1. Alba on taas pienen tauon jälkeen alkanut nukkua omassa sängyssään. Nukahtaminen sinne vaatii kuitenkin vähän tavallista enemmän töitä. Eilen piti iltasadun lisäksi kertoa kolme itse keksimääni tarinaa hyttysistä ja perhosista, jonka jälkeen täytyi laulaa niin pitkään että uni tulisi. Lauloin ehkä lapin äidin kehtolaulun kolmatta säkeistöä, kun Alba nousi istumaan sängyssään ja sanoi ”äiti sä laulat niin hyvin, että mun nenäki alko toimimaan” Tukossa ollut nenä kuulemma siis aukesi mun sulosointujen myötä.

2. Päästiin tänään kotoa liikkeelle niin myöhään, ettei oltais ehditty julkisilla päiväkotiin ennen ryhmän retkelle lähtöä. Jouduttiin hyppäämään viiskulmasta taksiin. Ja vaikka Alba istuu joka toinen viikko autossa paljonkin, niin taksissa hän ei vielä koskaan aiemmin ole ollut ja voi sitä haltioissa olemisen määrää. Hukkaan meni sekin, että pyysin taksikuskia jättämään meidät pienen kävelymatkan päähän tarhalta (hävetti), sillä Alba huusi heti sisään päästyämme että ”tultiin muuten äitin kaa taksilla” ja muisti tietysti kertoa sen vielä erikseen jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle.

3. Se, että kaksi viikkoa jatkunut sairastelu alkaa ehkä vihdoinkin tulla tiensä päähän!

4. Ehdin tänään näkemään tuossa 15m päässä asuvaa ystävää, ensimmäistä kertaa pariin kuukauteen. Teki niin hyvää päästä puhumaan kaikesta ja ei mistään. Harva ymmärtää mun aivotuksia kuten Elina. Kiitos rakas!

5.Oltiin eilen Alban kanssa kotona, ja aika piti jotenkin saada kulumaan sillä ulos ei ollut asiaa. Päätettiin aikamme kuluksi vaihtaa kodin järjestystä ja siis mitä hittoa- tästähän tuli ihan täysin uusi asunto. Nyt on kyllä feng shuit niin kohdillaan, että. Henkikin kulkee ihan eri tavalla. Johtuu ehkä myös siitä, että tuli imuroitua noin kolme kiloa pölyä näistä nurkista.

6. Aurinko. Ja se, että kun aamulla herään nään meidän sängystä taivaan, joka on ollut sininen nyt muistaakseni ainakin kolme päivää putkeen.

7.  Mun kaikki vaatteet mahtuu kolmelle hyllylle. Se tuntuu suoranaiselta ihmeeltä. Kiitos viime sunnuntaisen kirppistapahtuman. En päässyt eroon kaikesta, kuten olin toivonut mutta 2/3 kuitenkin. Kiitos kaikille teille, jotka kävitte ja ostitte. Myymättä jääneet vaatteet ajattelin viedä kierrätyskeskukseen tai fidalle. Kiitos kaikille teille.

8. Ostin meille tänään diffuuserin, joka on roikkunut ostoslistalla jo ikuisuuden. Sain joskus Sugarin showroomilta testiin aromaattisia öljyjä (varmaan vuosi tai kaksi sitten?) ja siitä asti on pitänyt ostaa diffuuseri kotiin, jotta niistä saisi maksimaallisen hyödyn irti. No nyt se porisee tuossa yöpöydällä ja vitsi, miten hyvälle tuulelle tuun tästä raikkaasta tuoksusta jonka se levittää koko asuntoon. Kuiva huoneilmakin tuntuu kosteutuneen heti monta astetta.

9. Ramilla on huomenna synttärit, ja ollaan menossa isolla ystäväporukalla syömään illalla. Ei olla ehditty viime aikoina juuri näkemään edes toisiamme, saati sitten ystäviä, joten huomisen pelkkä ajatteluki  hymyilyttää.

10. Tämä kuvien musta toppatakki. Myin sunnuntaina 13 takkia ja jätin itselleni 4, niistä yksi oli tämä. En ole palellut tämä päällä kertaakaan. Paljaat nilkkani sen sijaan ovat kyllä palelleet. Huomisesta lähtien muistan kyllä pukea jalkoihin ne sukat. Takista vielä; se näyttää kivalta ihan kaiken kanssa, enkä oikeastaan tämä päällä välittäisi vaikka ei näyttäisikään.

+ bonus

Törmäsin tänään ratikassa Minniin ja vaikka se olikin ehkä n.minuutin kohtaaminen jäi mulle siitä tosi hyvä fiilis pitkäksi aikaa. Minni on jotenkin ihan älyttömän ihana. Rohkea ja viisas. Ja hauska. Eikä ikinä uskois, että se on jo 36. Etenkään siksi, koska sillä on kaksi lasta. Mä näytän jo yhden lapsen kanssa kymmenen vuotta itseäni vanhemmalta. Mutta ehkä se johtuu siitä, että Minni urheilee. Pitäis varmaan itsekin.

Kukaan ei varmaankaan ole voinut välttyä kuulemasta tämän viikon perjantaina ”vietettävästä” Black Fridaysta. Jos en ihan väärin muista niin tuo kerskakulutuksen juhlapäivä on rantautunut Suomeen vasta joitain vuosia sitten. Enää ei edes riitä, että tuotteita myydään reilusti alennetuin hinnoin tuona mustana perjantaina, vaan tuota päivää edeltää nykyisin usein kokonainen black week. Ehkä jopa pre black week. Ihan kuin alennusmyyntejä ei muutenkin piisaisi vuoden aikana (erityisesti ketjuvaatemyymälöissä) ihan riittämiin muutenkin. Sesongit tuntuvat vaihtuvan kuukauden välein, entisten kahden sijaan, ja vaatteita päätyy roskalavoille aivan ennätyksellisiä määriä. Maailmanlaajuisesti kaikista valmistetuista vaatteista jopa 73% päätyy kaatopaikalle tai poltettavaksi sen sijaan, että niiden materiaali käytettäisiin uudelleen. Tämä selittyy sillä, että vaatteista tulee nopeasti valmistumisensa jälkeen jätettä sesonkien vaihtuessa ja uusien tuotteiden tullessa tilalle. Edellisen sesongin ylijäämät päätyvät useimmiten kaatopaikall, sillä tuotteita ei ole tehty kestämään eikä niiden kierrättämistä ole katsottu kannattavaksi. Vaateteollisuus, ja erityisesti tuo vaatteiden nopea kierto, tekee alasta yhden saastuvammista. Vaateteollisuuden hiilijalanjälki on esimerkiksi suurempi kuin kansainvälisen lento- ja laivaliikenteen päästöt yhteensä. YK:n mukaan vaateteollisuus on vastuussa n.10%:sta maailman hiilidioksidipäästöistä. Sanomattakin selvää, että se on ihan liikaa.

En ole itse todellakaan mikään ekologisuuden perikuva, mutta vaatteiden suhteen olen pyrkinyt olemaan tiedostavampi ja järkevämpi kuluttuja jo pitkään. En tiedä muistaako teistä kukaan, mutta omistin blogin aloittaessani n.30 vaatekappaletta + takit (linkki tuohon postaukseen). Tuolloin en ostanut juuri koskaan juuri mitään, ja jos ostin niin useimmiten käytettynä. Pukeutuminen oli helppoa ja mielekästä, eikä vaatekaappin avaaminen ahdistanut. Tuolloin laitoin myös säännöllisesti vaatteita kiertoon. Sittemmin asia on kuitenkin vähän muuttunut. En edelleenkään osta uutena vaatteita juuri koskaan, suosin kirppareita ja zadaata, kun täytyy hankkia jotain uutta. Mutta viimeisten vuosien aikana, ja tämän blogihomman myötä, olen saanut melkoisen kasan vaatetta. Kaikkea takista kenkiin ja alusvaatteista farkkuihin. Vaatteita on alkanut kertymään kaappeihin, nurkkiin ja tuoleille siihen tahtiin, että niiden kasojen ajatteliminen aika usein ahdistaa. Pukeutuminen ei tunnu samalla tavalla mielekkäältä, kuin se on aiemmin tuntunut, enkä ole edes ihan varma mistä se johtuu. Ehkä vaateähkystä, ehkä jostain muusta.

Tästä pääsemmekin siihen, että haluaisin taas palata takaisin siihen minimalistiseen, mutta huolella rakennettuun vaatekaappiin, ja pitää kiinni siitä. Aloitan projektin sillä, että myyn n.80% kaikesta siitä vaatemäärästä, mitä omistan. Tuntuu jo nyt niin vapauttavalta nähdä kaikki se tyhjä tila mikä kaappeihin jäi, kun pakkasin myytävät kamat kasseihin odottamaan sunnuntaita. Ei tarvitse enää katsoa huonoa omatuntoaan silmästä silmään joka päivä.

Olen siis nyt sunnuntaina 25.11 myymässä tuota tavaramäärää Weekdayn pop up-myymälässä Mikonkatu 7:ssa. Tapahtuma alkaa klo.12 ja kestää aina klo.17 saakka. Minun lisäkseni paikalla on ihan huikeita tyylitaitureita, joten kannattaa ehdottomasti tulla paikalle. Toivon, että pääsisin eroon kaikesta mitä paikalla roudaan, ja jotkut teistä säästyisi uuden ostamiselta. Myyntiin on tulossa paljon hyväkuntoisia takkeja, neuleita, farkkuja ja kenkiäkin muutamat parit. Mitään varsinaisia merkkituotteita en omista, joten sellaisia ei siis kannata odottaa. Hinnat ovat sellaisia, kun nyt voi olettaa jos on lähinnä tarkoitus päästä tavaraa eroon.

Takki: River Island 
Huppari: Weekday*
Farkut: Never Denim
Kengät: Puma Cali*
* saatu blogin kautta

Ja tuosta Black Fridaysta vielä sen verran, että toivon ettei kukaan teistä osta mitään (ainakaan mitään uutta) vain siksi, että se alennuksessa tai halpa. Ostakaa vain tarpeeseen, ja sellaisia asioita jotka ostaisitte niiden täydellä hinnallakin.

Pst. Ei välitetä siitä faktasta, että kehotan ostamaan ja olemaan ostamatta samassa postauksessa. Ihan saatte vapaasti valita kumpaa noudatatte…

Tuleekohan teillä jo nää mun Pohjois-Ruotsi hehkutukset korvista ulos. Oon tuutannu näitä aika ahkerasti instassa niin stoorien kuin kuvienkin muodossa, eikä niiltä olla täällä blogissakaan vältytty. Silläkin uhalla, että puskee jo korvakäytävistä ulos, niin halusin vielä kertoa vähän tästä hotellista, jossa majoituimme. 

En tiedä teistä, mutta mä oon aina matkustaessa ollut se tyyppi, joka haluaa käyttää reissussa rahat mieluummin syömiseen, tekemiseen ja liikkumiseen kuin siihen, millaisessa huoneessa yönsä viettää. Etelä-Amerikassa reissatessa yövyttiin pääasiassa parin euron hostelleissa. Jenkeissäkin olen majoittunut usein niissä halvoissa hostelleissa, joissa huone jaetaan 10 muun henkilön kanssa. Nyt ehkä viimeiset kuusi vuotta olen majoittunut lähinnä Airbnb-asunnoissa ja nekin on valittu hinta, eikä instaystävällisyys edellä. Toki kaikkiin näihin vuosiin on mahtunut myös sellaisia retkiä, jolloin on halunnut majoittua vähän paremmin, mutta olen pannut merkille että sellaisilla kerroilla on tullut nähtyä vähemmän, sillä huoneessa ja niissä kuohkeissa hotellilakanoissa on ollut vähän liiankin mukavaa. 

Tuolla muutaman viikon takaisella reissulla nukuttiin pikajunan lisäksi öitä myös puussa. Kuulostaa ehkä jännältä, ja olikin juuri sitä. Luleåsta n.tunnin ajomatkan päässä on Harards niminen kaupunki (kunta? Alue? En ole ihan varma) , jossa tuo ihana, ihana Treehotel sijaitsee. Saavuimme aamulla anivarhain Luleåån. Oli vielä pimeää ja vettä tihutti. Oli juuri sellainen todella ankea ja ruma marraskuinen aamu. Nukahdin autoon ehkä kahden minuutin kohdalla ja heräsin perillä ihan valkeaan maisemaan ja kirkkaaseen taivaaseen. En ihan tajua, mitä tuossa tunnin aikana oli tapahtunut paitsi ihme. 

Söimme yhdessä aamiaista tuon Treehotelin päärakennuksessa, joka oli sellainen herttainen, kodikas vanha kartano. Sellainen, jonne sisään astuessa tuli sellainen fiilis kuin olisi mennyt rakkaaseen mummolaan. Tuli paloi takassa, pitkän käytävän varrella oli useita huoneita, joihin oli sisustettu kodinomaisesti pöytiä ja tuoleja aamiaisvieraille. Valo tulvi sisään valtavasti ikkunoista ja tupaan oli katettu hulppea aamiainen. Tuoretta leipää, tuorepuristettuja mehuja, erilaisia puuroja, smoothieta, hedelmiä, juustoja, leikkeleitä.,. Kaikka sitä mitä ihminen nyt mahdollisesti aamuisin voi haluta syödä. 

Päärakennuksen suloisuudesta huolimatta odotin erityisellä innolla sitä, että pääsisimme näkemään nuo puihin rakennetut huoneistot, joissa me tulisinme yöpymään. Päärakennukselta oli tuonne puuhotelli-kylään parinsadan metrin matka, joka tuntui kuitenkin noin seitsemältä kilometriltä johtuen siitä että tuo sinne johtanut polku oli aivan hengenvaarallisen liukas. Siis sellanen liukas, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Jokaista askeltaan sai suunnitella minuutin ennen sen ottamista. Ja aina toisinaan meitä oli useampi, jotka päädyimme siihen että kontaten oli turvallisin ja nopein päästä perille. Myös metsän halki rämpiminen oli sen polun sijaan aika yleinen valinta. 

Mutta voi veljet- olihan tuo ”kylä” sen kaiken liukastelun arvoinen. Vähintäänkin. En ole hetkeen nähnyt mitään yhtä maagisella tavalla kummallista ja kaunista. Muistan, että seisottiin Angien ja J.C:n kanssa siellä suut auki ja mietittiin, että kuinka tuo kaikki on oikeasti ollut mahdollista rakentaa. Ja vaikka maisema oli tähän aikaan vuodesta melko karu, niin se oli karu sellaisella kauniilla tavalla. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Minä vietin yöni tuossa ufossa, joka oli kaikin puolin aika jännittävä. Rakennukseen ei ollut olemassakaan avainta, eikä sen koommin siis mitään lukkoakaan. Sen kuin vain käveli puun juurelle, painoi nappia ja ufosta avautui luukku jostai alkoi laskeutua portaat maan kamaralle. Noita kapeita ja pitkiä portaita pitkin sitten aina kipusin huoneeseeni ja sieltä alas. Myönnettäköön, että ensimmäisen illallisen jälkeen oli ”hieman” kuumottavaa hipsiä takaisin tuonne yläilmoihin ja miettiä, että oikeastaan kuka tahansa pääsisi tänne huoneeseeni ihan milloin tahansa halutessaan. Erityisen jännittävältä se tuntui siksi, että olimme puhuneet ihan koko illallisen sarjamurhaajista ja älyttömimmistä tavoista tappaa ihminen. Voin kertoa, että nukuin ensimmäisen yön vähän katkonaisesti. Siitäkin huolimatta, että olin roudannut kaiken irtonaisen tuon ovena toimivan lattialuukun päälle, niin ettei sinne huoneeseen oikeasti kukaan olisi päässyt. Ei sillä, että sinne todellakaan kukaan olisi edes yrittänyt. Paikallinen eräoppaamme kertoi, että tuollapäin ole koskaan tapana lukita ovia- korkeintaan silloin jos lähtee pidemmäksi kuin viikoksi kotoaan. Ja nyt kun muistelen, niin ei meilläkään Torniossa asuessamme ollut koskaan tapana lukita oviamme. Yleensä vielä jopa lähtiessä jätettiin harja oveen nojaamaan, jotta kaikki varmasti näkevät että Hurtigilla ei olla nyt kotona ja ovet on auki, että sisään vaan. Eikä kukaan siltikään koskaan kysymättä käynyt. Tai jos kävi niin ei ainakan mitään vienyt. 

Nyt karattiin kuitenkin jo aika kauas siitä alkuperäisestä aiheesta, joka oli siis se että halusin vaan kertoa, että aina toisinaan kannattaa ehkä satsata siihen miten majoittuu. Tuokin kokemus olisi ollut ihan toisenlainen, jos olisimme majoittuneet siinä päärakennuksessa, vaikka ihana sekin oli. Nyt heräsimme siihen, että metsä tuntui kasvavan sisällä asti. Oli niin hiljaista, että se melkein sattui. Jalkojemme allat ei ollut maa, ja pääkin oli lähempänä pilviä. Ihan mielettömän upea kokemus. Jos ja kun vielä joskus tuonne uudestaan menen niin tiedän kyllä missä majoitun. Ufon jätän seuraavalla kerralla ehkä muille ja valitsen tuon firefly-huoneiston. Se oli mieletön! 

Kello on pian kaksitoista. Huolimatta siitä, että heräsin jo kahdeksalta, nousin sängystä vasta ihan hetki sitten. Ei pitäisi, sillä sängyssä lojumisesta ja puhelimen turhasta selaamisesta tulee vain löysä ja vetämätön olo. Aika usein maanantait ovat vähän tällaisia. Etenkin vaihtopäivän jälkeiset maanantait. Alba vaihtaa kotia yleensä sunnuntaisin, ja eilen oli se päivä kun hän lähti täältä isälleen. Nuo päivät ovat luonnolisesti niitä hankalampia, ja eilinen oli jotenkin ihan erityisen vaikea. Kuulin aamupäivällä jotain sellaista, joka sai taas oivaltamaan kirkkaasti sen, kuinka häilyvää kaikki täällä onkaan. Pidin Albaa sylissä ja lähellä koko päivän. Isän tullessa hakemaan tuntui aivan järjettömän vaikealta päästä lapsi sylistä. Itkin ja makasin sängyssä vielä kaksi tuntia lapsen lähdön jälkeen. Tällaista ei ole ollut enää aikoihin. Peruin kaikki illan suunnitelmat ja käperryin vain siihen kurjaan olooni. Tiedättekö kun aina toisinaan on sellainen olo, että tekee mieli märehtiä ja kieriskellä kaikessa siinä kurjuudessa. No, eilinen ilta oli juuri sellainen. Ehkä senkin vuoksi, että koko viime viikko oli niin ihana.

Päätin ehkä muutama kuukausi sitten, ettei kosketa puhelimiin sinä aikana kun ollaan yhdessä, minä ja Alba siis. Tämä tarkoitti siis sitä, että kummallakaan meistä ei olisi hetkeäkään ruutuaikaa. Ja, se on ollut ehkä paras päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Pari ensimmäistä päivää lapsi vielä pyysi saada katsoa ohjelmiaan välipalalla tai sillä välin, kun minä laitoin ruokaa. Mutta muutamassa päivässä sekin unohtui. Nyt tuntuu siltä, kuin olisin saanut kokonaan uuden lapsen. En tiedä mihin on kadonnut se kaikesta kiukutteleva ja vastaanväittävä tyyppi on mennyt. Mutta kaikesta, siis aivan kaikesta on tullut vaatimattomasti noin tuhat kertaa helpompaa ja hauskempaa. Ja olen varmastin itsekin niin paljon parempi äiti, kun en yritä enää vastata meileihin, tai luonnostella postauksia samaan aikaan kun pitäisi keskittyä olemaan hyvä asiakas lapsen rakentamssa kahvilassa. Nyt työt on pakko saada tehtyä sinä aikana, kun lapsi on päiväkodissa, sillä sen jälkeen niiden hoitamiseen ei vaan ole enää mahdollisuutta. Lapsi kyllä muistuttaa nanosekunissa puhelimen kädessäni nähtyään, että ”äiti, muistatko me ei olla enää puhelimella”. Tuon päätöksen, ja siinä pysymisen myötä (ovat kaksi täysin eri asiaa, eivätkä aina todellakaan välttämättä seuraa toisiaan) tuntuu myös siltä niin kuin vuorokausiin olisi yllätten tullut lisää tunteja, ja tavallannhan niihin onkin. Ennen nuo töiden ja päiväkodin jälkeiset illat tuntuivat kiitävän ohi ihan huomaamatta. Ensin ole kiire töistä päiväkodille, päiväkodilta kauppaan ja sieltä kotiin laittamaan ruokaa. Sen jälkeen oli kiire siivota koti ja pestä pyykit ja sitten olikin jo kiire laittaa iltapalaa ja kiire mennä iltapesujen kautta nukkumaan. Kiire seurasi mukana koko päivän, koska siihen puhelimen plärämiseen ja töiden hoitamisen yrittämiseen upposi päivästä niin monta tuntia. Nyt se kiire ei oikeastaan koskaan edes saavuta. Mitä nyt ehkä aamuisin, koska me molemmat käymme ”vähän” hitaalla aamuisin.

Näiden pidentyneiden iltojen mukana on hiipinyt seuraksi sellainen ei niin mukava tunne. Vanha tuttu, josta en vain ollut hetkeen kuullut mitään. Nimittäin yksinäisyys. Sellainen omituinen kalvava tunne siitä, että on oikeastaan todella yksin, vaikka kaikella järjellään tietää, ettei oikeasti ole.  Ympärilläni on ihmisiä; on paljon ystäviä, poikaystävän, maailman ihanin pikkuinen, lapsen isä, iso perhe, työkaverit ja iso kasa tuttuja – joille voi soittaa tai joiden kanssa viettää aikaa. Ei ole kyse siitä, että olisi oikeasti yksin. Enk ole ihan varma mistä tuo tunne yksinäisyydestä tulee, vai tuleeko mistään. Ehkä tuo tunne on seurannut mukanani oikeastaan koko elämäni, ollut vain välillä vähän hiljaisempi. Nyt tuntuu, että se on läsnä kaikessa olemisessa ja tekemisessä, eikä jätä hetkeksikään rauhaan. Ei edes seurassa. Avioero ja sen mukanaan tuomat muutokset ovat varmasti yksi iso, merkittävä tekijä. Tähän tunteeseen liittyy varmasti myös kokemus siitä, että kuvittelee olevansa tilanteensa kanssa todella yksin. Ajattelee syystä tai toisesta, ettei kukaan ympärillä oikeastaan ihan ymmärrä sitä kaikkea mitä käyn läpi, tai millaista elämäni on. Tiedän noin 99% todennäköisyydellä, ettei tuo tunne ole totta, mutta uskon sitä silti. Koen usein ihmisten seurassa tuon yksinäisyyden ja sellaisen voimakkaan ulkopuolisuuden tunteen erityisen voimakkaasti. Katselen kaikkia niitä ihmisiä ja mietin, ettei heillä ole oikeastaan aavistustakaan siitä, mitä olen käynyt läpi. Ei vaikka puhuisin kuinka paljon, kuvailisin, kertoisin ja selittäisin – ajattelen ettei kukaan kuitenkaan voi ihan täysin tavoittaa. Tiedän, että siirrän ihan itse itseni siihen ulkopuolisen paikalle. Ja vaikka en erityisesti pidä siitä paikasta, niin en kuitenkaan tee oikeastaan mitään oppiakseni siitä pois.
Huolimatta siitä, että tämä tunne on todellakin jo vanha tuttu, niin silti tähän ei totu. Nyt tämä yksinäisyys kalvaa poikkeuksellisen voimakkaasti ehkä juuri siksi, etten ole tuntenut tätä pitkään aikaan. Ja toivon, että tämäkin on vain jokin ohikiitävä hetki tai vaihe. Ehkä pian tuntuu taas siltä, että on todellakin yksi heistä, meistä ja teistä, eikä joku perustavanlaatuisella tavalla erilainen kuin kaikki muut, ja jota kukaan ei oikeastaan ihan kuitenkaan ymmärrä ja tavoita. Sitä hetkeä odottellessa tekisi mieli kaivaa puhelin esiin ja selata tuo yksinäisyyden tunne hiljaiseksi. En kuitenkaan tee niin, vaan ihan päinvastoin. Laitan puhelimeni lentokonetilaan koko loppupäiväksi, vedän retkeilykamat niskaan ja lähden metsään kävelemään. Siellä hiljaisuudessa aion kuulla jokaisen ajatukseni, ja tuntea kaikki ne tunteet, jotka olen yrittänyt hiljentää.

Että tällainen kevyt aloitus tähän viikkoon.

Onko siellä ketään, joka pystyy samaistumaan näihin tunteisiin? Tai vielä parempaa, ketään joka tietää mitä tälle tunteelle voi tehdä? Vai onko hyväksyminen ainoa oikea ratkaisu. Ei tosin yhtään hassumpi sekään.