IMG_5871 collage1IMG_5833 IMG_5909

Laskeskelin tässä juuri, että olen käyttänyt viimeiset  11 vuotta melkein yksinomaan pillejä housuja. Melko pitkä aika jopa kaltaiselleni jumittajalle. Etenkin kun en oikeastaan käytä alaosina koskaan muita kuin niitä housuja. Hameita ja mekkoja tietysti kesäisin, mutta koska vihaan sukkahousuja jopa enemmän kuin kaupassa käymistä (ja se on aivan todella paljon se!) en ikinä pue niitä päälleni sen jälkeen, kun niissä ei tarkene enää paljan säärin. Voitte siis ehkä kuvitella, että tuntuu suhteellisen virkistävältä pukeutua vaihteeksi johonkin muuhunkin kuin niihin nilkkoja nuoleviin farkkuihin. Ja kuten kuvitella saattaa: en ole juuri näiden ensimmäisten liehulahkeiden jälkeen juuri mitään muuta jalkoihini kiskonutkaan. Korkeintaan liehulahkeet jossain toisessa värissä tai materiaalissa. Yleensä valitsen kuitenkin aina nämä, sillä ovat kauniimmat kuin yhdetkään muut housut. (Samoin kuin tuo jakku! Etenkin nyt kun ymmärsin, että sitähän voi siis käyttää myös muuten kuin näiden saman setin housujen parina. Sen oivaltamiseen meni minulta n.2 kuukautta…..) Ja näyttävät hyvältä melkein minkä tahansa yläosan kanssa. Mutta vain melkein. Tajusin näiden leveiden housujen myötä, että kannattaisi ehkä joskus ostaa niitä yläosia muutenkin kuin L-kokoisina. Tiukkojen housujen kanssa näyttävät ehkä hyvältä kyllä, mutta samaa ei voi sanoa tällaisten joka suunnasta suurien housujen kanssa.

Mutta koska kaapistani tosiaan löytyy lähinnä vain niitä ylisuuria yläosia, niin olen ihan surutta pukenut niitä myös näiden ylisuurien housujen kaveriksi.

Että hei hei vaan, hauska tavata. Mä oon nykyään just se kaapunainen.
Tai kaapu- nainen. Ihan kuinka vaan.

jakku ja housut: samsøe & samsøe (saatu)
kengät: vans (saatu)

Kuvat: Elina Hyvölä

TWINS_janitaautio_IMG_1514TWINS_janitaautio_IMG_1442-3TWINS_janitaautio_IMG_1401 collagettTWINS_janitaautio_IMG_1476

Näitä kuvia olen pantannut nyt ehkä viikon. Odottanut sopivaa hetkeä niiden julkaisuun. Sellaista hetkeä, jolloin osaisin näiden kuvien oheen sanoittaa sen kaiken mitä ajattelen ja haluaisin kertoa. Mutta viikon odoteltuani tajusin, ettei sellaista hetkeä tule. Joten parempi vaan tarttua tuumasta toimeen ja kertoa se minkä osaa.

Olen varmasti puhunut täällä Marista (tai Majsta kuten te monet ehkä hänet paremmin tunnette) jo usein ennenkin. Maininnut ainakin. Instagramiin tai ainakin snapchattiin on aina päätynyt kuva (tai n.sata videota) meistä, kun olemme olleet yhdessä. Ja aina, siis aivan joka ikinen kerta, niihin on saanut kommentteja siitä kuinka toisiltamme me näytämme. Ajattelin ensin, että yhdennäköisyys saattaa olla kuvissa, ehkä tavassa olla niissä. Mutta kyllä me kuulemme joka kerta niitä kommentteja ihan livenäkin. Maria on kerran jopa luultu minuksi ja usein meitä luullaan siskoksiksi, sukulaisiksi aivan vähintään. Nykyään vain hymähtelemme asialle, emme aina jaksa edes korjata. Sisko tai sielunsisko – mitä sen väliä.

Tiesin Marin jo ennen kuin olimme koskaan tavanneet. Ja hänkin minusta ehkä vähän jotain. Vaihdoimme joskus muutaman pitkän meilin, sitten muutamia videoviestejä. Molemmilla oli sellainen jännä tunne siitä, että meillä menisi hommat varmaan hyvin yhteen. Odotuksia sille ensimmäiselle tapaamiselle siis oli aika kosolti. Onneksi olimme puhuneet myös siitä, että kelaappa jos meillä onkin ihan jäätävää ja sä oot mun mielestä ihan ankee nii voidaanko sit vaan nauraa asialle ja antaa olla? Se sopi.
Mutta tiedättekö, kaikista odotuksista huolimatta, se oleminen oli juuri sellaista kun olin etukäteen ajatellutkin. Helppoa, luontevaa ja suoraa. Ei kainostelua, hienostelua tai teeskentelyä. Heti ensimmäisellä kerralla mentiin suoraan asioihin. Sellaisiinkin asioihin minne ei yleensä kovin mielellään muita päästä.
Mutta jostain tuli heti se tuttuuden tunne, että tämän ihmisen kanssa voi ja saa olla ihan mitä tahansa, eikä tarvitse olla yhtään mitään.

Jonain iltana, kun olimme taas kuulleet useampaan kertaan olevamme milloin kaksosia, milloin siskoksia tai muuten vain hämmentävän saman oloisia- päätimme ottaa hommasta kaiken irti. Mari muistaakseni ideoi, mä join viiniä ja nyökyttelin.
Joo, samanlaiset vaatteet.
samanlaiset meikit ja tukat.
Ai sviitissä?
Skumppaa. Ja viskiä.
Ei mitään fancya kuitenkaan.
Ehkä pizzaa myös ja donitseja.
Joo.
Todellakin.
Saatiin tiimiin mukaan juuri kaikki ne super-lahjakkuudet, jotka tahdoimmekin. Lopputuloksesta pidän. Ehkä eniten siksi, että niiden kautta näen suoraan sen, kuinka käsittämättömän hienoja ja lahjakkaita ihmisiä tässä ympärillä on.
Kiitos, kun olette.

Sydän on niin lämmin just nyt.

Kuvat: Janita Autio
Meikki ja hiukset: Saara Sarvas
Asut: Minimum / INCH” – store
Lokaatio: Radisson Blu Plaza, Helsinki

DSC_0491collage

Alban pukeutumisesta, tai siis pukemisesta, toivotaan aina silloin tällöin juttuja. Eniten tuntuu kiinnostavan mistä ja millaisia vaatteita ostan. Suurimman osan kirpparilta. Ihan vain siksi koska siellä lepää valtava määrä hyviä, usein melko vähän käytettyjä, tai ainakin sen oloisia, vaatteita, jotka saan ostettua kolme kertaa edullisemmin kuin kaupasta. Kestävät yleensä hyvin käyttöä, koska ovat kestäneet sitä jo edelliselläkin käyttäjällä.

Ostan oikeastaan melko vähän uutta. Kahdestakin syystä, toinen tuo, jonka tuossa ylempänä mainitsin ja toinen se, että juuri nyt lapsi kasvaa suhteellisen nopeasti ulos vaatteistaan. Ne likaantuvat jatkuvasti, niillä kiipeillään, kontataan ja riehutaan. Ne riisutaan päivän aikana kymmeniä kertoja ja pestään useita kertoja viikossa. En oikein näe järkeä satsata tuollaisen taaperoikäisen (vihaan muuten sanaa taapero!) lapsen vaatteisiin kovin suuria summia, kun käyttöikä on todennäköisesti kuitenkin melko lyhyt.

Meillä on Alballe erikseen ns. käyttövaatteet, ne joilla ollaan kotona ja leikitään ulkona. Ne eivät kaikki ole ehkä niitä näteimpiä, mutta voittavat toimivuudellaan ja mukavuudellaan sen minkä ulkonäössä ehkä häviävät. Lähes kaikki Alban nämä tällaiset arkivaatteet ovat luomupuuvillaa. Lähinnä yksivärisiä, väreissä paljon harmaata, vähän valkoista, vaaleanpunaista ja mustaakin. Mutta olen pyrkinyt rakentamaan vaatevaraston niin, että kaikki sopivat keskenään edes jotenkin yhteen, eikä edes papa saa yksinään puettua lasta koviin karmeisiin asukokonaisuuksiin.

Sitten on muutamat setit sellaisia vähän parempia vaatteita. Niitä, jotka puetaan silloin, kun lähdetään kaupungille tai kylään tai, kun meille tulee vieraita. Ne ovat yleensä niitä vaatteita, jotka ostan uusina, ja vähän liian suurina, jotta pysyvät käytössä pidempään. Ja kun olen keskustellut aiheesta muutamankin ystävän kanssa, joilla myös on lapsi/lapsia, olen huomannut että meillä menee kyllä Alban vaatettamiseen huomattavan paljon vähemmän rahaa kuin monissa muissa perheissä. Ja uskon sen johtuvan sekä siitä, että ostan niin reilusti vaatteita käytettynä, että siitä kun ostan uudet vaatteet lähes aina kokoa tai kahta suurempina, jolloin ne pysyvät käytössä montakin kuukautta pidempään verrattuna vaatteeseen, joka olisi ostohetkellä juuri sopiva.

Kuvittelin muuten, että lasta saisi pukea ihan mielensä mukaan ainakin nelivuotiaaksi asti, mutta mitä vielä. Alba tietää kyllä jo nyt kaksivuotiaana hyvin tarkkaan mitä tahtoo päällensä laittaa ja mitä todellakaan ei. Esimerkiksi tämä kuvien takki oli hänelle kauhistus. Ensinäkään ei ole minkään värinen, ja hupun karvakin oli kuulemma VYÄK! Olisi ehdottomasti halunnut pukea päälleen viimevuotisen vihreän parkatakin, olkoonkin että hihat ulottuivat tänä vuonna enää suunnilleen kyynärpäihin saakka.

Myös hameet ja mekot ovat ehdoton ei- todellakaan- ei. Ne riisutaan päältä nanosekunissa ja vaihdetaan housuihin. Tämä on sikäli vähän jännää, että Alba saattaa aina toisinaan tulla Babuchkan luota (eli mummolta) kotiin päästä varpaisiin silkissä, satiniissa ja tyllissä kuin mikäkin Siperialainen prinsessa (joka hän siis kyllä onkin!), mutta ilmeisesti mummoa koskee pukeutumisessa eri säännöt (tai siis lähinnä eivät koske) kuin äitiä. Hiuksissakin on usein hoidosta kotiin tullessa mitä erikoisempia viritelmiä, ja minä taas en saa edes yhtä tavallista pompulaa pysymään tuon pienen päässä minuuttia pidempään.

Nää on näitä vanhemmuuden jännittävyyksiä.

DSC_0500DSC_0499DSC_0487

jacket: h&m / hat and jeans: zara kids / shoes: vans

*postaus toteutettu yhteistyössä Daniel Wellingtonin kanssa

DSC_0590collage22DSC_0597

DSC_0624

Mitä simppelimpi ja mukavampi, sen parempi – voisi olla pukeutumisfilosofiani. Haluan pukeutua ennen kaikkea niin, että viihdyn nahoissani. Niin mukavuuden, kuin peilikuvankin puolesta. Tyylini on yksinkertainen ja aika tavallinen – sellainen, että melkein jokaisen vaatekaapista löytyy tai ainakin voisi löytyä samat vaatteet. Hankin yksinkertaisia vaatteita, jotka kestävät aikaa ja kulutusta.
Kesällä selailin vanhoja kuvia koneelta, ja törmäsin kuvaan Lontoosta kuuden vuoden takaa. Kuvassa minulla oli päälläni pitkä valkoinen kauluspaita (joka meni mekosta), musta nahkatakki ja valkoiset converset. Hauskan tilanteesta teki se, että olin juuri edellisenä päivänä pukeutunut tuohon melkein tismalleen samaan asuun tietämättä että olin pukeutunut niin joskus aiemminkin. Vain nahkatakin mitta oli pidentynyt ja converset vaihtuneet Adidaksen Stan Smithin tennareihin. Se kertoo tyylistäni ehkä jotain. Ja tätä tapahtuu itse asiassa aika usein, että tietämättäni puen ylleni asukokonaisuuksia, jotka olen pukenut päälleni jo joskus vuosia aiemminkin. Vaatteet ovat ehkä vaihtuneet, mutta pysyneet silti samanlaisina.

Yksi asia mikä tuossa Lontoossa otetussa kuvassa oli kuitenkin erilaista verrattuna siihen tänä kesänä päällä olleseen asuun. Nimittäin asusteet. Tuossa loppukesästä 2010 otetussa kuvassa koruja oli silmiinpistävän paljon. Ranteessa killui iso miesten kultainen (tai siis kullattu. Sain sen muistaakseni tilaajalahjana jostain heh) rannekello, ja sen rinnalla vielä useita rannekoruja – ja renkaita. Kaulassa roikkui pitkiä ja lyhyitä koruja, oli sulkaa ja palloa ja nahkanaru. Laukussakin oli sulkia ja hapsuja. Koska liika ei ole koskaan liikaa oli tuolloin ajatukseni mitä tuli asusteisiin.

Tällä hetkellä taas pidän kaikesta pienestä, sirosta ja simppelistä. Sormukset ovat niin ohuita, että niitä tuskin huomaa jos ei tule ihan viereen, kaulakorut ovat siroja ja eleettömiä, ranteissa yleensä muutama kultainen ohut rengas ja se valtava kultainen rannekello on vaihtunut johonkin paljon eleettömämpään ja kauniimpaan- nimittäin tuohon kuvissakin näkyvään Daniel Wellingtonin Classic Black- sarjan kelloon. Minulla on merkiltä muutamakin erilainen rannekello, mutta tämä on ehdottomasti suosikkini. Pujautan sen seuraksi ranteeseeni yleensä saman merkin rannekorun, joka on juuri niin sievä ja siro, kuin korujeni haluan juuri nyt olevankin.

Kun tyyli ja mieltymykset vaatteiden suhteen pysyvät suunnilleen samoina vuodesta toiseen on ihanaa, että asusteilla voi kuitenkin tehdä tyylistä aina edes vähän uuden ja raikkaamman.

Miten teillä? Millaisista asusteista pidätte vai pidättekö?

Ainiin ja hei – ilouutisia! Koodilla TRISHIN saatte nyt Daniel Wellingtonin koko verkkokaupan valikoimasta -15%. Oiva tilaisuus hankkia esimerkiksi joululahjoja niille rakkaimmille.