_MG_0098 _MG_0091 collage _MG_0102 _MG_0142

Perjantai. Puhtauttaan kiiltelevä koti. Juuri täytetty jääkaappi. Pöydällä tuoreita hedelmiä ja maljakossa kukkia. Viimeinen koneellinen pyykkiä pyörii koneessa. Tulevalle viikonlopulle juuri sopivasti suunnitelmia ja joutenoloa. Pullo kuohuvaa kylmässä odottamassa iltaa. Wolt- lähetti, joka on ovella hetkenä minä hyvänsä. Kolme päivää vapaata edessä. Kaikki siis hyvin.

Paitsi, että.,.
Suunnilleen viikon työt ovat rästissä. Lapsi on _edelleen_ kuumeessa. En ole nukkunut viimeiseen viikkoon muutamaan tuntia enempää/yö.
Noilla kaikilla on varsin selkeä syy-seuraus-suhde. Lapsi on sairas, eikä nuku öisin. Mikä tarkoittaa sitä, että emme muuten nuku me vanhemmatkaan. Päivisin hän tahtoo olla lähinnä sylissä niistettävänä ja silitettävänä. Mittailen tuon tuosta kuumetta tai lääkeitä. Toistelen, ettei ole mitään hätää vaikka en ole aina niin vakuuttunut siitä itsekään. Yhtäkkiä onkin taas ilta, enkä ole päivän aikana edes avannut konetta. Aika mennä nukkumaan.

Toisaalta nyt kun tuota listaa tarkastelee, niin noita hyviä asioita on kuitenkin huomattavasti enemmän, kuin näitä ikäviä. Silti väsymys ja huoli ovat kyllä sellaisia, jotka helposti värittävät vähän kaikkea olevaa. Nyt kuitenkin ajattelin heittää molemmat tuntemukset nurkkaan ja oikeasti nauttia vapaasta viikonlopusta ja kaikesta siitä, mikä on niin kovin hyvin. Pian tuo pienikin on jo oma, terve itsensä ja yöunet ehjiä. Tänäänkin saan jo toivottavasti nauttia niistä, sillä edessä on harvinaista luksusta: yö yksin kotona.
Hallelujah!

Ihanaa kerrankin ihan vaan olla.

Parasta perjantaita!

_MG_0118 _MG_0120 _MG_0128 _MG_0134

_MG_9773 koti

Siitä on kyllä jo hyvä tovi, kun viimeksi olen kuvannut tänne meidän kotia. Ei ole ollut oikein mitään kuvattavaa. Vähän kaikki tässä asunnossa on kyllästyttänyt. On tehnyt mieli laittaa ainakin sohva, ruokapöytä ja matot vaihtoon. Ja sen kyllä vielä teenkin. Mutta pikkuhiljaa, en mitenkään kertarysäyksellä, niin kuin mulla yleensä on ollut tapana. Jos tahdon jotain, tahdon sen mielellään heti ja olen tässä vuosien varrella todennut, että se sellainen hätähousuisuus koituu vielä kohtaloksi. Malttia näissa sisustushommissakin yritän nyt siis opetella

Vähän on tehnyt mieli myös laittaa vaihtoon nämä melkein 70 neliöitä, jotka ovat kuitenkin vain kaksi huonetta plus keittiö. Olisi ihanaa, että olisi vielä yksi huone, jonne saisi kätevästi piilotettua kaikki lapsen tavarat, vaatteet, tarvikkeet ja taiteilut. Nyt piilottelen niitä kätevästi kirjahyllyyn kirjojen taakse aina iltaisin, sillä mulla on sellainen pää joka kaipaa joka päivä ainakin yhden sellaisen hetken että kaikki tavarat ovat paikoillaan, eikä missään loju mitään. Ja nyt kun tässä asunnossa sitä säilytystilaa ei järjettömästi ole, niin joutuu turvautumaan tällaisiin hätäratkaisuihin. Pidän kuitenkin edelleen ehkä vähän liikaa näistä asunnon neljä metriä korkeista huoneista ja lähes yhtä korkeista ikkunoista, että vaikka se Punavuori ikkunoiden takana houkuttelisikin, niin kyllä me taidetaan vielä ainakin tovi näissä kahdessa huoneessa asua. Sitäpaitsi muuttaminen on ehkä yksiä hirveimpiä asioita mitä tiedän. Että pelkästään jo ajatus siitä saa minut tyytymään näihin huonosti käytettyihin neiliöhin.

_MG_9774_MG_9789_MG_9793

Kesällä kotia ei tullut juuri laitettua. Ihan jo siitä syystä, ettei täällä tullut juuri oltua. Nyt syksyn ja pimeiden iltojen tullen kiinnostus kotia kohtaan on kuitenkin taas selvässä nousussa. Täällä viihtyy taas, ja tästä haluaisi tehdä entistäkin viihtyisämmän. Olen sanonut ennenkin, että jo ihan pienillä asioilla voi saada aikaan suuren muutoksen. Niin kävi nytkin. Sain eilen vanhempien luota kotiinviemisiksi nuo neljä tummanruskeaa, ikivanhaa pinnatuolia. Sopivat täydellisesti meidän valkoisen ruokapöydän ympärille. Nyt koko keittiössä on jotenki ihan uusi tunnelma. Kahvikin maistui aamulla jotenkin erille. Vähän paremmalle. Nyt tuon pöydän ympärillä tekee oikeasti ihan mieli istuskella, kun alla ei enää ole nitisevä ja natiseva muovituoli. Ihan mukavaa on myös se, että nyt tuoleja on kahden sijaan viisi. Ei tarvi enää ystävien kanssa syödä ja juoda vuoroissa. Aika kivaa.

Saa siis tulla kylään kaverit.

Olen elänyt suurimman osan elämästäni omakotitalossa. Syntynyt, ollut lapsi, kasvanut nuoreksi ja aikuiseksi sellaisessa. Meillä on ollut iso piha, paljon naapureita, trampoliini, omenapuita, marjapensaita ja kaksi autoa. Ehkä sen takia olen aina jotenkin ajatellut, että haluan tarjota omalle lapselleni sitten tulevaisuudessa saman. Muistan kuinka oudolta tuntui, kun ensimmäisen vuokra-asuntoni vieresessä huoneistossa asui lapsiperhe. Siis mitä, lapsia kerrostalossa? Hyi, miten ahdistavaa. Mun omat lapset eivät kyllä koskaan ainakaan mene kouluun hissillä, eivätkä kyllä ratikallakaan. Ajattelin, että lapselle ainoa oikea paikka asua ja kasvaa on oma, iso koti ja piha johon mahtuu ainakin jalkapallokenttä ja uima-allas. Koska kyllähän lapsi nyt sellaiset tarvitsee. Naapureitakin pitäisi olla, niitä omakotitalossa asuvia, joilla olisi myös lapsia ja ne isot pihat. Pitäisi päästä myös pyöräilemään omalta pihalta ja metsäänkin olisi hyvä päästä ihan siitä kodin nurkalta. Sieniä ja marjoja sitten sieltä aina syksyisin lasten kanssa ja näin. Terassikin olisi hyvä olla, voisi järjestää grillijuhlia niille naapureille. Parveke pitäisi myös laittaa, saisi vauvan aina nukkumaan päiväunia sinne sillä välin kun itse siivoaisi niitä kodin kahdeksaa huonetta ja sitä autotallia koska kyllä sellainenkin olisi siinä pihalla hyvä tietysti olla. Niin ja se auto, se täytyisi heti ensimmäisen lapsen saamisen jälkeen hankkia, ajattelin tuolloin.

Mutta niin vain täytyi elää kymmenen vuotta kaupungissa, saada lapsi ja asua sen kanssa kaksi vuotta kerrostaloasunnossa ymmärtäkseen, että minä en oikeastaan edes halua sitä omakotitaloa. En itselleni, enkä lapselleni. Tietysti, jos joku sellaisen nyt ihan välttämättä haluaisi meille laittaa, niin äääh menkööt. Mutta en oikeasti enää haaveile sellaisesta. Enkä ole enää aivan varma olenko ihan oikeasti koskaan edes haaveillut, vai onko se ollut vain radalleen jumiutunut ajatus että niin kuuluisi haluta. Aivan totta jos puhutaan niin viime aikoina olen alkanut ihan tosissani miettiä jopa sitä, että eläisimme koko loppuelämämme vuokralla. Se kutkuttaa ajatuksena jotenkin. Olisi helppoa vain lähteä aina, jos ja kun siltä tuntuu. Muuttaa vaikka vuodeksi tai pariksi pois Suomesta ja palata takaisin jos tekee mieli. Eikä sitä varten tarvitsisi tehdä muuta kuin ensin irtisanoa asuntoa ja sitten takaisin tullessa vuokrata uusi. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että mitä vähemmän omistan, sitä paremmin voin. Tekee mahdollisimman vähän mieli olla kiinni missään. Materiassa nyt ainakaan. Vaikka tietysti samaan aikaan ymmärrän, että on vähän hölmöä maksaa kuukaudessa 1500€ asumisesta, josta itse ei kostu muuten kuin saamalla katon päänsä päälle, kun samaan aikaan voisi maksaa tuon saman summan ihan itselleen. Sinne niin säästöön jonnekin. Ehkä vielä tästä joskus vähän viisastun, ja omistaminen alkaa tuntua ajatuksena paremmalta kuin vuokraaminen, mutta juuri nyt on näin. Sitä paitsi pidän myös siitä, että kun tässä asunnossa palaa sulake tai vessan valo tai keittiön hana vuotaa niin voin aina soittaa talonmiehellemme Häkkiselle, eli häkälle, joka tulee yleensä kymmenessä minuutissa paikalle hoitamaan hädän. Mitä tekisin sitten, jos asunto olisikin oma ja kaikki pitäisi tehdä itse, tai ainakin itse pitäisi etsiä ne henkilöt tekemään hommat. Tuntuu työläältä ihan noin ajatuksenakin jo. Pidän vielä kiinni häkästä ainakin vuoden tai viisi.

Ainiin, ja sitä autoakaan meille ei koskaan ole hankittu, eikä varmaan koskaan tulla hankkimaankaan koska meidän perhe tulee olemaan juuri se ankea, joka laskeutuu kadulle hissillä ja kulkee siitä sitten kouluihin ja töihinsä ratikalla.

Mutta myönnettävä on, että aina tuolla vanhempieni luona käydessä (nämä kuvat siis sieltä), niin siellä jossain omenapuiden, pihasaunan ja niiden yhdeksän huoneen keskellä ymmärrän yleensä aika hyvin sen, miksi ihmiset niistä omakotitaloista haaveilevat.

Synnyin ja elin elämästäni ensimmäiset 15-vuotta Torniossa, en tiedä mutta voisin kuvitella, että kaupungissa asui meidän 10-henkisen perheen lisäksi tuolloin ehkä 20 000 muuta ihmistä. Voin olla myös todella väärässä. Pieni paikka kuitenkin, jossa melkein kaikki tunsivat melkein kaikki. Tunsin koko kaupungin, tiesin melkein minuutilleen kuinka kauan kestää pyörällä meiltä kotoa Kyläjoesta Raumolle, Laivaniemeen, Särkinärään tai Kokkokankaalle tai Haaparantaan Ruotsin puolelle. Koska, ainakaan muistoissani, tuolla ei juuri muuten kuin pyörillä liikuttu. Meitä ei todellakaan kuskailtu ympäriinsä, vaan jos jonnekin halusi mennä mentiin sinne joko pyöräillen tai kävellen. Kavereiden kanssa oltiin koko ajan. Tehtiin ja kokeiltiin asioita, mentiin paikkoihin ja uusiin tilanteisiin. Silti, elämä oli jotenkin rauhallista. Sellaista turvallista ja tavallista. Ihan erilaista, kuin elämä täällä Etelässä sitten tänne muutettuamme oli.

Olen edelleenkin identiteeltäni todella vahvasti sellainen Pohjoisen tyttö. Torniolainen. Vaikka siellä ei tule juuri koskaan enää käytyäkään. Kun oma perhe asuu suurimmaksi osaksi täällä, 100km säteellä Helsingistä, niin ei ole enää syytä matkustaa sinne. Vaikka se kaupunki tuntuukin enemmän kodilta, kuin yksikään muu paikka maan päällä. Kuitenkin aina toisinaan tuntuu siltäkin, että Helsinkikin on liian pieni. Kaipaan välillä ihan järkyttävästi jonnekin vielä paljon suurempaan, enkä oikein edes tiedä minne tai miksi. Välillä ajatus lähtemisestä ja siitä, että menisi jonnekin mistä ei tietäisi ketään, eikä kukaan tietäisi minusta mitään- tuntuu niin houkuttelevalta. Voisi olla mitä vaan, eikä tarvitsisi olla yhtään mitään.

Ehkä vielä joskus menemmekin. Vuodeksi, korkeintaan kahdeksi. En kuitenkaan ehkä (ainakaan vielä) osaisi kuvitella elämääni lopullisesti missään muualla kuin täällä. Kotona, Helsingissä.

Kesä Helsingissä on kuitenkin ollut melko hektinen. Kaupungissa on aina sellainen olo, että pitäisi kaikenlaista. Pitäisi mennä, tehdä, nähdä ja kokea. Pitäisi saada aikaan ja suorittaa. Pitäisi olla aina tehokkaampi. Pitäisi sitä ja pitäisi tätä. Se sellainen jatkuva pitäminen alkaa aina jossain vaiheessa väsyttää. Silloin on aina hyvä lähteä hetkeksi pois.
Tultiin eilen taas tänne vanhempien luo, mun kotikotiin. Täällä on niin hyvä. Olo tuntuu heti noin kolmetoista kertaa kevyemmältä. Ei pitäisi yhtään mitään. Korkeintaan lämmittää sauna ja pulahtaa uimaan. Ja sen teinkin. Paljon muuta ei sen lisäksi sitten tehtykään. Syötiin tietysti. Sitä täällä tehdään vähän vahingossa noin tunnin välein. Kotona Helsingissä on usein muka niin kiire, niin paljon tehtävää että saatan unohtaa syödä. Illalla muistan, että olen syönyt viimeksi aamulla. Täällä maalla niin ei käy koskaan. Yhtäkkiä onkin koko ajan nälkä, koko ajan pää täynnä todellisia, kirkkaita ajatuksia. Välillä mietin, että ehkä mun kuuluisikin asua täällä maalla niiden suurkaupunkien sijaan. Ehkä.

fringe jacket: odd molly *
shorts: levi’s vintage
t-shirt: bik bok
boots: zara

*saatu

Tai sitten ehkä ei. Tiedän kokemuksesta, että jo kahden päivän pelkän olemisen jälkeen iskee levottomuus. Pitäisi taas mennä. Eikä se pitäminen tunnukaan enää yhtään pitämiseltä. Mutta juuri nyt, juuri tässä ja täällä olen onnellisempi kuin voisin kuvitella missään muualla olevani.