Processed with VSCO with f2 preset

 

Olen asunut elämäni ensimmäiset viisitoista vuotta Torniossa. Puolet elämästäni yhdessä kaupungissa, yhden tien varrella, yhdessä talossa. Ja vaikka sen jälkeen olen asunut yhtä monta vuotta jossain muualla, niin en kuitenkaan missään yhtä pitkään, kuin siellä. Eikä yksikään paikka ole koskaan tuntunut vielä niin kodilta, kuin Tornio tuntui. Tuo kaupunki ei ole enää sama, kuin se oli silloin kun me asuimme siellä. En enää tunne meneväni kotiin, kun menen sinne. Ja totta puhuen, olen käynyt siellä viimeisen kymmenen vuoden aikana ehkä kolme kertaa. Minun kotini ei ole ollut siellä, mutta ei oikeastaan vielä missään muuallakaan. Ja se on tuntunut vähän jännältä. On ollut sellainen selittämätön ikävä jonnekin koko ajan. Muistan tunteneeni olleeni kotona Ecuadorissa, pienessä Montanitan kylässä. Mutta sekin oli vain ohikiitävä hetki. Tiesin, ettei kotini oikeasti ole, eikä tule olemaan siellä. Olin 19. Lukio oli kesken. En todellakaan tiennyt, mitä halusin enkä oikeastaan edes tiennyt mitä en halunnut. Mutta tiesin, etten voinut jäädä vaikka olisin halunnut. Tuntui aivan järkyttävän hyvältä tuntea olevansa kotona.
Tunsin aina toisinaan olevani kotona myös asuessani Töölössä muutamia vuosia sitten. Tuo koti oli yksi kauneimmista, missä olen koskaan asunut. Mutta se ei tehnyt asunnosta kotia. Kodin tekivät ystävät, jotka tiesivät ovikoodimme ja vain ilmestyivät ovemme taakse, sen kummemmin ilmoittamatta. Tuossa kodissa asuessamme viikoissa oli enemmän niitä päiviä, kun meillä oli vieraita, kuin niitä päiviä jolloin ei ollut. Tuo asunto oli yksiö, ja silti en koskaan kokenut sitä liian pieneksi, en edes silloin kuin meitä oli siellä kaksikymmentä kaverusta. Mutta.
Tuokaan asunto ei tuntunut kodilta silloin, kun siellä ei ollut muita kuin me. Se oli vain todella kiva ja viihtyisä asunto.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Mutta yhtäkkiä nyt, minusta tuntuu että olen tullut kotiin.
Vein Alban torstaina päiväkotiin, joka on kaupungin toisella laidalla, ja raitiovaunun sijaan päätinkin kävellä tuolta kotiin. Oli harvinaisen kaunis aamu, taivas oli melkein pilvetön, ei ollut kuuma eikä kylmä. Tuon matkan aikana se tunne yhtäkkiä hiipi tuonne jonnekin rintalastan alle. Sellainen lämmin, turvallinen olo. Nyt olen kotona, perillä. Ainakin hetken. En ole varma hymyilinkö, vai nieleskelinkö itkua.
Se tunne ei tietenkään liity pelkästään tähän kotiin, asuinalueeseen, vaan erityisesti tietysti siihen, että olen tyytyväinen siihen tilanteeseen missä olen elämässäni nyt. Ja, että ne valinnat joita olen tehnyt tai jättänyt tekemättä, ovat tuoneet minut tähän missä olen nyt. Vaikka tiedän piinaavan tarkasti kuinka paljon tekemistä minulla on vielä itseni ja koko elämän kanssa, niin juuri nyt tässä on hyvä. Hetken. Nyt, kun olen löytänyt kotiin, on niin paljon helpompaa keskittyä niihin asioihin, jotka ovat pielessä ja nyt täältä on huomattavasti enemmän voimia tehdä niille asioille jotain. Mennä eteenpäin. Kohdata ne asiat, joita ei ole voinut vielä katsoa silmiin.

Tajusin, että koskaan aiemmin mikään paikka ei ole tuntunut kodilta, koska en ole ollut kotona omassa elämässäni. Niin moni asia on tuntunut vieraalta, ollut jotain sellaista, mikä ei ole tuntunut omalta – vaan jonkun toisen elämältä. Ikäänkuin olisin istunut ajoneuvossa, jota ajaa joku ihan muu kuin minä, vaikka hetkittäin kuvittelenkin ohjailevani itse. Kyydistä ei kuitenkaan osaa oikeen hypätä poiskaan, koska olo ei varsinaisesti ole huono, muttei kyllä hyväkään.

Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset Processed with VSCO with f2 preset

Nyt tuntuu siltä, että se olen taas minä, joka tätä laivaa ohjaa. Tiedän aika tarkkaan mihin olen menossa. Tiedän ne ihmiset, joiden seurassa tunnen olevani kotona. Ja tiedän myös ne, jotka aiheuttavat sitä vierasta, epämääräistä oloa. Ja ennen kaikkea tiedän millaiseksi minun tulee kasvaa, jotta tämä kotoisa olo säilyy.
Mutta juuri nyt minun kotini on tässä. Ihan erityisesti minun ja Alban välissä. Mutta myös muutamalla muulla ihmisella on ollut, ja on edelleen, valtavan suuri vaikutus siihen, että tuntuu tältä. Kiitos. Tiedätte kyllä ketkä.

Processed with VSCO with f2 preset

Processed with VSCO with f2 preset

Sain viime viikolla käsiini Maaret Kallion kirjoittaman Lujasti Lempeä, Mielen Työkirjan. Jo heti kirjan ensilehdillä Kallio kysyy, että ovathan elämäsi perusasiat riittävä uni ja hyvä ravinto kohdillaan, sillä mikäli nuo asiat ovat heikolla tolalla on mahdotonta operoida korkeammilla mielen tasoilla, johon tuolla työkirjalla siis pyritään. Tajusin, tai olen kyllä tajunnut asian jo aiemminkin, mutta nyt tiedostin sen vielä entistä vahvemmin, ettei ehei – noista kahdesta kumpikaan ei todellakaan ole sellaisella tolalla kun niiden täytyisi olla. Eikä edes pelkästään sen mielen kannalta, vaan myös ihan yleisen, fyysisen jaksamisen ja hyvinvoinnin kannalta.

Ensimmäiseksi: nukun aivan liian vähän. Olen ollut muistaakseni suunnilleen aina se ihminen, joka rakastaa aikaisia aamuja. Olen luovimmillani ja onnellisimmillani juurikin aamuisin. Ja toisaalta taas melkoisen väsynyt ja aikaansaamaton iltaisin. Jostain syystä unirytmini on kuitenkin viimeisen vuoden aikana kääntynyt aivan päälaelleen siitä, mitä se on aiemmin ollut. Nykyään illat saattavat helposti venyä kolmeenkin, ihan tavallisina maanantaina ja keskiviikkoina. Enkä noina iltoina Alban nukahdettua oikeastaan edes koskaan tee mitään kovin järkevää. En saa tehtyä töitä, en osaa kirjoittaa mitään, en oikein kykene keskittymään lukemiseenkaan. Selailen somea, haahuilen, teen hetken sitä, hetken tätä, puhun puhelimessa, mutta harvemmin saan kuitenkaan aikaan yhtään mitään järkevää. Tai harvemmin koen edes olevani edes erityisen rentoutunut noina yön tunteina, jotka ovat minulle siitä omaa, vapaata, aikaa.

Kun lopulta luovutan ja kaivaudun sänkyyn (totta puhuen olen kyllä aika usein ollut siellä sängyssä jo tuntikaupalla) sillä ajatuksella, että uni saa tulla, nukahdan melko helposti, mutta uni on katkonaista ja kevyttä. Aamulla olen aivan naurettavan väsynyt. Ei tekisi todellakaan mieli nousta sängystä, vaan nukkuminen tuntuu maailmankaikkeuden suurimmalta luksukselta, ja oikeastaan ainoalta asialta jota haluaisin tehdä. Edes aamukahvin ajatteleminen ei saa minua haluamaan nousta sängystä, mikä kertoo  väsymyksen määrästä ihan riittävästi. Noustava kuitenkin on, sillä lapsi on pirteä kuin peipponen: haluaa syödä, haluaa pissalle, haluaa ulos leikkimään. Joinain aamuina saan Pikku Kakkosen ansiosta itselleni tunnin lisäaikaa, mutta yleensä aamuisin lasta ei ohjelmat kiinnosta. On noustava ylös.

En nuku päiväunia, koska niihin ei ole mahdollisuutta. Ja iltaisin tiedän olevani tosi väsynyt, mutta silti kukun taas ainakin kahteen. Ja tätä on nyt jatkunut jo aivan liian pitkään. Tai oli – sillä tällä viikolla olen saanut käännettyä unirytmini takaisin siihen alkuperäiseen, itselleni ainoaan oikeaan, rytmiin. Takaisin aamuvirkuksi. Olen useana iltana ihan suosiolla mennyt nukkumaan samaan aikaan kuin lapsikin, nukkunut suurimman osan öistä heräämättä ja aamulla tuntenut itseni oikeasti levänneeksi ja halukkaaksi kohtaamaan uuden päivän.
Ihanaa! Nyt tunnen itseni taas enemmän itsekseni.

Tästä unirytmistä täytyy yrittää pitää kiinni kaikilla seuraavillakin viikoilla, sillä tiedän että tämä on yksi niistä isoimmista asioista, jotka vaikuttavat hyvinvointiini ja tehokkuuteni ja ylipäätään siihen, kuinka mielekkääksi elämäni koen.

Processed with VSCO with f2 preset

Uni ja nukkuminen on siis jo vähän paremmalla tolalla, ja homman jatkuessa samalla tavalla unen vähyyden ei ainakaan pitäisi vaikuttaa negatiivisesti mieleen ja sen operointiin. Mutta ravinto. Oh boys. Se on niin surkealla tolalla, ettei tosikaan. Olen kirjoittanut tämän seuraavan lauseen blogiini noin 13343 kertaa, mutta se pitää edelleen paikkaansa, joten sanon sen vielä kerran: syön ihan mitä sattuu, ihan milloin sattuu.

Viikkoon mahtuu päiviä, jolloin syön aivan järkyttävän paljon. Olen siinä ehkä vähän erikoinen, että pystyn syömään melkein miten paljon tahansa tuntematta itseäni erityisen kylläiseksi. Saatan syödä ensin pizzan ja sen jälkeen tunnin kuluttua toisen pizzan, ja niiden jälkeen hampurilainenkin vielä maistuisi. Mutta toisaalta voin myös unohtaa syödä – ihan täysin. Saatan illalla havahtua siihen, etten ole aamiaisen (sitä en unohda ikinä) jälkeen  syönyt oikeastaan mitään, enkä kuitenkaan ole varsinaisesti tuntenut nälkää tai heikkoa oloa päivän aikana.

Kuvittelin aina, että lapsen saatuani alkaisin automaattisesti syödä myös itse paremmin, ja säännöllisemmin. Mutta ehei, muistan kyllä ravita lapseni, mutta en todellakaan aina itseäni. Useimmiten Alba syö ihan eri ruokia, kuin mitä  syön itse. On kausia, viikkojen tai kuukausien mittaisia, kun kiinnitän enemmän huomiota siihen miten ja mitä syön. Linkoan mehuja, haalin erilaisia reseptejä ja kokeilen niitä. Yritän miettiä, että saan vähintään puoli kiloa kasviksia ja vihanneksia, kourallisen marjoja, hedelmiä ja riittävästi proteiinia. Mutta mikään siitä ei ole vielä koskaan tullut mitenkään helposti, tai niin että siitä hyvästä ravinnosta ja syömisestä olisi tullut ihan tapa. Sellainen yksi ja ainoa. Normi. Osa arkea. Ei, vaikka oikeasti ihan todella haluaisin. Ravinto ja ruoanlaitto on ehdottomasti sellainen asia, jossa kaipaisin edelleen sitä, että olisi joku joka kädestä pitäen opastaisi, jakaisi reseptejä jotka olisivat helppoja, ravitsevia ja takuuvarmasti juuri minun/meidän makuuni (siihen ei tosin paljon vaadita sillä oikeastaan ruoka kuin ruoka on aina makuuni), kävisi ehkä puolestani vielä kaupassa hakemassa kaiken tarvittavan, valvoisi vielä vieressä että teen kaiken juuri niin kuin pitääkin. Tarvisin varmaan sellaisen ainakin kuukauden mittaisen jakson, jossa joku toinen ihminen oikeasti pitäisi huolen siitä, että syön juuri niin kuin kuuluukin.
Tai sitten en. Olen muutamaa viikkoa vaille 30- vuotias, ja alan ymmärtää, että jos jonkin asian haluaa muuttuvan on asioiden muututtava. Yksinkertaista. Ja niin helppoa kuin olisikin, että se muuttuja tulisi jostain ulkoa, niin alan ymmärtää, ettei niin tarvitse todellakaan olla. Muuttuja ei tule mistään muualta, kuin minusta itsestäni.
Ja tämä asia on niistä yksi. Tämän asian on muututtava. Minun on muututtava.
Koska haluan voida hyvin. Paremmin, kuin koskaan aiemmin.

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Ruoka on ihana asia. Syöminen on kivaa. Ruoan laittamisestakin oppii varmasti tykkäämään, kun onnistumisia, kokemusta ja varmuutta saa lisää. Tämän ei siis kuvittelisi olevan kovin vaikeaa toteuttaa. Toisin kuin edellisessä postauksessa, niin nyt en pelkästään ajattele kunnostautua tässä, vaan lupaan. Itselleni ja teille.
Tänä vuonna ravitsen meitä paremmin, kuin koskaan aiemmin. Sillä edelleen;
haluan voida paremmin kuin koskaan aiemmin.

Processed with VSCO with f2 presetProcessed with VSCO with f2 preset

Ah. Takana ensimmäinen nukuttu yö uudessa kodissa. Avaimet sain käteen jo reilu viikko sitten ja ensimmäisen (henkilöautoon mahdutetun) muuttokuormankin toin jo silloin, mutta vasta viikonloppuna sain tänne esimerkiksi sängyn, joka sen nukkumisen kannalta on melko oleellinen. En kuitenkaan vielä lauantainakaan osannut jäädä tänne yöksi vaikka se sänky täällä olikin. Vasta eilen kun sain Alban tänne alkoi tämä ihan todella tuntua kodilta. Meidän kahden, pieni, oma turvasatama. Voin kertoa, että tuntuu melkein uskomattoman ihanalta, että sen kahdeksan kuukauden irtonaisuuden ja matkalaukku-elämän jälkeen on yksi, pysyvä paikka, jossa on kaikki tärkein saman katon alla, yhdessä kaupungissa. Paitsi ettei ole, sillä olen tämän kahdeksan kuukauden aikana aika taidokkaasti ripotellut omaisuuttani ympäri Helsinkiä. Niitä löytyy varmaan kuuden eri ystävän luota, poikaystävän kaapeista, toimistolta, työpaikan takahuoneesta ja todennäköisesti vielä jostain muualtakin. Tämän päivän agendana onkin saada kaikki omaisuus oikeasti tänne yhteen ja samaan paikkaan. Ette uskokkaan kuinka ihanalta tuntui aamulla pukeutua kun (lähes) kaikki vaatteet olivatkin täällä, samassa paikassa. Edelliset liki kymmenen kuukautta olen elänyt joka toinen viikko lähinnä verkkareissa, ja joka toinen viikko yhdestä matkalaukusta.

Processed with VSCO with f2 preset

Muutenkin tuntuu, että koko koko elo sai tämän uuden kodin myötä uuden, raikkaan alun. Vuosi vaihtui, koti vaihtui, arki muuttui. Alba aloitti päiväkodissa vuoden alusta, joka mahdollistaa taas itselleni täysipäiväisen työnteon, mikä tuntuu sekin aivan järjettömältä luksukselta, sellainen olo, että nyt on taas voimia ja mahdollisuuksia samassa suhteessa. Kaikki ovet auki. Vuoden vaihde oli ihana ja tiesin jo silloin, ettei tästä vuodesta voi tulla mitään muuta kuin sen kaltainen. Tai ainakin huomattavasti parempi kuin edellisestä. Siihen tosin ei onneksi vaadita juuri mitään.

Nyt laitan koneellisen pyykkiä pyörimään (arjen luksusta sekin, oma pesukone nimittäin) jonka jälkeen lähden metsästämään niitä tavaroita, ja hankkimaan tänne kaikkea sellaista mitä täältä vielä puuttuu (sohva ja keittiön ruokapöytä noin niinku esimerkiksi. Onneksi Alba rakastaa syödä ruokansa viltille katettuna sisätiloissa, sillä niitä on luvassa vielä ainakin viikko ennen kuin ruokapöytä saapuu talouteen.) Tänään keskityn hankkimaan kaikkea sellaista pientä, kuten mausteita (aamulla tuli melkein itku molemmilla, kun avocadotoastin päälle ei löytynyt _mitään_ mausteita, ei edes suolaa), pyykkitelineen (tällä hetkellä pyykkiä roikkuu kuivumassa aivan jokaisella mahdollisella tasolla ja kaapinreunuksella), sakset (esimerkiksi kukkien varsia oli yllättävän hankala nyrhiä lyhyemmäksi kynsisaksilla. Siis sellaisilla kynsikynsisaksilla, jotka eivät ole oikeita saksia nähneetkään), kattiloita (mausteiden puuttumisen vielä kestin joten kuten, mutta aamupuuron puuttuminen oli jo vähän liikaa) ja veitsiä. Vessapaperikin olis kiva.

Processed with VSCO with f2 preset
Ihanaa olla kotona! Ihanaa laittaa kotia.
Tuntuu kivalta oikeastaan ihan kaikki.
Paitsi se, että väsyttää aivan järjettömästi koko ajan.
Siis aivan järjettömästi.
Kaikki vinkit virkeämpään oloon otetaan ilolla vastaan.

Kaikkea hyvää uuteen viikkoon ja uuteen vuoteen.

Processed with VSCO with a5 preset

Processed with VSCO with a5 preset

Terveisiä täältä, ei uuden kodin mutta uuden huoneen, työpisteeltä.
Kerroin jo aiemmin, että tulimme Alban kanssa nyt ainakin hetkeksi tänne vanhemmilleni asumaan. Vielä en tiedä, kuinka väliaikainen tämä ratkaisu on tai mihin me lopulta asetumme, mutta juuri nyt tuntuu hyvältä olla täällä. Apua ja seuraa on koko ajan lähellä ja saatavilla. Ruokaa ei tarvitse laittaa eikä syödä yksin. Rakas sisko ja tämän ihana perhe asuvat kahden minuutin automatkan päässä. Tilaa täällä on niin paljon, että omaa rauhaa saa kyllä aina halutessaan aivan jokainen meistä.

Lapsen kanssa tuntuu ihan erityisen ihanalta se, että ulos omalla, valtavalle pihalle pääsee suoraan ovesta. Sinne ei tarvitse mennä hissillä, eikä ovea tarvitse lukita lähtiessään. On helppoa palata sisään lisäämään tai vähentämään vaatteita, tai hakemaan unohtuneita leluja tai eväitä. Huomaan, että täällä tulee ulkoiltua huomattavasti enemmän, kuin mitä meillä kaupungissa tuli, koska se lähteminen siellä oli projekti aina jo itsessään. Täällä ulos voi vain mennä, ilman sen kummempia suunnitelmia. Ei tarvitse aina raahautua sinne vähän ankeaan lähipuistoon norkoilemaan, vaan voi puuhastella kaikkea tässä omalla pihalla. Juosta kilpaa, pelata jalkapalloa, heitellä frisbeetä. lotrata vedellä, haravoida ja kiipeillä. Sellaista tekemistä, joka on hauskaa niin äidille kuin lapsellekin. Täällä ollaan grillailtu useampana iltana, juotu aamukahvit ulkona melkein jokaisena päivänä. Tehty kaikkea sellaista, jonka linkitän vahvasti kesään. Täällä se tuntuu jotenkin voimakkaammin kuin kaupungissa, enkä oikein edes tiedä miksi.

Ja tietysti ihan erityisen ihanaa täällä asumisessa on se, että Alba saa viettää sitä niin tärkeää aikaa isovanhempiensa, serkkujensa ja sisarusteni kanssa. Täällä me kaksi , minä ja Alba, saamme olla yhdessä koko ajan, ja se tuntuu tietysti ihan valtavan suurelta etuoikeudelta, vaikka välillä luonnollisesti vähän hermoille käykin. Uhmaikäinen, kovatahtoinen pian kolmivuotias – voitte varmasti kuvitella.

Processed with VSCO with a5 preset Processed with VSCO with a5 preset

Luonnollisesti tämä kaikki vaatii kuitenkin vähän totuttelua. Voin myöntää, että tuntuu ajoittain aika hassulta koko elämä. Tämä kaikki mitä on tapahtunut, ja tapahtuu koko ajan. Uudet asiat, rutiinit, käsitys itsestä ja siitä millaisena kuvitteli oman elämänsä. Kaikkea sitä rakennetaan tässä koko ajan uudelleen. Hiljalleen. Ja se tuntuu hyvältä tehdä juuri täällä. Täällä on sellainen olo, että on ihan ok olla väsynyt, on ihan ok ettei juuri nyt ehkä pärjäisi yksin niin hyvin kuin tahtoisi, on ihan ok myöntää kaipaavansa apua ja ihan ok myöntää olevansa vähän hukassa kaiken kanssa. Mutta samaan aikaan tunnen kuinka voimat lisääntyvät päivä päivältä. Ihan niin kuin valokin.

Kaikki on oikeastaan aika hyvin.
Nyt ja tässä.

Pian saan Albankin kotiin viikonlopun reissulta, enkä muista milloin viimeksi olisin odottanut tai kaivannut mitään niin paljon kuin nyt tuota pientä. Tähän ikävään tulee varmasti olemaan se suurin tottuminen. Enkä oikein tiedä tottuuko siihen edes koskaan. Tietääkö joku?