_MG_5912 _MG_5921

Oltiin sovittu, että tänään mun töiden jälkeen mennään kuvaamaan muutamat kuvat. Keulin vielä lähtiessä, että on muuten sen verran hyvä naamapäivä tänään, ettei varmaan tarvi kovin montaa kuvaa ottaa. Kuvatessa sanoin muutamaankin otteeseen, että nonni eiköhän nää ollu nyt tässä, en usko että enempään on aihetta. Uskoin siis näin, en edes vilkaissut kuvia kameralta. Roma siinä ujosti, että jos nyt kuitenkin vielä muutama tästä ja tosta, vähän noin ja vähän näin. Tein työtä käskettyä.

Kotona sujautin muistikortin koneeseen. Kuvia oli vähän vajaa 500. No mutta nyt, nyt on mistä valita. Vaan kun ei ollut. Kuvitelkaa, että noin järkyttävästä kuvamäärästä oikeasti vain yksi, ehkä kaksi, oli melkein onnistunutta. Paino voimakkaasti sanalla melkein. Teknisesti kuvissa ei ollut mitään vikaa, mutta kaikkialla muualla kyllä oli.
Olin pitkän työpäivän, ja huonosti nukutun yön jälkeen aika väsynyt. Ehkä ”vähän” (täysin turhaan) ärsyyntynyt ja stressaantanutkin, en työpäivästä, vaan kaikesta siitä tekemättömästä työstä, joka kotona vielä odotti. Ja niin vaan se sellainen negatiivisuus todellakin näkyy naamassa, ja ihan koko olemuksessa. Hymyilin kyllä melkein jokaisessa kuvassa, mutta yhdessäkään hymy ei ulottunut suupieliä pidemmälle. Kehonkielikin viestitti todella näkyvästi, että vähän olis joku nyt pienen ravistelun tarpeessa.

_MG_5920

Aika usein olisin saattanut tässä vaiheessa olla aika turhautunut. Vaan en tänään. Hoidin kaikki tekemättömät työt alta pois, puuhastelin Alban kanssa (mikään, siis oikeasti mikään ei ole yhtä rentouttavaa kuin tuon pienen kanssa nauraminen), söin (nälkäkiukku, tiedätte varmasti) ja join litran vettä. Kuvattiin uudestaan – ja, arvaattekin varmaan lopun – 52:sta kuvasta poistin vain kaksi. Kaikista muista pidin. Jos niin saa edes omista kuvistaan sanoa. Vaikka sanon kyllä, vaikkei saisikaan.

_MG_5927

Hullua ajatella, kuinka näkyvästi olemuksemme huokuu sitä tunnetilaa ja oloa, joka sisällämme vallitsee. Tämän ajattelin ehdottomasti muistaa jatkossakin, ja pyrkiä eroon sellaisesta ihan turhasta ärsyyntymisestä ja negatiivisuudessa vellomisesta. Vaikka sille sellaisellekin on kyllä aikansa ja paikkansa. Mutta teen sen ehkä jatkossa niin, ettei kukaan ole näkemässä, sillä itseäni ei ainakaan kiinnostaisi viettää aikaa sen oloisen tyypin kanssa, joka niissä aiemmin päivällä otetuissa kuvissa patsasteli – enkä usko, että kiinnostaisi ketään muutakaan.

IMG_5676

”Hei Sanni, tää on kyllä ihan sun näköinen”


Sanoo ihminen, jonka olen tavannut kaksi päivää sitten ja nostaa rekiltä mustan säkin. Tosi kauniin säkin. Isot, liehuvat hihat, väljä malli, niin väljä että mahtuisin siihen varmasti vaikka olisin sadannella kuulla raskaana. (En siis ole. En edes ensimmäisellä). Frillattu helma. Kaunis selkä, joka paljastaa vähän koska koko muu vaate peittää niin paljon.

On ihan oikeassa. Kiikutan vaatteen ensin sovituskoppiin ja sieltä kassalle. Aivan sama vaikka vaate on kokoa 40. Tuntuu ja näyttää niin hyvältä, että teki mieli hihkua.

En ole koskaan ajatellut, että minulla olisi mitään omaa, tunnistettavaa tyyliä. Tai edes tapaa pukeutua. Ainoa oppi, jotka pukeutumisessani noudatan on kunhan tuntuu hyvältä.
(Pätee elämässä muuten aika moneen muuhunkin). Ilmeisesti sitä ohjetta lähes orjallisesti noudattamalla on kuitenkin syntynyt se sellainen sannimainen tyyli. Toisaalta se minunlaiseni tyyli saattaa syntyä myös siitä ettei kaapissani ole kovinkaan monta vaatetta ja pukeudun jatkuvasti niihin samoihin. Jos kaapistani löytyisi sata yläosaa ja yhtä monta alaosaa saattaisi asia olla ihan toisin. Ehkä silloin pukeutuisin yhtenä päivänä yhdeksi ja toisena päivänä toiseksi. Todennäköisesti. Ehkä kokeilen joskus sitäkin.

Just nyt tuntuu kuitenkin kivalta näyttää aina samalta.
 Sannimaiselta. 

IMG_5686 IMG_5696IMG_5694 IMG_5693 IMG_5690IMG_5692

 

Pst, huomatkaa tuossa alla myös päivän toinen postaus. Kaksi postausta yhtenä päivänä, historiallista.

IMG_5504IMG_5503IMG_5507

Varmasti jokainen blogiani edes muutaman postauksen verran lukenut tietää, kuinka korkealla arvostan kuumaa kahvia ja lempeitä aamuja. Mutta, jos et vielä tiennyt, niin kerrottakoon se vielä tässä: todella korkealle.

En ole varma, olenko ollut aina tällainen aamu-fiilistelijä, mutta vahvasti tuntuu että en. Muistelisin, mutta en kuitenkaan ihan tarkasti oikeasti muista, että tämä on alkanut nyt vasta lapsen myötä. Ensimmäisen vuoden ja sekavien, ikuisuudelta tuntuvien öiden jälkeen aamu toi mukanaan helpotuksen; se sekoilu on nyt ohi. Saan nousta ja tiedän, etten ole maailman ainoa ihminen joka on hereillä. Mutta nykyään rakastan aamuja ihan muista syistä. Jo illalla nukkumaan mennessä alan odottaa aamun ensimmäistä kahvia, pitkään haudutettua puuroa, tuoremehua ja sitä, mitähän Alba mahtaa aamulla ensimmäiseksi sanoa. Yleensä pinnasängystä kuuluu aamuisin ensimmäiseksi Moi äiti, missä olet?

Mutta aina toisinaan sieltä huudellaan jotain ihan muuta.
Koskaan ei voi tietää.
Jännittävää elämää se on tämä tämmöinenkin.

IMG_5517IMG_5508

Jännittävää on myös se, että musta on tullut noin kymmenen vuoden tauon jälkeen kello-ihminen (ok, tässä välissä oli vaihe kun käytin sellaista valtavaa ”kultaista” miesten kelloa, jonka isäni oli saanut tilaajalahjana joltain lehdeltä. Tiedättehän ne sellaiset?). Sain valita Daniel Wellingtonilta itselleni mieluisan kellon ja päädyin tähän kuvien kaunokaiseen ruusukultaisilla yksityiskohdilla. Tämä kello on ehdottomasti nätein näkemäni, niin simppeli ja siro, ei tee itsestään numeroa vaikka aivan hyvin voisi. Kellon ranneke on sellaista kauniisti patinoitunutta nahkaa, se näyttää siltä kuin sitä olisi käytetty rakkaudella jo kymmenen vuotta ennen minua. Pidän siitä. Vaikka kello on vielä ihan uusi, se ei tunnu yhtään siltä, vaan ihan minulta jo. Tämä kädessä olo on heti jotenkin skarpimpi, tekee mieli lukea aamukahvinsa kanssa New York Timesia tai Taloussanomia kännykän näpläämisen sijaan. Mahtavaa tällaiselle puhelinhiirelle on myös se, ettei kännykkä tulee kaivettua jatkuvasti esiin ajan tarkistamista varten, vaan sen pystyy tarkistamaan ranteestaan yhdellä nopealla vilkaisulla. Ei ole sitä vaaraa, että ei edes muista katsoa sitä aikaa kun uppoutuukin selaamaan instagramia, whats app-viestejä tai snapchatia.

Ja hei, jos siellä joku kaipailee tällaisen täydellisen arkiasusteen perään, niin tuolta Daniel Wellingtonin nettikaupasta saat nyt 15% alennuksen koodilla SANNI. Tarjous on voimassa 30.5 asti.

 

*kello saatu blogin kautta

IMG_3499 IMG_3520 IMG_3509 IMG_3527

Ihan hullua, että taas on perjantai. Juurihan edellinen viikonloppu alkoi.
Tuntuu, että tässä kuluvassa viikossa on ollut noin kolmetoista tuntia ja kaksi päivää vähemmän, kuin viikoissa yleensä. En ole saanut aikaiseksi puoliakaan niistä asioista, joita suunnittelin, mutta toisaalta olen käyttänyt aikaani kaikkeen sellaiseen mitä en ollut suunnitellut ollenkaan. Välillä sellainen tekee ihan hyvää, reiteiltä ja suunnitelmista poikkeaminen siis. Pukeutumisen suhteen olen pysytellyt kuitenkin siinä tutussa ja turvallisessa. Hyvät farkut, harmaa college ja musta nahka toimivat aina. Vielä näin viiden vuoden tehokäytön jälkeenkin.

Nyt toivotan teille kaikille mukavia, hitaita päiviä ja suuntaan itse töihin.
Tämän iltavuoron jälkeen jään taas reiluksi viikoksi lomalle.
Varautukaa siis siihen, että postauksia tipahtelee tänne nyt viikonlopun ja ensiviikon aikana taas vähintään kerran päivässä.