Olen saattanut joskus täällä mainitakin, että vielä ehkä kolmisen vuotta sitten aamupala ei todellakaan kuulunut elämääni. Muuten kuin vapaapäivinä ja viikonloppuisin siis. Silloin saatoin syödä aamiaista helposti koko päivän. Mutta, muuten. Torkuttaminen ja muutaman kymmenen minuutin verran pidemmät unet tuntuivat tuolloin huomattavasti tärkeämmältä, kuin aamiainen. Nyt tuo pelkästään ajatuksena tuntuu jo ihan hullulta. Voin oikeasti fyysisesti pahoin viimeistään kahden tunnin kuluttua heräämisestä, ellen ole saanut kunnolla syödäkseni. Enkä ymmärrä, miten olen tuolloin sinnitellyt helposti myöhäiseen lounaaseen ennen kuin olen syönyt päivän ensimmäisen aterian. Mutta kai keho tottuu siihen, mihin sen laittaa tottumaan. Tai sitä alkaa pitää normaalina jotain sellaista olotilaa, joka ei oikeastaan ole normaali ollenkaan.

Nykyään aamiainen on ehdottomasti yksi päivieni kohokohdista (iltapäiväkahvin ja Alban päiväunien aikana tehtävän pilates-harjoituksen lisäksi siis) enkä voisi enää edes kuvitella skippaavani sitä, tai syöväni aamiaiseksi vain muutaman palan leipää (sitäkin tein joskus vuooooooosia). Ehei, syön pitkään ja hartaasti. Vähän kaikkea. Linkoan tuoreen mehun, haudutan puuron, keitän kahvit, murskaan pähkinöitä rahkan tai puuron sekaan, sulatan mustikoita ja vadelmia, pilkon lautaselle kasviksia ja hedelmiä. Nautin sen kaiken tekemistä. Mutta vielä enemmän siitä itse syömisestä. Kun aamunsa aloittaa kunnon aterialla tulee koko päivään jotenkin huomattavan paljon parempi startti. Sitä hoitaa kaiken jotenkin vähän paremmin. Terveelliset ja hyvät valinnat ruokkivat toisia terveellisiä ja hyviä valintoja. Ja jos eivät ihan aina ruoki, niin ei sekään haittaa jos pohja on kuitenkin kunnossa.

Ja nyt se alkaa olla.

Hyvää huomenta ja ruokahalua sinnekin!
Syödään hyvin.

Nyt suuntaan vähän kevyemmän aamiaisen jälkeen ensimmäistä kertaa treeneihin TFW:lle tuohon naapuriin. Ah, aamutreenit. Melkein parasta mitä on. Heti niiden aamiaisten jälkeen tietysti.

DSC_2054 DSC_2051

Olen jo pitkään haaveillut muuttamisesta eteläisempään Helsinkiin; Punavuoreen, Eiraan tai ihan erityisesti Ullanlinnaan. Olen katsellut asuntoja sieltä ja miettinyt kuinka ihanaa olisi, jos merenrantaan kävelisi viidessä minuutissa tai jos lähimmät lenkkimaastot kulkisivat Kaivopuiston läpi Eiranrantaan. Tai niin, että Löylyyn kävelisi helposti aamiaiselle tai iltauinnille. Ja, että kotikadulla olisi useampi pieni kahvila tai ravintola.

Ihan viime aikoina on kuitenkin alkanut taas tuntua siltä, ettei eheii- kyllä sillan tällä puolen on kuitenkin aika hyvä. Kallioon, Vallilaan ja Teurastamon alueelle tuntuu tuon tuosta syntyvän uusia, kiinnostavia ravintoloita ja kahviloita. Katukuvakin näyttää toiselta kuin vaikka vielä muutama vuosi sitten. Nyt on vähän sellainen olo, ettei täältä ehkä sittenkään ole kiire mihinkään.

DSC_2095 DSC_2153DSC_2141DSC_2050

Viime viikolla kävimme muutaman ystäväni kanssa testaamassa Joulukuun alussa tuohon ihan naapuriin, Teurastamolle avatun Tislaamo- Distillery Barin. Ja onneksi kävimme. Ihan mieletön uusi tuttavuus. Hartaasti odotettu ravintola ja baari on siis avattu siihen Teurastamolle Helsinki Distilling Companyn yläkertaan (ensimmäinen Suomalainen yksityinen tislaamo yli sataan vuoteen. Perustettiin tuonne Teurastamolle 2014). Ja tuolla ravintolassa/coctail-barissa tarjoillaan luonnollisesti laajalla kattauksella HDCO:n omia tuotteita (mm.giniä, viskiä, Apple Jackia ja modernia lonkeroa – Helsinki Long Drinkia), jonka lisäksi safkaa saa aina valomerkkiin asti, joka on mielestäni aina melkoinen plussa.

Ja se ruoka, se oli muuten hyvää; sellaista konstailematonta, yksinkertaista ja aivan uskomattoman maistuvaa. Huokailimme Venlan kanssa kilpaa omille pääruoaksi tilatuille Quinoa-kukkakaali-risotoillemme ja vaikka kuinka yritin hidastella annokseni kanssa (vaihdoin jopa ystäväni Bedan kehoituksesta haarukat ja veitset vääriin käsiin, jotta syöminen olisi hitaampaa), oli lautanen silti tyhjä ihan häpeällisen nopeasti. Mutta kun oli niin hyvää! Samoin kuin jälkiruoaksi tilaamani tummaa suklaata ja Vietnamilaista kahvijäätelöä sisältänyt annoskin. Oli niin hyvä, että järki oli lähellä lähteä. Suosittelen ehdottomasti testaamaan. Ihan vaan jo pelkän miljöönkin puolesta. Rakastan sitä, että vanhoja teollisuuskiinteistöjä kunnostetaan ja valjastetaan uusiin käyttötarkoituksiin. Etenkin jos se tapahtuu omalla takapihalla ja tarkoittaa sitä, ettei minun tarvitse enää niin usein lähteä sillan toiselle puolen kalaan. Ja tuolla tislaamolla istuessa tuntui ihan siltä, kuin ei olisi ollut Helsingissä ollenkaan vaan paikka ja sen henkilökunta tarjoili kyllä ehtoja New York-viboja ja sehän nyt on tietysti aina hyvä!

collage DSC_2260 DSC_2515 DSC_2465 collage1

Viihdyimme tuolla ystävien kanssa niin hyvin, etten muista koskaan istuneeni missään yhdessä paikassa niin mielelläni niin pitkään. Pyysimme jopa henkilökunta viivyttelemään ruokiemme toimituksessa, jotta meillä olisi hyvä syy ihan vain olla ja jäädä; nauttia toistemme seurasta, hyvästä ruoasta (ja juomasta!) ja siitä, että meistä jokaisesta tuntui siltä, ettei olisi ollut omassa arjessa ollenkaan vaan jossain ihan muualla. Tuo koko torstai-ilta oli muutenlin jotenkin erityinen. Ehkä se oli paikan taikaa, ehkä ystävien. Todennäköisesti molempien. Ja ehkä iiiiihan vähän myös niiden ruoan päälle nautittujen drinkkien.

Oli miten oli, tiedän etten menen toistekin. Usein.

DSC_0290

Oon maininnut täällä joskus, todennäköisesti aika montakin kertaa olevani oikein pahimman luokan jumittaja. Oikeastaan ihan kaiken suhteen: vaatteiden, musiikin, sarjojen ja leffojen ja aivan erityisesti ruokien suhteen. Kun löydän jonkin hyvän reseptin saatan aivan hyvin tehdä samaa ruokaa kolmesti yhden viikon aikana, sillä miksi sitä nyt hyvää vaihtamaan hä? Laitetaan vaihtoon sitten, kun tulee vastaan joku vielä parempi.

Viime aikoina pääruokien suhteen oon kyllä skarpannut ja yrittänyt laittaa uutta ruokaa joka kerta kokatessani (ei lasketa sitä, että paahdan samoja juureksia suunnilleen jokaisen aterian kaveriksi. Kyllä, myös keittojen)

Nyt ajattelin esitellä teille mun aamupala-jumitukseni. Tätä samaa, tai melkein samaa, olen syönyt nyt suunnilleen seitsemän päivää putkeen. Koska on hyvä, täyttävä ja suhteellisen ravitsevakin.

DSC_0295

Puuro, jonka keitän ihan tavallisista neljän viljan kaurahiutaleista aina veteen. Laitan chia-siemenet turpoamaan joko kookosmaitoon tai veteen. Sekoitan yön yli hautuneen chiahyytelön puuron sekaan. Päälle pilkon yleensä banaanin, joskus myös kiivin ja kuorrutan koko komeuden reilulla mustikkakerroksella, sillä olen kuullut että mustikat tekevät hyvää iholle. Ja voin kertoa, että tällä hetkellä olen niin epätoivoinen, että kokeilen kyllä aivan kaikkea ja kunnolla, jos kuulen sen tekevän hyvää.

DSC_0294

Mehu. Saatiin mehulinko lahjaksi Roman äidiltä varmaan kolme vuotta sitten. Itseasiassa heti sen jälkeen, kun tämä oli kuullut että olen raskaana. Toi samalla reissulla lahjaksi myös henkilövaa’an. Tuiki tarpeellinen raskaana olevalle tiedättehän. En tainnut astua sille vaa’alle kertaakaan. Mutta mehulinkoa, sitä sen sijaan ollaan käytetty päivittäin, tai melkein päivittäin siitä lähtien. En varmaan ikinä jaksaisi puputtaa sellaista määrää kasviksia ja vihanneksia, joita mehulinkon upotan. Tietenkään kaikkia vitamiineja ja niiden hyvää ei saa talteen linkoamalla, mutta paljon kuitenkin. Eniten meillä lingotaan punajuurta, omenaa ja selleriä sillä ne yhdessä ovat Alban ehdoton suosikkimehu. Jos teen mehun vain itselleni laitan siihen porkkanoita, appelsiineja, satsumia sekä vähän sitruunaa ja inkivääriä- joskus vähän lehtikaaltakin. Voin kertoa, ettei maistu aina mitenkään erityisen hyvälle, mutta terveellisyys edellä kato.

DSC_0293

Avocadoleivät. Aamiainen on yleensä päivän suurin ateria, ja saattaa helposti mennä kahteen ennen kuin syön lounaan, joten haluan pitää huolen siitä että saan aamiaisestani sekä nopeasti, että vähän hitaammin vapautuvaa energiaa. Syön siis aina aamuisin vähän sillä ajatuksella, että niin paljon kuin vain menee niin menköön. Puuron ja tuoremehun lisäksi teen yleensä 2-3 voileipää. Toisinaan ihan tavallista ruisleipää, mutta useimmiten kuitenkin riisikakkuja. Paras voileipä juuri nyt on aika simppeli. Leivälle voi (reilusti sitä. Rakastan kunnon voin makua), puolikas viipaloitu avocado kunkin leivän tai kakun päälle. Niitä litistelen haarukalla jotta eivät putoilisi syödessä syliin. Päälle vähän sormisuolaa, reilusti chiliä, vähän mustapippuria ja loraus oliiviöljyä. Avot. Muuta ei sitten oikeastaan tarvitse.

Paitsi kahvia tietysti.
Kahvi on kuitenkin se aamiaseni kultainen leikkaus. Pääasia. Tärkein osa. Aamiaisen kruunu ja jalokivi. Ilman kahvia mistään ei tulisi mitään. Tai tulisi varmaan, mutta päänsäryn kanssa.

Ei muuta ku hyvää huomenta ja herkullisia aamiaisia.

Lauantai!

_MG_9513

Viimeisten kahden kuukauden aikana meidän keittiössä on laitettu todennäköisesti enemmän ja useammin, tai ainakin parempaa, ruokaa, kuin ehkä viimeisen vuoden aikana yhteensä. Kerroinkin täällä jo , että olen oikeasti todella melko surkea keittiössä. Roma on ollut meillä aina se, joka laittaa ruoan ja minä olen keskittynytn sitten siihen syömiseen ja viinin tai hyvän oluen juomiseen. Vuodenvaihteessa kuitenkin päätin, että tämä on se vuosi, jonka jälkeen en enää aio olla ihan niin onneton kokki. Ja tiedättekö, en enää todellakaan ole ollenkaan niin surkea, kuin vielä alkuvuodesta olin. En edelleenkään ystävieni tai siskoni veroinen superkokki, mutta huomattavasti aiempaa parempi, luovempi ja kiinnostuneempi nyt ainakin. Luotan omiin kykyihini ja uskon jo, että osaan tehdä keittiössä muutakin kuin pilkkoa sipulin tai salaatin. Aika ennakkoluulottomasti kokeilen uusia, vaativiakin reseptejä ja osaan jopa vähän jo soveltaa. Myös se kaikkein ultimaattisin haave keittiössä on toteutunut: olen onnistunut laittamaan kaikista kaapin jämistä oikeasti todella hyvän ja ravinteikkaan aterian. Kyllä en melkein voi uskoa sitä itsekään.

Olen puhunut täällä myös siitä, kuinka haluaisin vähentää lihan syöntiä entisestään. Mutta kun on elämänsä syönyt ihan sillain kunnolla ja reilusti sitä lihaa, niin yhtäkkiä tuntuukin muka hankalalta kehitellä niille vähän liiankin tutuiksi tulleille kanalle tai jauhelihalle korvaajia. Tai vuorokaudessa pitäisi varmaan olla joku ylimääräinen tunti sille, että ehtisi oikeasti paneutua asiaan, koska kyllähän niitä korvaajia todellakin on.

Ajattelinkin tässä nyt esitellä teille yhden sellaisen, jotta sinun ei tarvitsisi toivoa vuorokauteesi yhtä ylimääräistä tuntia selvittääksesi sopivaa ja toimivaa korviketta lihalle päivän aterioihin. Voihan tietysti olla, että oletkin jo tästä kuulut – ehkä kokeillutkin. Itse kuitenkin kuulin tästä ensimmäisen kerran vasta, kun minuun otettiin yhteyttä yhteistyö-ehdotuksen merkeissä. Ja onneksi otettiin ja onneksi kuulin. Juuri tämän helpommaksi ei lihan korvaaminen voi mennä. Ja siitähän mä tykkään. Helppoudesta ja lihan korvaamisesta siis, yhdessä ihan erityisesti.

_MG_9538

Kyseessä on Valio MiFU® paistettava ruokarae, joka on suunniteltu pääraaka-aineeksi erityisesti lämpimiin ruokiin korvaamaan niitä perinteisempiä proteiinin lähteitä. Mifu on valmistettu puhtaasta Suomalaisesta maidosta, on vähärasvainen ja pitää sisällään B12-vitamiinia sekä tietysti runsaasti sitä proteiinia. Onpa tuo myös soijaton, kananmunaton, gluteeniton ja hiivatonkin – soveltuu siis käytettäväksi monenlaiseen ruokavalioon. Nimensä mukaisesti tuota voi siis paistaa, mutta onnistuu sen käyttö myös ihan sellaisenaankin. Eli paistaminen  ei siis suinkaan ole välttämätöntä, ellei niin tahdo.

Ulkomuodoltaan tuo Mifu muistuttaa erehdyttävästi raejuustoa, ja purkkia avatessa vähän epäilytti kaataa sen sisältö kuumalle pannulle koska eihän ny raejuustoakaan paisteta. Mutta tätäpä voi. Sellainen 4-5 minuutin ruskistus pannulla riitti taikomaan rakeiden pinnalle sellaisen kevyen kullanruskean sävyn. Ei siis tarvi ruskistella, käännellä ja pilkkoa samaan tapaan kuin nyt vaikkapa sitä jauhelihaa. On siis harvinaisen helppo kaveri keittiöön. Ja herkullinen. Voi pojat. Tällä hetkellä tuotetta on saatavilla kolmessa eri maussa. Suhteellisen mietoina makuina on valittavanasi Original ja Välimeren tomaatti, mutta me kokeilimme eilen vähän tulisempaa pippurichilikastikkeella maustettua Meksikon pippuri- Mifua.

_MG_9545 _MG_9571

Valio haastoi joko kehittelemään omat reseptimme tuon tuotteen ympärille tai kokeilemaan jotain heidän valmiiksi suunnittelemiaan. Ehkä arvaattekin kumpaan meikäläinen päätyi. Jep, siihen jonkun toisen suunnittelemaan valmiiseen reseptiin tietysti. Ihan niin velho en vieläkään ole, että uskaltaisin tai osaisin käyttää jotain itselleni ihan uutta raaka-ainetta niin, että saisin kehiteltyä sen ympärille jotain oikeasti hyvää syötävää. Jos siis reseptiksi ei riittäisi se että söisi pelkästään tuota Mifua ja ripottelisi siihen päälle puskallisen yrttejä. Saattaisin nimittäin aivan hyvin syödä tuota myös niin.

Mutta niin, siihen itse asiaan, Ihan vaan noin niinku kauniin kuvan perusteella päädyin valitsemaan meille kaikille varmaan aika tutun chili con carnen, mutta ilman sitä carnea, niin että tuo Mifu korvasi sen. Chili con Mifua syötiin siis meillä eilen. Ja hyvin syötiinkin. En muista milloin viimeksi olisin syönyt mitään niin hyvää. Itse tehtynä. (Saattoi johtua  vähän myös siitä, etten muistanut milloin viimeksi olisin syönyt ihan ylipäätään). Mutta kyllä tuota ruokaa kehuivat kilvan myös äitini, Roma ja myös se kaikkein kriittisin ruokakriitikko, tyttäreni nimittäin, pisteli tuota tyytyväisenä suuhunsa ison annoksen. Kaikki taisivat ottaa myös lisää. Mikä on saattanut olla normaalisti aika harvinaista aina silloin, kun keittiövuorossa olen ollut minä. Maistui siis muillekin kuin mulle. Voisin veikata, että tämä tulee olemaan mun uusin ruokajumitus. Kokkaan tätä seuraavat kaksi kuukautta kaikille, jotka tulevat kylään ja kuskaan tupperwareissa mukana niille, jotka eivät.

_MG_9606

Tarkemman reseptin tuohon ruokaan löydätte täältä ja itse Mifun sitten ainakin isoimmista marketeista joko juustohyllyltä tai maitohyllyltä sieltä heti raejuuston vierestä.
Lämpimästi suosittelen kokeilemaan jos helppous, vaihtelu ja herkullisuus yhtään kiinnostaa.