image

Voihan vapaus.
Muutto ohi. Pakkaaminen ohi. Roudaaminen ohi. Tavaroiden ajaminen paikasta a 100kilometrin päähän paikkaan b; ohi. Purkaminen ohi. Kaikki ohi. Ihanaa! Nyt voi taas keskittää energiansa ihan kaikkeen muuhun. Tosin tällä hetkellä sitä energiaa ei ihan järkyttävästi ole. Perjantaina tuotiin viimeiset ja siis suurin osa tavaroista tänne väliaikaiseen kotiin. Ja vaikka sinä yönä nukuin paremmin, kuin viimeiseen kolmeen yöhön sitä ennen yhteensä, niin silti lauantaina aamupäivällä nukahdin junaan jo ennen kuin oltiin ehditty edes Pasilaan ja havahduin hereille vasta, kun piti vaihtaa Riihimäellä junasta toiseen. En ollut edes tajunnut olevani väsynyt. Tänään iltapäivällä nukahdin kesken Alban ja mun leikkien. Ihan tosta noin vaan, ilman varoitusta. Nyt kello on kymmenen ja suunnilleen jostain kuudesta asti olen odottanut sitä että pääsisin nukkumaan. Miten niin univelkaa? Miten niin stressi purkautuu?
Mutta onneksi seuraavat viisi päivää on aikaa kuroa umpeen niitä unettomia öitä.
Ei haittaa. Etenkään kun jokaiselle niille viidelle päivälle on luvattu aurinkoa ja yli kymmenen astetta lämmintä.

imageimage

Huomenna ajattelin heti ensimmäisenä keittää kahvit ja juoda ne tuolla kesähuoneessa, joka tänään siivotiin ja laitettiin talviteloilta kuntoon. Tänään korkattiin myös grillikausi, huomenna sitten aamukahvit ulkona- kausi.
Takana ihana, vaikkakin melkoisen väsynyt vappu. Toivottavasti siellä on menty vähän virkeämpinä!

Processed with VSCO with hb1 preset

Apua, kuinka hyvältä tuo lisääntynyt valon määrä tuntuu. Jos ei siis nyt oteta huomioon sitä, että viimeiset kaksi päivää on ollut järkyttävän, suorastaan räikeän harmaata. Ja on tuullut niin, että välillä on pelottanut että ei pelkästään tukka-, vaan koko pää lähtee. Silti. Se, että aamulla herätessä ei tarvitse enää sytyttää kaikkia kodin kymmentä valoa, yksi riittää- kirkkaimpina aamuina ei todellakaan tarvitse yhtäkään. Tai se, että vielä kuudelta iltapäivällä näkee eteensä tuntuu niin hyvältä. Vähän niinku moni muukin asia tällä hetkellä. Vaikka edelleen on myös monta asiaa, jotka ovat auki. Kipeitä, hankalia ja uusia. Niin silti jokaisessa päivässä on jo huomattavasti enemmän asioita, jotka tuottavat iloa kuin surua. Valoa kohti, todellakin. Niin kalenterissa kuin meitsin mielessäkin. Ja se tuntuu uskomattoman vapauttavalta.

Tuon valon mukana pitkään nukuksissa ollut into sisustaa ja laittaa kotia on herännyt taas eloon. Enää ei tosin tee mieli laittaa tätä nykyistä, sillä tässä tuskin enää kovin pitkään asutaan. Mutta sitä jotain tulevaa uutta sisustan ja laitan jo mielessäni. Haluan ainakan valtavan korkeat huoneet, valkoiset lautalatiat ja ikkunat kahteen suuntaan. Isot ikkunat, pienillä ruuduilla. Eipä sitten muuta. Sen täydellisen asunnon löytymiseen saakin mennä hetki. Vielä ei ole kiire mihinkään tästä nykyisestä. Ehkä kesällä, ehkä syksyllä. Mutta sen tiedän ainakin varmaksi, että aion kopioida äidiltäni ainakin muutaman asian. Valtavat viherkasvit ja sen, ettei kaiken tarvi olla aina ihan niin justiinsa. Paitsi kirjojen. Haluaisin ennen kaikkea, että tulevassa kodissa tuntuisi joltain. Kodilta. Että se olisi paikka, jossa olisi hyvän ja turvallisen lisäksi, inspiroitunut olo. Sellainen olo, mikä tulee aina kun menen kotiin vanhempien luo. Tuolla tai siellä on jotain erityistä. Yhtäkkiä täytyn jollain erikoisella luovuudella, ideoilla ja innolla aina kun viivyn pidempään kuin hetken. Haluan saman myös omaan kotiini. Ehkä äiti osaa auttaa siinäkin.

collage123Processed with VSCO with hb1 preset

image41 collage222

Viherkasvien hengissäpitämisessä äiti ainakin saa luvan auttaa. Sillä se taito ei todellakaan ole siirtynyt geeniperimänä polvelta toiselle.

DSC_1486 DSC_1494 DSC_1491 DSC_1471

Taas se tuli. Pakottava tarve päästä pois kaupungista kotikotiin vanhempien luo. Tarve saapui juuri sopivasti silloin, kun kalenteri näytti viikon vapaata päivätöistä.

Kotiin on aina niin hyvä mennä. Illalla istuimme pitkän keittiönpöydän ääressä minä, Alba, äiti ja isä. Söimme juustotoasteja ja joimme kuumaan veteen keitettyä kaakaota. Ihan niin kuin silloin lapsenakin.

Iltapalan jälkeen kipusimme pienen kans portaat yläkertaan, ja huoneeseen, jossa oli lämmitetty uunia meidän tuloa varten. Illalla ennen sänkyyn menoa istuttiin keinutuolissa ikkunan edessä Alban kanssa. Pieni istui sylissä sellaisena väsyneen raukeana ja rauhallisena. Pyysi laulamaan levolle laskeun luojani. Kahden ensimmäisen sanan jälkeen halusikin laulaa itse. Kaikki kolme säkeistöä kuin vettä vaan. Ikkunasta näimme taivaan ja sen tuhannet ja tuhannet tähdet. Tuntui niin suurelta ja pieneltä samaan aikaan. Ja se ylpeys. Kaikesta siitä mitä on ollut ja tulee vielä olemaan. Sellainen tunne että tulipa mitä tahansa, niin aina se elämä kantaa. Ja nostaa. Kuljettaakin.

Sitten sänkyyn. En raaskinut nukuttaa Albaa pieneen lastensänkyyn huoneen toiselle puolen vaan kerroin, että saa nukkua vieressä nyt kun ollaan kerran mummolassa. Silmät syttyivät. Ai saanko? Ja pidätkö minua käsistä? Saat ja pidän. Siinä vierekkäin omilla tyynyillä, pieni käsi vähän isomassa kädessä, maatessamme mietin että nukutaan vierekkäin kyllä sitten kotonakin. Jos se tekee meidät molemmat näin onnelliseksi. Ehditään kyllä nukkua vielä erillään. Viimeistään sitten, kun muuttaa kotoa. Vaikka uuri nyt en halua sitä edes ajatella.

DSC_1125 collages DSC_1097 DSC_1115 DSC_1123

Pakko heti näin alkuun antaa itselle ihan kunniamaininta tästä todella hienosti ja aktiivisesti toteutetusta postausarjasta nimeltä Muiden Kodit. Hurraa! Mahtavasti tehty. Toivotaan, että jaksan ensi vuonna olla yhtä ahkera tämän sarjan kanssa. Eh.

Tämä vuosi 2016 tuntuu kyllä muutenkin olleen yksi epäonnistumisten sarja. Yhtä on seurannut toinen, ja sitä sitten vielä kolmas, neljäs, kuudes ja sadas. Olen ollut laiskempi, aikaansaamattomampi, ja muutenkin kaikin puolin surkein versio itsestäni tänä vuonna. Tiedän kyllä miksi, mutta ei tunnu silti kovin hääviltä.
Ensi vuodesta ei voi tulla kuin parempi.
Myös tämän juttusarjan suhteen. Vaikka yhtä tehtyä postausta ei ehkä ihan sarjaksi kyllä kannattaisi vielä tituleerata.

Ensi vuonna sitten.

Nyt lillun vielä hetken tässä mukavassa olotilassa, kun tuntuu että kaikki tarvittava tältä vuodelta on jo tehty. Ei kannata enää edes yrittää tehdä mitään, vaan odottaa tässä näin keittiön pöydän ääressä sen uuden, paremman vuoden tuloa.

Ja jotta ei nyt ihan synkkyyten vajota, niin on pakko sanoa, että oli tässä vuodessa kyllä ihan poikkeuksellisen paljon myös hyvää ja hienoa; uskaltamista, rohkeutta, uuden oppimista (virheiden kautta tietysti), isoja ja pieniä päätöksiä, hyvin nukuttuja öitä, pitkiä iltoja ja aamuja, saavutuksia, sopeutumista ja kasvamista – ja kaiken tämän on saanut tehdä ihan käsittämättömän hienojen ihmisten kanssa. Muutaman pienen ja aika monen vähän isomman. Mutta. Pohjavire vuodessa on kyllä silti ollut aika ikävä. Ja se on varjostanut kaikkea sitä hyvääkin. Nyt kuitenkin tuntuu, että kurssi alkaa kääntyä, tuulet tyyntyä. Toivoa sopii ainakin.

Juuri nyt on hyvä olla. Tässä näin. Joulu kotona vanhempien luona oli ihana. Joulua seuranneet vapaat ihania nekin. Sanon taas sen, mitä olen sanonut aika usein ennenkin: perhe, se on kyllä paras! Salaa haaveilen siitä, että vielä joskus asumme kaikki sisarukset perheinemme yhdessä noilla samoilla tiluksilla tuolla äidin ja isän luona. Pihassa riittää lääniä rakentaa vaikka kolme omakotitaloa, vaikka monta meistä varmaan mahtuisi tuohon yhteen jo olemassa olevaankin. Olisi pelkästään ihanaa vai hä siskot ja veljet? Ei ollenkaan rasittavaa tai meluisaa? Eikä ketään koskaan ärsyttäisi kukaan. Vaan siellä niin sulassa sovussa koko 30-henkinen perheemme.

Mutta, koska tämä idea toistaiseksi ei ole juuri saanut tuulta alleen (siskoista Eve kyllä olisi ainakin mukana), niin paremman puutteessa tyydyn siihen että vietetään yhdessä iltoja siellä toisia täällä. Tänään on niistä illoista yksi.
Ah!
Tuskin maltan odottaa.

Vuosi 2016: saat anteeksi, ettei kovinkaan moni perjantaisi ole ollut juuri mistään kotoisin, kun tämä viimeinen (ja muutama muukin kyllä!) on näin hyvä.

Hyvää vuoden toiseksi viimeistä myös sinne!