Pimeä ja pitkä talvi on monille meistä se haastavin aika vuodesta. Kun valoa on varsin rajallisesti, lämpöä ei nimeksikään –  hakeutuu mielikin usein samalle taajuudelle sen ympäröivän pimeän kanssa. En muistaakseni ole koskaan lukeutunut niihin ihmisiin, joille niin käy. Olen viettänyt oikeastaan kaikki talvet Suomessa, ja lähes kaikki tekemäni reissut ovat sijoittuneet keväälle ja syksylle. Talvisin ei ole ollut tarvetta päästä täältä mihinkään. Jostain syystä suunnilleen tähän aikaan keväästä, ihan viimeistään huhtikuun lopulla, tulee sellainen olo että pitäisi päästä pois, ihan mihin tahansa. Alkukevään kova ja kylmä, radikaalisti lisääntynyt, valo ilahduttamisen sijaan ahdistaa. Tuntuu, että se paljastaa kaiken sen, mikä on talven jäljiltä vielä kesken, paljasta ja rumaa. Keväällä, ihan erityisesti niinä kaikkein aurinkoisimpina päivinä, tekisi mieli piileskellä vain sisällä. Odotella vain sitä päivää, kun valo muuttuu pehmeämmäksi, tulee vähän korkeammalta ja luontokin alkaa muuttua ruskeasta ja paljaasta vähemmän paljaaksi ja – ruskeaksi.

Kaamosmasennuksesta en siis tiedä juuri mitään, mutta kevätmasennuksesta kyllä. Oma, surkeahko ja epämotivoinut olo, oikein korostuu kun ympärillä ihmiset intoilevat lisääntyvästä valosta ja sen mukanaan tuomasta energiasta. Tänä vuonna ihanaa ja poikkeuksellista aiempiin vuosiin verrattuna on ollut se, että fyysinen väsymys ei ole vaivannut (kiitos pinaatin, lehtikaalin ja sellerin sekä aikuisten unikoulun), mutta sen puuttuessa tilalle on tullut toinen ikävä oire: itsekritiikki. Olen aina ollut ankara itselleni. Kun teen jotain, ajattelen usein sen olevan oikeastaan aika paskaa ja olen varma, että kuka tahansa muu ympärillä olisi hoitanut homman itseäni paremmin. Ei auta, vaikka kymmenen ihmistä sanoisi, että lopullinen tuotos oli poikkeuksellisen hyvä. Se sisältä kumpuava ankara ääni on niin voimakas, ettei sitä hiljennetä ihan noin heppoisin perustein. Viime aikoina tuo ankara ääni on kuitenkin ollut aiempaa hiljaisempi- se ei ole juurikaan vaikuttanut tekemisiini, eikä ole nuhdellut niiden tekemisten jälkeenkään. Ei siis ennen tätä kevättä. Nyt se pirulainen istuu taas tuossa olkapäällä ja kuiskii, ettei oikeastaan kannattaisi edes yrittää koska eihän mistään kuitenkaan mitään tule. Huomaan taas vertailevani omia tekemisiäni muiden tekemiseen – ja sen sijaan, että osaisin valjastaa sen vertailun kautta heräävän tunteen toisten paremmuudesta voimaksi, inspiraatioksi tai motivaatioksi, niin koen sen yksinomaan huonommuuden tunteena ja sehän nyt on ihan todella syvältä. Taidankin kaivaa hyllystä aikoinaan kesken jääneen Irti Itsekritiikistä- kirjan ja toivoa, että sieltä löytyisi työkaluja tämän akuutin vaivan helpottamiseksi. Aloitin tuon kirjan reilu vuosi sitten vuodenvaihteen jälkeen, ja silloin tuntui siltä että en todellakaan tarvi opusta mihinkään, sillä en suunnilleen edes muistanut sellaisen asian kuin itsekriittisyys olemassaoloa. Noh, nyt taas muistan.
Pahoittelen siis ehkä hivenen harhaanjohtavaa otsikkoa, sillä minulle ei ole hajuakaan kuinka itsekritiikistä pääsee irti. Lasken siis toivoni Ronnie Grandellin varaan.

 

En haluaisi sanoa tätä, sillä aika juoksee muutenkin ihan liian nopeasti, mutta sanon silti: Toukokuu, pidä kiirettä!
Mites siellä, huomaatteko eroja fiiliksessä vuodenaikojen vaihtuessa?

 

Fun fact: nuo kuvien housut ovat olleet haaroista rikki jo ostettaessa, mutta en ole edelleenkään saanut niitä a)reklamoitua tai b)korjattua (vaatisivat kokonaiset kymmenen ristipistoa…) vaan vetelen tuolla ihan tyytyväisenä rikkinäisissä housuissa ja toivon, ettei kukaan huomaa. Vaikka tiedän, että etenkin istuessa reikää ei voi mitenkään olla huomaamatta. Saamattomuus voittaa siis turhamaisuuden n.7-0.

Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja BookBeat

 

 

Hyvin todennäköisesti tiedät kuka on Steve Jobs. Tiedät miltä hän näytti, ja suunnilleen sen mitä hän elämällään teki. Tiedät mistä hänet tunnetaan, vaikka et tuntisi hänen tarinaansa sen tarkemmin. Minä ainakin tiesin. Kun kuulin syksyllä, että hänen tyttärensä on kirjoittanut kirjan, joka käsitteli ainakin osaltaan sitä miltä tuntui olla Steve Jobsin tytär- mielenkiintoni heräsi heti. Eikä vähiten siksi, etten koskaan ollut edes tiennyt että Steve Jobsilla oli tytär. Tai itse asiassa hänellä oli niitä kolme. Kuulin myös, ettei tuo kirja – Pikkusintti – olisi varsinaisesti mikään ylistys Steve Jobsin mahtavuudesta isänä ja ihmisenä. Pikku Sintin on kirjoittanut tytär, Lisa Brennan- Jobs, jonka isyyttä Steve Jobs ei suostunut julkisesti tunnustamaan vuosiin, ja jonka elämään tämä kuului vain tiettyinä ajanjaksoina, varsin satunnaisesti. Kevään kirjoista tämä oli yksi, joita odotin ihan valtavasti. Toivoin, ettei tämä olisi sellainen ikävä skandaalinkäryinen paljastuskirja, ja sitä tämä ei kyllä onnekseni todellakaan ollut.

Kirja alkaa niin, että Steve on jo todella sairas ja tytärkin aikuinen. Ensimmäisestä luvusta välittyy  kuva, että isä ja tytär eivät ole kovinkaan läheisissä väleissä keskenään. Tytär vaeltelee isänsä talossa miettien mitä kaikkea voisi sieltä varastaa, samaan aikaan kun kuolemansairas isä istuu tyynyihin tuettuna makuuhuoneeksi muuttuneessa työhuoneessaan ja saa ravintonsa letkuilla. Ärsytti. Sekä tyttären käytös, että se että heti alkuun minulle kerrottiin etteivät he päätynetkään sellaiseen hienoon sovintoon isän kuolinvuoteella, kuten elokuvissa yleensä tapahtui. Olin toivonut, että tässäkin tarinassa kävisi niin. Sitten muistin, että tämä kirja on totta- ei elokuva, eikä fiktiota. Totta. Elämää sellaisena kuin se on. Tai voi olla.

Ehkä kirjan ensimmäisestä kappaleesta johtuen olin pitkään jotenkin ärsyyntynyt kirjan kirjoittajaan. Hän ärsytti minua kaikkitietävänä, itseään muita parempana pitävänä lapsena ja hän ärsytti minua varttuessaan. Mutta mitä pidemmälle kirja eteni, sitä myötätuntoisempi minusta tuli. Voin vain kuvitella millaista olisi kasvaa niin, että kaikki ympärillä tuntuvat tietävän isäsi, vaikka et itsekään oikeastaan tunne häntä. Mutta sitä en osaa kuvitella miltä tuntuisi, kun oma isä ei haluaisi vuosikymmeneen tunnustaa olevansa isäni.

Huolimatta siitä, ettei Steve ollut juurikaan läsnä tyttärensä elämänsä tai silloinkin kun oli, tuntui siltä ettei hän oikeastaan olisi halunnut olla – niin juuri tuo, että hän oli Steve Jobsin tytär tuntui olevan usein tyttären supervoima. Hän koki ylemmyydentuntoa ja erityisyyttä siksi, että hänen isänsä oli juuri Steve Jobs. Ja se tuntui aivan mielipuolisen surulliselta. Etenkin, kun isä antoi samaan aikaan lehdistölle haastatteluja, joissa sanoi sellaisia asioita kuin noin 28% Yhdysvaltain mielispuolisista asukkaista voisi olla sen tytön isä. Huolimatta siitä, että tämän isyys oli todistettu DNA-testein jo hyvin pian lapsen syntymän jälkeen.

 

 

 

 

Steve Jobs oli kirjan perusteella suhteissaan ja sanomisissaan usein kömpelö ja ajattelematon. Sanoi sellaisia asioita, mitä omalle lapselleen tai oikeastaan kenellekään muullekaan ei kuuluisi koskaan sanoa. Hän oli kylmäkiskoinen ja mielipiteissään usein järkähtämätön. Mutta silti, syystä tai toisesta tunsin usein sympatiaa häntä kohtaan. Tuntui siltä, että Steve oli kuin pieni lapsi, joka oli jäänyt itse vaille sellaista, mitä hänen olisi nyt kuulunut lapselleen antaa. Hän ei ollut saanut (tai halunnut) kasvaa isäksi lapsensa rinnalla, kuten useimmat isät. Hän ei tiennyt kuinka lasten kanssa ollaan, eikä hän osannut kuroa umpoon sitä kuilua joka isän ja tyttären väliin oli vuosien erossa olemisen aikana syntynyt. Hän ei osannut kohdata itseään, eikä siksi kyennyt siihen tyttärensä kanssakaan.

”Isättömyys ei ollut mitenkään ainutlaatuista eikä edes mainittavaa. Minun isäni merkitys oli toisaalla. Minun kasvattamiseni sijaan hän keksi maailmaa mullistavia koneita; häh oli kuuluisa, monitaitoinen ja etevä seuramies.,. Tuskinpa kukaan ajatteli: kyllä tuon kaverin olisi pitänyt käyttää elämänsä tyttärensä kasvattamiseen. Melkoisen julkeaa. Kuinka syvästi sitten surinkin sitä, että olin menettänyt isäni niin moniksi vuosiksi, ja kuinka rajusti tuo suru minusta pulppusikin, tukahdutin sen tai en ollut siitä täysin tietoinen: olin väärässä ja itsekäs; en ollut mitään. En suostunut ajattelemaan mitä hänelle merkitsin tai mitä hän merkitsi minulle, enkä edes isien ja lasten merkittävyyttä toisilleen yleisesti ottaen- olin niin tottunut kieltäytymään koko ajatuksesta, etten edes havainnut sitä: se oli ilmaa, jota hengitin.”

 

 

 

 

 

Sydäntä särki kirjaa lukiessani monessakin kohtaa, mutta silti yksi kohta osui erityisen syvälle. Brennan- Jobs muutti teinivuosinaan isänsä luo (sinnekin todella kohtuuttomin, isänsä laatimin, ehdoin). Kun hän oli vuoden verran isänsä luona asuttuaan toivonut, että isä matkalla työhuoneeseensa olisi tullut ovelle toivottamaan tyttärelleen hyvää yötä – uskalsi toivoa tätä isältään ääneen; kertoi tälle tuntevansa itsensä hirvittävän yksinäiseksi tuossa valtavassa talossa- kuului Isän vastaus ykskantaan ”ei se kuule käy”. Se lause viilsi suoraan tuonne jonnekin äitiyden pehmentämään sydämeeni. Vielä karumman tuosta isän vastauksesta teki ehkä se, että tyttären kysyttyä samaa asiaa isänsä vaimolta – äitipuoleltaan- vastasi tämä empimättä ”toki”. En voinut käsittää, kuinka johonkin niin pieneen ja vaatimattomaan – mutta kuitenkin lapselle tärkeään – pyyntöön voi mitenkään vastata että se ei kuule käy. Kyllähän sellaisen nyt vain on käytävä.

Kaikkein surullisinta tässä Lisa Brennan-Jobsin Pikkusintissä oli se kuinka kovasti lapsi yritti saada isänsä hyväksynnän, koskaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Tuntui, että kaikki hänen elämässään liittyi siihen, kuinka isä näkisi hänet sitten kulloistenkin valintojen jälkeen. Pitäisikö isä hänestä enemmän sitten, jos hän valitsisikin näin. Mahtuisikohan hän sitten isänsä rakkaimpien piiriin, jos ei olisikaan niin paljon sitä vaan vähän enemmän tätä.  Tytär syytti jatkuvasti itseään siitä, ettei kelvannut isälleen, koki olevansa vääränlainen ja jotenkin epäkelpo. Tuntuu melkein absurdilta, että ihminen joka ei juurikaan ollut läsnä, ja joka ei osannut osoittaa kiintymystään tai rakkauttaan, oli kuitenkin se joka vaikutti tyttäreen kaikkein eniten; hänen valintoihinsa, tekemisiinsä, sanomisiinsa ja tekemättä jättämisiin. En vielä kirjan loputtuakaan osannut päättää kummat hetken olivat surullisempia; ne joissa isä oli mukana, vai ne joissa hän ei ollut. Ihan kuin en osannut päättää sitäkään kumman puolelle asetuin; isän vai tyttären. Lopulta heitä molempia oli oikeastaan aika helppo ymmärtää.

 

 

Vaikka kirja on ennen kaikkea kertomus isän ja tyttären suhteesta, niin mielestäni Brennan-Jobsin äiti ansaitsee ehdottomasti myös muutaman sanan: pidin tuosta naisesta ihan älyttömästi, kaikesta hänen näennäisestä sekoilustaan ja keskenkasvuisuudestaan huolimatta. Erityisesti kohta, jossa hän lähetti silloin 4-vuotiaasta tytärestään Stevelle kuvan jossa tytöllä oli vain Groucho Marx – hassuttelulasit päässään ( ne sellaiset joissa on suuri nenä (kuten Stevellä itsellään oli) ja mustat viikset) ja kirjoitti kuvan taakse >>kyllä tuo tyttö mahtaa olla sinun lapsesi>> Vastauksena haastatteluun, jossa Steve oli arvellut, että 28% Yhdysvaltain miespuolisista asukkaista voisi olla tytön isä. Lukijana tuntui jotenkin huojentavalta ajatella, että vaikka Brennan-Jobs ei koskaan saanut sellaista isää, kuin olisi tarvinnut, niin hänellä oli kuitenkin sellainen äiti, jollaista ei olisi edes osannut toivoa. Huolimatta siitä, että äiti käyttäytyi välillä täysin käsittämättömällä tavalla ja päästi suustaan sellaisia asioita mitä aikuisen ei koskaan lasten seurassa tulisi päästää, oli silti alusta alkaen selvää että tämä rakasti tytärtään enemmän kuin mitään, ja yritti parhaansa kaikella mitä hänellä oli, ja se oli lopulta kuitenkin riittävästi.

 

 

Tämä oli muuten ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin liki alusta loppuun. Latasin BookBeatin ihan vain juuri tätä kirjaa varten, sillä halusin antaa äänikirjoille mahdollisuuden. Ja ehkä vähän myös siksi, että tällä viikolla oli aivan järjettömän paljon töitä, eikä lukemiselle ollut aikaa niin paljon, kuin sitä olisin tarvinnut. Olen aina pitänyt lukemista huomattavasti mukavampana, kuin kuuntelemista – mutta nyt taisin oivaltaa myös kuuntelun hienouden. On ihanaa, kun kädet ovat vapaana ja samalla kun elää jossain muualla, voi saada aikaan asioita myös tässä ajassa ja elämässä. Siivosin vaatekaapit, pyyhin kaikkien viherkasvien lehdet, vaihdoin imurin pölypussin, pyyhin asunnon kaikki 7 ovea, siivosin kosmetiikkakorit-  tein toisin sanoen kaikkea sellaista, mitä harvoin tulee muuten tehtyä. Nyt en edes varsinaisesti ajatellut tekeväni mitään, sillä keskityin vaan kuulemaan millaista oli olla Steve Jobsin tytär. Sen lisäksi, että koti on puhtaampi kuin aikoihin, tiedän nyt myös miltä se on tuntunut. Ainakin vähän laidasta. Enkä voisi olla onnellisempi siitä, etten se lapsi ollut minä.

BookBeat tarjoaa nyt teille lukijoille ilmaisen kuukauden palveluun täällä (etu on vain uusille asiakkaille). Sieltä löytyy tämän Pikkusintin lisäksi myös tuhansia muita ääni- ja e-kirjoja. Uututeena BookBeatilla on nyt perhetilit ja lasten omat profiilit.

Tämän Pikkusintin suosittelen ehdottomasti kuuntelemaan vähintään 1.25x – nopeudella, sillä lukijan tahti oli todella verkkainen. Tuskastuin ennen kuin 5% kirjasta oli tullut täyteen, ennen kuin kuulin että vauhtia voi nopeuttaa. Itse kuuntelin suurimman osan kirjasta 1,75x nopeudella, mutta poikaystävän mielestä se kuulosti täysin mielipuoliselta, joten en ole varma voinko suositella sitä kenellekään.

Jos olet lukenut/kuunnellut kirjan, niin olisi kiva kuulla millaisia ajatuksia heräsi.

En tiedä teistä, mutta mulle maanantai on yleensä viikon paras päivä (heti sunnuntain jälkeen), eikä tämäkään maanantaiaamupäivä ole ollut poikkeus. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että pystyn järjestämään itse omat työaikani, ja olen säätänyt aikataulut niin että maanantaisin on oikeastaan aina vapaata, aikatauluista nyt ainakin. Ja todennäköisesti juuri siitä syystä viikon ensimmäinen päivä on poikkeuksetta se, jolloin saan kaikkein eniten aikaiseksi.

Tällekin päivälle riittää puuhaa: on kaksi juttua kirjoitettavana, kolme mainoskuvaa kuvattavana, yhdet asukuvat (toooodella pitkästä aikaa), kuvauslainojen palautuksia, pakkaaminen huomista parin päivän Tukholman visiittiä varten, ja illalla pääsen vielä istahtamaan rakkaan ystävän Sofin tuoliin kammattavaksi ja värjättäväksi. Tekemisestä huolimatta tuntuu ihan vapaalta. Mutta niin kai aina silloin, kun tekeminen on niin kivaa ettei se tunnu työltä ollenkaan.

Olen ajatellut aina, että pidän kirjoittamisesta ja kuvaamisesta: sen takia kai alunperin bloginkin perustin. Ajattelin pitkään jotenkin rajoittuneesti, että voin kirjoittaa muille kuin itsellen VAIN kirjoittamalla blogia. Ajattelin, että voin kuvata vain blogiin tai instagramiin, mutta viime vuonna oivalsin, että kirjoittaa voi muutenkin kuin omalla nimellään, omiin medioihinsa. Ja viime aikoina se muualle kirjoittaminen ja kuvaaminen on tuntunut helpommalta, kuin tänne tekeminen. On tuntunut vapauttavalta saada kirjoittaa muuten kuin Sanni Trishininä. Mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että olisi ihanaa ulottaa se sama kirjoittamisen vapaus myös tänne blogin puolelle. Hassua kun samaan aikaan tuntuu siltä, että haluaisi olla tällä avoimempi ja antaa enemmän, ja siltä, että tekisi mieli kuroa niitä yksityisyyden nyörejä vielä aiempaakin tiukemmalle. Enkä oikein osaa päättää kumpaa tietä lähtisi kulkemaan. Onko teillä toiveita?

Huomaan, että kirjoittaessani ja uuden postauksen julkaistuani odotan aina kaikkein eniten viestejä ja kommentteja teiltä, ilman niitä koko homma tuntuu aika usein ihan hitsin tylsältä. Vuorovaikutus muiden kanssa on ehdottomasti tämän koko homman suola. Tiedän kuitenkin, että kommentointi blogeissa tuntuu usein ylivoimaisen työläältä, kun sitä vertaa vaikkapa siihen kuinka helppoa kommentointi, reagointi ja lähestyminen esim.instagramissa on. Täällä täytyy syöttää läjä erinäisiä tietoja, jotta pääsee sanomaan sanottavansa, ja usein se itselläkin jää tekemättä vaikka kirjoitus ajatuksia herättäisikin ja haluaisi kertoa sen. Mutta ihan vaan, että tiedätte: niin rakastan sitä, että jätät kommentin. Pitkän tai lyhyen, ajatuksen tai kolme, kritiikkiä tai ruusuja, toiveita tai korjausehdotuksi- ihan mitä tahansa.

Nyt keitän aamupäivän toiset kahvit ja alan suunnitella viikon kuvia. Jotenkin ihan merkillisen hyvä olla. Johtuu ehkä ihan vain siitä, että koko eilinen meni sängyn ja vessan väliä ravatessa ja nyt tuntuu hyvältä olla ihan vaan elossa…

Kukaan ei varmaankaan ole voinut välttyä kuulemasta tämän viikon perjantaina ”vietettävästä” Black Fridaysta. Jos en ihan väärin muista niin tuo kerskakulutuksen juhlapäivä on rantautunut Suomeen vasta joitain vuosia sitten. Enää ei edes riitä, että tuotteita myydään reilusti alennetuin hinnoin tuona mustana perjantaina, vaan tuota päivää edeltää nykyisin usein kokonainen black week. Ehkä jopa pre black week. Ihan kuin alennusmyyntejä ei muutenkin piisaisi vuoden aikana (erityisesti ketjuvaatemyymälöissä) ihan riittämiin muutenkin. Sesongit tuntuvat vaihtuvan kuukauden välein, entisten kahden sijaan, ja vaatteita päätyy roskalavoille aivan ennätyksellisiä määriä. Maailmanlaajuisesti kaikista valmistetuista vaatteista jopa 73% päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi sen sijaan, että niiden materiaali käytettäisiin uudelleen. Tämä selittyy sillä, että vaatteista tulee nopeasti valmistumisensa jälkeen jätettä sesonkien vaihtuessa ja uusien tuotteiden tullessa tilalle. Edellisen sesongin ylijäämät päätyvät useimmiten kaatopaikall, sillä tuotteita ei ole tehty kestämään eikä niiden kierrättämistä ole katsottu kannattavaksi. Vaateteollisuus, ja erityisesti tuo vaatteiden nopea kierto, tekee alasta yhden saastuvammista. Vaateteollisuuden hiilijalanjälki on esimerkiksi suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen päästöt yhteensä. YK:n mukaan vaateteollisuus on vastuussa n.10%:sta maailman hiilidioksidipäästöistä. Sanomattakin selvää, että se on ihan liikaa.

En ole itse todellakaan mikään ekologisuuden perikuva, mutta vaatteiden suhteen olen pyrkinyt olemaan tiedostavampi ja järkevämpi kuluttuja jo pitkään. En tiedä muistaako teistä kukaan, mutta omistin blogin aloittaessani n.30 vaatekappaletta + takit (linkki tuohon postaukseen). Tuolloin en ostanut juuri koskaan juuri mitään, ja jos ostin niin useimmiten käytettynä. Pukeutuminen oli helppoa ja mielekästä, eikä vaatekaappin avaaminen ahdistanut. Tuolloin laitoin myös säännöllisesti vaatteita kiertoon. Sittemmin asia on kuitenkin vähän muuttunut. En edelleenkään osta uutena vaatteita juuri koskaan, suosin kirppareita ja zadaata, kun täytyy hankkia jotain uutta. Mutta viimeisten vuosien aikana, ja tämän blogihomman myötä, olen saanut melkoisen kasan vaatetta. Kaikkea takista kenkiin ja alusvaatteista farkkuihin. Vaatteita on alkanut kertymään kaappeihin, nurkkiin ja tuoleille siihen tahtiin, että niiden kasojen ajatteliminen aika usein ahdistaa. Pukeutuminen ei tunnu samalla tavalla mielekkäältä, kuin se on aiemmin tuntunut, enkä ole edes ihan varma mistä se johtuu. Ehkä vaateähkystä, ehkä jostain muusta.

Tästä pääsemmekin siihen, että haluaisin taas palata takaisin siihen minimalistiseen, mutta huolella rakennettuun vaatekaappiin, ja pitää kiinni siitä. Aloitan projektin sillä, että myyn n.80% kaikesta siitä vaatemäärästä, mitä omistan. Tuntuu jo nyt niin vapauttavalta nähdä kaikki se tyhjä tila mikä kaappeihin jäi, kun pakkasin myytävät kamat kasseihin odottamaan sunnuntaita. Ei tarvitse enää katsoa huonoa omatuntoaan silmästä silmään joka päivä.

Olen siis nyt sunnuntaina 25.11 myymässä tuota tavaramäärää Weekdayn pop up-myymälässä Mikonkatu 7:ssa. Tapahtuma alkaa klo.12 ja kestää aina klo.17 saakka. Minun lisäkseni paikalla on ihan huikeita tyylitaitureita, joten kannattaa ehdottomasti tulla paikalle. Toivon, että pääsisin eroon kaikesta mitä paikalla roudaan, ja jotkut teistä säästyisi uuden ostamiselta. Myyntiin on tulossa paljon hyväkuntoisia takkeja, neuleita, farkkuja ja kenkiäkin muutamat parit. Mitään varsinaisia merkkituotteita en omista, joten sellaisia ei siis kannata odottaa. Hinnat ovat sellaisia, kun nyt voi olettaa jos on lähinnä tarkoitus päästä tavaraa eroon.

Takki: River Island 
Huppari: Weekday*
Farkut: Never Denim
Kengät: Puma Cali*
* saatu blogin kautta

Ja tuosta Black Fridaysta vielä sen verran, että toivon ettei kukaan teistä osta mitään (ainakaan mitään uutta) vain siksi, että se alennuksessa tai halpa. Ostakaa vain tarpeeseen, ja sellaisia asioita jotka ostaisitte niiden täydellä hinnallakin.

Pst. Ei välitetä siitä faktasta, että kehotan ostamaan ja olemaan ostamatta samassa postauksessa. Ihan saatte vapaasti valita kumpaa noudatatte…