Processed with VSCO with f2 preset

 

Nimeni on… 
Sanni Matleena Trishin (pian taas tosin Hurtig)

Jotkut tosin kutsuvat minua… 
sandels, nassu, sandra bacon

Oon syntynyt… 
Torniossa (Kemissä) 29.1.1988

Pienenä olin varma, että minusta tulee…
Mitä nyt sattuu tulemaan.

Kolme parasta piirrettä minussa on…
no hmmm.. Huumorintaju, positiivisuus, sinnikkyys.

Lähitulevaisuuden suunnitelmiini kuuluu…
Löytää ihana asunto. Jostain. En ole vielä ihan varma edes, että mistä kaupungista. Mutta jostain.

Suosikkikaupunkini on…
New York. Ei epäilystäkään. Mutta myös Helsinki. Erityisesti keväisin, kesällä ja syksyllä.

collage

Suosikkibiisini tällä hetkellä on…
Dean Lewis – Waves.
Sellainen katkeransuloinen kappale juuri tähän hetkeen, näihin oloihin ja tuntemuksiin. Sellainen kappale joka tuntuu sydänalassa vielä sadannellakin kuuntelukerralla.

Suosikkiravintolani ja -ruokani siellä on…
Hmm. Paha. En ole syönyt aikoihin ulkona. Eikä muistu mieleen juuri nyt yhtäkään annosta, joka olisi jäänyt jotenkin ihan erityisesti mieleen. Mutta ehkä basbas ja sieltä ihan mitä vaan. Muistan myös, että viime kesänä Turussa ennen Ruisrockia söin jotain niin hyvää, että meinasin itkeä. En tosin muista annosta, että tämä tieto oli siis aika relevantti.

Suosikkijuomani on…
Vesi, no doubt. Alkoholijuomien suhteen oon se bisse- ja kuoharityttö.

Suosikkisarjani just nyt on…
Skam. Mutta ihan yleisesti paras sarja ikinä on joko The Wire tai Kylmä Rinki. Myös House of Cards ja Narcos menettelevät.

Suosikkikosmetiikkatuotteeni tällä hetkellä on…
Kaikki Essen tuotteet.

Suosikkisivellus puhelimessani on…
Instagram, WhatsApp ja VSCO

Mitä pakkaat mukaan matkalle?
Kaiken. Ihan liikaa asioita. Koska en ikinä tiedä tai osaa päättää etukäteen mitä mahdollisesti haluan pukea päälleni. Vaatteiden lisäksi aina myös läppäri, kamera ja laturit niihin kaikkiin. Yleensä myös hyvä kirja ja muistilehtiö kulkee aina mukana.

Processed with VSCO with f2 preset

Mitä teet kotona, kun kukaan ei näe?
Hmm kaivan varmaan nenää. Hengailen ilman vaatteita. Tanssin sekopäisesti. Tosin kaikkea teen kyllä varmaan myös silloin vaikka joku näkisikin.

Viimeisin sisustusostoksesi?
Hmm.. En edes muista milloin viimeksi olisin ostanut mitään. Ehkä joku ruukku tai maljakko? Tai taulu? Tai lamppu? Ehkä matto? Voi olla kyllä ihan mitä tahansa.

Viimeisin Whatsapp-viesti?
Lyhyesti ja ytimekkäästi ihan vaan ”Ei”

Paras tapa tuhlata 50 euroa?
Syöminen. Ystävien tai perheen kanssa.

Bravuurini keittiössä..
Mulla ei varsinaisesti oo keittiössä bravureeita. Eikä kyllä oikeen mitään muutakaan. Linkoan kyllä hyviä mehuja ja pilkon sipulin näppärästi. Siinäpä ehkä ne.

Perjantai-illan herkutteluja varten ostan kaupasta?
Vähän kaikkea. Jäätelöä, hyviä sipsejä ja väsään niihin jonkun maukkaan dipin, suklaata, tilaan ehkä myös pizzan ja hmm joku hyvä olut ehkä myös.

Bongasin tämän kyselyn ensin Jannin ja sitten vielä Elisankin blogista ja säästelin tätä päivälle, jolloin tekee mieli kirjoittaa muttei oikeastaan ole mitään sen kummempaa sanottavaa. Ja tänään oli juuri sellainen päivä. Ajatukset ovat vielä eilisessä. Joku teistä ehkä saattoikin instagramin storysta nähdä, että nukahdin eilen auton rattiin. Moottoritiellä. Heräsin siihen, että auto hyppelehtii järkyttävällä voimalla ja vauhdilla siellä kahden kaistan välissä olevalla nurmialueella. Havahduin hereille niin, että sekuntia myöhemmin auto olisi ollut jo siellä vastaantulevien kaistalla. Onnea oli matkassa niin runsaasti, etten pysty sitä melkein edes käsittämään. Juuri siinä kohtaa, jossa olen ajanut ulos tieltä ei ole ollut kaiteita, eikä viereisellä kaistalla autoja joihin olisi voinut törmätä. Sydän hakkaa vieläkin vähän tavallista nopeammin, nyt lähinnä kiitollisuudesta.
Tuo tapahtuma oli kyllä oiva muistutus siitä, että välillä kannattaa ihan oikeasti pysähtyä silloin kun siltä tuntuu, eikä vaan painaa menemään koska ei uskalla myöntää itselleen tai muille että on oikeasti aika hemmetin väsynyt. Jatkossa yritän kyllä muistaa.
Muistakaa tekin.

Kuvat: Roman Trishin

 

*Kaupallinen yhteistyö KappAhl:in kanssa

Processed with VSCO with hb1 preset

Olen muutamaankin otteeseen täällä puhunut siitä, kuinka olen viime vuosina alkanut järkevöittää kulutustani. Ihan erityisesti vaatepuolella. Muutama vuosi sitten karsin varastoni 1/4 sen alkuperäisestä koosta. Tuolloin omistin suunnilleen 50 vaatetta. Määrä on sittemmin kyllä tuosta kasvanut, mutta ostokäyttäytymiseni on kyllä todellakin muuttunut. Hankin huomattavasti vähemmän ja ostan vain sellaisia tuotteitta, jotka sopivat vähintään kymmeneen jo olemassa olevaan vaatekappaleeseeni. Pyrin tietysti myös miettimään vaatteen käyttöikää ja -mahdollisuuksia. Silloin kun vaatteita on kaapissa määrällisesti vähän (tai vähemmän) on minulle erityisen tärkeää niiden muuntautumiskyky. Se, että pystyn yhdistelemään ja käyttämään samaa vaatetta mahdollisimman monella eri tavalla, tekemään siitä uuden pukemalla sen jotenkin toisin. Sillä muuten koittaa kyllä kyllästys melko nopeasti.

Tämä kuvien KappAhlin mekko on juuri sellainen vaate; monikäyttöinen, moneen eri tilanteeseen. Tätä yhtä ja samaa mekkoa voi käyttää kolmella eri tavalla. Ihan jo yksinäänkin: pelkkänä mekkona, pelkkänä paitana (ok, silloin täytyy pukea päälle ehkä vähän jotain muutakin) tai pukemalla tuon paidan mekon päälle. Huomasin myös, että mekkoa voi pitää myös varsin hyvin ihan kummin päin tahansa. Puin nimittäin mekon ensin vahingossa väärin päin päälleni, enkä edes tajunnut sitä. Etupuoli on hieman syvempään uurrettu kuin tuo selkä, ja mekko on takaa hitusen pidempi kuin edestä, mutta se toimii päällä vähän yllättäenkin ihan molemmin päin.

Ei siis ihme, että mekon suunnitellut Lovisa Malmberg Gomis voitti KappAhlin Sustainable Design Contest- kilpailun, ja nyt toukokuussa voittajatuotteet lanseerataan. Suunnittelijan kantavana ajatuksena vaatteiden takana oli tahtotila tehdä ns.älykästä muotia suunnittelemalla tuote, jota voi käyttää monissa eri tilanteissa, monella eri tavalla ja mahdollistaa näin vaatteelle hyvin todennäköisesti enemmän käyttökertoja ja pidempi elinkaari kuluttajan vaatekaapissa. Tällä tavoin tuetaan myös sitä vastuullisemman kuluttamisen ajatusta.

Sen lisäksi, että tuo mekko on ihan yksinäänkin varsin monikäyttöinen, niin tuo vaate taipuu niin monenlaisiin asuihin ja tilanteisiin. Siitä saa halutessaan superjuhlavan, tai sen voi pukea rennosti vaikkapa hupparin ja tennareiden kanssa. Keksin heti suunnilleen kymmenen erilaista asua, joiden kanssa tulen tuota mekkoa käyttämään. Tässä teille niistä nyt muutama. Sama mekko, sama paikka, mutta silti mielestäni kaikissa asuissa on ihan eri fiilis. Tällaisia vaatteet parhaimmillaan ovat. Helppoja, mukavia, monikäyttöisiä ja kauniita. Vastuullisempiakin.

 

Tyyli 1: Nahkatakkinen tyttö

Processed with VSCO with hb1 preset

collage

Processed with VSCO with hb1 preset

Tyyli 2: Kesäheinä

Processed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 preset11112

Tyyli 3: Bohemian Rhapsody

Processed with VSCO with hb1 presetProcessed with VSCO with hb1 presetcollage1Processed with VSCO with hb1 preset

En tiedä teistä, mutta minusta tämän kaltaisia vaatteita pitäisi olla lisää. Reilusti enemmän, Joka puolella. Kaikien saatavilla ja nähtävillä. Lisää älykästä, vastuullista muotia – kiitos. Ja samaan tilaukseen voisin laittaa myös kesän. Tai ainakin +15 astetta lisää tähän nykyiseen lämpötilaan. Ja tuo hyytävä tuuli voisi hukkua matkalle. Ei haittaisi. Kesä, paljaat sääret ja tämä mekko, tervetuloa! Odotan innolla.

Ja hei, en ole ehkä vielä koskaan kysynyt: Mitä pidät? Mekosta ja sen ympärille rakennetuista asuista. Mikä on eniten mieleen, vai onko mikään?
Nyt kiinnostaa!

collage

Sain kommentin, jossa toivottiin ettei täällä blogissa oltaisi koko ajan niin synkissä tunnelmissa. Ja totta, pläräsin nopeasti muutaman kuukauden postaukset läpi, ja kyllä: melkoisen syvissä vesissähän täällä on viime aikoina uiskenneltu. Nyt se saa luvan muuttua. Koska kyllähän fakta on kuitenkin se, että elämä on silti pääosin pelkästään ihanaa. Tänään uidaan siis ihan vaan käsipohjaa todella matalassa rantavedessä. Niin matalassa, ettei voi olla varma onko oikeastaan ihan siellä rannan puolella vaan. Mahdollisesti.

Olen oikeastaan aina ollut se tyyppi, joka muistaa kaiken ja on kartalla kaikesta. Ei myöhästele eikö hukkaa tai unohda tavaroitaan. Vaan toisin on nykyään. Sähellän ja husellan, minkä ehdin. Unohtelen tavaroita ja sovittuja menoja. Hukkaan milloin avaimet, millon laukun tai puhelimen. Mutta sekoilen kyllä ihan vain noin muutenkin. Tässä koottuna muutaman viime päivään upsista-hetket.

1. Löysin meidän jääkaapista glögin, jonka päiväys oli mennyt umpeen 31.05.2014 (!!!) olemme muuttaneet tähän asuntoon 1.6.2014. Olemme siis mitä ilmeisimmin keskellä kesää kokeneet tarpeelliseksi muuttaa vanhasta asunnosta tänne uuteen tuon jo tuolloin vanhentuneen glögipurkin, koska miksipä ei. Ja kun sekään ei vielä riittänyt, niin olemme säilyttäneet sitä jääkaapissa yli kaksi vuotta! En tajua miten tämä on edes mahdollista. Etenkin, kun Roman äiti siivoaa jääkaapimme suunnilleen kahden viikon välein niin, että aina toisinaan myös edellisenä päivänä ostettuja ruokia on heitetty menemään. Mutta tuota glögiä on nyt kyllä lämmöllä vaalittu. Purkki oli niin pullea, että olin varma että se räjähtää kun liikutan sitä. Ehkä muutkin jääkaappia siivonneet ovat pelänneet samaa? Tuohon glögiin ei varmaan olisi tarvinnut edes punaviiniä? Mitä sanotte, heitetäänkö vai muutetaanko se vielä yhteen uuteen kotiin?

2. Hyppäsin kotoa lähtiessä väärään ratikkaan. Kutosen sijasta kasiin, ja huomasin tämän tietysti vasta sitten kun oltiin menty tosi reilusti jo metsään, eli kauas siitä mihin olisi oikeasti pitänyt mennä. Myöhästyin sovitusta tapaamisesta ja ehkä vähän myös ärsyynnyin. Tästä luulisi tietysti ihmisen viisastuneen ja olevan valppaampana ratikoiden kanssa. Ja tavallaan kyllä olinkin. Hyppäsin kotimatkalle ihan oikeaan ratikkaan. Mutta. Vielä yhtä pysäkkiä ennen omaa pysäkkiäni olin ihan skarppina, painoin nappia ja kaikkea. Mutta sitten. Uppouduin niin omiin ajatuksiini siinä yhden pysäkinvälin matkalla, että havahduin vasta ARABIASSA että voisi ehkä pikkuhiljaa jäädä poiskin. Kotiin oli siinä vaiheessa matkaa 2km, sen 200m sijaan.

3. Päätin illalla olla kaukaa viisas ja ladata aamuksi kahvit valmiiksi keittimeen. Latasin sitten ihan niin valmiiksi, että myös keitin ne kahvit silloin illalla. Onneksi heräsin yöllä janoon, ja huomasin tämän erheen. En ole ihan varma olisiko muuten aamulla enää ollut kotia, jossa juoda sitä kahvia. Tai no, nokikahvit varmaan olisi saanut.

4. Käytän aika vähän julkisia, ja aina kun käytän ostan lipun. Aina. Olen niin nössö, etten todellakaan edes uskaltaisi matkustaa ilman. Mutta silti tämä tapahtui: Istuin metrossa matkalla töihin. Hakaniemestä nousi sisään kasa tarkastajia. Olin ensimmäinen, jolta pyydettiin lipua. Maailman noloimpana, häpeän puna kasvoilla, sydän n.500000 lyöntiä sekunnissa pamppaillen kerroin ettei minulla ole lippua. Tarkastaja kirjoitti sakon, ja käski vielä tilamaan puhelimella lipun jos matkani jatkuisi vielä. Menin ja tilasin lipun vain huomatakseni, että olin tilannut sen jo ennen sinne metroon nousemista. Voin kertoa, että ihan hieman tarkastaja oli ihmeissään kun kerroin että eheii eiku hei kyllä mulla sittenkin oli tämä lippu täällä ja olin tilannut sen jo siellä metron rullaportaiden yläpäässä ihan niinku aivan joka ikinen kerta muutenkin, mutta en vain _mitenkään_ muistanut sitä. En edes sen kolmen minuutin aikana kun kirjoitit sitä 80€ sakkoa. Sori mutta ei sori.

5. Tilasin kotiin burriton Chalupasta ja kaksi iso donitsia Arnoldsilta. N.tunti niiden syömisen jälkeen täysin normaalisti unohdin, että olin syönyt ja lämmitin jääkaapista suunnilleen kolmen hengen annoksen jauhelihakeittoa, jonka kauhomisen puolessa välissä muistinkin syöneeni jo. Söin kuitenkin lautasen tyhjäksi. Koska, tietysti.

Takki: zara / paita: zara / housut: Never Denim/Bik Bok* / Kengät: Adidas / Laukku: Mango

*saatu blogin kautta

Kuvat: Roman Trishin

 

*Kaupallinen yhteistyö yhdessä Marimekko :n kanssa

imageDSC_3962

Jos ihan erityisesti eilen mietin naiseutta ja kaikkea sitä, mitä minä siihen liitän. Niin tänään, ja viime aikoina ihan erityisen paljon muutenkin, olen miettinyt sitä mitä on rohkeus. Mitä se on sinulle ja mitä se on minulle. Hyvin suurella todennäköisyydellä, se minkä sinä koet rohkeaksi ei välttämättä jonkun toisen mielestä sitä ole. Meillä jokaisella on erilaiset pelkomme ja erilaiset vahvuutemme. Ja ne kaksi määrittävät mielestäni paljon sitä, mikä kenellekin on rohkeaa. Omilla vahvuuksilla pelaaminen on järkevää ja kannattavaa, mutta ei välttämättä erityisen rohkeaa. Koen, että huomattavasti uskaliaampaa on se, että pyrkii menemään kohti sitä mikä pelottaa, tai sitä mistä ei vielä oikein tiedä tai taida yhtään mitään. Rohkeus on sitä, että uskaltaa mennä kohti uutta, tuntematonta. Se on uskallusta luottaa siihen, että elämä kantaa, minä pärjään ja epäonnistuminen tekee oikeastaan aika hyvää.

Kun mietin millaista roolia rohkeus näyttelee, tai on näytellyt omassa elämässäni tulee mieleen valtavasti asioita. Elämässäni on ollut aikoja, jolloin koen olleeni rohkea. Niin rohkea, etten voisi kuvitellakaan pystyväni samaan enää. Mutta kuitenkin enemmän on ollut niitä aikoja, kun tuntuu ettei sitä rohkeutta ole ollut. Ja tiedättekö- ne ajat ovat juuri niitä, jolloin muut ihmiset ovat pitäneet minua erityisen rohkeana. Nurinkurista, eikö? Mutta niin se usein menee. Sen minkä me itse ehkä koemme itsessämme heikkoutena, tai puutteena voivat muut kokea rohkeana. Jos siis vain uskallamme näyttäytyä niinä heikkoina ja puutteellisina.

Tiedän, että moni pitää minua rohkeana Iholla-sarjan vuoksi. Todennäköisesti siksi, että uskalsin näyttää kameralle itsestäni myös sen puolen, joka ei ole pelkästään hyvä ja kaunis. Vaan rasittava, ärsyttävä ja välillä todella väärässä ja usein aivan erityisen heikko. Halusin näyttää kameralle kaiken sen mikä on oikeasti totta meissä jokaisessa. Me olemme kaikki välillä todella ärsyttäviä, väärässä, hukassa ja sekaisinkin. Emme todellakaan aina tiedä mihin olemme menossa ja miksi. Me emme todellakaan aina toimi oikein. Eikä kukaan meistä ole aina vahvoilla, positiivinen ja tallessa. Ja aivan se kaikki, on yhtä totta ja tärkeää kuin kaikki se ”hyväkin” mitä elämässämme teemme ja kuinka toimimme. Haluaisin, että me kaikki ajattelisimme ettei heikkoudessa ja epävarmuudessa ole mitään hävettävää. Päinvastoin. Niiden myöntäminen ja näyttäminen on minusta melkein suurinta rohkeutta. Se, että uskaltaa näyttää itsensä valossa, joka ei imartele, vaan puhuu totta- on rohkeaa.

Teistä moni varmasti jo tämän tietääkin, mutta pukeutuminen on minulle ja varmasti aika monelle muullekin yksi keinoista ilmaista itseäni. Vaikka olenkin elämäni kärsinyt epävarmuuksista milloin minkäkin suhteen, niin pukeutuminen ei ole koskaan kuulunut niihin. Siitä olen aina ollut varma. Tiennyt tasan tarkkaan mitä ja miten haluan pukeutua ja miksi. En ole koskaan oikeastaan ajatellut, etten uskaltaisi pukea päälleni jotain. Miksi en uskaltaisi? Nehän ovat vain vaatteet. Ne eivät ole yhtä kuin minä. Olen aina jotenkin ajatellut, ettei minun tarvitse koreilla vaatteilla, tai erottua joukosta niillä, haluan tulla nähdyksi muista syistä; sellaisena ihmisenä kuin olen. En siten, kuten pukeudun. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut ymmärtää, että vaatteilla voi viestiä niin paljon muutakin.

Olen aina mieltänyt Marimekon jotenkin rohkeaksi. Sellaiseksi voimaannuttavan rohkeaksi. Ehkä se on osaltaan Armi Ratian ansioita, joka Marimekon alkuaikoina kehotti suunnittelijoita luomaan erikoisia silhuetteja ja ennennäkemättömiä kuvioita. Ehkä ne ovat juuri ne erikoiset, mutta klassisen yksinkertaiset, leikkaukset ja värikkäät, uskaliaat ja tuoreet kuviot, jotka luovat sen vaikutelman. Tai ehkä se on se, että miellän Marimekkoon pukeutuvat naiset jotenkin ihan erityisen voimakkaiksi, pärjääviksi ja vahvoiksi. En tiedä juontaako se juurensa jostain lapsuudesta. Kun ympärillä oli vain lähinnä niitä valtavien perheiden; kuuden, kahdeksan tai jopa 12 lapsen äitejä, jotka jaksoivat hymyssä suin sen kaiken ja lisäksi vielä muutakin. Tai ainakin lapsen silmin se näytti siltä. Ja kaikissa niissä vanhoissa mielikuvissa nuo äidit olivat pukeutuneet Marimekon tasaraita- tai jokapoikapaitaan.

Tänä keväänä ja kesänä Marimekko rohkaisee ihmisiä olemaan oma itsensä. Ja siihen kannustan kyllä minäkin. Niin itseäni kuin sinuakin. Kevään ja kesän mallistoissa on tuota samaa henkeä, kuin alkuvuosien Marimekossakin; näyttäviä kuoseja, yllätyksellisiä leikkauksia. Vahvoja vaatteitta, vahvoille naisille. Minulle ja sinulle. Sellaisia me olemme jos vain tahdomme. Ja uskallamme. Ja kyllähän me uskallamme.

Tuo kuvien Isla-takki on yksi kevään uutuuksista. Tuo Juhanala kuosi on ihan järkyttävän kaunis. Sen suunnittelija Paavo Halonen on saanut inspiraationsa mummolansa aitan pielessä kukkivasta, villiintyneestä kuusamasta. Ja tiedättekö, tuo takki päällä minulle tuli jotenkin erityisen vahva olo. Sellainen, että minähän se kyllä pystyn. Ja minähän se kyllä pärjään. Ymmärsin, että vaatteilla voi viestiä myös sisään- ei vain ulospäin. Voit viestiä ennen kaikkea sinulle itsellesi. Olet vahva, voimakas ja rohkea. Pystyt kyllä. Tulet nähdyksi, älä siinä siitä huoli. Ja se jos joku on hienoa. Vaate, tai asuste, joka ei ole pelkästään sitä miltä näyttää, vaan sitä miltä se tuntuu. Tai saa tuntemaan. Sellaisia vaatteita ei voi koskaan olla liikaa. Vaikka tietysti ja tottakai, kaikki voima lähtee meistä sisältä. Mutta siitä, että pukeudut vaatteisiin jotka vahvistavat sitä tunnetta ja voimaa ei todellakaan ole haittaa. Lupaan sen.

collage22

En tiedä sinusta, mutta minä en koe olevani erityisen rohkea. Mutta tiedostan, että olen kuitenkin paljon rohkeampi kuin itse uskonkaan. Ja niin olet muuten sinäkin. Ja sinä. Ja sinä. Älä anna minkään pidätellä itseäsi. Tee kaikkea sitä mitä tahdotkin. Pukeudu juuri niin kuin tahdot. Ole ja tule sellaiseksi kun tahdot. Mikään (tai siis melkein mikään) tässä maailmassa ei ole mielestäni tärkeämpää kuin se, että uskallat elää itsesi näköistä elämää. Pyrit sitä kohti. Sillä vain se tekee sinut oikeasti onnelliseksi ja vapaaksi. Ja vapaat ihmiset, ne elävät onnellisen elämän. Ja onnellisuus, se lisää hyvää. Yhteistä hyvää. Ollaan siis rohkeita. Uskalletaan vähän enemmän, kuin oikeastaan uskaltaisimme. Mennään kohti pelkojamme, ei pois päin niistä. Tähdätään vähän korkeammalle, vähän kovemmin. Ja jos tiputaan, pyyhitään vaan katupölyt takinliepeistä ja jatketaan matkaa. Sillä epäonnistumiset, ne kertovat siitä että yritit jotain, mitä et vielä täydellisesti osannut. Ja se on aina hyvä. Se on kasvua. Ja sitähän se elämä on. Eikö?

DSC_3945

Ja hei, loppuun vielä ilouutinen mulle ja sulle: Kevään kunniaksi Marimekko tarjoaa -15% edun valikoiduista vaatteista ja laukuista. Etu on voimassa uusille ja nykyisille Marikylä-jäsenille Marimekko-myymälöissä sekä verkkokaupassa marimekko.com to 9.3.-su 12.3.

Annan yhden vinkin: Hyödyntäkää tämä!

Kuvat: Roman Trishin