkä tuosta lauantaista puhuessani jotenkin voi olla mainitsematta sitä valtavaa valkoista pakettiautoa, jossa vaihdoimme vaatteemme ja kävimme lämmittelemässä kuvausten välissä. Tuohon kahden penkkiriviin autoon oli välillä survoutunut kymmenenkin kylmästä hytisevää tyyppiä hörppimään kahvia ja käärimään voileipiä rapisevista kääreistään. Enkä sitä, kuinka ylpeä olin tuosta pienestä ihmisestä, joka jaksoi niin uskomattoman reippaasti olla kuvattavana koko sen kolmen tunnin pätkän jolloin hän normaalisti nukkuisi päiväuniaan. Heti kuvausten päätyttyä hän tosin nukahti syliini ja heräsi vasta kun junan kaiuttimista kuulutettiin saapumista Helsingin rautatieasemalle. Hoiti siis hommansa varsin kiitettävällä pieteetillä, melkoinen ammattilainen ollakseen vasta puolitoistavuotias.

Tuolla bannerissa pyörii nyt video, jossa me Karoliinan ja Malenan kanssa kerromme jonkun kivan asian tai muiston, jonka me liitämme kumppareihin. Mun ensimmäinen muistoni liittyy meidän koiraan, Jeppeen. En ole ihan varma kuinka pieni olen tuolloin ollut, ehkä neljä ehkä viisi. Keinuin kotimme pihalla Torniossa, ja potkiskelin keltaisia saappaita jalastani. Tai potkiskelin, kunnes koiramme päätti pistellä saappaat suihinsa. Muistan kuinka minua tuolloin harmitti. Saappaat olivat ihan uudet, sellaiset kiiltävät ja vielä ihan täpäkät, tiedättehän. Pääsin kuitenkin asian yli viimeistään heti kahdeksan vuoden kuluttua, johon liittyy seuraava vahva muistoni Nokian saappaista. Oli kesä 2001 (? saattoi olla myös mitä tahansa tuosta 99-01 väliltä) ja vanhoillislestadiolaisten suviseurat. Tuona vuonna niitä tosin kutsuttiin suvisten sijaan mutiksiksi. Seura-alue oli rakennettu savimaan päälle ja vettä oli satanut rankasti koko seuroja edeltävän viikon, joten koko alue oli yhtä upottavaa mutavelliä. Emme olleet kuitenkaan osanneet varautua reissuun kumisaappain, joten hankinnat oli tehtävä matkalla. Melkein koko perheelle uudet saappaat kertaostoksena. Muistan kuinka asuntovaunun tavaraluukusta löytyi 8 paria uutuuttaan kiilteleviä ja tuoksuvia Nokian mustia Kontioita. Äidille, isälle ja kuudelle mukana olleelle lapselle omat. Pelkäsin, että vanhempieni kaikki säästöt olivat uponneet noihin saappaisiin. Eivät kuulemma olleet. Omani olivat paria numeroa liian isot, mutta se ei haitannut, yltivätpähän siten pidemmälle yli polven – ei paljon puolisääreen upottavassa mudassa rämpiminen haitannut.

Ja kuten, ehkä jo arvaatkin niin uteliaana tyyppinä mua tietysti kiinnostaisi kuulla mikä on sun ensimmäinen – tai mukavin kumisaappaisiin liittyvä muisto?

ainiin ja pst. Olen varmaan aina ajatellut, että ihminen on jotenkin rennompi ja välittömämpi kumpparit jalassaan. Ja katsokaa nyt vaikka tätä videota, tukee tuota mun ajatusta täydellisesti vaikka itse sanonkin.

Kuvien kumpparit,
Alba, Nokia Neo
Roma, Nokia Kuura
Sanni, Nokia Hai Low

Olin muutama päivä sitten lataamassa instagramiini kuvaa Albasta. Olin ottanut kuvan ylpeydestä sydän pullollaan, sillä Alba oli pukenut itse vaatteet päälleen ensimmäistä kertaa koskaan, ja kaiken vieläpä ihan oikeinpäin ja järkevässä järjestyksessä. Minä – maailmankuulu liikuttuja – nieleskelin itkuani, kurkku liikutuksesta suunnilleen umpeen turvonneena. Mietin siinä, että tuossa tuo nyt on – ihminen, josta vielä ihan hetki sitten ei ollut merkkiäkään, seisoo tuossa nyt omilla, lapsenmakkaraisilla jaloillaan, ja kiskoo tennarit jalassa takin vetoketjua kiinni niin kuin ei olisi koskaan muuta tehnytkään. Yhtäkkiä siinä hetkessä se iski, haikeus. Haikeus siitä, että Alba ei ole ikuisesti se sellainen pieni, tyynyn pituinen ja kymmenen kilon painoinen pikkuiseni, vaan hän kasvaa, muuttuu ja kehittyy koko ajan, ihan kirjaimellisesti silmissä.

En ole varma olenko koskaan ennen sitä torstaista hetkeä ajatellut, että toivoisin ajan pysähtyvän tähän, haluaisin että juuri tämä elämänvaihe kestäisi ikuisesti. Nyt kuitenkin tuntuu siltä. En vielä koskaan ole ollut niin tyytyväinen elämääni, elämäämme, kuin nyt olen.
Tunnen itseni vielä nuoreksi, usein ihan tytöksi- melkein lapseksi ja silti kuitenkin usein myös sillain sopivasti aikuiseksi. Pidän itsestäni huomattavasti enemmän, kuin vaikka vielä kolme vuotta sitten. Tiedostan kuitenkin olevani vielä kovin kesken ja haluaisin koko ajan kasvaa paremmaksi versioksi itsestäni. Alan hiljalleen tuntea omat vahvuuteni ja heikkouteni ja tiedän jo mitä kohti haluan kulkea. Fyysisiltä (siis sellaisilta liikunnallisilta) ominaisuuksilta koen olevani ihan yhtä iskussa kuin joskus 18-vuotiaanaakin. En kuitenkaan enää näytä samalta. Kannan murheita ja väsymystä kasvoillani vaikka ei ehkä kannattaisi. Mutta uskon, että tilanne ei kuitenkaan vielä ole niin katastrofaalinen, kuin se tällä murehtimisen määrällä tulee olemaan joskus viiden vuoden päästä. Nyt on siis hyvä.

Alban ollessa vielä vauva toivoin ja odotin usein sitä seuraava vaihetta. Odotin, että lapsi oppisi kääntymään, kierimään, ryömimään, konttaamaan ja kävelemään. Odotin, että se pieni alkaisi nukkua. Edes päivisin. (Molempien, sekä yö- että päiväunien, nukkumisesta en uskaltanut edes haaveille). Kun Alba täytti yksi, odotus lakkasi. Arki alkoi helpottua huomattavasti. Kuin taikaiskusta alettiin nukkua kokonaisia öitä ja kolmen tunnin päiväunia ihan tarkoilla kellonlyömillä. Nyt tuo pienokainen pukee jo itse vaatteita ylleen (mieluummin kyllä yleensä ihan vaan riisuu), haluaa leikkiä itsekseen, jaksaa ja haluaa keskittyä kuuntelemaan satuja, puhuu, ymmärtää, halaa ja suukottaa. Ei kuitenkaan vielä uhmaa (vaikka käytetyin lause tällä hetkellä onkin ”eiku Alba itse” ) tai kysy kysymyksiä, joihin ei osata vasata. Haluaa, ja tarvii vanhempien apua ja seuraa kuitenkin vielä moneen. Pyytää tuon tuosta päästä syliin ja haluaa aina iltaisin, että äiti tai papa yssyttää uneen. Nyt on siis hyvä.

Vaikka nyt tuntuukin siltä, ettei tämän hetkisen elämäntilanteen voittanutta tule, niin tiedän, että aivan takuulla tulee. Haluan uskoa, että jokainen tuleva vaihe tuntuu siltä parhaimmalta mahdolliselta. Kirjoitin 15 vuotta sitten ystäväni Ruusan synttärikorttiin onnea 13- vuotiaalle, paras ikä tässä iässä. Olen edelleen ehdottoman samaa mieltä. 28 – paras ikä tässä iässä. Vai mitä?

 

Kuvissa Alba ja baba (eli babushka eli Roman äiti Elena), yksi hänen lempi-ihmisistään.

Huomenta sunnuntai,

Tänään pää on vähän kohmeessa. Oltiin eilen juhlimassa neljän kaverin yhteisiä syntymäpäiviä, ja vaikka oltiinkin kotona jo vähän kymmenen (!!!) jälkeen, niin ne muutamat viinilasilliset tuntuu silti takaraivossa. En ihan ymmärrä, miten se on edes mahdollista. Mutta on kuitenkin.

Kahvikupin kaverina selailin pitkästä aikaa blogeja, ja löysin ruotsalaisen lempparini Josefinin blogista tämän mitä, mistä, milloin – listan ja ajattelin sen sopivan täydellisesti tähän sunnuntaihin, kun omista karkailevista ajatuksistaan ei saa muodostettua mitään yhtenäistä kokonaisuutta. Sitä paitsi rakastan listoja, paljon ja syvästi.

 

Mitä/mistä stressaat?
Mikäli stressaamista pidettäisiin positiivisena asiana, olisi se ehdottomasti suurin vahvuuteni. Olen siinä ihan älyttömän hyvä, stressaan kaikesta ja kaikista. Lähes jatkuvasti. Stressaan tekemättömiä, ja jo tehtyjä töitä, stressaan sitä etten ole tarpeeksi kotona, ja sitä että olen liikaan kotona, stressaan sitä etten urheile tarpeeksi, ja kun urheilen stressaan sitä etten ole kotona lapseni kanssa, stressaan sotkuista kotia, ja kun siivoan stressaan sitä että se siivoamiseen käytetty aika on pois lapseltani (sama homma ruoan laittamisen, leipomisen, pyykin pesemisen, bloggaamisen yms.kanssa). Ihan älytöntä, tiedän. Yritän koko ajan opetella rennommaksi. Tähän mennessä tulokset ovat olleet aika laihoja.

Mitä aiot tehdä tänään illalla?

llan suunnitelmat ovat vielä auki. Ehkä tehdään jotain, ehkä ei. Tänään ollaan kuitenkin yhdessä koko perhe, se riittää.

Mikä on helppoa?

Just nyt helppoa on tutustua uusiin ihmisiin, jäädä kotiin, olla Alban kanssa, laittaa ruokaa ja roikkua ihan liikaa puhelimella.

Mitä tänään on päivälliseksi?

Tänään on ravintolapäivä, joten veikkaan että syödään päivälliseksi aika monenlaista. Tuossa kivenheiton päässä Kaupunkiolohuone Kohtauksen vohvelibaarissa nyt ainakin käydään.

Mitä haluaisit tehdä enemmän?

Kirjoittaa, urheilla, olla kotona ja poissa kotoa, matkustaa, lukea kirjoja, valokuvata ja nähdä ystäviä.

Mikä saa sinut itkemään?

Liikutun jatkuvasti, mutta itken nykyään todella harvoin. En ehkä edes muista milloin viimeksi olisin ihan kunnolla itkenyt? Ehkä väsymystä joskus Alban ollessa ihan pieni? Saatan kuitenkin liikuttua monta kertaa päivässä kauniista sanoista, ihmisten taidoista, kehuista ja kehumisesta, elokuvista, kirjoista, kuvista ja teksteistä sekä Alban puheista ja taidoista.

Itken kuitenkin ehkä vihaisena helpommin, kuin surullisena.

edit// nyt muistan: itkin viimeksi viime viikolla, kun Roma meni ja kyni Alban hiukset ihan naurettavan lyhyiksi.

Mikä saa sinut innostumaan?

Tavoitteet, jotka eivät ole liian haastavia, mutta kuitenkin tarpeeksi. Siivoaminen. Sisustaminen. Kauniit kuvat ja osuvat tekstit. Menneiden ja tulevien matkojen suunnittelu. Tulevaisuus ihan ylipäätään.

Mikä viimeksi sai sinut vihaiseksi? 

Hmm.. jos viime aikojen uutisia ei lasketa, niin ihan kunnolla olin viimeksi vihainen varmaan silloin, kun laukkuni metron rullaportaissa vietiin. Eniten ehkä itselleni, etten ollut riittävän tarkkaavainen, kun en edes huomannut koko varkautta sen tapahtumahetkellä.

Mikä on hyvää?

Bataatit. itse lingottu veriappelsiinimehu. Jeninin aamut – kirja, jota parhaillani luen. Eilisen suursivouksen jäljiltä puhtauttaan kiiltelevä koti ja kirkkaat ikkunat. Se, että Alba eilen mummolasta kotiin tullessaan kietoi pienet kätensä mun kaulan ympärille ja sanoi kaksi maagista sanaa: äitiä ikävä. Se, että meillä on tässä ihan lähellä ihmisiä, jotka mahdollistavat sen, että voimme Roman kanssa molemmat käydä töissä, mutta Alba saa vielä olla hoidossa kotona. Bloggaaminen. Tulppaanit. Kaktukset ikkunalaudalla. Uudet pellavalakanat. Roman. Näin muutaman mainitakseni.

 

 

Kunpa useammat illat olisivat enemmän niin kuin tämä yksi ilta viime viikolta. Sain töihin viestin rakkaimmalta ja vanhimmalta ystävältäni. Tuossa lyhyessä viestissä oli mainittu monta maailman parasta asiaa: itse tehty pizza, maapähkinävoi- ja kookoskonvehdit, viini, sauna ja tervetuloa. Kaikki tuo ihan naapurissa vielä kaiken muun hyvän lisäksi. Tietysti mentiin.

Pizza oli niin taivaallista, etten ehkä syömiseni lomasta saanut sanottua sanaakaan. Aion ehdottomasti udella tuon pohjan reseptin, sillä en ehkä eläessäni ole syönyt niin hyvää kotitekoista pizzaa. Tiedättekö kun melkein millaisella pohjalla tahansa voi saada pizzan maistumaan hyvältä, kunhan siihen päälle ripottelee riittävästi täytettä, niin ettei pohjaa edes maista kaikelta siltä tonnikalalta, ananakselta, kinkulta, jalopenolta, jauhelihalta, paprikalta ja kanalta. Mutta silloin kun pizzasta on riisuttu kaikki ylimääräinen ja päälle on ripoteltu vain muutama tarkoin valittu täyte, ja se maistuu niin hyvältä että meinaat itkeä- silloin pohjan täytyy olla täydellinen.
Mutta se siitä pizzasta (tulee pelkästä sanan kirjoittamisesta niin nälkä että näkökentässä alkaa sumeta), tuossa illassa oli muutakin mieletöntä kuin ruoka. Kaikki nimittäin.

Rakastan, arvostan ja vaalin omaa aikaani. Pidän tärkeänä sitä, että molemmilla vanhemmilla on myös omat, erilliset elämänsä ja tekemisensä kodin ulkopuolella, mutta ihan rehellisesti voin silti sanoa nauttivani kaikkein eniten siitä ajasta joka vietetään koko perheen voimin, mieluiten tietysti vielä ystävien kanssa.

Kun Alba syntyi ei lähi-kaveripiirissämme ollut vielä yhtään lasta. Ensimmäisen vuoden koinkin olevani vähän yksin asian kanssa, yksinäinenkin aika usein, kun en enää voinut (tai useimmiten edes halunnut) tulla ja mennä kuten ennen. Olenkin ollut niin hyvilläni ja kiitollinen kun nyt viimeisen puolen vuoden aikana ihan tähän lähipiiriin on syntynyt kolme lasta. Ah, vihdoinkin saa ihan avoimesti puhua väsymyksestä, kakkavaipoista, pakahduttavasta onnesta ja ylpeydestä, jatkuvasta huonosta omatunnosta, riittämättömyyden tunteesta ja siitä kuinka rasittavalta oma, rakas puoliso aina toisinaan tuntuu. Ja tietää, että toinen ymmärtää ihan just sieltä keskeltä, mistä puhut.

Kiitos tästä, ja kaikista niistä muista sadoista illoista, päivistä, öistä ja aamuista R, T ja pikku-E.