Heippa ja terkut Tukholmasta.

Istun parhaillaan täyteen ahdetussa koneessa, ja kuulin juuri että tulemme istumaan täällä koneessa vielä ainakin tunnin ennen lähtökuvan saamista. Tämä tietysti sen päälle, että olen odottanut kentällä jo ennen tätä reilut kuusi tuntia. Täällä Tukholmassa riehuu siis ihan kunnon lumimyrsky ja ainoastaan yksi kiitorata on käytössä normaalin kolmen sijaan, mikä tietysti tarkoittaa sitä että koneita pääsee laskeutumaan ja nousemaan huomattavasti tavallista harvemmin. Tähän kun lisää vielä sen, että jokainen nouseva kone täytyy käsitellä, ja kiitorata suljetaan tasaisin väliajoin 10-15minuutiksi sen lumesta harjaamista varten. Voi siis olla, että pääsemme lähtemään tästä vasta vaikkapa kolmen tunnin kuluttua. Mutta toisaalta, onpahan ainakin aikaa lukea, kirjoittaa ja ajatella.

Harmittaa tietysti vähän se, että pihinä olen syönyt tänään vain aamiaisen hotelilla. Halusin skipata ylihintaisen ja usein myös aika keskinkertaisen lentokenttäsafkan ja syödä hyvin sitten kotona. Noh, ei olisi ehkä kannattanut. Nälkäkiukku tulee olemaan todennäköisesti infernaalinen siinä vaiheessa jos/kun kotiin joskus pääsen.

 


 

Olin täällä Tukholmassa tosiaan muutaman päivän työreissulla, johon saimme yhdistettyä myös yhteisen miniloman, mutta Rami lensi tänään kotiin muutamaa tuntia aiemmalla lennolla ja vältti tämän lumimyrsky-säädön. Mutta tavallaan ihan kiva, nyt voin luottaa siihen että kotona on jo ruoka valmiina siinä vaiheessa, kun saavun kotiin. Veikkaan, että ruoka on itseasiassa katettu oven eteen, etten vahingossakaan ehdi purkamaan nälästä johtuvaa, täysin typerää, kiukkua kehenkään viattomaan ulkopuoliseen.

Tukholma oli ihana, niinkuin aina, eikä tämä kotiinlähdön viivästyminenkään haittaa oikeastaan yhtään. Olo on inspiroitunut ja kummalla tavalla energinen. Tukholmassa pidän eniten siitä, ettei varsinaisesti tarvitse tehdä mitään: voi haahuilla päämäärättömästi kaduilla, piipahtaa kahville tai syömään tai aivan yhtä hyvin voi pysytellä hotellihuoneessa koko illan ja syödä sängyllä kulman takaa haettuja ranskalaisia. Kaupungin on kuitenkin nähnyt jo niin monta kertaa ennenkin, ja tietää että takaisinkin pääsee varsin mutkattomasti niin halutessaan. Ja ehkä siksikin täällä on niin helppo päästä siihen maksimaalisen rentouden tilaan: ei tarvitse yhtään mitään. Tosin aika usein tällaisille yhteisille, vain kahdenkeskisille, hetkille muualla kuin kotona pakkautuu hirveä määrä odotuksia, jotka usein purkautuvat ulos mitenkäs muutenkaan, kuin riidan muodossa. Mutta onneksi olen ihmisenä sellainen, että suorastaan tarvitsen riitelyä aina tasaisin väliajoin. Enkä nyt siis tarkoita sellaista pää punaisena, kurkku suorana huutamista, vaan sellaista rakentavaa riitelyä, jossa henkilöiden sijaan riitelevät ajatukset/näkemykset/mielipiteet, ja joista riitelyn molemmat osapuolet lopulta myös saavat jotain.

 

Huomasi kyllä, että molemmat tarvitsimme tällaista pientä irtiottoa omasta arjesta- tänään aamiaispöydässä ideat taas sinkoilivat puolin ja toisin, ja tuntui että päähän sikisi uusia ajatuksia nopeammin kuin ne ehtiä puhua ulos. Poikaystävälle se on ehkä ihan tyypillistä, meikäläiselle ei niinkään. Tämä 7h pysähdyskin tuli ehkä ihan tarpeeseen, sillä nyt oli aikaa ja mahdollisuus tarttua härkää sarvista saman tien niiden ideoiden suhteen. En muista sanoinko jo aiemmin, mutta haluan tästä tulevan tekemisen, mielekkään tekemisen, vuosi. Ja jo nyt tuntuu siltä, että sellainen tästä vuodesta kyllä onkin tulossa.

Nyt tungen puhelimen takaisin edessä olevan istuimen verkkotaskuun, suljen silmät ja toivon, että avaan ne, leppoisten unien jälkeen, vasta Helsingissä.

En tiedä teistä, mutta mulle maanantai on yleensä viikon paras päivä (heti sunnuntain jälkeen), eikä tämäkään maanantaiaamupäivä ole ollut poikkeus. Olen siitä onnekkaassa asemassa, että pystyn järjestämään itse omat työaikani, ja olen säätänyt aikataulut niin että maanantaisin on oikeastaan aina vapaata, aikatauluista nyt ainakin. Ja todennäköisesti juuri siitä syystä viikon ensimmäinen päivä on poikkeuksetta se, jolloin saan kaikkein eniten aikaiseksi.

Tällekin päivälle riittää puuhaa: on kaksi juttua kirjoitettavana, kolme mainoskuvaa kuvattavana, yhdet asukuvat (toooodella pitkästä aikaa), kuvauslainojen palautuksia, pakkaaminen huomista parin päivän Tukholman visiittiä varten, ja illalla pääsen vielä istahtamaan rakkaan ystävän Sofin tuoliin kammattavaksi ja värjättäväksi. Tekemisestä huolimatta tuntuu ihan vapaalta. Mutta niin kai aina silloin, kun tekeminen on niin kivaa ettei se tunnu työltä ollenkaan.

Olen ajatellut aina, että pidän kirjoittamisesta ja kuvaamisesta: sen takia kai alunperin bloginkin perustin. Ajattelin pitkään jotenkin rajoittuneesti, että voin kirjoittaa muille kuin itsellen VAIN kirjoittamalla blogia. Ajattelin, että voin kuvata vain blogiin tai instagramiin, mutta viime vuonna oivalsin, että kirjoittaa voi muutenkin kuin omalla nimellään, omiin medioihinsa. Ja viime aikoina se muualle kirjoittaminen ja kuvaaminen on tuntunut helpommalta, kuin tänne tekeminen. On tuntunut vapauttavalta saada kirjoittaa muuten kuin Sanni Trishininä. Mutta samaan aikaan tuntuu siltä, että olisi ihanaa ulottaa se sama kirjoittamisen vapaus myös tänne blogin puolelle. Hassua kun samaan aikaan tuntuu siltä, että haluaisi olla tällä avoimempi ja antaa enemmän, ja siltä, että tekisi mieli kuroa niitä yksityisyyden nyörejä vielä aiempaakin tiukemmalle. Enkä oikein osaa päättää kumpaa tietä lähtisi kulkemaan. Onko teillä toiveita?

Huomaan, että kirjoittaessani ja uuden postauksen julkaistuani odotan aina kaikkein eniten viestejä ja kommentteja teiltä, ilman niitä koko homma tuntuu aika usein ihan hitsin tylsältä. Vuorovaikutus muiden kanssa on ehdottomasti tämän koko homman suola. Tiedän kuitenkin, että kommentointi blogeissa tuntuu usein ylivoimaisen työläältä, kun sitä vertaa vaikkapa siihen kuinka helppoa kommentointi, reagointi ja lähestyminen esim.instagramissa on. Täällä täytyy syöttää läjä erinäisiä tietoja, jotta pääsee sanomaan sanottavansa, ja usein se itselläkin jää tekemättä vaikka kirjoitus ajatuksia herättäisikin ja haluaisi kertoa sen. Mutta ihan vaan, että tiedätte: niin rakastan sitä, että jätät kommentin. Pitkän tai lyhyen, ajatuksen tai kolme, kritiikkiä tai ruusuja, toiveita tai korjausehdotuksi- ihan mitä tahansa.

Nyt keitän aamupäivän toiset kahvit ja alan suunnitella viikon kuvia. Jotenkin ihan merkillisen hyvä olla. Johtuu ehkä ihan vain siitä, että koko eilinen meni sängyn ja vessan väliä ravatessa ja nyt tuntuu hyvältä olla ihan vaan elossa…

 

Uusi vuosi, uusi alku jne. Instagram, blogit ja facebook ovat olleet alkuviikon pullollaan koosteita menneestä vuodesta, ja lupauksista, haasteista tai toiveista tulevalle vuodelle. Hengästyneenä olen lukenut tarinoita siitä mitä kaikkea ihmiset ovat yhden vuoden aikana ehtineet, ja miten aikovat ensi vuonna ehtiä vielä aiempaa enemmän.

Oma vuoteni 2018 oli suunnilleen tällainen:

– muutin kerran, Kruununhaasta Punavuoreen, kaksiosta kolmio(hko)on. Oveen ilmestyi oman sukunimeni lisäksi toinenkin.

– en matkustanut juuri ollenkaan. Vuoden 52:sta viikosta vietin yhden, liki täydellisen, viikon Kroatiaa kierrellen, ja toisen viikon muutamilla eri reissuilla Ruotsiin, kaikki loput 50 viikkoa olin Helsingissä. Ah, ja yhden ihanan viikon mökillä Keski-Suomessa. Ja viikonlopun Ahvenanmaalla.

– en tehnyt suuria, tai oikeastaan edes pieniä hankintoja.
– emme suunnitelmista huolimatta remontoineetkaan kotiamme siinä mittakaavassa kuin oli tarkoitus.

– en tullut paremmaksi, tai edes innokkaammaksi, kokiksi
– en tienannut merkittävästi, mutta suunnilleen sen verran että se riitti kaikkeen mihin pitikin, ja joskus myös johonkin sellaiseen mihin ei olisi pitänyt

– söin ulkona enemmän, kuin vuonna 2017, vaikka ei todellakaan ollut tarkoitus

– näin ystäviä vähemmän, kuin aiempina vuosina

– vietin enemmän aikaa ihan vain kotona, kuin varmaan koskaan aiemmin

– en ostanut kotiin käytettä 100€ sohvaa lukuunottamatta yhtään mitään, Ainakaan muistaakseni.

– istuin n.15 päivää ratikassa ihan vain viemässä ja hakemassa lasta päiväkodista, ja varmaan toiset 15 päivää leikkipuistossa.

– en oivaltanut mitään suurta, mutta yritin elää todeksi kaikkea jo aiemmin oppimaani

– en saanut sitä unelmieni työtä, mutta uuden työn kuitenkin

– opin priorisoimaan ja sanomaan ei

– välitin vähemmän siitä, mitä minusta ajatellaan

– kuuntelin räppiä enemmän kuin koskaan elämässäni aiemmin

– en urheillut vuoden aikana juurikaan, jos kesää ja ennen suihkua tehtyjä 20min youtube-treenejä ei oteta lukuun ja eihän niitä tietenkään oteta

– söin huonosti. Paljon, mutta roskaa.

– tulin kärsivällisemmäksi

– opin keittämään todella hyvää pressopannu- kahvia mittaamatta aineksia

– lauloin, tai oikeastaan räppäsin, yksin karaokessa.

– kotiin jääminen tuntui aika usein paremmalta vaihtoehdolta, kuin lähteminen

– katsoin järjettömän määrän sarjoja, joista Blacklist oli ehdottomasti vuoden paras

– löysin kirjat ja lukemisen taas uudestaan. Vuoden suosikkeja olivat: Opintiellä, Pieni Elämä, Elena Ferranten Napoli- sarja, Kaikki anteeksi ja en palaa takaisin koskaan, luulen. Alban suosikki oli Marjatta Kurenniemen Toivoisin että asuisin kuussa – satukokoelma

– nauroin paljon. Todella paljon. Erityisesti Alballe, mutta ihan muutaman kerran myös Ramille..

– Järjestimme Alballe ensimmäiset kaverisynttärit

– söin mustekalaa ensimmäistä kertaa Ecuadorin jälkeen

– olin todella kipeä

– jouduin leikattavaksi ja vietin muutaman yön sairaalassa

– en käyttänyt alkoholia juuri ollenkaan. Ulkona en käynyt kuin kaksi kertaa koko vuoden aikana.

-tätä ette ehkä tienneet, tai sitten tiesitte, mutta olen viimeiset ehkä n.viisi vuotta saattanut polttaa tupakan, tai seitsemän, aina silloin kuin juon alkoholia. Tänä vuonna lopetin kuitenkin senkin, ja nyt en osaisi edes kuvitella polttavani. Pelkkä ajatuskin alkaa särkeä päätä.

– opin riitelemään rakentavammin ja kärsivällisemmin

– opin myös sen, että mieltä painavat asiat kannattaa puhua ulos heti, sen sijaan että niitä keräilee ja keittelee päässään niin pitkään, että ne lopulta räjähtävät painekattilan tavoin

-siirryin Bablerilta Indiedaysin alle bloggaamaan, joka oli ehdottomasti yksi vuoden parhaista jutuista

– poistin instagramin yhdeksi kuukaudeksi puhelimestani. Lisäsin tuon kuukauden aikana muutamia kuvia/stooreja, mutta poistin sovelluksen aina heti niiden lataamisen jälkeen, ja latasin taas uudestaan vain päivittääkseni uuden kuvan. Mutta yhtään stooria, toisen ihmisen feediä tms.en kuukauden aikana katsonut ja voi veljet teki hyvää. Ajattelin jatkaa samalla linjalla tänäkin vuonna.

-värjäsin hiukset tummiksi ja leikkasin lyhyiksi, vain toivoakseni että hiukseni näyttäisivät nyt samalta kuin ne näyttivät ennen muutoksia.

-olin liki lyömätön Rummikubissa

-tunsin itseni paremmaksi äidiksi. Koin onnistumisen tunteita usein, syyllisyyttä ja huonommuutta yhä usein mutta kuitenkin harvemmin kuin aiemmin.

-heräsin onnellisena varmaan 330:a aamuna

-pussailin, halailin, olin – ja pidin sylissä

– sain enemmän hierontoja kuin jaksan laskea

– rakastin ihan sekopäisesti ja sain takaisin järjettömästi rakkautta

Lyhyesti sanottuna: vuonna 2018 ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään ihmeellistä, ja silti tai ehkä juuri siksi, se oli todella hyvä. Mahtui vuoteen paljon muutakin kuin hyvää; alkuvuosi oli hirveä, samoin osa syksystä, mutta kesän keveys ja vuoden viimeiset kuukaudet väänsivät vuoden kuitenkin ehdottomasti positiivisen puolella. Olen myös järjettömän ylpeä siitä, kuinka käsittelin ja otin vastaan kaikki vuoden aikana tielle osuneet haasteet, ongelmat ja surut: huomattavasti paremmin kuin aiemmin.
Vaikka vuoden viimeiset kuukaudet olivatkin ihania, tasapainoisia ja onnellisia, niin tuntuu silti hyvältä jättää tämä vuosi taakse. Tuntuu ihanalta sanoa, että kaikki 2018 alkuvuoden tapahtumat ovat tapahtuneet joskus viime vuonna. Ne ovat siellä jossain. Eivät enää tässä samassa ajassa, jota nyt elämme. Tuntuu vapauttavalta saada ajatella niin. Vuoden 2017 päättyessä sanoin, että tiedän 2018 olevan hyvä, ja niinhän se olikin. Ei kuitenkaan hyvä ehkä ihan sellaisessa mittakaavassa kuin olin toivonut, mutta hyvä kuitenkin. Uskon, että 2019 tulee olemaan huomattavasti parempi, se tuntuu siltä jo nyt. Enkä edes odota tältä vuodelta suuria: kunhan saan jakaa kaikki vuoden päivät hyvässä seurassa – se riittää.

Kuvituksena muutamia puhelimella otettuja ruutuja viimeiseltä kahdelta viikolta.

Elisa oli tehnyt blogiinsa postauksen, jossa kertoi tarinat niiden tykätyimpien instagram-kuviensa takaa, ja ajattelin nyt härskisti kopioida tuon idean, sillä aika on viime viikkoina ollut muiden töiden vuoksi niin tiukilla, että blogille ei yksinkertaisesti ole jäänyt mitään. Tai varmasti olisi, jos olisin ollut valmis priorisoimaan sen ykköseksi, mutta viime viikkoina yhteinen aika perheen ja ystävien kanssa on kiirinyt sen edelle. 

Töistä puheen ollen: kannatti kirjoittaa tämä postaus ammatillisesta ”turhautumisesta” ja uusien haasteiden kaipuusta, sillä niitä tupsahti eteen heti muutama päivä tuon postauksen kirjoittamisen jälkeen, ja ensi vuosi tulee olemaan huomattavasti tätä kulunutta vuotta mielenkiintoisempi ainakin töiden osalta. Ei kuitenkaan siis mitään blogiin liittyvää, tai sellaista joka olisi teille yhtään jännää, mutta minulle todellakin.

Mutta nyt niihin tykätyimpiin kuviin:

1. Alba ja minä. Alba tykkää olla lähellä: rakastaa kiivetä syliin, halailee, suukottelee ja haluaa silityksiä. Halaa yleensä kaikkia. Päiväkodista kotiin lähtiessään niin opettajia, kuin kavereitaankin. Halaa aina aamuisin ennen tarhaan lähtöä nukkuvan Ramin, halaa kaikki kyläilijät, ja jopa kaikki ne puolitutut joihin törmätään sattumalta vaikkapa ratikassa. Tässä on tallennettu yksi niistä päivän lukuisista halauksista.

2. Tämä on ehkä yksi mun omista suosikkikuvistani. Viime kesä oli aivan tukahduttavan kuuma. Nukuimme koko kesän kaikki ikkunat auki (4kpl), ilman peittoja mutta kaikki kolme samassa sängyssä. Yöt olivat melko katkonaisia kuumuuden ja näiden kahden vuoksi (molemmat pyörivät ja heiluvat öisin, mutta niin että kumpaakaan heistä se ei häiritse yhtään). Alba löytyi aamulla yleensä nukkumasta iha eri puolelta, ja toisesta päästä sänkyä kuin missä oli nukkumaan mennessään. Aika usein se oli kaivautunut juuri tähän paikkaan, toisen säärien väliin.


3. Me. Flow. Tämä Annikan ottama kuva meistä viime kesältä on kivoin yhteiskuva, mitä meistä on. Tämä on perjantailta. Olimme edellisenä iltana olleet yhdessä tapahtumassa, jossa drinkkejä työnnettiin käteen heti edellisen tyhjennyttyä. En ollut juonut tuolloin alkoholia moneen kuukauteen, joten perjantaina herätessä todellakin tunsi juoneensa. Makasin sängyssä melkein koko päivän, ja olin jo päättänyt että skippaan koko Flow:n ensimmäisen päivän. Pelkästään alkoholi-sanan kuuleminen sai oksennuksen nousemaan kurkkuun. Sitten tajusin, että eihän siellä tosiaan mikään pakko ole mitään juoda (oivallusten oivallus) ja päätin lähteä. Onneksi lähdin sillä tuo perjantai oli kaikista kolmesta päivästä ehdottomasti kaikkein kivoin.

4. En ole ihan varma miten tämä kuva on täällä tykätyimpien joukossa: selfie, eikä edes kovin kummoinen sellainen. Tämä tosin taisi olla mun 30. syntymäpäivä. Tyytyväinen, kiitollinen, eikä ollenkaan pahoillaan vanhenemisesta.

5. Me. Kevään ensimmäisiä todella lämpimiä päiviä. Syötiin ulkona (ulkona, ulkona) ensimmäistä kertaa sitten edellisen syksyn, ja käveltiin päämäärättömästi ympäri krunaa ja päädyttiin vahingossa jonkin toimiston sisäpihalle, jossa tämä kuva on otettu. Itselaukaisimella. Kuvatekstinä tässä taisi olla ”kotona” ja luulen, että se keräsi enemmän tykkäyksiä kuin itse kuva.

6. Koko toukokuun oli ollut todella lämmintä, mutta juuri tänä kyseisenä päivänä jolloin kuvattiin Elloksen kesän muotia, niin oli todella viileää ja älyttömän kylmä tuuli. Olin niin ylpeä Albasta, että hän puhkui intoa koko kuvausten läpi. Ei vaikuttanut palelevan, vaikka äiti niin tekikin. Ihana iltapäivä. 

7. Taidettiin istuskella tällä krunan kodin sisäpihalla koko toukokuu. Syötiin melkein kaikki ateriat aamiaisesti lähtien ulkona. Kuva on yhdeltä sellaiselta iltapäivältä. Muistan, että oli sunnuntai ja Alba oli juuri palannut kotiin isältään. Ne sunnuntait ovat tunnelmaltaan aina ihan erityisiä (myös silloin kun lasta kiukuttaa ja turhauttaa kodin vaihtaminen). Tänä vuonna on ollut poikkeuksellisen paljon sellaisia hetkiä, kun olen tuntenut itseni onnistuneeksi vanhemmaksi. Tai ehkä niin, että tänä vuonna on ollut huomattavasti vähemmän niitä hetkiä, kun en ole soimanut ja tuntenut itseäni täysin surkeaksi äidiksi. Lähinnä ehkä siksi, että tuota lasta katsoessa on aika usein sellainen olo, että miten kukaan voi olla noin mahtava. En ajattele että se olisi mitenkään minun ansioitani, mutta helpottuneena ajattelen etten ole ainakaan pilannut häntä.

8. Tämän kuvan lisäsin Ramista ystävänpäivänä, ja muistaakseni kuvateksti oli niin siirappinen, että Jodelissa kuulemma oksennettiin, ja oltiin varmoja että tällainen suhde, jossa julkisesti hehkutetaan rakkautta ja rakastumista ei voi mitenkään kestää kovin pitkään. En edelleenkään ihan ymmärrä, miten nuo kaksi asiaa korreloivat keskenään. Lisää julkisia rakkaudentunnustuksia ja niiden tunteiden hehkuttamista tähän maailmaan, kiitos.

9. Helmikuinen iltapäivä. Alba oli ollut pitkään sairaana, ja olimme pysytelleet lähinnä kotona neljän seinien sisällä kahdestaan. Muistan, että tuona päivänä paistoi aurinko, Alballa ei ollut enää kuumetta ja olimme päässeet ulos ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Kirjaimellisesti sellainen valoa tunnelin päässä – päivä. Tarkistin muuten puhelimen rullasta, että tämä kuva on otettu kello 15.39. Tuntuu lohdulliselta ajatella, että jo muutaman kuukauden päästä siihen aikaan voi olla näin paljon valoa. Tällä hetkellä hämärä alkaa laskeutua jo ennen kolmea.