*Kaupallinen yhteistyö Desenion kanssa.  Postaus sisältää alennuskoodin.

Puhuin jo silloin tähän kotiin muuttaessamme, että tällä kertaa aion olla järkevämpi ja rakentaa kotia hiljalleen. Asumisen ja olemisen kautta annan sen rakentua sellaiseksi, kun sen on tarkoitus tulla. Asumalla täällä huomaan, mitä oikeasti kaipaan ja tarvitsemme, ja millaiset asiat ja esineet juuri tähän kotiin sopisivat. Ja siinä päätöksessä olen pysynyt. En ole hädissäni lähtenyt sisustamaan tätä kerralla valmiiksi, vaan hiljalleen hankkinut pieniä asioita, jotka saavat tämän tuntumaan juuri meidän näköiseltämme kodilta.

Siinä missä olen sisustanut aiempia kotejani niillä perinteisillä huonekaluilla, kirjoilla ja ehkä tuoreilla kukilla tai viherkasveilla niin tässä kodissa olen oivaltanut sen, kuinka paljon koko asunnon ilmettä saa muutettua sillä, mitä seinillensä ripustaa tai jättää ripustamatta. Vielä missään kodissa minulla ei ole seinilläni, tai lattiaa vasten nojailemassa näin montaa kaunista taulua tai julistetta kuin tässä kodissa.

Tiedän olevani luonteeltani vähän sellainen helpohkosti asioihin kyllästyvä, ja kaipaan vaihtelua aina aika ajoin. Nyt tiedän jo kuitenkin tällä kolmenkymmenen vuoden elämänkokemuksella, että se pieni vaihtelu ei tarkoita sitä, että tarvisi vuoden välein vaihtaa sohvaa, ruokapöytää tai asuntoa, vaan sen aivan riittävän vaihtelun saa aikaan tekstiileillä, ruukkujen vaihtamisella tai taulujen ja julisteiden uusimisella tai ihan vaikka vain niiden paikkaa vaihtamalla.

Tämän yhteistyön tiimoilta sain valita Deseniolta muutamia mieleisiäni julisteita. Kuten moni teistä jo varmasti tietääkin on Desenion valikoima todella laaja, kaunis ja kattava, joten tämän yhteistyön haastavin osuus olikin osata valita ne muutamat, joista pitää kaikkein eniten. Selasimme valikoimaa ensin Alban ja sitten vielä poikaystävänkin kanssa useamman päivän, (Albaa viehättivät ihan erityisesti kaikki nämä kasviaiheiset julisteet, ja niistä erityisesti nuo kaikki kauniit kuvat kukista, yritti nuuhkia niiden tuoksua tästä tietokoneen näytöltäkin. Rakas pieni) kunnes oivalsin, ettei valintojen tarvitse olla sellaisia joista olen varma koko loppuelämäni. Voin tilata ja vaihtaa nykyisten tilalle uusia sitten jos joskus se kyllästyminen koittaa. Etenkin kun tuo Deseniolta tilaaminen on aivan järkyttävän helppoa (jos ei oteta lukuun sitä valinnanvaikeutta), edullista ja toimituskin todella ripeä. Sain omat julisteeni kauniisti pakattuna muutamassa päivässä. Erityisen helppoa tilaamisesta teki se, että sain kaiken tarvittavan yhdestä ja samasta paikasta; niin itse julisteet, kehykset kuin kiinnitystarvikkeetkin.

Päädyin lopulta näihin öljyvärimaalauksia jäljitteleviin julisteisiin. Pidän ihan erityisesti näiden värimaailmasta ja siitä, kuinka ajattomia ovat. Nyt nuo kauniit ovat roikkuneet seinällä jo reilun kuukauden ja tällä hetkellä on sellainen olo, että näihin ei voi kyllästyä. Ihan erityisesti rakastan tuota keittiössä olevaa julistetta. Se sopii väreiltään ja tunnelmaltaan tuohon tilaan ja paikkaan niin täydellisesti, että tuntuu ihan oikeasti siltä kuin sen olisi kuulunut aina olla siinä. Koko keittiö ja ruokailutila tuntuu heti ihan toiselta, jotenkin valmiimmalta, oikeammalta ja tietenkin erityisesti kauniimmalta. Ennen istuin aina tuossa tuolilla tuon seinän vieressä. Nykyään istun aina niin, että näen tuon seinän ja taulun. Ihan vain, koska se on niin järjettömän kaunis.

Työpisteen sain rakennettua kotiin vasta eilen, kun vihdoin ja viimein oli aikaa ja mahdollisuus hakea meidän vanhalle toimistolle jäänyt työpöytäni. Työpöydän yllä olevat isompi taulu on taulu on tämä ja tuo pienempi taas tämä (kaikkia julisteita saa ainakin muutamassa eri koossa). Nuo taulut siirtyivät alkuperäiseltä paikalta alkovista tuohon työpöydän päälle, ja tiedän jo nyt että noiden alla tulee olla niin hyvä tehdä töitä, On jo.

Koodilla SANNI saatte 25% alennusta kaikista julisteista nyt 10-12.4 välisenä aikana. Tarjous ei koske yhteistyö– ja handpicked– merkittyjä julisteita, eikä kehyksiä.

PB109953

Meistä varmasti jokainen haluaisi voida hyvin ja olla onnellinen. Meistä jokainen tahtoisi mennä iltaisin nukkumaan levollisena ja herätä aamuisin innokkaana ja hyväntuulisena – levänneenä. Mutta silti voisin melkein väittää, että meistä aika harva tekee kuitenkaan päivän aikana kaiken voitavansa jotta niin tapahtuisi. Me laimin lyömme velvollisuuksiamme, toimimme usein väärin tai huonosti, sanomme asiat toisin kuin tahtoisimme, hoidamme joitain asioita vähän vasemmalla kädellä, tai joskus jätämme jopa kokonaan hoitamatta, venytämme asioita usein viime tippaan vaikka tiedämme varsin hyvin, että jos hoitaisimme kaiken alta pois, heti kun vain voimme – voisimme takulla paljon paremmin. Ei tarvitisisi stressata tekemättömistä töistä, tai yrittää pitää mielessään kaikkea mikä täytyy vielä hoitaa, jos kaiken hoitaisi aina heti.

Olen miettinyt paljon sitä, millainen merkitys itsekurilla on hyvinvointiimme. Kuinka paljon se, mitä vaadimme itseltämme vaikuttaa siihen kuinka hyvin voimme. Moni teistä tietää, että olen todella mukavuuden- ja helppoudenhaluinen. Sanon usein, että olen tyytynyt menemään sieltä missä aita on matalin, ja vielä mieluummin sieltä. missä aitaa ei ole ollenkaan. Onko se mukavuudenhaluisiin saanut minut voimaan hyvin? Hetkittäin ehkä joo. Pizza on maistunut hyvältä juuri siinä hetkessä, kodin siivoamatta jättäminen on säästänyt aikaa jollekin sellaiselle nopealle hetken hekumalle. Mutta ei, se ei ole saanut minua voimaan hyvin, sillä tavalla kestävästi kauaskantoisesti hyvin. Päinvastoin. Olen jatkuvasti tyytymätön itseeni, siihen kuinka hoidan asioita tai mitä vaadin itseltäni. Noin kuutena iltana viikossa menen nukkumaan niin, että tiedän hyödyntäneeni potentiaalistani noin 12%, jos sitäkään. Pyörin sängyssä levottomana, sillä tiedän että moni asia jäi taas odottamaan sitä kuuluista huomista, moni sähköposti ja tekstiviesti odottaa edelleen vastaustaan, eikä töitäkään tullut tehtyä siten, kuten olisin ne oikeasti halunnut ja todellakin voinut ja osannut hoitaa.

Vielä joku aika sitten ajattelin, että se on vain sellaista armollisuutta itseään kohtaan, antaa vähän (tässä tapauksessa noin kolmetoista kilometriä) siimaa itselleen silloin, kun on vähän hankalaa. Mutta ei, nyt alan ymmärtää että erityisesti tällaisessa tilanteessa, kun moni asia on kesken ja vähän heikosti, täytyisi kiinnittää erityisen paljon huomiota siihen, että vaati itseltään enemmän, vaatii juuri niin paljon kuin tietää oikeasti pystyvänsä tekemään. Ehkä vähän enemmänkin. Koska se sellainen on uskomista itseensä, potentiaalinsa hyödyntämistä, itsensä kunnioitusta ja rakastamista. Ja juuri sitä, mitä vähän rempallaan oleva mieli kaipaa.

PB109936

Jotta, muistaisin tämän tein itselleni muistilistan asioista, joihin sorrun toistuvasti, vaikka tiedän niistä seuraavan ahdistusta, stressiä ja huonoja yöunia. Tällaisia ovat mm.laskujen maksaminen ajoissa, keittiön siivoaminen heti kokkaamisen jälkeen, vaatekaapin siistinä pitäminen, viesteihin vastaaminen heti ne luettuaan, töiden hoitaminen aikataulussa, kalenteriin katsominen (sillä välttyisi esimerkiksi siltä, ettei bookkaa itseään kolmeen paikkaan samaan aikaan), kauppareissujen suunnitteleminen niin, ettei siellä tarvitse käydä joka päivä, pahimpina päivinä jopa useammin. Ja viimeisenä OPETTELE HYVÄ IHMINEN SANOMAAN EI.

Olen juuri se tyyppi joka sanoo kaikkeen aina heti kyllä, vaikka ei todellakaan vielä sillä hetkellä tiedä haluaako tai edes aikooko toteuttaa sitä, mihin on juuri vastanut kyllä. Voitte siis vain kuvitella, kuinka usein en olekaan siellä missä minun kuuluisi olla koska en muista lupautuneeni mihinkään, tai kuinka usein lähetän viestejä tai soitan puheluita, joissa perun jotain jo sovittuja asioita. Liian usein. Rakkaat ystävät, tässä julkinen anteeksipyyntö jokaiselle teille. Lupaan parantaa tapani, ja sanoa jatkossa kaikkeen ei ja yllättää sittenkin ilmestymällä paikalle. Tästä ikävästä toimintavasta esimerkkinä se, että olin salaa vähän haaveillut, myönnettäköön se tässä nyt, yllätyskolmekymppisistä. Sanoin tästä yhdelle ystävälleni muutama viikko syntymäpäivien jälkeen, johon tämä sanoi että olivat kyllä vähän yllätystä suunnitelleet, mutta tajunneet sitten että oli olemassa huomattavan suuri riski, etten koskaan ede saapuisi paikalle. Ymmärrän. Ja siinä hetkessä tajusin, että juuri niin kävi syntymäpäivänäni vuosi sitten. Sain yllätyssynttärit, joihin en vain itse koskaan mennyt. Jos siis ikinä tahdon saada yllätyksiä täytyy todellakin opetella tuosta tavasta pois. Ja sanomattakin selvää, että todellakin tahdon niitä.

collage1

Nyt, kun kaikki tavarat on vihdoin yhdessä osoitteessa voi alkaa se vaihe, jota rakastan kaikkein eniten: sisustaminen. Luovuin avioerossa oikeastaan kaikesta muusta paitsi vaatteistamme ja muutamista tärkeimmistä tavaroista ja kirjoista. Eli nyt tänne uuteen kotiin saan aloittaa ja laittaa kaiken uudestaan, mikä tuntuu oikeastaan todella ihanalta. Freesiltä.

Olen aina kaikissa aiemmissa muutoissa tehnyt järkyttävän typerästi ja halunnut saada kodin valmiiksi heti. Tuolloin on tullut tietysti hankittua niitä sellaisia ihan kivoja huonekaluja ja tavaroita, tai asioita, jotka sopivat ehkä juuri siihen kotiin, mutta joista en todellisuudessa välttämättä erityisemmin pitänyt. Tällä kertaa ajattelin tehdä kaiken ihan toisin. Rakentaa kotia hiljalleen juuri sellaiseksi kun oikeasti haluan. Säästän ja kituuttelen, jotta saan hankittua juuri ne huonekalut ja tavarat, jotka oikeasti tahdon. Nyt kun tavaraa on karsittu viimeisen vuoden aikana todella rankalla kädellä, niin haluan todellakin pitää kiinni tästä tunteesta, jonka vähäisestä omistamisesta saan. En halua tähän kotiin mitään ylimääräistä. Haluan, että jokaisella tavaralla on oikeasti tarkoitus ja, että jokainen asia on sellainen josta ihan oikeasti pidän. Haluan ympärilleni paljon ilmaa ja vähän tavaroita.

collage33

Olin ajatellut ennen tähän asuntoon muuttamista, että haluaisin seuraavaan kotiimme lähinnä hyvän, siis aivan todella, todella hyvän, sängyn ja viherkasveja, ehkä seinille muutaman taulun, lattialle kivan maton ja ikkunalaudoille kaikkein tärkeimmät kirjani. Heti tänne muutettuamme tajusin kuitenkin, että tahdon sittenkin aika paljon muutakin. Tällä hetkellä meillä ei ole täällä juuri muuta kuin nuo edellämainitut (sillä erotuksella, että nykyinen sänky on ihan surkea), eikä tämä tunnu vielä ollenkaan valmiilta. Tahdon olohuoneeseen kauniin vaalean sohvan, jossa istua lapsi kainalossa lukemassa kirjoja, tai kirjoittamassa. Sohvan joka on niin nätti, että silmiin sattuu, mutta samalla kuitenkin niin rento että siinä voi rötköttää ihan juuri niin kuin tahtoo tuntematta siitä huonoa omaatuntoa. Ei rötköttämisestä vaan siitä, että käyttäytyy jotenkin sohvalle sopimattomalla tavalla niin tehdessään. Haluan isoimman ikkunan eteen siron samettisen nojatuolin, jossa on kultaiset jalat. Ja sohvan eteen vaalean villamaton, jonka päälle pienen sohvapöydän johon laskea kaikki ne kesken olevat kirjat, naposteltavat ja tietysti maljakollisen tuoreita neilikoita.

collage

Makuualkoviin tahdon sen hyvän sängyn lisäksi ihanat, vähän karheat harmaat pellavalakanat, sellaiset jotka kahisevat kun niissä kääntää kylkeä. Haluan sängyn, joka näyttää sijaamattomanakin hyvältä. Tai erityisesti juuri sillon, koska totuuden nimissä pidän sänkyä huomattavasti kutsuvampana silloin kun sitä ei ole sijattu. Haluan sängynpäätyyn sekalaisen kokoelman erilaisia tyynyjä, sängyn viereen punotun korin täynnä toinen toistaan kauniimpia torkkupeitteitä, sillä ajattelin jatkossa alkaa harrastaa niitä kuuluisia 30 minuutin päiväunia. Sängyn päällä, katonrajassa olevalle pitkälle hyllylle tahdon erilaisia viherkasveja, pieniä ja isoja, erilaisissa ja -kokoisissa ruukuissa. Toivon jo nyt kaikki raajat ristissä, että onnistuisin pitämään ne hengissä sitä minulle tyypillistä yhtä kuukautta pidempään.

collage3334

Olen puhunut usein siitä, kuinka pidän hieman omituisina koteja, joissa ei ole kirjoja lainkaan. Mutta nyt olen kääntänyt kelkkani. Siinä missä kaikissa aiemmissa kodeissani kirjoja on ollut esillä niin paljon, kuin niitä on vain suinkin esille mahtunut, niin nyt ajattelin jättää kirjahyllyt hankkimatta ja pinota pinnoille vain ne muutamat kauneimmat ja rakkaimmat kirjani. Luovuin edellisessä muutossa noin 90% kirjoistani, ja voin kertoa etten ole kaivannut niistä yhtäkään sen jälkeen. Tuntuu niin hyvältä, kun tavaraa on vähemmän ja tilaa enemmän. Voi olla, että sitten joskus hamassa tulevaisuudessa kun neliöitä (toivottavasti) on ympärillä huomattavasti nykyistä enemmän, niin haluan taas sisustaa kotini kirjoilla. Mutta juuri nyt näin on hyvä.

Neliöitä tässä nykyisessä kodissa ei ole neljääkymmentä enempää, joten tila on täytettävä säästeliäästi. Haluan kuitenkin ehdottomasti Alballe pienen oman nurkkauksensa. Haluan, että kaikki vieraat näkevät heti ensisilmäyksellä, että tässä kodissa asuu myös lapsi. Lapsen tavarat saavat näkyä ja lojua ympäriinsä, ihan niin kuin koko elämä muutenkin. Onneksi lähes kaikki tuon pienen lelut ja tarvikkeet ovat sellaisia, että niitä katselee ihan mielellään.

Keittiö on tässä uudessa kodissa hurjan kaunis. Yläkaapit puuttuvat, yhtä pientä kaappia lukuunottamatta, kokonaan, joka on ihanaa. Kauniit tavarat ja keittiötarvikkeet saavatkin olla esillä. Keittiön ikkunan eteen haluaisin vanhan puisen ruokapöydän, jonka ympärille mahtuisivat nuo kuusi ikivanhaa, vanhemmilta saatua tummaa puutuolia. Ja siihen pöytään katetaan tietysti joka päivä ravitsevia ja herkullisia lounaita, illallisia ja päivällisiä, aamiaisista ja iltapaloista nyt puhumattakaan.

collageh

Mutta, kuten sanottua, pikkuhiljaa. Vähitellen. Haluan olla miljoona prosenttia varma jokaisesta valinnastani. Eilistä teemaa noudatellen; haluan viihtyä ja voida tässä kodissa paremmin kuin missään aiemmin. Ja jo nyt tuntuu siltä, että juuri niin tulee tapahtumaankin.

Kuvat: Pinterest, täältä, täältä , täältä , täältä, täältä ja täältä.

Processed with VSCO with f2 preset

 

Olen asunut elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta Torniossa. Puolet elämästäni yhdessä kaupungissa, yhden tien varrella, yhdessä talossa. Ja vaikka sen jälkeen olen asunut yhtä monta vuotta jossain muualla, niin en kuitenkaan missään yhtä pitkään, kuin siellä. Eikä yksikään paikka ole koskaan tuntunut vielä niin kodilta, kuin Tornio tuntui. Tuo kaupunki ei ole enää sama, kuin se oli silloin kun me asuimme siellä. En enää tunne meneväni kotiin, kun menen sinne. Ja totta puhuen, olen käynyt siellä viimeisen kymmenen vuoden aikana ehkä kolme kertaa. Minun kotini ei ole ollut siellä, mutta ei oikeastaan vielä missään muuallakaan. Ja se on tuntunut vähän jännältä. On ollut sellainen selittämätön ikävä jonnekin koko ajan. Muistan tunteneeni olleeni kotona Ecuadorissa, pienessä Montanitan kylässä. Mutta sekin oli vain ohikiitävä hetki. Tiesin, ettei kotini oikeasti ole, eikä tule olemaan siellä. Olin 19. Lukio oli kesken. En todellakaan tiennyt, mitä halusin enkä oikeastaan edes tiennyt mitä en halunnut. Mutta tiesin, etten voinut jäädä vaikka olisin halunnut. Tuntui aivan järkyttävän hyvältä tuntea olevansa kotona.
Tunsin aina toisinaan olevani kotona myös asuessani Töölössä muutamia vuosia sitten. Tuo koti oli yksi kauneimmista, missä olen koskaan asunut. Mutta se ei tehnyt asunnosta kotia. Kodin tekivät ystävät, jotka tiesivät ovikoodimme ja vain ilmestyivät ovemme taakse, sen kummemmin ilmoittamatta. Tuossa kodissa asuessamme viikoissa oli enemmän niitä päiviä, kun meillä oli vieraita, kuin niitä päiviä jolloin ei ollut. Tuo asunto oli yksiö, ja silti en koskaan kokenut sitä liian pieneksi, en edes silloin kuin meitä oli siellä kaksikymmentä kaverusta. Mutta.
Tuokaan asunto ei tuntunut kodilta silloin, kun siellä ei ollut muita kuin me. Se oli vain todella kiva ja viihtyisä asunto.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Mutta yhtäkkiä nyt, minusta tuntuu että olen tullut kotiin.
Vein Alban torstaina päiväkotiin, joka on kaupungin toisella laidalla, ja raitiovaunun sijaan päätinkin kävellä tuolta kotiin. Oli harvinaisen kaunis aamu, taivas oli melkein pilvetön, ei ollut kuuma eikä kylmä. Tuon matkan aikana se tunne yhtäkkiä hiipi tuonne jonnekin rintalastan alle. Sellainen lämmin, turvallinen olo. Nyt olen kotona, perillä. Ainakin hetken. En ole varma hymyilinkö, vai nieleskelinkö itkua.
Se tunne ei tietenkään liity pelkästään tähän kotiin, asuinalueeseen, vaan erityisesti tietysti siihen, että olen tyytyväinen siihen tilanteeseen missä olen elämässäni nyt. Ja, että ne valinnat joita olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, ovat tuoneet minut tähän missä olen nyt. Vaikka tiedän piinaavan tarkasti kuinka paljon tekemistä minulla on vielä itseni ja koko elämän kanssa, niin juuri nyt tässä on hyvä. Hetken. Nyt, kun olen löytänyt kotiin, on niin paljon helpompaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat pielessä ja nyt täältä on huomattavasti enemmän voimia tehdä niille asioille jotain. Mennä eteenpäin. Kohdata ne asiat, joita ei ole voinut vielä katsoa silmiin.

Tajusin, että koskaan aiemmin mikään paikka ei ole tuntunut kodilta, koska en ole ollut kotona omassa elämässäni. Niin moni asia on tuntunut vieraalta, ollut jotain sellaista, mikä ei ole tuntunut omalta – vaan jonkun toisen elämältä. Ikäänkuin olisin istunut ajoneuvossa, jota ajaa joku ihan muu kuin minä, vaikka hetkittäin kuvittelenkin ohjailevani itse. Kyydistä ei kuitenkaan osaa oikeen hypätä poiskaan, koska olo ei varsinaisesti ole huono, muttei kyllä hyväkään.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Nyt tuntuu siltä, että se olen taas minä, joka tätä laivaa ohjaa. Tiedän aika tarkkaan mihin olen menossa. Tiedän ne ihmiset, joiden seurassa tunnen olevani kotona. Ja tiedän myös ne, jotka aiheuttavat sitä vierasta, epämääräistä oloa. Ja ennen kaikkea tiedän millaiseksi minun tulee kasvaa, jotta tämä kotoisa olo säilyy.
Mutta juuri nyt minun kotini on tässä. Ihan erityisesti minun ja Alban välissä. Mutta myös muutamalla muulla ihmisella on ollut, ja on edelleen, valtavan suuri vaikutus siihen, että tuntuu tältä. Kiitos. Tiedätte kyllä ketkä.

Processed with VSCO with f2 preset