IMG_1447

IMG_1352

IMG_1428
IMG_1426IMG_1409IMG_1393

Olen ollut ihan pienestä asti liikunnallisesti lahjakas. Peruskoulun alaluokilta asti olen kilpaillut oikeastaan kaikessa mistä vain kisoja järjestettiin; jalka- ja jääpalloa, salibandya, uintia, hiihtoa ja yleisurheilua. Kaikissa suhteellisen menestyksekkäästi. Yleisurheilua harrastin melko tosissanikin useamman vuoden, se jäi kun muutimme Torniosta tänne etelään. Olin 15-vuotias. Eikä tuolloin jäänyt pelkästään yleisurheilu, vaan aivan kaikki urheilu. Torniossa meillä oli tapana liikkua AINA pyörillä paikasta toiseen. Busseja kulki ehkä kuusi päivässä, nekin melkein kaikki koulukyytejä. Pyöräily oli siis oikeastaan ainoa vaihtoehto. Usein kyhäsimme pystyyn kaveriporukalla pelit milloin pesäpallosta milloin jalkapallosta, sählyvuorojakin oli. Siis niiden yleisurheilutreenien lisäksi.

Muuton myötä tuo kaikki jäi. Sain skootterin (voi kyllä) ja taitoin sillä kaikki matkat. Uudessa koulussani oikeastaan kukaan luokkakaverini ei pitänyt liikunnasta. Se oli tunti, josta lintsausprosentti oli kaikkein suurin. Pelasimmekin tunneilla lähinnä polttopalloa, koska kukaan ei suostunut tekemään mitään missä tulee hiki.  Se oli outoa. Epävarmana teininä halusin kuitenkin sulautua massaan, joten aloin uskotella itselleni ja muillekin etten pitänyt liikunnasta. Mitä pidempään uskottelin, sitä enemmän todeksi asia muuttui. Kunto heikkeni, en ollutkaan koulujenvälisissä kisoissa palkintopalleilla, en edes lähellä niitä. Urheilu ei enää ollutkaan mulle se juttu, josta voimaannuin vaan asia, joka suorastaan masensi ai jaahas nyt mä en osaa enää edes tätä.

Aina toisinaan mietin, että miten ihmeessä tuosta urheilullisesta nuoresta tytöstä tuli tällainen huonoryhtinen epäurheilija? Nyt kun mietin tuota nuorta, paljon urheilevaa tyyppiä, niin tajuan että en oikeastaan koskaan liikkunut yksinäni. En koskaan lenkkeilyt tai lähtenyt treenaamaan yksin. Kaikki liikkuminen on tapahtunut porukassa, yleensä valmennettuna tai ohjattuna. En ole koskaan osannut liikkua itsekseni, ja urheiluun on aina liittynyt paljon muutakin kuin se itse liikkuminen. Haluaisin urheilla niin, että se itse suorittaminen tapahtuisi vähän niinku siinä sivussa, eikä homma olisi ihan pelkkää sitä itseään.

Olinkin pakahtua innosta, kun keväällä kuulin tulleeni valituksi Adidaksen kesän yli kestävään juoksukouluun. Ajattelin, että no nyt kyllä, tästä tää nyt taas lähtee. Opettelen lenkkeilyn, seurassa ja ohjattuna, juuri niin kuin minulle parhaiten sopii. Neljän kuukauden porukassa juoksemisen jälkeen innostus ja kunto on taattu, ja jatkan juoksemista myös varsinaisen adidasheimon juoksukoulun päätyttyä.
Vaan kuinkas sitten kävikään?
Midnight Run oli meidän päätösmatkamme. Se juostiin elokuun lopulla, ja sen koommin en ole lenkkareita jalkaani kiskonut, tai olen kyllä, mutten juoksemista varten. En siis ole juossut yli kahteen kuukauteen. Tai tehnyt mitään muutakaan jota urheiluksi voisi kutsua. Aika säälittävää.

Olen kuitenkin päättänyt taas viritellä noita juoksuhommia uudestaan. Talveksi haluaisin lisäksi löytää jonkin uuden harrastuksen, sellaisen missä saisi tehdä porukalla ja tunnin jälkeen ehkä vähän oksettais. Haluaisin olla se oikeasti urheilullinen tyttö, joka edelleenkin kaikesta huolimatta kuvittelen olevani.

IMG_1453

College: Adidas
Housut: Adidas*
Kengät: Adidas Ultra Boost*
Kassi: Adidas*
Takki: BikBok

*saatu

Kuvat:  Janita Autio

_MG_2112
Perjantai, aah! Tälläkään viikolla ei  ole yhtään sellainen fiilis, että perjantai olisi tullut hetkeäkään liian aikaisin. Parasta tässä tulevassa viikonlopussa on se ettei sen varalle ole , huomista tyttöjen iltaa lukuunottamatta, mitään suunnitelmia. Odotuksia ehkä, mutta nekin varsin maltillisia. Jos yhtenä aamuna saisi nukkua yhdeksään, toisena istua valmiiksi katettuun aamiaspöytään niin kaikki odotukset olisi ylitetty. Ihan erityisiä ovat nämä perjantait, jolloin Roma pääsee töistä jo kahdelta. Alba on yleensä silloin vielä päiväunillaan, saadaan olla hetki ihan vain me kaksi. Päivä tuntuu muutenkin pidemmältä, eikä kumpikaan meistä ole heti säntäilemässä menoihinsa. Istutaan keittiön pöydän ääreen, keitetään kahvit,  joskus saatetaan jopa ihan käydä sellaista oikeaa keskustelua. Sen sijaan siis, että pläräisimme puhelimiamme, tai puhuisimme vain siitä mitä ja miten Alba on milloinkin tehnyt tai sanonut.

_MG_2178

Takki: Second Hand
Farkut: Vans (ikivanhat)
Neule: Topshop
Kengät: NewLook

Perjantai on yleensä myös viikon ainoa päivä, kun ehdimme ulkoilla ihan kunnolla, koko perhe yhdessä. Se on kuulkaas suurta luksusta se. Tänään ehdittiin napata asusta muutamat kuvatkin ennen pimeän laskeutumista. Myönnettäköön, että ihan joka päivä en pukeudu näin leikkipuistoon. Tänään on kuitenkin suunnitelmissa poistua kotoa vähän ihmisten ilmoille, ja siksi tällainen ihan kreisi panostus; treenitrikoot vaihdettu farkkuihin, adidaksen ultra boostit tennareihin ja tuulitakki turkikseen.

_MG_2118
Muikea perjantaimuija siinä niin, vaan mikäs tässä muikistellessa kun kameran takana on tällainen aika rakas tyyppi, joka ihan uskomattoman kärsivällisesti jaksoi kuunnella ja toteuttaa mun toiveita vielä yhdestä kuvasta :

_MG_2126
Pian ajattelin sulkea koneen ja puhelimen loppupäiväksi ja yrittää olla enemmän läsnä ja kiinni tässä oikeassa hetkessä. Naurettavan usein jämähdän selailemaan puhelimesta milloin mitäkin, enkä enää näe tai kuule mitä ympärillä tapahtuu. Olen nyt viime aikoina ihan tietoisesti yrittänyt vähentää turhaa kännykän hiplaamista, kotiin tullessa nostan puhelimen kirjahyllyn päälle, jotten jokaisena toimettomana hetkenä heti tarttuisi siihen. Tuo kikka toimikin alkuun aika hyvin, mutta nyt jo kyllästyttää olla varvistelemassa puhelinta sieltä hyllyn päältä kolmen minuutin välein. Täytynee siis kehitellä jotain järeämpää.

Nyt kuitenkin kaadan itselleni tilkan valkkaria ja käyn tosissani tämän perjantain kimppuun. lIhanaa, rentouttavaa viikonloppua te kaikki. Nautitaan!

IMG_0982

Tämä kuluva syksy on ollut mielestäni kyllä ihan poikkeuksellisen kaunis. En todella pysty muistamaan milloin viimeksi vielä lokakuun lopulla olisin pärjännyt paljain säärin ja ilman takkia jäätymättä kuoliaaksi. Tänä syksynä pärjäsi. Kuvasimme nämä kuvat Janitan kanssa viime viikolla. Tuo kuvauspäivä oli ihan erityisen kaunis. Kuulas, kirkas ja lämmin. Vielä neljän jälkeen iltapäivällä aurinko paistoi Korkeavuorenkadulle niin sokaisevasti ettei eteensä nähnyt.

IMG_1033
IMG_1318

Lehdetkin ovat mielestäni sinniteleet puissa ihan poikkeuksellisen pitkään. Vielä nytkin, kun suurin osa lehdistä on jo luovuttanut ja varissut maahan, on tuo mieletön väriloisto säilynyt. Lehdet ovat hehkuneet asfaltilla kirkuvan keltaisina jo päiviä, sen sijaan että olisivat aikaisempien syksyjen tapaan muuttuneet yhdessä iltapäivässä ruskeiksi, märiksi mytyiksi tien reunoille. En kyllä tiedä onko syksy sillain ihan oikeasti ollut jotenkin hehkuvampi, kuin aiemmat vai olenko se vain minä joka näkee nyt paremmin? Osaan ja jaksan pysähtyä katselemaan ja ihastelemaan. Olemaan. Niin tai näin, kiitos syksy 2015 että olet ollut niin hyvä. Talven tulokaan ei nyt ahdista etukäteen vielä yhtään.

IMG_1296


Paitsi vähän. Melko pitkin hampain luovun näistä kepeän kirpeistä päivistä, paljaista sääristä, sukattomista jaloista ja siitä että ulos menee ihan mielellään. Nyt syksy on kuitenkin vielä hetken tässä ja ajattelinkin pukea tämän kuvien asun päälleni vielä niin monta kertaa, kuin vaan kehtaan. Tiedättekö niitä vaatteita, jotka puettuaan tekee heti mieli kohentaa ryhtiään, nostaa leukaa pystympään ja vähän hymyillä omalle peilikuvalleen että hitto vie et näytä sittenkään ollenkaan hassummalta? No, mä en tiennyt että sellaisia on. Nyt tiedän.

IMG_1324IMG_1007

Takki: KappAhl (vanha)
Paita: Topshop
Hame: BikBok
Kengät ja laukku: NewLook

IMG_0935

Kylläpä muuten jännittää. Enkä edes oikein tiedä miksi.
Istun vaatehuoneeseen kyhäämässäni ”työhuoneessa”  ja naputan näitä läppärini näppäimiä. Ihan yksinäni tässä näin. Silti sydän hakkaa ja kämmenet hikoaa. Tunnen, että jokin uusi ja jännittävä on alkamassa. Enkä vielä tiedä, millainen matka tästä tulee. Toivon vaan, että hyvä.

IMG_0951

Tämä on blogini ensimmäinen postaus, enkä osaa päättää, mitä haluaisin tässä sanoa. Esittelisinkö itseni? Kuvailisinko millaista blogia haluaisin kirjoittaa? Kertoisinko heti alkuun jotain mehevää? En oikeen tiedä. Mulla onkin tuolla luonnoksissa varmaan kymmenen erilaista versioita tästä ensimmäisestä postauksesta. Kaikissa suunnilleen sama sisältö, jännitys, innostus ja sellainen pieni positiivinen pelko taidetaan mainita ihan jokaisessa niistä. Pää suhisee ajatuksia ja tekisi mieli kertoa ne kaikki nyt heti. Mutta pakko säästää jotain tulevallekin. Mun pahin pelko kun tällä hetkellä on se, että mun ajatukset ja mielikuvitus riittää suunnilleen seitsemään postaukseen. Eh.
 ”heihei vaan ja kiitos. Oli todella antoisa tämä viikko bloggaajana. Blogi jää nyt kuitenkin tauolle koska kerroin jo kaiken minkä tiedän”

IMG_1018

Nyt kuitenkin ehkä uskallan sanoa vielä, että musta on älyttömän kivaa että juuri sinä olet löytänyt tiesi tänne. Musta tuntuu tosi hienolta, jopa etuoikeutetulta olla täällä, uudistuneessa Bellassa. Näiden kaikkien upeiden tyyppien keskellä. Mä oon Sanni, 27, vaimo sellaiselle suht. mukiinmenevälle miehelle ja äiti ihan käsittämättömän hienolle pienelle tytölle. Kirjoitan ja kuvaan tänne jatkossa kaikkea sitä, mikä minua liikauttaa. Arkea ja juhlaa, pinnalta ja varmasti vähän sieltä syvemmältäkin.

Toivon, että tämän matkan aikana oppisin myös sinusta jotain. Kuka olet, mistä tulet ja mikä sinua liikuttaa.

Kuvat: Janita Autio