Jos olette joskus miettineet miksi julkaisen täällä blogissa niin vähän asukuvia..

.,. ette varmaan ihmettele enää.

Ja näistä kuvista moni oli siis tuon setin parhaimmistoa.
Vielä en ole viisastunut niin, että osaisin tarkistaa jo kuvaustilanteessa kameralta kuvien laadun, valotuksen tai tarkkuuden. Puhumattakaan siitä, että tarkistaisin jo tuolloin löytyykö muistikortilta yhtään ilmeiltään tai asennoltaan onnistunutta ruutua. Toivottavasti pian viisastuisin, se säästäisi paljolta. Etenkin täysin turhanpäiväiseltä kuvaajan syyttelyltä.

Urheiluun liittyviä postauksia on ainakin snapchatin puolella kaipailtu. Moneen kuukauteen mulla ei ollut aiheesta oikeastaan mitään sanottavaa. Teki mieli liikkua enemmän ja voida paremmin, mutten kuitenkaan tehnyt asian eteen mitään. Odottelin varmaan, että jostain tulisi joku, joka lahjottaisi päiviini kaksi lisätuntia – toinen urheiluun, toinen urheilusta saunan lauteilla palautumiseen. Mutta, kuten ehkä arvata saattaa, niin mistään ei ole vieläkään tullut tuota lahjoittajaa. Oli siis tartuttava toimeen ihan itse, järjestettävä sitä aikaa ihan itse.
Ja voi pojat, kuinka se onkaan kannattanut.

Nyt reilu neljä, mahdollisesti jopa jo viisi, viikkoa olen urheillut vähintään kolme kertaa viikossa. Siis sillain ihan kunnolla urheillut, niin että hiki (ja joskus laattakin) lentää. Olen tehnyt suunnilleen kolme voimatreeniä viikossa, niiden lisäksi teen pyrin tekemään kestävyyskuntoa kehittäviä harjoituksia muutaman kerran viikossa. Voin ihan rehellisesti sanoa, etten todellakaan muistanut millainen vaikutus urheilulla on mieleen. Tänäänki heräsin aamulla niin väärällä jalalla, että se ei todennäköisesti ollut oma jalka ollenkaan, mutta niin vain tunnin salitreenin jälkeen olo oli jo aivan toinen. Puhumattakaan niistä päivistä, jolloin menen salille suoraan sängystä, ennen kuin olen oikeastaan edes ehtinyt valita päivän fiilistä. Menen ja teen ja voin koko loppupäivän hyvin, koska olen heti aamusta saanut aikaiseksi jotain. Tulee tehokas olo, ja sitä oloa haluaa kaikin tavoin ylläpitää koko loppupäivän. Se, että satsaa itseensä ja omaan hyvinvointiinsa edes muutaman tunnin viikossa maksaa kyllä itsensä moninkertaisena takaisin.

Tosin nyt olen sairastellut tässä jo useamman päivän, enkä ole luonnollisesti päässyt urheilemaankaan. Treenaamattomuus ja sisätiloissa makoilu alkaa kyllä heti tuntua. Kaikkein eniten mielialassa ja sellaisessa yleisessä vireystilassa. Mieli laahaa vähän maassa ja olo on kaikin puolin veltto. Odotan jo niin, että nämä sairastelut jää taakse ja pääsen taas kiinni siihen vanhaan (krhm.. neljä viikkoa kestäneestä rutiinista voi aivan hyvin käyttää sanaa vanha) rytmiini.

Näin reilu kuukauden kokemuksella ja tuntemuksilla voin kertoa, mikä tässä kerrassa on erilaista ja miksi uskon tämän nykyisen ryhtiliikkeen olevan kestävämpää sorttia, kun mun aiemmat urheiluyritykseni. Aina ennen olen liikkunut tavoitellakseni jotain. Olen liikkunut, koska olen halunnut saada ihoni parempaan kuntoon, olen havitellut pyöreämpää pyllyä, tai näkyviä vatsalihaksia, parempaa ryhtiä. hauiksia ja pyöreitä olkapäitä –  kun tuloksia ei heti kahden viikon hikiliikkumisen jälkeen ole ollut näkyvissä on intoni lopahtanut. Kaikki tuossa yllä listaamani asiat ovat toki aivan hyviä ja mukavia tavoitteita sinänsä, ja hyvin suurella todennäköisyydellä nuo kaikki toteutuvat, jos liikkuminen on pitkäkestoista ja harjoittelu nousujohteista. Mutta, jotta innon liikuntaan saa säilytettyä on siltä minun mielestäni haluttava jotain muuta kuin parannusta ulkoiseen olemukseen. Nyt liikun ensimmäistä kertaa, en siksi että pitäisi, vaan siksi että ihan oikeasti haluan. Haluan vain ja ainoastaan voida paremmin. Olla parempi, jaksavampi, energisempi ja terveempi. Vahvempi, ryhdikkäämpi myös, mutta ne tulevat sitten vain sellaisena mukavana lisäbonuksena. Nyt tekee mieli liikkua, koska se on ihan hitokseen kivaa.

Kuvat: Janita Autio (edit: minä)

 

Tämä viimeisin vuosi on ollut melko kasvattava Pelkästään äidiksi tulemista ei tästä voi syyttää, mutta sillä on luonnollisesti paljon tekemistä asian kanssa. Alban ollessa vielä ihan vauva, en juuri miettinyt muuta kuin sitä hoivaamista; syöttämistä, nukuttamista, vaipan vaihtamista, syliä ja silittämistä. Tunsin kaiken kymmenen kertaa voimakkaammin, mutten ajatellut juuri mitään. Toimin ja tein vaistojeni varassa.

Alban kasvaessa olen alkanut miettiä enenevissä määrin sitä millaisena ihmisenä haluaisin lapseni silmissä näyttäytyä, tai millaisen ihmisen toivoisin tyttärestäni kasvavan. Mietin olemistani ja olemattomuuttani tuon tuosta. Haluaisinko lapseni toimivan näin kun nyt itse tässä tilanteessa toimin, tahtoisinko lapseni puhuvan omalle puolisolleen/ muille ihmisille näin kun minä nyt puolisolleni puhun. Aika monessa kohtaa olen ollut tyytymätön itseeni ja toimintatapohini. Ja aina toisinaan taas aivan tyytyväinen- että tämän tavan tai taidon toivoisin lapsenikin oppivan. En niinkään mieti tai suunnittele sitä, kuinka kasvattaisin lastani vaan keskityn lähinnä siihen kuinka olen lapseni kanssa.

Suurin kasvu on kuitenkin ehkä tapahtunut parisuhteen kautta. Olen vasta hiljan alkanut ymmärtää mitä tarkoitetaan sillä kun sanotaan että parisuhteen eteen täytyy tehdä töitä. Sillä ei tarkoiteta (vain) niitä satunnaisia kahdenkeskisiä treffi-iltoja, vaan ennen kaikkea sitä, että jaetaan ja eletään sitä ihan tavallista arkea yhdessä, joustaen, kunnioittaen, ymmärtäen, tukien ja rakastaen- myös silloin, kun ei yhtään tuntuisi siltä.

Tähän asti olen ollut takuulla aika raskas kumppani, olen salaa (enkä aina niin kovin salaakaan) ajatellut, että ne minun tapani toimia ovat lähtökohtaisesti jotenkin vähän parempia, kuin toisen. Olen ojentanut ja opastanut milloin mistäkin, vaikka ei todellakaan aina olisi tarvinnut.  Tässä viime kuukausina olenkin onnekseni (myös muiden) oivaltanut, että tässä perheessä minä olen ehdottomasti se, jolla olisi kaikkein eniten opittavaa muilta.
Sitä tässä nyt puuhaillaan; opetellaan ja otetaan opiksi.

Nyt lähden opettelemaan, kuinka tehdään täydellinen pizzapohja. Näin perjantain kunniaksi  vähän kevyempää oppimista.

Rentouttavaa viikonloppua!

 

 

edit // luin tekstin läpi ensimmäisen kerran vasta nyt, n.tunti julkaisemisen jälkeen ja huomasin että oon kirjottanut tähän korkeintaan puolet niistä ajatuskista, mitä kuvittelin kirjoittaneeni :-D Syvennyn aiheeseen siis vielä lisää tässä ihan lähiaikoina.


bomber / bik bok

Oon etsinyt sitä sellaista täydellisen vihreää bomberia oranssilla vuorella ehkä kolme vuotta. Kaikissa tuona aikana eteen sattuneissa versiossa on aina vaivannut jokin; malli on on ollut liian pitkä tai – lyhyt, vihreän sävy liian tumma tai – vaalea, vuorikin ehkä jotain muuta kuin oranssi. Mutta viime viikolla metsästykseni tuli vihdoin päätökseensä ja löysin etsimäni, takin jossa kaikki on just eikä melkein. Voi tätä onnea, nyt voin vihdoinkin näyttää samalta kuin suunnilleen joka toinen vastaantulijakin.

// Green bomber jacket, got it. Oh joy, I can finally look like everyone else.