Ihan ensimmäiseksi haluan kiittää kaikkia teitä, jotka kommentoitte tai laitoitte viestiä tuon edellisen postaukseni jälkeen. Tuon postauksen julkaiseminen ahdisti enemmän, kuin varmaan yhdenkään postauksen julkaiseminen ennen sitä – mutta kaikkien saamieni viestien ja käymieni keskustelujen jälkeen olen ihan varma, että tuo teksti oli tarpeellista kirjoittaa. Tarpeellista niin minulle itselleni, kuin ilmeisesti aika monelle teistäkin. Kaikkein lohduttavimmilta tuntuivat ne (kymmenet!) viestit, joissa kerrottiin että lapsia oltiin saatu toisen munanjohtimen poistamisen jälkeenkin enemmän kuin yksi. Moni myös lohdutti, että usein tuo yksinäinen munanjohdin ottaa toisen poistamisen jälkeen hoitaakseen myös toisen tehtävät, eikä heilahdus hedelmällisyydessä välttämättä ole ollenkaan niin radikaali kuin äkkiseltään voisi ajatella. Harmi, ettei leikkauksen jälkeen minua hoitanut henkilökunta ollut ihan yhtä optimistinen arvioissaan.

Mitään muuta asiaa minulle ei sitten varsinaisesti ollutkaan. Mutta tekee vain välillä mieli kirjoittaa ei mistäänkin.

Ehkä jo kyllästymiseen asti olen paasannut täällä siitä kuinka valtavan suuri ero olotilassa, niin fyysisessä kuin erityisesti henkisessäkin, on tapahtunut tämän vuoden aikana. Tarkemmin, pillereiden lopettamisen jälkeen. Kaikki ne kaksi vuotta jotka pillereitä söin olivat elämäni mähmäisimmät. Olosuhteissakin oli tietysti paljon sellaista, joka edesautti sitä mähmää, mutta kuitenkin kamalinta noissa vuosissa oli se, etten tuntenut itseäni. Heräsin melkein joka aamu niin, että rintaa puristi ja edessä oleva päivä tuntui liki pelkästään ahdistavalta. Olin kyyninen ja pessimistinen aivan kaikkea ja kaikkia kohtaan. En pitänyt itseäni tai taitojani juuri mitään- tai oikeammin en edes ajattelut että oli taitoja, joita olisi voinut pitää minään. Ärsyynnyin helposti, ja sekin kasvoi usein sellaisiin sfääreihin, joka oli minulle ihan täysin vierasta. Kaikki tuntui raskaalta, ja kävin niin pimeissä paikoissa ettei niihin ollut paistanut aurinko koskaan. En kuitenkaan missään vaiheessa osannut ajatella, että kaiken sen vierauden takana voisi olla muutankin, kuin vieras elämäntilanne.

Vuoden lopulla poikaystävä kuitenkin varovaisesti ehdotti, että mitä jos kuitenkin kokeilisit jättää tuon hormonaalisen ehkäisyn pois. Ihan vain jos kokeilet. Palaat sitten takaisin, jos tuntuu ihan mahdottomalta olla ilman. Hän oli huomannut ihan vain kertomani perusteella, kuinka kaukana nuo kaksi Sannia, pillereitä syövä ja pilleritön, olivat toisistaan, ja eli varmaan siinä toivossa että ne viha terävimmät kärjet ja ajatusten syvimmät syöverit häviäisivät e-pillereiden lopettamisen myötä. Itse en uskonut siihen hetkeäkään, mutta päätin silti kokeilla.

En tiedä menikö kuukausi vai kaksi, ennen kuin huomasin kuinka merkittävästä muutoksesta oli kysymys. Olen tietysti ollut tänäkin vuonna surullinen, allapäin, alakuloinen, vihainen ja tuntenut itseni ihan surkeaksi – mutta ne ovat olleet vain ohimeneviä tunteita ja hetkiä – eivät enää jatkuvia olotiloja. Aamuisin herään lähes poikkeuksetta hyväntuulisena ja onnellisena, ja muistan että juuri näin on ollut aina ennenkin. Ja tiedättekö, kuinka hyvältä tuntuu taas tuntea itsensä omaksi itsekseen? Niin kevyeltä ja hyvältä, etten löydä sille sanoja.

 

 

Äitienpäivän iltana olimme Alban kanssa kävelyllä tässä naapurustossa. Alba oli poiminut mukaansa muutaman kukan lähiravintolan terassilta (ei kerrota kenellekään, että niin ei siis saisi todellakaan tehdä) ja halusi antaa ne vastaantuleville naisille, koska niistä joku voi olla äiti tai tulossa äidiksi. Kukkia oli yhteensä viisi ja vastaan ei ollut ennen kotiovea tullut kuin kolme naista. Odottelimme hetken, ja sitten hän pysäytti kaksi juoksulenkillä ollutta miestä ja totesi ne oli varmaan isiä ja nekin on yhtä tärkeitä ku äidit. Ja olin pakahtua ylpeydestä. Kuten nykyään aika usein.  Tunnen itseni niin onnekkaaksi, kun saan seurata tuon pienen ihmisen kasvua näin läheltä. Heikompina hetkinäni haluaisin ajatella, että olen tehnyt ainakin jotain oikein, kun juuri minun lapseni on tuollainen. Mutta hyvinä hetkinäni ymmärrän, että sillä millainen hänestä on kasvanut, ja kasvaa, on oikeastaan hyvin vähän tekemistä minun kanssani. Minä voin kulkea vierellä, rakastaa, silittää hiuksia, tuottaa pettymyksiä ja yrittää pitää turvassa. Mutta hän on kuitenkin oma, minusta täysin erillinen itsensä. Sen ymmärtäminen ja hyväksyminen on vieläkin toisinaan aika hankalaa.

Ajattelen, että meillä kahdella on aina ollut hyvä suhde. Näytämme molemmat tunteemme, puhumme suoraan ja muistamme aina, aivan aina, pyytää anteeksi, kun olemme käyttäytyneet huonosti tai pahoittaneet toisemme mielen. Me kerromme toisillemme usein, kuinka paljon välitämme. Meillä kotona kehutaan paljon, ja tehdään asioita yhdessä. Mutta. Olen kuitenkin ollut monta vuotta Alban elämästä hyvin väsynyt. Ja kyllä te tiedätte, miten väsynyt ihminen toimii. Pinna on lyhyt ja keskittymiskyky heikko. Iloa ja naurua on välillä ollut todella vähän, ja kaikki se on myös tietysti vaikuttanut meidän suhteeseemme, halusin tai en. Nyt tuntuu ihanalta olla taas jaksava ja naurava äiti. Sellainen, joka jaksaa vastata kysymyksiin perinpohjaisesti, eikä vain mahdollisimman nopeasti kysymyksen ohittaen. Sellainen äiti, joka ei vain katso vaan myös näkee. Tuntuu ihanalta olla myös äitinä taas se, joka on aina kokenutkin olevansa.

 

 

En tiedä onko muutos tapahtunut vain minun tavassani nähdä asioita, vai heijasteleeko minun muutokseni myös elämäni ihmisiin, mutta tuntuu että tämän viimeisen puolivuotisen aikana moni suhde on syventynyt, tullut merkityksellisemmäksi, avoimemmaksi ja paremmaksi. Toisaalta nämä viimeiset pari vuotta ovat olleet myös sellaisia, että moni ihmissuhde on jäänyt –  juuri siitä syystä, etten ole tuntenut niissä edellä kuvaillulla tavalla. En ole varma olenko tuntenut niissä suhteissa niin koskaan, mutta en kuitenkaan ole aiemmin ollut tarpeeksi rohkea uskaltaakseni kävellä pois sellaisista suhteista, joissa minulla ei ollut tilaa kasvuun. Näiden muutaman viime vuoden aikana olen tuntenut välillä ihan korventavaa yksinäisyyttä, mutta nyt – kiitoksena uskalluksesta tunnen nyt olevani kokonaisempi. Rohkeampi ja vapaampi. Jotenkin oikeampi ja aidompi Sanni.

 

Pimeä ja pitkä talvi on monille meistä se haastavin aika vuodesta. Kun valoa on varsin rajallisesti, lämpöä ei nimeksikään –  hakeutuu mielikin usein samalle taajuudelle sen ympäröivän pimeän kanssa. En muistaakseni ole koskaan lukeutunut niihin ihmisiin, joille niin käy. Olen viettänyt oikeastaan kaikki talvet Suomessa, ja lähes kaikki tekemäni reissut ovat sijoittuneet keväälle ja syksylle. Talvisin ei ole ollut tarvetta päästä täältä mihinkään. Jostain syystä suunnilleen tähän aikaan keväästä, ihan viimeistään huhtikuun lopulla, tulee sellainen olo että pitäisi päästä pois, ihan mihin tahansa. Alkukevään kova ja kylmä, radikaalisti lisääntynyt, valo ilahduttamisen sijaan ahdistaa. Tuntuu, että se paljastaa kaiken sen, mikä on talven jäljiltä vielä kesken, paljasta ja rumaa. Keväällä, ihan erityisesti niinä kaikkein aurinkoisimpina päivinä, tekisi mieli piileskellä vain sisällä. Odotella vain sitä päivää, kun valo muuttuu pehmeämmäksi, tulee vähän korkeammalta ja luontokin alkaa muuttua ruskeasta ja paljaasta vähemmän paljaaksi ja – ruskeaksi.

Kaamosmasennuksesta en siis tiedä juuri mitään, mutta kevätmasennuksesta kyllä. Oma, surkeahko ja epämotivoinut olo, oikein korostuu kun ympärillä ihmiset intoilevat lisääntyvästä valosta ja sen mukanaan tuomasta energiasta. Tänä vuonna ihanaa ja poikkeuksellista aiempiin vuosiin verrattuna on ollut se, että fyysinen väsymys ei ole vaivannut (kiitos pinaatin, lehtikaalin ja sellerin sekä aikuisten unikoulun), mutta sen puuttuessa tilalle on tullut toinen ikävä oire: itsekritiikki. Olen aina ollut ankara itselleni. Kun teen jotain, ajattelen usein sen olevan oikeastaan aika paskaa ja olen varma, että kuka tahansa muu ympärillä olisi hoitanut homman itseäni paremmin. Ei auta, vaikka kymmenen ihmistä sanoisi, että lopullinen tuotos oli poikkeuksellisen hyvä. Se sisältä kumpuava ankara ääni on niin voimakas, ettei sitä hiljennetä ihan noin heppoisin perustein. Viime aikoina tuo ankara ääni on kuitenkin ollut aiempaa hiljaisempi- se ei ole juurikaan vaikuttanut tekemisiini, eikä ole nuhdellut niiden tekemisten jälkeenkään. Ei siis ennen tätä kevättä. Nyt se pirulainen istuu taas tuossa olkapäällä ja kuiskii, ettei oikeastaan kannattaisi edes yrittää koska eihän mistään kuitenkaan mitään tule. Huomaan taas vertailevani omia tekemisiäni muiden tekemiseen – ja sen sijaan, että osaisin valjastaa sen vertailun kautta heräävän tunteen toisten paremmuudesta voimaksi, inspiraatioksi tai motivaatioksi, niin koen sen yksinomaan huonommuuden tunteena ja sehän nyt on ihan todella syvältä. Taidankin kaivaa hyllystä aikoinaan kesken jääneen Irti Itsekritiikistä- kirjan ja toivoa, että sieltä löytyisi työkaluja tämän akuutin vaivan helpottamiseksi. Aloitin tuon kirjan reilu vuosi sitten vuodenvaihteen jälkeen, ja silloin tuntui siltä että en todellakaan tarvi opusta mihinkään, sillä en suunnilleen edes muistanut sellaisen asian kuin itsekriittisyys olemassaoloa. Noh, nyt taas muistan.
Pahoittelen siis ehkä hivenen harhaanjohtavaa otsikkoa, sillä minulle ei ole hajuakaan kuinka itsekritiikistä pääsee irti. Lasken siis toivoni Ronnie Grandellin varaan.

 

En haluaisi sanoa tätä, sillä aika juoksee muutenkin ihan liian nopeasti, mutta sanon silti: Toukokuu, pidä kiirettä!
Mites siellä, huomaatteko eroja fiiliksessä vuodenaikojen vaihtuessa?

 

Fun fact: nuo kuvien housut ovat olleet haaroista rikki jo ostettaessa, mutta en ole edelleenkään saanut niitä a)reklamoitua tai b)korjattua (vaatisivat kokonaiset kymmenen ristipistoa…) vaan vetelen tuolla ihan tyytyväisenä rikkinäisissä housuissa ja toivon, ettei kukaan huomaa. Vaikka tiedän, että etenkin istuessa reikää ei voi mitenkään olla huomaamatta. Saamattomuus voittaa siis turhamaisuuden n.7-0.

Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja BookBeat

 

 

Hyvin todennäköisesti tiedät kuka on Steve Jobs. Tiedät miltä hän näytti, ja suunnilleen sen mitä hän elämällään teki. Tiedät mistä hänet tunnetaan, vaikka et tuntisi hänen tarinaansa sen tarkemmin. Minä ainakin tiesin. Kun kuulin syksyllä, että hänen tyttärensä on kirjoittanut kirjan, joka käsitteli ainakin osaltaan sitä miltä tuntui olla Steve Jobsin tytär- mielenkiintoni heräsi heti. Eikä vähiten siksi, etten koskaan ollut edes tiennyt että Steve Jobsilla oli tytär. Tai itse asiassa hänellä oli niitä kolme. Kuulin myös, ettei tuo kirja – Pikkusintti – olisi varsinaisesti mikään ylistys Steve Jobsin mahtavuudesta isänä ja ihmisenä. Pikku Sintin on kirjoittanut tytär, Lisa Brennan- Jobs, jonka isyyttä Steve Jobs ei suostunut julkisesti tunnustamaan vuosiin, ja jonka elämään tämä kuului vain tiettyinä ajanjaksoina, varsin satunnaisesti. Kevään kirjoista tämä oli yksi, joita odotin ihan valtavasti. Toivoin, ettei tämä olisi sellainen ikävä skandaalinkäryinen paljastuskirja, ja sitä tämä ei kyllä onnekseni todellakaan ollut.

Kirja alkaa niin, että Steve on jo todella sairas ja tytärkin aikuinen. Ensimmäisestä luvusta välittyy  kuva, että isä ja tytär eivät ole kovinkaan läheisissä väleissä keskenään. Tytär vaeltelee isänsä talossa miettien mitä kaikkea voisi sieltä varastaa, samaan aikaan kun kuolemansairas isä istuu tyynyihin tuettuna makuuhuoneeksi muuttuneessa työhuoneessaan ja saa ravintonsa letkuilla. Ärsytti. Sekä tyttären käytös, että se että heti alkuun minulle kerrottiin etteivät he päätynetkään sellaiseen hienoon sovintoon isän kuolinvuoteella, kuten elokuvissa yleensä tapahtui. Olin toivonut, että tässäkin tarinassa kävisi niin. Sitten muistin, että tämä kirja on totta- ei elokuva, eikä fiktiota. Totta. Elämää sellaisena kuin se on. Tai voi olla.

Ehkä kirjan ensimmäisestä kappaleesta johtuen olin pitkään jotenkin ärsyyntynyt kirjan kirjoittajaan. Hän ärsytti minua kaikkitietävänä, itseään muita parempana pitävänä lapsena ja hän ärsytti minua varttuessaan. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä myötätuntoisempi minusta tuli. Voin vain kuvitella millaista olisi kasvaa niin, että kaikki ympärillä tuntuvat tietävän isäsi, vaikka et itsekään oikeastaan tunne häntä. Mutta sitä en osaa kuvitella miltä tuntuisi, kun oma isä ei haluaisi vuosikymmeneen tunnustaa olevansa isäni.

Huolimatta siitä, ettei Steve ollut juurikaan läsnä tyttärensä elämänsä tai silloinkin kun oli, tuntui siltä ettei hän oikeastaan olisi halunnut olla – niin juuri tuo, että hän oli Steve Jobsin tytär tuntui olevan usein tyttären supervoima. Hän koki ylemmyydentuntoa ja erityisyyttä siksi, että hänen isänsä oli juuri Steve Jobs. Ja se tuntui aivan mielipuolisen surulliselta. Etenkin, kun isä antoi samaan aikaan lehdistölle haastatteluja, joissa sanoi sellaisia asioita kuin noin 28% Yhdysvaltain mielispuolisista asukkaista voisi olla sen tytön isä. Huolimatta siitä, että tämän isyys oli todistettu DNA-testein jo hyvin pian lapsen syntymän jälkeen.

 

 

 

 

Steve Jobs oli kirjan perusteella suhteissaan ja sanomisissaan usein kömpelö ja ajattelematon. Sanoi sellaisia asioita, mitä omalle lapselleen tai oikeastaan kenellekään muullekaan ei kuuluisi koskaan sanoa. Hän oli kylmäkiskoinen ja mielipiteissään usein järkähtämätön. Mutta silti, syystä tai toisesta tunsin usein sympatiaa häntä kohtaan. Tuntui siltä, että Steve oli kuin pieni lapsi, joka oli jäänyt itse vaille sellaista, mitä hänen olisi nyt kuulunut lapselleen antaa. Hän ei ollut saanut (tai halunnut) kasvaa isäksi lapsensa rinnalla, kuten useimmat isät. Hän ei tiennyt kuinka lasten kanssa ollaan, eikä hän osannut kuroa umpoon sitä kuilua joka isän ja tyttären väliin oli vuosien erossa olemisen aikana syntynyt. Hän ei osannut kohdata itseään, eikä siksi kyennyt siihen tyttärensä kanssakaan.

”Isättömyys ei ollut mitenkään ainutlaatuista eikä edes mainittavaa. Minun isäni merkitys oli toisaalla. Minun kasvattamiseni sijaan hän keksi maailmaa mullistavia koneita; häh oli kuuluisa, monitaitoinen ja etevä seuramies.,. Tuskinpa kukaan ajatteli: kyllä tuon kaverin olisi pitänyt käyttää elämänsä tyttärensä kasvattamiseen. Melkoisen julkeaa. Kuinka syvästi sitten surinkin sitä, että olin menettänyt isäni niin moniksi vuosiksi, ja kuinka rajusti tuo suru minusta pulppusikin, tukahdutin sen tai en ollut siitä täysin tietoinen: olin väärässä ja itsekäs; en ollut mitään. En suostunut ajattelemaan mitä hänelle merkitsin tai mitä hän merkitsi minulle, enkä edes isien ja lasten merkittävyyttä toisilleen yleisesti ottaen- olin niin tottunut kieltäytymään koko ajatuksesta, etten edes havainnut sitä: se oli ilmaa, jota hengitin.”

 

 

 

 

 

Sydäntä särki kirjaa lukiessani monessakin kohtaa, mutta silti yksi kohta osui erityisen syvälle. Brennan- Jobs muutti teinivuosinaan isänsä luo (sinnekin todella kohtuuttomin, isänsä laatimin, ehdoin). Kun hän oli vuoden verran isänsä luona asuttuaan toivonut, että isä matkalla työhuoneeseensa olisi tullut ovelle toivottamaan tyttärelleen hyvää yötä – uskalsi toivoa tätä isältään ääneen; kertoi tälle tuntevansa itsensä hirvittävän yksinäiseksi tuossa valtavassa talossa- kuului Isän vastaus ykskantaan ”ei se kuule käy”. Se lause viilsi suoraan tuonne jonnekin äitiyden pehmentämään sydämeeni. Vielä karumman tuosta isän vastauksesta teki ehkä se, että tyttären kysyttyä samaa asiaa isänsä vaimolta – äitipuoleltaan- vastasi tämä empimättä ”toki”. En voinut käsittää, kuinka johonkin niin pieneen ja vaatimattomaan – mutta kuitenkin lapselle tärkeään – pyyntöön voi mitenkään vastata että se ei kuule käy. Kyllähän sellaisen nyt vain on käytävä.

Kaikkein surullisinta tässä Lisa Brennan-Jobsin Pikkusintissä oli se kuinka kovasti lapsi yritti saada isänsä hyväksynnän, koskaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuntui, että kaikki hänen elämässään liittyi siihen, kuinka isä näkisi hänet sitten kulloistenkin valintojen jälkeen. Pitäisikö isä hänestä enemmän sitten, jos hän valitsisikin näin. Mahtuisikohan hän sitten isänsä rakkaimpien piiriin, jos ei olisikaan niin paljon sitä vaan vähän enemmän tätä.  Tytär syytti jatkuvasti itseään siitä, ettei kelvannut isälleen, koki olevansa vääränlainen ja jotenkin epäkelpo. Tuntuu melkein absurdilta, että ihminen joka ei juurikaan ollut läsnä, ja joka ei osannut osoittaa kiintymystään tai rakkauttaan, oli kuitenkin se joka vaikutti tyttäreen kaikkein eniten; hänen valintoihinsa, tekemisiinsä, sanomisiinsa ja tekemättä jättämisiin. En vielä kirjan loputtuakaan osannut päättää kummat hetken olivat surullisempia; ne joissa isä oli mukana, vai ne joissa hän ei ollut. Ihan kuin en osannut päättää sitäkään kumman puolelle asetuin; isän vai tyttären. Lopulta heitä molempia oli oikeastaan aika helppo ymmärtää.

 

 

Vaikka kirja on ennen kaikkea kertomus isän ja tyttären suhteesta, niin mielestäni Brennan-Jobsin äiti ansaitsee ehdottomasti myös muutaman sanan: pidin tuosta naisesta ihan älyttömästi, kaikesta hänen näennäisestä sekoilustaan ja keskenkasvuisuudestaan huolimatta. Erityisesti kohta, jossa hän lähetti silloin 4-vuotiaasta tytärestään Stevelle kuvan jossa tytöllä oli vain Groucho Marx – hassuttelulasit päässään ( ne sellaiset joissa on suuri nenä (kuten Stevellä itsellään oli) ja mustat viikset) ja kirjoitti kuvan taakse >>kyllä tuo tyttö mahtaa olla sinun lapsesi>> Vastauksena haastatteluun, jossa Steve oli arvellut, että 28% Yhdysvaltain miespuolisista asukkaista voisi olla tytön isä. Lukijana tuntui jotenkin huojentavalta ajatella, että vaikka Brennan-Jobs ei koskaan saanut sellaista isää, kuin olisi tarvinnut, niin hänellä oli kuitenkin sellainen äiti, jollaista ei olisi edes osannut toivoa. Huolimatta siitä, että äiti käyttäytyi välillä täysin käsittämättömällä tavalla ja päästi suustaan sellaisia asioita mitä aikuisen ei koskaan lasten seurassa tulisi päästää, oli silti alusta alkaen selvää että tämä rakasti tytärtään enemmän kuin mitään, ja yritti parhaansa kaikella mitä hänellä oli, ja se oli lopulta kuitenkin riittävästi.

 

 

Tämä oli muuten ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin liki alusta loppuun. Latasin BookBeatin ihan vain juuri tätä kirjaa varten, sillä halusin antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Ja ehkä vähän myös siksi, että tällä viikolla oli aivan järjettömän paljon töitä, eikä lukemiselle ollut aikaa niin paljon, kuin sitä olisin tarvinnut. Olen aina pitänyt lukemista huomattavasti mukavampana, kuin kuuntelemista – mutta nyt taisin oivaltaa myös kuuntelun hienouden. On ihanaa, kun kädet ovat vapaana ja samalla kun elää jossain muualla, voi saada aikaan asioita myös tässä ajassa ja elämässä. Siivosin vaatekaapit, pyyhin kaikkien viherkasvien lehdet, vaihdoin imurin pölypussin, pyyhin asunnon kaikki 7 ovea, siivosin kosmetiikkakorit-  tein toisin sanoen kaikkea sellaista, mitä harvoin tulee muuten tehtyä. Nyt en edes varsinaisesti ajatellut tekeväni mitään, sillä keskityin vaan kuulemaan millaista oli olla Steve Jobsin tytär. Sen lisäksi, että koti on puhtaampi kuin aikoihin, tiedän nyt myös miltä se on tuntunut. Ainakin vähän laidasta. Enkä voisi olla onnellisempi siitä, etten se lapsi ollut minä.

BookBeat tarjoaa nyt teille lukijoille ilmaisen kuukauden palveluun täällä (etu on vain uusille asiakkaille). Sieltä löytyy tämän Pikkusintin lisäksi myös tuhansia muita ääni- ja e-kirjoja. Uututeena BookBeatilla on nyt perhetilit ja lasten omat profiilit.

Tämän Pikkusintin suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan vähintään 1.25x – nopeudella, sillä lukijan tahti oli todella verkkainen. Tuskastuin ennen kuin 5% kirjasta oli tullut täyteen, ennen kuin kuulin että vauhtia voi nopeuttaa. Itse kuuntelin suurimman osan kirjasta 1,75x nopeudella, mutta poikaystävän mielestä se kuulosti täysin mielipuoliselta, joten en ole varma voinko suositella sitä kenellekään.

Jos olet lukenut/kuunnellut kirjan, niin olisi kiva kuulla millaisia ajatuksia heräsi.

En tiedä teistä, mutta mulle maanantai on yleensä viikon paras päivä (heti sunnuntain jälkeen), eikä tämäkään maanantaiaamupäivä ole ollut poikkeus. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että pystyn järjestämään itse omat työaikani, ja olen säätänyt aikataulut niin että maanantaisin on oikeastaan aina vapaata, aikatauluista nyt ainakin. Ja todennäköisesti juuri siitä syystä viikon ensimmäinen päivä on poikkeuksetta se, jolloin saan kaikkein eniten aikaiseksi.

Tällekin päivälle riittää puuhaa: on kaksi juttua kirjoitettavana, kolme mainoskuvaa kuvattavana, yhdet asukuvat (toooodella pitkästä aikaa), kuvauslainojen palautuksia, pakkaaminen huomista parin päivän Tukholman visiittiä varten, ja illalla pääsen vielä istahtamaan rakkaan ystävän Sofin tuoliin kammattavaksi ja värjättäväksi. Tekemisestä huolimatta tuntuu ihan vapaalta. Mutta niin kai aina silloin, kun tekeminen on niin kivaa ettei se tunnu työltä ollenkaan.

Olen ajatellut aina, että pidän kirjoittamisesta ja kuvaamisesta: sen takia kai alunperin bloginkin perustin. Ajattelin pitkään jotenkin rajoittuneesti, että voin kirjoittaa muille kuin itsellen VAIN kirjoittamalla blogia. Ajattelin, että voin kuvata vain blogiin tai instagramiin, mutta viime vuonna oivalsin, että kirjoittaa voi muutenkin kuin omalla nimellään, omiin medioihinsa. Ja viime aikoina se muualle kirjoittaminen ja kuvaaminen on tuntunut helpommalta, kuin tänne tekeminen. On tuntunut vapauttavalta saada kirjoittaa muuten kuin Sanni Trishininä. Mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että olisi ihanaa ulottaa se sama kirjoittamisen vapaus myös tänne blogin puolelle. Hassua kun samaan aikaan tuntuu siltä, että haluaisi olla tällä avoimempi ja antaa enemmän, ja siltä, että tekisi mieli kuroa niitä yksityisyyden nyörejä vielä aiempaakin tiukemmalle. Enkä oikein osaa päättää kumpaa tietä lähtisi kulkemaan. Onko teillä toiveita?

Huomaan, että kirjoittaessani ja uuden postauksen julkaistuani odotan aina kaikkein eniten viestejä ja kommentteja teiltä, ilman niitä koko homma tuntuu aika usein ihan hitsin tylsältä. Vuorovaikutus muiden kanssa on ehdottomasti tämän koko homman suola. Tiedän kuitenkin, että kommentointi blogeissa tuntuu usein ylivoimaisen työläältä, kun sitä vertaa vaikkapa siihen kuinka helppoa kommentointi, reagointi ja lähestyminen esim.instagramissa on. Täällä täytyy syöttää läjä erinäisiä tietoja, jotta pääsee sanomaan sanottavansa, ja usein se itselläkin jää tekemättä vaikka kirjoitus ajatuksia herättäisikin ja haluaisi kertoa sen. Mutta ihan vaan, että tiedätte: niin rakastan sitä, että jätät kommentin. Pitkän tai lyhyen, ajatuksen tai kolme, kritiikkiä tai ruusuja, toiveita tai korjausehdotuksi- ihan mitä tahansa.

Nyt keitän aamupäivän toiset kahvit ja alan suunnitella viikon kuvia. Jotenkin ihan merkillisen hyvä olla. Johtuu ehkä ihan vain siitä, että koko eilinen meni sängyn ja vessan väliä ravatessa ja nyt tuntuu hyvältä olla ihan vaan elossa…