_MG_8649_MG_8792_MG_8801_MG_8827

Avaan facebookin. Skrollaan feedin ylhäältä alas; heiii ihan niinku kaikki mun ystävät olis nuorentuneet yhtäkkiä kymmenellä vuodella. Eiku hei, niinhän ne onkin. Täällähän on nyt käynnissä tällanen hauska jaetaan tänne teini-aikaisia kuviamme jotta voimme kaikki yhdessä nauraa niille ja kertoa toinen toisillemme kuinka aika on tehnyt minulle ja sinulle pelkästään hyvää. Jahas.

En ajatellut osallistua, sillä en edes muista milloin viimeksi olisin laittanut omaan facebookkiini yhtään mitään. Mitä nyt joskus saatan jakaa omalla seinälläni näitä blogin postauksia, ja poistaa ne sitten kuitenkin posket helottaen tunnin päästä kun huomaan, etteivät ole keränneet yhtään tykkäystä Heh. Lähinnä käyn tuolla lukemassa uutiset. Luojalle kiitos ihmisistä, jotka jakavat seinillään kaikki ne artikkelit ja uutiset, jotka minunkin olisi hyvä lukea ja joista olisi hyvä olla perillä. Ilman heitä ja teitä en nimittäin olisi.
Ihan vähän saatoin kuitenkin selailla koneelta vanhoja kuvia itsestäni tuon haasteen innoittamana. Ensin viisi vuotta ajassa taaksepäin. Ei muutosta. Sama tukka, samat vaatteet, sama koko, sama naama. Ja tuosta noin, kymmenen vuotta taaksepäin: hienoinen muutos. Tuolloin mulla oli ystävän mun päähän permanenttaama afro, suussa hammasraudat (kyllä! Sain ne juuri sopivasti 18 täytettyäni. Tuossa iässä se tuntui suunnilleen samalta kuin amputaatio. Etenkin näiden hampaiden kanssa. Suuta ei todellakaan saanut kiinni kertaakaan noiden rautojen aikana. Eli kahteen vuoteen), kaulassa ja käsissä oli aina niin paljon koruja että nyt mietin millä rahalla ne kaikki oli hankittu. Ja värejä. Niitä oli reilusti. Mielellään asun jokainen osa oli tuolloin eri väriä. Mutta silti, edes kymmenen vuotta sitten en ollut kovinkaan erilainen. En gootti, räppäri, hevari enkä edes emo. En ollut silloin, en ennen sitä enkä ole ollut koskaan sen jälkeenkään. En tiedä onko se vain tylsää, ettei koskaan ole juuri revitellyt. Ei edes silloin nuorena ja vapaana. Mutta jostain syystä se tuntuu musta kuitenkin pelkästään hyvältä. Siltä, että olen tiennyt ja ollut varma tietyistä asioista itsessäni jo pitkään. Ei ole ollut tarve erottua, edustaa tai tulla nähdyksi sen kautta miltä näyttää (tai sitten ei ole vain uskaltanut krhm). On voinut aina olla vaan se aivan tavallinen tyyppi. Luottaa siihen, että tulee huomatuksi vaikkei sitä yrittäisikään. Tykkään siitä edelleenkin. Tavallisuudesta siis. Kaikkein omimmillani olen juuri näin: t-paidassa ja farkuissa. Ennen ajattelin, että jos kehtaisin niin kulkisin juuri näin aina. Nykyään en enää niin mieti sitä kehtaamista, sen kun kuljen vaan. Sitäpaitsi ajattelen muutenkin, että aina kannattaa kehdata. Aivan aina. Myös silloin kun kuvittelee, ettei oikeastaan kannattaisi. Tai silloin, kun kaverit sanovat ettei todellakaan kannata. Kannattaa. Usko pois.

_MG_8807

jacket: old af / jeans: never denim / t-shirt: bik bok / shoes: vans
*saatu blogin kautta

_MG_8646

Vaikka nyt kun mietin, niin ehkä sen afron laittamisen kehtaamisen kanssa olisi voinut silloin aikoinaan olla vähän tarkempana. Silloin olisi ehkä kannattanut kuunnella niitä kavereita, jotka sanoivat ettei ehkä kannttaisi. Tai luopua siitä afro-ajatuksesta vaikka sen jälkeen kun on ensin istunut Egyptissä kuusi tuntia parturissa laitattamassa päähänsä sitä kiharaa ja mennyt seuraavana aamuna uimaan vain huomatakseen että se parturin (tai ”parturin”) käyttämä permanenttiaine olikin ihan vain muotovaahtoa. Olisi pitänyt uskoa niitä merkkejä. Koska harvoja asioita elämässäni olen katunut, mutta sitä tukkaa kieltämättä ehkä kyllä vähän. Edelleenkin vähän kirpasee kun mietin miltä olen näyttänyt koko vuoden 2006.

_MG_8093 _MG_8095 _MG_8097 _MG_8098 _MG_8145

Syyskuu on ehdottomasti vuoden parasta aikaa. On jo se sellainen motivoitunut ja inspiroitunut olo- tekee mieli laittaa elämä ja koko muija kuntoon, viherpirtelöitä menee jo viiniä enemmän mutta kuitenkin on vielä mahdollisuus ja tilaa sellaiselle spontaaniniudelle että tavallisena tiistaina voi vielä tapahtua ihan mitä tahansa. Ihmiset ovat kesän jäljiltä rennompia kuin esimerkiksi tammikuussa, jaksavat vielä poistua kotoa ilta yhdeksänkin jälkeen ja tuntemattomatkin melkein hymyilevät takaisin kun niille hymyilee ensin itse.
Myös pukeutumisen kannalta tämä alkusyksy on kaikkein inspiroivinta aikaa. Pärjää vielä ilman housuja, kunhan yläkerrassa on riittävästi kerroksia. Unelmani olisi asua joskus sellaisessa paikassa missä pärjäisi ympäri vuoden paljain säärin, mutta saisi silti käyttää nilkkureita, neuleita ja takkeja. Ehkä vielä joskus. Siihen asti tyydyn Suomessa siihen suunnilleen kahden viikon pituiseen jaksoon kun niin voi tehdä. Otan siitä kaiken irti. Kiskon vaikka toppatakin ylleni, kunhan saan pitää ne lahkeettomat sääret.
Tässä asussa olen tehnyt niin montaa niin kivaa asiaa, että ihan jo senkin takia tykkään tästä ihan hulluna. Laskeskelin juuri, että tein viimeisen viikon aikana viisi työvuoroa vaatekaupassa – joka päivä tässä samassa asussa. Mutta äh, ei väliä. Mitä sitä turhaan hyvää vaihtamaan.

Meitsin motto, pätee muuten aivan kaikkeen.

Oikeastihan mulla ei siis ole extra- , eikä mitään muitakaan uutisia. Mielikuvituksen puutteessa kopioin tuon paidan hihan tekstin otsikoksi, sillä en keksinyt muutakaan. Tai keksin kyllä. Kaksikin eri otsikkovaihtoehtoa toinen oli woman in black ja toinen olisi ollut back to black. Että ihan niin omaperäistä. Mutta se tuosta otsikosta sitten. Mutta ihan vaan nyt siis tiedoksi, ettet odota tältä teksiltä mitään suuria uutisia ja pety kun sellaisia ei koskaan tulekaan.

jacket: old / shirt: zara / jeans: never denim / shoes: topshop / sunnies: ray-ban

Tänään alkoi taas tavallinen arki. Ja vitsit, että se tuntuukin hyvältä, kaivatulta ihan. Tänään aamulla seiskalta herätessä oli ihan eri tavalla virittynyt olo, kuin lomaillessa on ollut. Jotenkin tehokkaampi, energisempi ja aikaansaavempi. Alan pikku hiljaa ymmärtää, että vaikka rakastankin asioita jotka tapahtuvat yllättäen sen kummempia suunnittelematta, niin kyllä ne on silti ne rutiinit jotka pitää käynnissä ja kiinni elämässä. Hyvältä tuntui myös se, että tämä kuvien asu oli tänään ihan liikaa vielä kahdeksalta illalla. Oli niin kuuma. Vaikka arki alkoikin, niin ehkä se syksy ei kuitenkaan ihan vielä tullutkaan.

Huomenna muutetaan kamat meidän uuteen toimistoon, perjantaina palaan taas melkein neljän viikon tauon jälkeen töihin, ja ensi viikon jälkeen Albakin aloittaa päiväkodissa. Tästä syksystä ja koko tulevasta vuodesta on tulossa todennäköisesti ja ehkä vähän toivottavastikin erilainen kuin aiemmat. Bloginkin saralla on tapahtumassa muutamakin, ainakin mulle itselleni, iso asia, joista en ihan vielä voi hiiskua mitään, mutta ihan pian jo kuitenkin. On sellainen jännä, kutkuttava olo, että koko elämä on nyt vähän auki ja ihan pian voi tapahtua ihan mitä tahansa. Tuulee sillä tavalla, että sen vain tietää.

Sataa. Vaan ei haittaa. Syksy saa tulla.
Kesä 2016 oli kaikkea muuta kuin sitä, mitä siltä odotin. Niin hyvässä kuin pahassakin. On ollut ihanaa, aivan kamalaa ja kaikkea siitä niiden välistä. Silti tuntuu, kun kesää ei olisi oikein ollutkaan. En tiedä johtuiko se siitä, että kesäloma, jota kuitenkin alitajuisesti odotti vaikka lupasi ettei tekisi niin, ajoittui juuri niille kolmelle viikolle jolloin satoi melkein jokaisena päivänä. Vai siitä, että tänä kesänä en ehtinyt tekemään puoliakaan niistä suunnittelemistani asioista vai siitä ettei tänä kesänä helle tullut toukokuun jälkeen kertaakaan useampana kuin kahtena päivänä perä jälkeen. Ehkä kaikista niistä?
Ihanaa kesä silti kun olit ja kävit, mutta ei harmita yhtään, että menet. Syksystä tulee nimittäin ihana. Pelkästään jo syyskuussa tapahtuu niin monta hienoa asiaa, ettei se lupaile tuleville kuukausille mitään muuta kuin onnea.

Just nyt istun vanhempien pihalla hiljalleen lämpenevässä puusaunassa sadetakissa, juoksuhousuissa ja pikkuveljeltä lainatuissa kengissä. Vähän on hiostavaa juu, mutta vielä hetken istun tässä ja varmistan että sauna on takuulla syttynyt. Te, jotka seuraatte mua snäpissä (@sannitrishin) tiedättekin ehkä jo, että mun ehdottomasti suurin talentti on saunan sytytys. Yleensä saan kiukaan ja padan syttymään kahdella tulitikulla (yksi per pesä!!). Tänään Roma tuli kuitenkin lämmittämään saunaa, ja kun tulin hetken päästä tarkistamaan tilannetta oli tulitikkuja mennyt jo neljä (!!!) eikä padassa ollut vieläkään tulta. Huh! Onneksi tulin hätiin. Tiedä kuinka monta tulitikkua tähän olisi vielä tuhlaantunut.

Nyt alkaa kuitenkin jo olla niin kuuma, että on ehkä uskottava että joku muukin kuin minä voi saada saunan syttymään. Tuplamäärällä tulitikkuja tosin, sitä ei sovi unohtaa.

Leppoisaa tiistaita sulle. Meillä on yhteistä lomaa vielä tämä viikko, ja siitä on tietysti otettava kaikki irti. Nukutaan, syödään, saunotaan, syödään ja näin.