Kaupallinen yhteistyö: Tammi



”Pieni hetki, luen ihan muutaman sivun”

”Hei ei ehkä katsotakaan sitä elokuvaa tänään, voisin lukea vielä vähän..”

”Tulen ihan pian, luen vain tämän kappaleen loppuun..”

Olen kantanut tätä kirjaa mukana kaikkialle. Ensimmäistä kertaa pitänyt siitä, että istun aamuisin ja iltapäivisin yhteensä kolme tuntia yleisissä kulkuneuvoissa. Puhelin on saanut levätä kun on ollut kirja johon on tarttunut sitä mieluummin.

Olin kuullut tästä Tara Westoverin Opintiellä- kirjasta puhuttavan jo ennen kuin itse sain sen käsiini. Odotukset olivat korkealla. Tiesin sen olevan esimerkiksi Barack Obaman lukusuosituslistan ykkönen. Muistan kuulleeni kirjan olevan kertomus tiukasta uskonnollisuudesta, lähtemisestä ja koulutuksen mullistavasta voimasta. Olin oman taustani vuoksi erityisen kiinnostunut nimenomaan uskonnollisuudesta. Halusin tietää millä tavalla vahvaa uskonnollista vakaumusta: sen toimintatapoja ja vankumattomuutta kuvattaisiin. Paloin halusta tietää, miltä tuollaisesta yhteisöstä lähteminen on tuntunut. Olisikohan siinä mitään samaa kuin omassa irtautumisessani? Tietysti kiinnosti myös kuinka kukaan, joka ei ole koskaan käynyt kouluja voi päätyä suoraan yliopistoon ja pärjätä siellä, se tuntui vähintäänkin uskomattomalta. Mutta jo heti ensimmäisten sivujen jälkeen ymmärsi, että kirjan kirjoittanut Tara Westover ei ole todellakaan ihan tavallinen, vaan aivan poikkeuksellisen lahjakas.

Tara varttui perheessä, joka odotti lopun aikoja ja varustautui niitä varten. Lapsuus ja nuoruus oli täynnä uhkakuvia ja pelkoa. Oli voimakas käsitys meistä ja heistä. Westovereiden yhteisö ei ollut järin suurin, siihen kuului lähinnä heidän oma perheensä. Kaikki sen ulkopuolella olleet olivat jotenkin vääräuskoisempia, kuin he. Perheen lapset eivät käyneet kotona asuessaan koulua. Ja kaikki tieto ja totuudet maailmasta tulivat lähinnä perheen isältä, eikä hänen totuuksiaan tullut kyseenalaistaa. Kun kasvaa niin pienessä ja suljetussa yhteisössä, joka käsittää lähinnä oman perheen, ja oppii siihen että maailmassa on selkeä raja meidän ja heidän välillä. Kun kasvaa ajatellen että he kaikki ovat väärässä. Silloin tuntuu, että iso osa maailmasta on täysin ulottumattomissa, samat mahdollisuudet eivät tunnu olevan saatavilla ja koko käsitys maailmasta on luonnollisesti todella kapea. Mutta on tietenkin hankalaa kyseenalaistaa mitään, jos ei tiedä mistään mitään. Kuten sanoin Westoverin perheessä lapset eivät käyneet koulua kotona asuessaan: he auttoivat isäänsä romuttamolla. Osasivat lajitella romun alumiineihin, metalleihin ja kupariin. Auttoivat äitiään, joka oli itseoppinut kätilö ja luonnonparantaja. He osasivat sekoittaa lääkerohtoja yrteistä, mutta Tara  ei vielä yliopistossa aloittaessaan tiennyt mitä tarkoittaa holokausti.

Kun tekee samoja asioita päivästä toiseen: asioita ja askareita joita kaikki muutkin ympärillä tekevät on vaikea havaita omaa potentiaaliaan, sen hyödyntämisestä nyt puhumattakaan. Jostain Westoverille syttyi kuitenkin halu tietää enemmän, edes jotakin. Nähdä, millaista elämää he elivät. Tai ehkä hän halusi vain pois.

Uskomaton selviytysmistarina, joka valaa uskoa siihen, että lähtokohdat eivät määrittele elämän kulkua lopullisesti. Voimme kantaa menneisyyttä mukanamme taakkana tai kääntää sen vahvuudeksemme. Kirja on kertomus siitä, kuinka pelottavaa ja mullistavaa lähteminen on. Kun yhtäkkiä muuttuukin yhdeksi heistä, ja joutuu valitsemaan perheen ja oman hyvinvointinsa väliltä. Kertomus siitä, miltä tuntuu kun lähteekin etsimään omia totuuksiaan niiden totuuksien sijaan, joiden varassa on koko elämänsä elänyt. Kirja on myös kertomus siitä, kuinka mullistava voima koulutuksella on. Kertojana Tara Westover on ihan vertaansa vailla. Hän onnistuu vangitsemaan sanoillaan kirjan sivuille tilanteita ja tunnelmia todella tarkkanäköisesti. Usein unohdin lukevani kirjaa, minä elin sitä. Hän on nokkela ja oivaltava ja sanoittaa hienosti patologisia suhteita ja rakenteita.

Opiskelu auttoi Taraa löytämään itsensä ja omat vahvuutensa, oikeastaan se auttoi häntä rakentamaan minuutensa uudelleen. Hänen lahjakuutensa oli ja on poikkeuksellista ja melkein kylmää ajatella, ettei hän olisi koskaan valjastanut tuota potentiaalia käyttöönsä. Sillä myös niin olisi aivan hyvin voinut käydä; tiedon puute, tiivis yhteisö, väkivaltaisuus ja vääristyneet valta-asetelmat, tieto siitä että lähtiessään joutuu asettumaan perhettään vastaan, kaikki tuo olisi voinut saada valitsemaan myös toisin.

Opintojen ja sieltä saamansa kannustuksen ja menestymisen kautta Westover kuitenkin löytää paikkansa muuallakin kuin perheessä, löytää paikkansa tässä maailmassa, jonka hän vihdoin voi hahmottaa sen todellisessa suurudessaan.

Merkittävänä teemana kirjassa oli se, kuinka itseään rohkeasti kuuntelemalla ja kaiken käymänsä kamppailun jälkeen Westover löytää opintojen kautta oman äänensä,omat rajansa ja arvonsa. Ne sellaiset, joita kukaan ei voi enää ylittää eikä hiljentää. Hän löytää voimansa, sen jonka olemassa olosta ei itse ollut ollenkaan tietoinen, mutta jonka minä lukijana näin heti ensimmäisiltä sivuilta saakka.

pst. Adlibriksen sivuilta saa nyt tilattua tuon kirjan kuun loppuun saakka hintaan 19,90€ (norm.26,40€)


*Kaupallinen yhteistyö. OP Nano Kotivakuutuksen myöntää OP Vakuutus Oy

Koti on varmasti suurimmalle osalle meistä se koko elämän tukikohta. Se on paikka, jossa saa olla kaikkea mitä ikinä tahtoo. Siellä levätään ja lataudutaan, ollaan jotenkin vapaita kaikista niistä paineista, mitä muualla elämässämme kohtaamme. Ainakin meidän koti on paikka, jossa laitetaan ruokaa, riidellään ja sovitaan, syödään yhdessä, pestään ja ripustetaan (sen pyykkien viikkaamisen kanssa on usein vähän niin ja näin), eletään niin että sotkua ja siivottavaa syntyy. Sitten siivotaan, ja toisinaan jätetään siivoamatta, kuten esimerkiksi näistä kuvista huomaa. Meillä nauretaan, tanssitaan, juodaan kahvia sängyssä, keittiössä, sohvalla ja vessanpöntöllä. Täällä kylvetään, leikitään lattialla ja pöydän alla. Halaillaan ja pussaillaan. Pelataan muistipelejä ja hävitään siinä 4-vuotiaalle mennen tullen. Silitetään ja letitetään tukkaa. Täällä tavaroiden paikkoja vaihdellaan liki joka toinen päivä. Koti elää siinä missä sen asukkaatkin. 

Koska koti on niin rakas, sitä haluaa myös pitää hyvänä, muutenkin kuin siivoamalla. Haluaa tietysti olla varma, ettei sille tapahdu mitään kamalaa; tai että, jos tapahtuukin niin sellaisten tilanteiden varalle on olemassa vakuutus, joka suojaa. Onneksi tämä vaaditaan nykyään otettavaksi ainakin lähes kaikkiin vuokra-asuntoihin, ja oman asunnon jokainen nyt aivan takuulla haluaa ja muistaa vakuuttaa, en epäile hetkeäkään.

Ehdin itse asua kuitenkin aika monessa asunnossa ennen, kuin otin elämäni ensimmäisen kotivakuutuksen. Ensimmäiset asuntoni olivat sellaisia, jotka olin jakanut monen eri ihmisen kanssa, ja aina sen vakuutuksen oli hoitanut joko toinen, kerran asuin asunnossa, jonka vakuutukset hoiti vuokranantaja, sillä tämä halusi olla ehdottoman varma, että vakuutus on juuri sellainen, kuin hän toivoo. Kaikesta tästä syntyi vähän virheellinen käsitys siitä, että vakuutuksen hankkiminen on jotenkin hankalaa ja suuren työn takana. Huomasin kuitenkin sittemmin, ettei näin todellakaan ole ja ensimmäisestä vakuutuksesta lähtien olenkin aina ollut se ihminen, joka hoitaa perheen kaikki vakuutukset. Tiedän, että siellä vielä kuitenkin on teitä, jotka ajattelevat kuten minä 8 vuotta sitten. Tämä on teille ja oikeastaan ihan kaikille muillekin: kotivakuutuksen ottaminen ei todellakaan ole vaikeaa, ei ainakaan OP Nanolla. Se on uudenlainen vakuutuspalvelu, joka on rakennettu alusta alkaen helpoksi käyttää. Sen ottaminen on helppoa, nopeaa ja yksinkertaista. Kaikki asiointi hoituu netissä vaikkapa puhelimella. Sen lisäksi, että tuo vakuutuksen ottaminen (ja sen kokonaisuuden ymmärtäminen) on tehty naurettavan helpoksi, niin on tuo OP Nano myös aika naurettavan halpa. Esimerkiksi sellaisen 24m² yksiön Helsingissä vakuuttaa vain esim. 3,7€/kk. Meidän 66m² kotimme vakuutus taas maksaa 12,23€/kk ja meillä tuohon vakuutukseen sisältyy peruspaketin lisäksi (asunto, vastuu- ja oikeusturvavakuutus) myös irtaimistovakuutus. Tuo hinta on huomattavasti pienempi, kuin mitä olemme aiemmin maksaneet ja olen siitä varsin hyvilläni, luonnollisesti. Ja vaikka vakuutukset ovatkin tärkeitä, niin elämässä on kuitenkin aika paljon muutakin, joten on ihanaa, että jotkut asiat on tehty näin helpoiksi. OP Nanon Kotivakuutuksesta löytyy kaksi laajuusvaihtoehtoa (”Asunto sekä ”Asunto ja tavarat” – laajuus), joista voi valita sen joka kattaa juuri ne omat (tai vuokranantajan) tarpeet. Bonuksena vielä se, että maksu veloitetaan kerran kuussa maksukortilta automaattisesti. Kaikille itseni kaltaisille laskujen maksamista iiiiihan pikkuisen inhoaville tuo on oikea Taivaan lahja. Myös kaikkiin kysymyksiin ja mahdollisiin ongelmiin vastataan tuolla verkkopalvelussa viipymättä, voi siis unohtaa sen minuuttitolkulla puhelinpalveluiden jonossa roikkumisen. Ah!

Tätä helppouden ja edullisuuden ilosanomaa jakaa mielellään, ja onnekseni saan jakaa vähän muutakin sillä jaettu ilo on kaksinkertainen ilo: tämän linkin kautta saat tuon OP Nano Kotivakuutuksen ensimmäisen kuukauden ilmaiseksi. Käykää tutustumassa, ihan vaikka vain uteliasuuttanne jos kotivakuutuksen ottaminen ei juuri nyt ole ajankohtaista. Voin melkein luvata, että muistatte kyllä tämän vakuutuksen ottamisen helppouden ja tuon todella yksinkertaiseksi tehdyn verkkopalvelun, että sen edullisuuden sitten kun vakuutuksen ottaminen/vaihtaminen tulee ajankohtaiseksi.

Ja, jos ikinä koskaan sattuu käymään niin, että vuokranantaja ei syystä tai toisesta muistakaan  vaatia kotivakuutuksen ottamista ja näet tilaisuutesi tulleen säästää asiassa tuo muutama euro kuukaudessa niin voin kertoa, että ei todellakaan kannata. Siinä ensimmäisessä asunnossa, mun ensimmäisessä oikeasti kodilta tuntuneessa kodissa kävi nimittäin niin, että ikivanha pesukone oli jo pidemmän aikaa vuotanut vähän vettä rakenteisiin, ja muutaman kuukauden asumisen jälkeen töistä kotiin tullessani oli keittiön parketti turvonnut astianpesukoneen edestä niin, ettei todellakaan tarvinnut miettiä mistä oli kyse. Seurasi liki kuukauden mittainen kuivausoperaatio, jossa puolet koko keittiön lattiasta ja sen alla olevista rakenteista revittiin irti. Koko keittiö huputettiin, eikä sinne ollut asiaa viikkoihin. Voin kertoa, että tuolloin olin suhteellisen tyytyväinen, että oli se kotivakuutus,  vaikka vuokranantaja ei sitä ollutkaan vaatinut. Maksaisin niitä parketteja ja tuon mittavan kuivausoperaation ja sitä seuranneen remontin työntekijöitä ja heidän tekemäänsä työtä muuten ihan takuulla vielä tänäänkin.


Kerro jotain, mitä emme tiedä sinusta?
 

No hmm, en oo varma onkohan näitä. Tai tietysti on, mutta onko sellaisia joita haluaisinkin teidän tietävän. Yritetään: mut on valittu vuoden urheilijaksi kuudennella luokalla, samana vuonna sain myös hymypatsaan joka annettiin eniten ääniä muilta koululaisilta saaneelle. Varastin lapsena joskus suklaapatukan kaupasta, jonka isäni huomasi ja jouduin palauttamaan tuon patukan nöyränä takaisin kassalle. Muistan edelleen kuinka paljon se häpeä kirveli. Ei ole tullut tarvetta varastaa uudelleen. Kehotin kerran muutamaa vuotta nuorempaa serkkua maistamaan terassin laudoitukselle sulanutta ”suklaata” jonka tiesin olevan pikkuveljeni kakkaa, serkku maistoi. Terveisiä vaan. Leikin barbeilla varmaan ainakin kasiluokalle asti. Puhun usein yksin kävellessäni ”puhelimessa” eli toisin sanoen itsekseni puhelin korvalla. En pysty nukkumaan ilman peittoa, en vaikka olisi kuinka kuuma tahansa. Tein hetki sitten sellaisen testin, jossa piti sellaista epämääräistä kuvaa katsomalla kertoa mitä eläimiä kuvassa näki. Kuvan alle oli sitten listattu, että mitä minkäkin eläimen näkeminen ensimmäisenä sitten tarkoitti. Mä näin kuvassa pandan ja kotkan. Niistä kumpaakaan ei oltu mainittu siinä listassa. Että en sitten tiedä mitä se testi kertoi musta.

 
Mitkä ovat huonoja puoliasi?
 

En keksiny ite yhtään, niin kysyin tätä poikaystävältä: ärsyttävintä on kuulemma se, etten osaa syödä ajoissa joka taas tarkoittaa sitä, että muutun kiukkuiseksi koska nälkä. Ja toinen ärsyttävä asia on kuulemma se, etten koskaan osaa päättää mitä haluaisin syödä. Muita ei kuulemma ole ja sehän on tietysti varmasti ihan totta.

Mikä sinussa ihastuttaa muita?
 

Varmaan lämpö ja ystävällisyys. Helposti lähestyttävyys. Se, etten koskaan, ainakaan heti, tuomitse vaan haluan aina yrittää ymmärtää ensin.

 
Oletko lähiaikoina nolannut itseäsi julkisesti, missä ja miten?
 

Olen kävelevä Nolo, joten ihan varmasti kyllä mutta nyt ei tietenkään tule mitään mieleen.

 
Jos saisit minkä tahansa ominaispiirteen tai taidon, mikä se olisi?
 

Hauska olis kyllä kiva olla. Taidoista taas valitsisin sen, että osaisin laulaa. Siis sillä tavalla järjettömän kauniisti ja ihan mitä tahansa.

 
Miten tapasit poikaystäväsi?
 
Tinderissä, uskokaa tai älkää. Yksi samoihin aikoihin eronnut ystäväni painosti lataamaan Tinderin ja pitämään vähän hauskaa. En innostunut sovelluksesta yhtään, vaan käytin sitä lähinnä nukuttajana silloin kun en saanut unta. Piti aina swaippailla niin pitkään, että pystyi pyyhkäisemään kerran vasemmalle (vai ehkä sittenkin oikealle? En edes enää muista). Yleensä uni tuli ennen kuin se tapahtui. Ja swaippailin siis oikealle (?) lähinnä sellaisia tyyppejä, jotka tunsin ainakin ulkonäöltä. Poikaystävä tuli vastaan ehkä kolmantena Tinder-päivänäni ja koska luulin nähneeni hänet muutamaa päivää aiemmin ulkona, niin swaippasin oikealla. Myöhemmin paljastui, että olin erehtynyt henkilöstä.
Rami oli ensimmäinen ja oikeastaan ainoa kenen kanssa jaksoin jutella kahta lausetta pidemmälle, ja ainoa kenet halusin tavata. Kaikki lähti oikeastaan jo siitä ihan ensimmäisestä viestistä ja sen koommin keskustelu ei koskaan oikeastaan ole päättynyt, vaikka oltiinkin jossain vaiheessa useampi kuukausi ihan vaan kavereita.
 
Mistä asioista tulet todella onnelliseksi?
 

Rakkaiden kanssa vietetystä ajasta, jolloin oikeasti ollaan yhdessä. Alban onnesta ja Albasta nyt ihan ylipäätään. Anteeksi antamisesta ja – saamisesta. Sopimisesta. Halauksista. Hyvästä seksistä. Keskusteluista, jotka antavat enemmän kuin ottavat. Ihmisistä, jotka tekevät hyvää. Siitä, että rahaa on riittävästi.

 

Mikä saa sinut nauramaan?

Omat jutut, Ruusan jutut. Alba ja sen pikku-aikuisuus, sekä se että Alba kysyy nykyään n.kuusi kertaa päivässä ”eiks sul oo yhtään huumorintajuu?” Ramin jutut. Mun lempityökaverin Aleksin jutut. Meemit, joita kukaan muu ei käsitä. Instagramissa Mytherapistsays- tilin kaikki asiat. Ja sellaiset tilanteet, joille/joissa ei todellakaan olisi soveliasta nauraa.

 

 

Paheesi?

Mä en oo ihan varma onko mulla sellasia? En polta tupakkaa, en bailaa, en syö kovin huonosti ja vaikka söisinkin en pitäisi sitä paheena. Eiku hei, on yks: syön räkää joskus, mutta älkää IKINÄ kertoko kenellekään. Ja sit kans se, että kuuntelen yksin ollessani E-typea.

Mitkä asiat tekevät sinut surulliseksi?

Ihmiset, jotka ovat täysin sokeita omalle toiminalleen. Ihmiset, jotka kuvittelevat olevansa parempia kuin muut. Ihmiset, jotka ovat epäreiluja ja -aitoja. Aika usein siis ihan vaan ihmiset. Aika usein myös se, jos Alba syö huonosti, on sairaana tai on muuten jotenkin normaalista poikkeava. Epärehellisyys. Ilkeys. Pahantahtoisuus. Juorut, jotka eivät pidä paikkaansa. Selän takana puhuminen.

 
Vaihdatko jonkin tietyn tv-ohjelman kohdalla poikkeuksetta aina kanavaa?
 
Mulla ei oo ollut telkkaria enää moneen vuoteen, enkä silloinkaan koskaan katsonut sitä kun sellainen oli. Mutta muistaakseni ainakin Emmerdale ärsytti aikoinaan, ja ärsyttäis varmaan vieläkin. Pelkästään jo se tunnusmusiikki saa aikaan inhon väristyksiä hrrrr.
 
Asuisitko mieluummin kaupungissa vai maaseudulla?

Tällä hetkellä kaupunki tuntuu tosi hyvältä, mutta unelma olisi, että olisi yksi koti kaupungissa ja toinen maalla. Huomaan, että maalla mun on paljon helpompaa olla läsnä, kiinni hetkessä ja rento. Mutta yleensä kaipaan jo muutaman päivän jälkeen kaupunkiin; omille tutuille kulmille, ratikoiden kolinaan ja ihmisten keskelle.

 
Ennen kuin soitat puhelun, mietitkö etukäteen mielessäsi mitä aiot sanoa?
 

Ennen tein tätä aina. Mietin etukäteen jopa ne ystäville soitetut puhelut, mistään virallisimmista puheluista nyt puhumattakaan. Enää en kuitenkaan ole tehnyt sitä pitkään aikaan ja tajusin sen oikeastaan vasta nyt kun luin tämän kysymyksen.

Jos olisi “pakko” osallistua johonkin tosi-tv-sarjaan, mikä se olisi?

 Osallistuin kerran, vaikka ei ollut edes pakko että tuota noin. En kuitenkaan lähtisi enää koskaan mukaan mihinkään sarjaan, jossa pitäisi antaa itsestään enemmän kuin mielipiteensä tai joku fyysinen suoritus. Selviytyjät nyt ehkä ainoa sellainen ohjelma, johon voisin kuvitella lähteväni mukaan.
 

Tämän postauksen, sekä tämän Me Naisten haastattelun jälkeen sain rutkasti yhteydenottoja. Oli ihmisiä, jotka olivat hyvillään siitä, että joku toinenkin kärsi laihuudestaan, ja kirjoitti siitä. Joukossa oli kuitenkin reilusti myös niitä, joita tuo postaus ärsytti. Moni oli sitä mieltä, etten mitenkään voi kokea olevani liian laiha, sillä eihän kukaan muu kuin vartaloonsa täysin tyytyväinen laittaisi itsestään niin vähäpukeisia kuvia julkisesti mihinkään (spoiler: eivät olleet mielestäni kovinkaan vähäpukeisia). Iso osa ajatteli myös, etten puhu totta, sillä ei voi mitenkään olla mahdollista, että syön niin paljon, kun kerron, ja pysyn silti laihana. Yhdessä viestissä sanottiin, ettei se ole mitenkään mahdollista, ellei sitten ole sairas. Se pysäytti, sai tajuamaan, että ihan todella: ei tällainen ole tervettä, ei voi olla.

Olen painanut 52kg vuodesta 2005 saakka. Aina toisinaan, vähän elämäntilanteesta riippuen, tuo paino on laskenut hieman tuon 52kg alle, mutta ei koskaan sen yli. Ellei raskausaikaa oteta lukuun. Silloin paino nousi yli 70, mutta olin takaisin tuossa vanhassa, tutussa 52kg:ssa vain reilu kuukausi synnytyksen jälkeen, eikä sekään kai ole ihan normaalia etenkään silloin, kun ei tehnyt yhtään mitään niiden kilojen karistamisen eteen. Ajattelin pitkään, että olen yksi niistä ihmisistä, joiden aineenvaihdunta nyt vaan sattuu olemaan poikkeuksellisen tehokas. Jossain vaiheessa aloin olla varma, että kärsin kilpirauhasen liikatoiminnasta, ja samaa mieltä olivat monet tapaamani lääkäritkin, vaan testitulokset kuitenkaan eivät.

Viime keväänä aloin huomata, että ennen niin paksut, kiiltävät ja pikavauhtia kasvavat hiukseni lakkasivat kasvamasta. Hiuksia edes kevyesti haroessa niitä jäi käteen ihan tupoittain. Irtohiuksia tuntui lojuvan joka puolella, eikä se ollut minulle ollenkaan normaalia. Olin tietysti googlaillut oireitani jo vuosia, mutta nyt ensimmäistä kertaa lisäsin oireisiin tuon hiustenlähdön ja ensimmäistä kertaa tuo googlailu johti keliakiaa käsittelevään artikkeliin. Sieltä artikkelista löytyi listattuna ihan joka ikinen niistä oireista, joista kärsin. Keliakia ei ollut koskaan käynyt edes mielessäni, sillä sitä ei ole suvussamme ollenkaan, ja yleensä tuohon sairauteen liitetään vahvasti periytyvyys. Heti tuon artikkelin lukemisen jälkeen olin vakuuttunut siitä, että nyt kaikille oireilleni on löytynyt syy, ja poistin kaikki viljat ruokavaliostani heti. Jo kahden viikon gluteenittoman elämän jälkeen huomasin erityisesti vireystilassa selkeän muutoksen: en ollutkaan jatkuvasti aivan järjettömän väsynyt. En kaivannut päiväunia kahdesti päivässä, en kaivannut niitä ollenkaan. Jokaisen aterian jälkeen ei tarvinnutkaan mennä vessaan, eikä olo ollut epämääräisen kivulias jatkuvasti. Paino nousi kahdessa viikossa kilon, ja seuraavan kahden viikon aikana toisen. Iho alkoi voida huomattavasti paremmin ja mielialakin luonnollisesti koheni kun jaksoi taas tehdä asioita sen sijaan, että mietti vain sitä milloin saisi seuraavan kerran käydä nukkumaan. Myös ruokahalu kasvoi, ja syöminen muuttui huomattavasti nautinnollisemmaksi.

Halusin kuitenkin vielä lääkärin ja laboratoriotulosten sinetin sille, että keliakia on syy näihin oireisiin, ja että varmasti hoidan oireitani asianmukaisella tavalla. Se, että noista verikokeista saa oikeat vastaukset vaatii kuitenkin sen, että käyttää niitä viljoja ruokavaliossaan, joten elokuussa palautin ne taas takaisin lautaselle. Tuntuu ihan älyttömän typerältä puputtaa ruokaa, joka saa voimaan huonosti, mutta tulipahan nyt kuitenkin tehtyä. Huomenna tuo piina kuitenkin päättyy ja saan taas palata takaisin viljattomaan ruokaan ja parempaan oloon. Tämän reilu kahden kuukauden aikana paino on pudonnut taas sinne vanhaan tuttuun viiteenkymmeneenkahteen, hiukset ovat ohenneet entisestään ja erityisesti kasvojen iho voi todella huonosti. Väsymys ei ole onneksi ehkä ollut ihan yhtä lamauttavaa kuin mitä se on viimeiset viisi vuotta ollut. Älkää kysykö miksi minä tai kukaan minua tutkinut lääkäri ei ole tajunnut  oireideni perusteella aiemmin epäillä keliakiaa, sillä en todellakaan tiedä siihen vastausta. Mutta parempi myöhään, kuin ei silloinkaan.
Tosin niitä tuloksiahan en ole vielä edes saanut, mutta siskoistani yksi on ja ne olivat verikokeiden perusteella positiiviset (tähystyksellä tuo tulos vielä varmistetaan ennen sinetin lyömistä) ja sehän on suunnilleen sama kuin olisin saanut ne tulokset itse.

Nyt haluaisinkin vinkkejä kaikilta teiltä keliaakikoilta, että mitä te oikein syötte? Erityisesti kaikki te, jotka ette viljojen lisäksi käytä myöskään maitotuotteita.

Palataan aiheeseen ja uusin ruokatottumuksiin, sitten heti kun alan päästä niistä paremmin jyvälle. Mutta kyllähän kaikki tämä tuntuu nyt jo ihanalta. Ajattelen, että tästä alkaa ihan kokonaan toinen elämä: se sellainen, jossa ei koskaan väsytä eikä ole huono olo. Iho hehkuu, mieliala on korkealla ja liikkuakin voi useammin kuin kerran kuukaudessa ilman että muuttuu luurangoksi ja että painokin olisi jotain muuta kuin tuo 13 vuotta vanha 52. Mielellään esimerkiksi kymmenen kiloa enemmän. Tässähän saa totutella ihan uuteen identiteettiin. Sen sijaan, että on ollut koko elämänsä se ihminen, joka syö ihan kaikkea (ei ole olemassa ruokaa, josta en pitäisi. En ainakaan ole vielä koskaan sellaiseen törmännyt) ja nyt yhtäkkiä onkin liuta asioita, joihin en voi enää kajota. Tänään ajattelin kuitenkin ottaa vielä kaiken irti viljoista ja pitää sellaisen viimeisen ehtoollisen, jolla syön kaikkea sitä mitä tulen eniten kaipaamaan, joka tarkoittaa siis pastaa, pizzaa, ohuen ohuita ruispaloja ja vehnäoluita. Tulee ikävä, se on myönnettävä.

Ja kaikille teille tuolloin viestejä lähettäneille terveisiä: Olitte ihan oikeassa: ei todellakaan ole normaalia, ettei paino nouse vaikka söisi 4000kcal päivässä, eikä liikkuisi nimeksikään. Ja mitä taas tulee niihin vähäpukeisiin kuviin, niin kyllä niitä voi näköjään laittaa julkisesti esille, vaikka ei olisikaan täydellisen tyytyväinen siihen miltä näyttää. Mutta en minä kyllä todellakaan jaksa itseäni ja vartaloani hävetäkään. Aivan tyytyväinen kuitenkin olen,  erityisesti siksi että, pystyn lähes kaikkeen mihin tahdonkin paitsi niihin leukoihin leuanvetotangolla.

ps. Mainitsin tässä postauksessa ihan naurettavan monta kertaa tuon numeroparin 52, vaikka todellisuudessa en edes omista vaakaa, eikä painolla ole numeroina minulle yhtään mitään väliä. Tuo luku on vaan alkanut tässä vuosien varrella muodostua jo vitsiksi, sillä aina kun puntarille on täytynyt nousta (lähinnä lääkärissä) on se näyttänyt tuota samaa.

 

 

* bikinit (Gina Tricot) ja laukku (Ellos) saatu blogin kautta