Sen jälkeen, kun maaliskuussa kirjoitin täällä blogissa erosta olen tasaisin väliajoin saanut sähköposteja ja viestejä ihmisiltä, että selviääkö erosta ja jos, niin kuinka. Ja nyt muutaman viime kuun aikana olen saanut muutaman kerran toiveita, että kertoisin millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä elämä eron jälkeen ylipäätään tuntuu.

Heti alkuun paljastettakoon, etten todellakaan osaa kirjoittaa mitään selviytymisopasta eroon. Tiedän, että se menee jokaisen parin kohdalla omalla tavallaan. Ja aivan jokaisessa erossa on erilaisia vaiheita: toivottomia ja niitä vähemmän toivottomia ja sitten myös sellaisia tosi hyviä aikoja. Tunteet tulevat ja menevät. Kunhan keskinäinen kunnioitus yritetään muistaa edes suurimman osan ajasta, ja molemmat pitävät sovituista asioista kiinni- on ero varmasti ainakin vähän helpompi.

Nyt erosta on kulunut 15 kuukautta. Tiedän, että meidän eromme on luultavasti ollut sieltä helpoimmasta päästä. (Ja perustan tämän siis täysin niihin kokemuksiin mitä olen läheltä muilta kuullut). Asuimme yhdessä vielä neljä kuukautta eron jälkeenkin, eri huoneissa tosin. Emme ole juuri riidelleet, siis sillä tavalla isosti ja pitkään, vaan suurin osa asioista on sujunut melko mutkattomasti. Tietysti myös hankauksia on tullut, mutta niin kai ihmissuhteissa aina. Jaamme Alban huoltajuuden suunnilleen tasan ja näemme myös toisiamme aina silloin tällöin. Emme ole ainakaan toistaiseksi käyneet lastenvalvojalla tai muutenkaan käyttäneet ulkopuolista apua asioiden sopimiseen ja -jakamiseen. Voisi sanoa, että tämä on ollut, suurimmaksi osaksi, aika smooth sailing.

Se mihin on ollut kaikken suurin kasvaminen on ehdottomasti ollut se käsitys itsestä, jonka oli ehtinyt kaikkien niiden yhteisten vuosien aikana luoda. Olimme olleet yhdessä lähestulkoon vuosikymmenen. Olin ollut vaimo ja äiti. Se kaikki oli, ehkä yllättävänkin, suuri osa identiteettiäni, minua. Se määritti paljon sitä mitä olin, piirsi rajat minulle. Niiden sisällä olin kaikkea sitä, mitä niiden rajojen sisälle mahtui.
Eron myötä en enää ollutkaan vaimo, en kenenkään erityinen. Ja tuntui, että olin äitikin enää vain puoliksi.

Näin jälkeenpäin on helppoa sanoa ja nähdä, että alkuun olin todella hukassa. Oikeastaan ihan kaiken kanssa. Ne viikot, jotka vietin Alban kanssa olivat tunnetasolla helppoja, mutta fyysisesti raskaita ja väsyttäviä, olin lapsen kanssa yksin 24 vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Ja ne viikot kun en ollut Alban kanssa en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt. Kävin paljon ulkona, näin ystäviä. Olin koko ajan matkalla jonnekin tai jostakin. En uskaltanut pysähtyä, koska tiesin että putoaisin niin tehdessäni. Ajattelin varmaan, että minulla meni ihan kivasti, vaikka jossain vähän syvemmällä takuulla tiesin, ettei todellakaan mennyt.

Loppuvuosi oli aika synkkä. Voimat olivat niin vähissä, että sitä on vaikea edes selittää. Tavallaan uupuminen ei johtunut mitenkään suoranaisesti erosta, vaan siitä että oli pakko vihdoin kohdata ja nähdä itseni ja tilanteeni.

Nyt kun elämä on jo muutaman kuukauden pysytellyt uomissaan ja alkanut näyttää minun elämältäni, sellaiselta kun monilta osin tahdonkin sen olevan, niin uskallan ehkä sanoa muutaman sanan siitä, millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä se tuntuu.

En takuulla koskaan kuvitellut jääväni lapsen kanssa yksin. Ajattelin aina pysyväni avioliitossa hamaan loppuun asti. Ajattelin, että lapsillani tulisi aina olemaan yksi koti, ja siellä molemmat vanhemmat. Yllätys, yllätys. Kukaan tuskin kuvittelee olevansa se, jonka avioliitto päätyy eroon.

Arki on suurimmaksi osaksi aika ihanaa. Kivaa, helppoa ja mukavaa. Kun on yksin lapsen kanssa on pakko olla koko ajan eri tavalla läsnä ja valveutunut. Tai ainakin minä olen, verrattuna entiseen. Ei voi edes hetkeksi luovuttaa vastuuta toiselle aikuiselle, vaan se on jatkuvasti vain minulla. Alkuun se tuntui melkoisen raskaalta, tietysti. Sitä oli niin tottunut toisen apuun, yhdessä tekemiseen ja kaiken jakamiseen, että uuteen oli melkoinen sopeutuminen. Mutta on tässä ehdottomasti puolensakin, olen löytänyt itsestäni sellaisen määrän voimaa, ettei minulla aiemmin ollut siitä mitään käsitystä. Tietysti ihanalta tuntuu myös se, että me kaksi, äiti ja tytär, saamme todella paljon aikaa ihan vain toisillemme. Yhteys välillämme vahvistuu koko ajan. Meillä on ne meidän kahden ihan omat jutut ja tavat toimia. Alba saa reilusti minun aikaani ja minä hänen.

Eniten siitä perhe-elämästä kaipaa sitä tunnetta, että kaiken voi jakaa toisen kanssa. Kasvatukselliset kysymykset, onnen ja ylpeyden, huolenaiheet ja väsymyksen. Nyt niiden asioiden kanssa on aika yksin. Mutta siihenkin alkaa hiljalleen tottua. Aika usein sitä silti pelkää, että, mitä jos kasvattaakin lapsen ihan väärin ja vinoon, kun kukaan toinen, lapsesta yhtä paljon välittävä, aikuinen ei ole jatkuvasti vieressä kertomassa jos ja kun toimin jossain väärin tietämättömyyttäni ja tahtomattani. Epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet ovat myös huomattavan paljon voimakkaammin arjessa läsnä, kuin olivat ennen eroa. Poden edelleen kroonista huonoa omatuntoa siitä, että lapseni joutuu elämään jatkuvassa ikävässä, ja että arki jakaantu kahteen eri osoitteeseen, joissa vietetään erilaista elämää. Ja toisaalta, on tämä myös melkoista ikävässä kärvistelyä itsellenikin. Tiedän, että näihin tunteisiin ei kannattaisi ripustautua, vaan antaa niiden mennä. Tiedän tekeväni tässä uudessa elämäntilanteessa parhaani, eikä enempää voi keneltäkään vaatia. Ja tiedän, että niin takuulla tehdän lapsen toisessakin kodissa.

Siinä missä arki vielä puoli vuotta sitten tuntui selviytymistaistelulta, tuntuu se nykään varsin kivalta. Sellaiselta, että uuteen päivään on aina mukava herätä. (Paitsi silloin kun sen joutuu tekemään kello 4.50, jotta ehtii viedä lapsen päiväkotiin ennen kello seitsemän alkavaa työvuoroa.) Aika usein viikon päätteeksi taputan kuitenkin itseäni selkään, ja olen ylpeä siitä kuinka olen jaksanut. Olen ylpeä siitä millaiseksi meidän elämämme on muotoutunut, ainakin suurimmilta osin. Tunnen itseni koko ajan vahvemmaksi ja pystyvämmäksi, mutta samaan aikaan tiedostan enenevissä määrin asioita, joiden eteen on tehtävä vielä aivan valtavasti töitä.

Onneksi jaksoin uskoa, että kaikki menee lopulta hyvin, sillä juuri niin kävi. Tietysti.

58E2E187-DA82-45F8-B8E3-8E6F0AFEE23C

Lauantait ovat lähes poikkeuksetta sellaisia vähän katkeransuloisia. Näillä viikoilla, kun olen saanut olla Alban kanssa koko viikon leijailee lauantain päällä sellainen kevyt haikeus: haikeus siitä, että huomenna alkaa taas se viikon mittainen kausi, jolloin Alba asuu pääasiallisesti jossain muualla kuin minun kanssani. Haikeutta ja huonoa omatuntoa koko tästä tilanteesta, siitä miten tähän on ylipäätään päädytty. Samaan aikaan tämä lauantai on usein jotenkin erityisen ihana. Kaikki ovat vapaalla, kenelläkään ei ole kiire minnekään, ja tästä viimeisestä yhteisestä päivästä tekee mieli ottaa kaikki ilo irti. Siitä haluaa tehdä mahdollisimman hyvän. Vaikka pitkä viikko väsyttääkin, niin lauantaisin en varmaan koskaan ole edes pienesti ärähtänyt Alballe.
Ja toisaalta taas, myönnettävä on, tuntuu ihanalta ja vapauttavalta ajatus siitä, että edessä on viikko jolloin saa tehdä kaikkia niitä asioita, joille harvemmin on aikaa lapsen kanssa. Nyt tänään, lauantaina, en vielä tunne sydämessäni sitä ikävää mitä tunnen ihan viimeistään sunnuntai-iltana nukkumaan mennessä.

Olemme täällä vanhempieni luona tänään ihan kahden ja kaikki nämä neliöt ovat vain meille kahdelle. Aamulla keitimme puurot, toivon että voisin sanoa meidän kuunnelleen kauneimpia joululauluja tai muuta sellaista vaan ehei, olemma kuunnelleet repeatilla ihahaata nyt pian kolme tuntia (väliin saa toisinaan soittaa myös muumien tunnarin, peppi pitkätossun tai popsi popsi porkkanan) eikä tämä suinkaan ole viikon ensimmäinen päivä kun niin tapahtuu. Aamupuron jälkeen luimme kirjan (tämän hetken suosikkeja ovat jostain kumman syystä vuodenajoista ja hyönteisistä kertovat tietokirjat, joista molempia olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana noin sataseitsemäntoista kertaa ja osaisin varmaan unissanikin vastata kuinka monta hämähäkkilajia maailmasta löytyy, tai kertoa että hämähäkit kyllä kutovat seittejä mutta lukit puolestaan eivät, tai milloin ilmatieteellisesti kevät vaihtuu kesään, ja syksy talveen. Just hit me!), ja tarkistimme onko eilen rakentamamme lumiukko vielä hengissä.

982A39F1-0B8B-419D-A37B-D9FBEC4A9675 ED2986BB-EB02-4431-8D5B-AF9FBB2F34FA

Voin kertoa, että aina toisinaan sitä todellakin osaa arvostaa niitä pieniä, tavallisia asioita, kuten sitä että ylipäätään voi mennä ulos ja rakentaa sen lumiukon. Alba on ollut sairaana viimeiset kolme viikkoa, minä itse viimeiset kaksi, eikä olla päästy kunnolla ulos viikkoihin. Voin kertoa, että jos en ole ollut vähän sekaisin jo aiemmin, niin ihan viimeistään nyt olen. Huolesta, kaikesta tästä niistämisestä ja sen raittiin ilman puutteesta. Toivotaan, että viimeistään huominen toisi terveyden tullessaan.

Ihanaa lauantaita.
Sulle ja meille.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Alban ollessa vielä ihan pieni ajattelin usein äärimmäisen suurella kunnioituksella vanhempia, jotka ovat lapsensa/lapsiensa kanssa yksin. Mietin, että kuinka he ikimaailmassa jaksavat. Muistan kuinka kiitollinen olin aina, kun puoliso tuli työpäivän jälkeen kotiin ja otti homman haltuun, niin että itse sain levätä, kerätä voimia. Muistan tarkkaan kuinka pitkiltä tuntuivat ne päivät, jolloin toinen ei tullutkaan töiden jälkeen suoraan kotiin. Puhumattkaan niistä päivistä, kun toinen oli poissa yhden kokonaisen. Ja ei, niitä sellaisia päiviä ei todellakaan ollut montaa.
Muistan ajatelleeni tuolloin, etten koskaan pärjäisi ja jaksaisi kaikkea yksin. Toisen apu tuntui aivan järjettömän tärkeältä ja isolta asiasta aivan kaikkien hyvinvoinnin ja onnen kannalta.

Alba ei ole päivähoidossa, joten ne viikot kun hän on minulla olemme yhdessä ihan koko ajan. Heräämme yhdessä aamuseitsemältä, hän nukahtaa viereeni iltakahdeksalta ja herää siitä taas seuraavana aamuna. Herätyksien välillä teemme yhdessä oikeastaan kaiken. Ja se tuntuu ihan valtavan suurelta luksukselta. Saada olla läsnä ja lähellä koko ajan. Etenkin nyt, kun siihen ei ole enää mahdollisuutta joka ikinen päivä, sillä lapsella on toinenkin, ihan yhtä tärkeä, koti.

Yksi isoimmista ja pelottavimmista asioista eron kynnyksellä olikin se, kuinka jaksaisin ja osaisin lapsen kanssa yksin (siis sen lisäksi että kuinka kestäisin olla hänestä erossa). Mutta niin vaan kaikkeen näköjään tottuu. Sellaiseenkin mihin ei ehkä ensin uskonut. Ja nyt en oikeastaan enää edes saa kiinni niistä tunteista, kuinka paljon toisen apua tarvitsi. Tiedän jo, että pärjään vallan hyvin yksinkin. Ja mikä tärkeintä, jaksan. Ja nautin. Voimaannun. Tästä kaikesta.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Ja oikeastaan, en edes ajattele olevani yksin. Vaan kaksin. Minä ja hän, Trishinin tytöt.

Processed with VSCO with f2 preset

Pahoittelen jo nyt sitä, että viime aikoina postausaiheet ovat pyörineet tämän yhden ja saman teeman ympärillä. Lupaan skarpata heti, kun skarppauksen aika on. Toivottavasti pian. Esimerkiksi heti ensiviikolla, lupaan että silloin tänne tulee reilusti postauksia joiden sisältö on muutakin kuin tämä uudehko elämäntilanne tai siihen liittyvät fiilikset. Nyt alkaa tuntua jo ihan itsestänikin siltä, että eiköhän tätä kaikkea ole jauhettu aivan riittämiin. Mutta jos nyt vielä yhdestä asiasta vähän ennen kuin suljemme tämän aiheen (hetkeksi ainakin), nimittäin siitä, kuinka koko elämä tuntuu yhtäkkiä jakautuneen kahteen. Tuntuu siltä, ettei ole enää sellaista yhtä ja samaa, tasaista elämää, joka noudattelee päivästä toiseen sitä tiettyä tuttua kaavaa, vaan yhtäkkiä tuntuukin olevan kaksi erillistä elämää, ja erilaisia rooleja. Yhtenä viikkona olen äiti. Äiti, joka on kotona lapsensa kanssa. Herää aamulla kello seitsemän leikkimään pehmoleluilla lääkäriä (samaa leikkiä, samoilla vuorosanoilla on leikitty pian kuukauden päivät….), kertoo kuusikymmentä kertaa päivässä miksi täytyy pukeutua, syödä, käydä vessassa, pestä hampaat, tulla alas pöydältä ja olla varovainen. Halaa, suukottaa ja silittää hentoja hiuksia, pitää kädestä, ottaa syliin ja puhaltaa. Lukee iltaisin saman sadun vähintään neljästi ja nukkuu yönsä väistellen pientä ihmistä, joka onnistuu aina valloittamaan sängystä suurimman osan. Niinä viikkoina, kun olen Alban kanssa en ole juuri muuta kuin äiti. Ihan jokaisella solulla, jota minussa on.

imageimage

Ja sen viikon jälkeen tulee toisenlainen viikko. Sellainen jolloin olenkin yhtäkkiä vastuussa vain itsestäni. Voin tehdä mitä vain, milloin vain, missä tahansa. Mennä nukkumaan ja herätä koska haluan. Lähteä spontaanisti yöuinnille, kaupunkilomalle, tanssimaan tai pyöräilemään. Voin nähdä ystäviä niin paljon kun vain jaksan. Niinä viikkoina kun Alba on isällään tuntuu siltä kuin en olisi äiti oikeastaan ollenkaan. Yhtäkkiä se rooli ei näyttele mitään konkreettista osaa päivissäni. Tottakai ajattelen Albaa jatkuvasti, kyselen kuulumisia face timella ja viesteillä, mutta silti, äitiys ei näy konkreettisesti noiden päivien arjessa. Ja se tuntuu erikoiselta. Vähän pahalta. Se oli jotain sellaista, johon en ollut osannut valmistautua. Että eron myötä, sitä joutuu eroon myös lapsestaan. Siihen on kyllä tottuminen. Tähän kaikkeen on. Mutta juuri nyt, otan kaiken ilon irti tästä omasta ajastani ja lähden muutamaksi päiväksi Kööpenhaminaan. Ihan vaan koska voin. Ilman sen kummempaa säätöä. Ja keskiviikkona saan sitten olla taas äiti. Uusin voimin.