Olen elänyt valtaosan elämästäni ilman hormonaalista ehkäisyä. Aloitin e-pillerit hormonaalisen akneen reilut kaksi vuotta sitten. Olin toki kokeillut muutamia erilaisia hormonaalisia ehkäisy-vaihtohtoja elämässäni aiemminkin, mutta todennut kaikkien vaihtoehtojen kohdalla niiden epäsopivuuden ihan muutamassa viikossa. Nyt viimeiset kaksi vuotta olen syönyt Qlairan yhdistelmäpillereitä. Sen suurempia haittavaikutuksia en käytön aikana havainnut (ellei mielialanvaihdoksia lasketa) ja ihokin alkoi voida paremmin muutama kuukausi aloittamisen jälkeen. Viime keväänä aloin harkita jotain toista ehkäisymuotoa, sillä liittyy sellainen epävarmuustekijä kuin sinä itse, sillä ne eivät luonnollisestikaan ehkäise sieltä liuskasta käsin vaan ne täytyy muista ihan ottaa ja niellä.

Viime keväänä halusin oikeastaan luopua hormonaalisesta ehkäisystä kokonaan, mutta mikään hormoniton vaihtoehto ei tuntunut kovin hyvältä. Gynekologini suositteli kokeilemaan käsivarteen asennettavaa ehkäisykapselia (siinä mielessä pillereitä helpompi vaihtoehto, ettei sen ehkäisytehon eteen tarvitsi itse tehdä yhtään mitään sen asennuksen jälkeen), jok olisi kuitenkin toimenpiteenä sellainen että juuri sen kapselin sisältämän hormoonin sopivuudesta itselleen olisi hyvä olla varma, koska kapselin poistaminen olisi oma operaationsa sekin.

Sain tehtäväkseni kokeilla minipillereitä, joiden vaikuttava hornoni oli sama keltarauhashormoni kuin tuossa kapselissa tulisi olemaan. Ja luojan kiitos kokeilin niitä pillereitä ensin: niiden kanssa sain kolme kuukautta kestäneet kuukautiset ja niin runsaan vuodon, että olin varma siitä että vuodan kuiviin ennen syksyä. En kuitenkaan kuuliaisena lopettanut pillereiden syömistä ennen kuin se kolmen kuukauden kokeilujakso tuli täyteen, vaikka oli kyllä ollut swlvää heti ensimmäisistä viikoista lähtien ettei tuo hormoni ollut minulle se oikea.

Tuon kokemuksen jälkeen palasin takaisin qlairoihin, mutta mielessä alkoi ihan tosissaan velloa ajatus siitä, että lopettaisi hormonaalisen ehkäisyn kokonaan. Aloin olla utelias näkemään kuinka paljon nuo joka aamu popsittavat pillerit oikeasti vaikuttivat minuun: niin fyysisesti kuin henkisestikin. Kondomin käyttö ei tuntunutkaan enää ollenkaan niin ahdistavalta kuin vielä hetki sitten, ja muutamien ystävien positiiviset kokemukset pillereiden lopettamisesta ja poikaystävän kannustus sai lopulta hylkäämään e-pillerit. Nyt pillereiden lopettamisesta on noin kuukausi. Valehtelisin jos väittäisin ettenkö pelkäisi tällä hetkellä kaikkein eniten ihoni kunnon puolesta. Palaako hormonaalinen akne?

 

 

 

 

 

Tällä hetkellä näyttää (ja erityisesti tuntuu) kuitenkin vielä hyvältä. Ja huomaan, että nyt pillereiden lopettamisen jälkeen minusta on tullut paljon jämptimpi ihon hoitaja. Mietin huomattavasti tarkemmin mitä suuhuni pistän, sillä tiedän että sillä ja suolistomme kunnolla on valtava merkitys ihomme kuntoon. Pillereiden lopettamisen jälkeen en ole kertaakaan nukahtanun meikit kasvoilla, mitä tapahtui ennen suhteellisen usein: menin nukuttamaan lasta, ja nukahdin vahingossa itsekin. Meikit naamalla ja hampaat pesemättä.  Nykyään pesen meikit yleensä heti kotiin tullessani, tai viimeistään siinä vaiheessa kun lapsikin on iltapesullaan.

Sen lisäksi olen ahminut tietoa netistä ja kirjoista (erityisesti juuri pillereiden lopettamisen aikaan ilmestynyt Virve Fredmanin Täydellinen iho– opus on toiminut inspiraation- ja tiedonlähteenä uusia ihonhoitorutineeja kehitellessäni) ja ottanut asiakseni löytää iholleni ne kaikkein sopivimmat hoitotuotteet. Ja nyt aletaan olla aika lähellä täydellisyyttä:

Puhdistan kasvot iltaisin kaksivaiheisesti. Ensin käytän öljypohjaista puhdistustuotetta, joka pesee kasvoilta öljyliukoiset epäpuhtaudet, liiallisen talin ja meikin. Kesästä asti olen käyttänyt tähän ensimmäiseen vaiheeseen Oilixian putsaria, jossa on todella hämmentävä purkkamainen koostumus, joka ensin painellaan ja nostellaan iholle, jonka jälkeen annan sen vaikuttaa hetken ennen kuin hieron kasvoille vähän vettä, jolloin toi tahmaisuus muuttuu maitomaiseksi ja peseytyy helposti pois kasvoilta. Jo pelkästään tämä tuote puhdistaa meikin yleensä todella hyvin, eikä kasvoilta saa enää esim.kasvoveteen kostutetulla vanulapulla irrotettua mitään näkyvää. Ensimmäisen vaiheen jälkeen pesen kasvot vielä tuolla *Essen Sensitive Cleanserilla, joka pääsee tehokkaaseen kontaktiin, jo puhdistetun ihon kanssa ja syväpuhdistaa siten esim.ihohuokosia tehokkaasti. Myös tuon aineen hoitavat ominaisuudet pääsevät tekemään taikojaan paremmin, kun iho on puhdas. Tähän puhdistuksen toiseen vaiheeseen suositellaan usein käyttämään vesipohjaista puhdistusta, mutta tässä Essen sensitive cleanserissa vesi on korvattu laadukkaalla aloe vera-geelillä, jotta se olisi mahdollisimman hellävarainen ja sopisi herkimmällekin iholle.

Puhdistuksen jälkeen suihkun kasvoille, kaulalle ja dekolteelle kasvoveden, ja jo pidempään olen käyttänyt siihen tarkoitukseen *Essen sensitive toneria. Annan kasvoveden imeytyä hetkisen, ja harjaan vaikka hampaat sillä välin. Seuraavaksi levitän kasvoille tuon Essen repair oilin. Tehostan seerumin imeytymistä ruusukvartstirollerilla rullaamalla ihoa muutaman minuutin ajan. Sain tuon rollerin syntymäpäivälahjaksi poikaystävältä, ja se on ollut käytössä vasta vajaan viikon, mutta olen käyttänyt sitä jokaisena iltana ja aamuna, ja se on ehdottomasti se osa ihonhoitoani, josta pidän kaikkein eniten. Rullaamalla kasvot saan voiteet imeytymään paremmin, lisäksi tuo rulla on jo nyt tasoittamut ihon väriä silminnähden. Sanotaankin, että tuo rullaaminen kiihdyttää kasvojen verenkiertoa, edistää sen uusiutumista ja supistaa myös ihohuokosia. Kaikki tervetulleita muutoksia meikäläisen maailmaan. Rullailun jälkeen levitän kasvoille vielä reilun kerroksen Essen Syväkosteuttavaa omega-kasvovoidetta.

Aamuisin rutiini on suunnilleen sama, mutta pesen kasvot ainoastaan tuolla Sensitive Cleanserilla ja käytin repair oilin sijaan meikin alla *Essen protect oilia tai Oilexin explorer blend- kasvoöljyä, jotka molemmat antavat meikille kivan, kuulaan ja kostutetun pohjan olematta kuitenkaan liian öljyisiä. Lisäksi aamuisin rullaan kasvot yönsä jääkaapissa viettäneellä rollerilla. Kylmä kivi tuntuu ihanalta kasvoja vasten. Se virkistää, rentouttaa ja häivyttää ihanasti yön jäljiltä turpeat silmänaluset. Aamun rullailun jälkeen en kuitenkaan laita rolleria takaisin jääkaappiin, sillä kylmä kivi piristää ja herättää vähän liiankin tehokkaasti, eikä se yleensä ole asia, jota iltaisin toivoisin tapahtuvan.

 

 

 

 

Tällä hetkellä iho tuntuu todella hyvältä. Sen sävy on tasaisempi, iho tuntuu elastisemmalta ja on kuulaampi kuin aikoihin. Pieniä epäpuhtauksia ja näppyjä on kuitenkin alkanut ilmetä hiusrajaan ja leukaperiin, mutta ei kuitenkaan vielä mitään sellaista mitä ei meikillä saisi piiloon, tai mitä oikeastaan kukaan muu välttämättä edes huomaisi. Toivotaan, että tilanne säilyisi tällaisena.

Mutta vaikka tilanne tästä hetkellisesti huononisikin, niin luulen että oikeilla tuotteilla, ruokavaliolla ja elämäntavoilla sen saa kuitenkin kuriin. Eihän iho voi ihan loputtomiin oikutella. Eihän?

Milliasia kokemuksia sinulla on pillereiden lopettamisesta? Kaikki tarinat ovat ehdottoman tervetulleita.

*Essen sensitive Cleanser, sensitive toner ja protect oil saatu

 

pst.pahoittelut kuvien kaameasta laadusta, en ihan tiedä mitä tapahtui…

pst.2: tuo Oilixin explorer blend- kasvoöljy on tänään ja huomenna (6-7.2) -20% Jolien verkkokaupassa ja molemmissa myymälöissä.

pst.3 : tämä ei ole maksettu mainos, vaan ihan vilpitön tyytyväisen käyttäjän hehkutus.



Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä Viaplayn kanssa 

 

 

Viimeisen vuoden aikana koti on tuntunut parhaalta paikalta koko maailmassa. Sieltä ei ole tehnyt mieli juuri poistua. Erityisesti nyt talvella tuo kodin merkitys ja sisällä olemisen ihanuus on korostunut. Ulkona on ollut ihanaa käydä, mutta parasta on silti aina ollut päästä takaisin sisään ja lämpimään. Sen lisäksi, että kotona oleminen on kasvanut potenssiin viisitoista, niin myös sarjoja ja elokuvia on tullut katsottua varmaan kymmenen kertaa enemmän kuin viimeisenä viitenä vuotena yhteensä. Tuntuu, että laadukaita, mielenkiintoisia ja äärimmäisen koukuttavia sarjoja tuotetaan koko ajan.

Aivoni olivat tosin kuuden vuoden pelkän some-selaamisen jälkeen muuttuneet sellaisiksi, että alkuun jaksoin keskittyä katsottavaan kerrallaan n.10 sekunniksi, ja sen jälkeen puhelin hakeutui takaisin käteen. Kaikki pienimmätkin tylsyyden, pelon tai jännityksen hetket katkaisin selaamalla somea. Tuntuukin ihanalta, että nykyään yhä useammin puhelin unohtaa kotiin tullessa takin taskuun, eikä sitä kaipaa kuin vasta nukkumaan mennessään herätyskellon asettamiseen. Paras ja tärkein vinkkini sarja- tai elokuvahetken nautinnon maksimointiin onkin se, että jätät puhelimen toiseen huoneeseen. Toiseksi tärkeintä on tietenkin hyvät eväät ja se, että niitä on riittävästi. Niin, ja tietysti hyvä seura. Huolimatta siitä, että oma seura on tietysti parasta seuraa, niin itse rakastan jakaa katsomisen kokemuksen jonkun toisen kanssa.

 

 

Kesällä pelasimme poikaystävän kanssa yhdessä padelia, mutta kyllä sitäkin mukavampi (tai ainakin rentouttavampi ja yleisen kotirauhan kannalta suotuisampi krhm) yhteinen harrastus tuolloin kesällä ja sen loputtuakin ovat olleet yhdessä katsotut sarjat ja elokuvat. Viime vuoden ylivoimainen ykkönen ensin mainituista oli Blacklist, ei epäilystäkään. Löysimme sen siinä vaiheessa, kun tuotantokausia oli tullut kolme tai neljä. Ahmimme niitä sellaisella tahdilla, että heikompaa hirvittäisi. Kunnes enempää katsottavaa ei enää ollut. Heinäkuussa lähdimme Kroatiaan, ja kerroinkin meidän viettäneen suuren osan ajasta ihan vain hotellihuoneessa. Syy siihen? Blacklist. Ja uusi tuotantokausi, kuinkas muutenkaan.

Viaplayssa pyörii tällä hetkellä tuon maagisen sarjan kuudes tuotantokausi ja uusi jakso ilmestyy sinne aina jenkkien esityspäivää seuraavana aamuna. Huomenna on taas uuden jakson aika, ja tuntuu että olemme odottaneet sitä n.kuusi kuukautta viikon sijaan. Niin koukuttava tuo sarja on.

Meillä on poikaystävän kanssa molemmilla sama (monen muun mielestä varmasti todella rasittava) tapa arvailla sarjojen ja elokuvien tulevia tapahtuma, juonenkäänteitä ja jopa vuorosanoja, ja heittelemmekin tuon tuosta yläfemmoja toisillemme oikeista arvauksista. Tunnen vieläkin järjetöntä ylpeyttä joistain oikein menneistä, kaikkea muuta kun helposti ennalta arvattivasta, arvauksista, joita olen yhteisen sarjahistoriamme aikana tehnyt. Ja todella usein olen tuntenut melkein samaa myös poikaystävästä, joka on aavistanut jotain sellaista mikä ei olisi itselleni tullut mieleenkään. Ei sitä kuulkaas paljon vaadita siihen, että tulee niitä onnistumisen tunteita.

Yhdessä koetut asiat, olivat ne sitten millaisia tahansa, lähentävät ja vahvistavat keskinäistä yhteyttä. Kuulostaa ehkä hassulta, mutta tällä hetkellä meille kaikkein mieluisin tapa rentoutua yhdessä on sarjat ja elokuvat. Me harvemmin vain pötköttelemme hiljaa katsellessamme vaan käynnissä on koko ajan keskustelu. Usein katselun lopettamisen jälkeen tuo keskustelu jatkuu. Ja rakastan sitä. Se rentouttaa, mutta ei passivoi. Jos taas katselen sarjoja tai elokuvia yksin teen sen yleensä muun tekemisen ohessa: samalla kun viikkaan pyykkejä, tiskaan tai vaihdan lakanoita. Mutta poikaystävän, tai koko perheen yhteiset katseluhetket on poikkeuksetta sellaisia joille annetaan niiden ansaitsema aika ja rauha.

 

 

 

Sen lisäksi, että odotan huomenna aamulla ilmestyvää Blacklistin uutta jaksoa (ja ihan erityisesti Raymond Reddingtonin ja Aramin naaman näkemistä) ihan todella paljon, niin odotan innolla myös Viaplayssa tänään julkaistun fantasiatrilleri Hidden: iin uppoutumista. Olin tämän kaupallisen yhteistyön tiimoilta muutama viikko sitten Tukholmassa tuon sarjan ensi-illassa, ja sain tuolloin nähdä jo ensimmäiset 50 minuuttia sarjasta. Kokemuksena tuo Ruotsin punainen matto oli ihan huikea. Rakastan ruotsalaisia rikossarjoja, ja olen katsonut niitä niin kauan kuin jaksan muistaa ja tuntui ihan hassulta nähdä yhtäkkiä niin paljon etsiviä, poliiseja ja rikollisia yhdessä ja samassa paikassa. Koska niitä suurin osa ruotsalaisista näyttelijöistä minulle edustaa… Ensi-ilta pidettiin Tukholman Fotografiska Museet: ssa, joka tarjosi tapahtumalle kyllä hulppeat puitteet. Tuon uutuussarjan vahvuus, ja hyytävyys pääsy hyvin oikeuksiinsa noissa tiloissa. Ensimmäinen jakso jätti paljon avoimia kysymyksiä, ja odotan jo nyt sitä että poikaystävä pääsee töistä kotiin ja voimme yhdessä alkaa katsoa tätä, sillä ei puhettakaan että uskaltaisin katsoa tätä yksin.

Vaikka fantasia ei ole ehkä se itselleni tyypillisin valinta katsottavaksi, niin tuo sarja vei silti mukanaan ja oli oikeastaan varsin realistinen ollakseen fantasiaa. Yhden jakson ensi-ilta oli itselleni muutama viikko sitten Tukholmassa, mutta tänään 1.2. on koko tuon kahdeksanosaisen sarjan ensi-ilta Viaplayssä. Tiedän jo nyt, että tästä tulee hyvä katseluviikonloppu. Vapaat alkoivat jo eilisen työpäivän jälkeen, eikä kalenterissa ole ennen huomisia, omia syntymäpäiviä, yhtään mitään.

Yksi parhaista jutuista, mitä tiedän onkin se, että saa aloittaa sarjan, uuden tai vanhaa, jossa on läjäpäin jaksoja katseltavana, heti aamusta jolloin voi katsoa jakson toisensa perään ilman huolta yöunten menettämisestä. Ja juuri niin teimme tänä aamunakin. Ja todennäköisesti huomennakin. Eilen illalla katsoimme Viaplaysta Black Pantherin, joka meidän oli lukuisia kertoja tarkoitus käydä katsomassa jo teattereissa mutta aikataulut eivät koskaan sopineet yhteen, ei tosin haitannut yhtään saada katsoa se omalla, maailman ihanimmalla sängyllä toisen kainalossa. Ja se itse elokuva: huh! Niin vaikuttava. Ja hieno. Ja upea. Olen vieläkin ihan voimaantunut kaikesta siitä naisenergiasta. Jos, et ole vielä nähnyt niin suosittelen enemmän kuin lämpimästi katsomaan. Lupaan, että et pety.

 

 

Pian ajattelin aloittaa Call me by your name, joka sekin löytyy Viaplayn valikoimasta. Olen nähnyt elokuvan jo kertaalleen, mutta katsonut sen typerästi hypellen, joten luulen että missasin elokuvasta jotain todella oleellista sillä se ei tuolla katselukerralla tuntunut oikeastaan miltään. Tai tuntui, järjettömän kauniilta kuvilta. Teki heti mieli muuttaa Italian ja syödä aamiaista aprikoosipuiden alla ja juoda niistä puristettua mehua kahvinsa seurana.

Muista tammikuun, tai alkuvuoden, aikana Viaplayssä julkaistuista tai julkaistavista sarjoista aion takuulla tutustua ainakin seuraaviin: Straight Forward, Cold Courage ja kylmäveriset tappajat. Rikoksilla ja trillereillä mennään siis jatkossakin.

 

ARVONTA: 

Kertomalla miten sinä viettäisit #VIAPLAYVIIKONLOPPU a ja kenen kanssa voit voittaa 2kk ilmaista sarjat&leffat -katseluaikaa Viaplayssä. Noita paketteja arvon yhteensä 3kpl ja osallistumisaikaa on viikko tästä eteenpäin, eli perjantaihin 8.2.2019 saakka. 

Arvonnan säännöt löydät tämän linkin kautta.

 

 

 

Olipahan viikko. Olimme lähes koko viime viikon Alban kanssa kahdestaan kotona. Ja kun sanon kotona, tarkoitan sisällä. Lapsi oli enemmän ja vähemmän toipilas lauantaista lauantaihin. Torstain kohdalla alkoi jo tuntua siltä, että seinät ihan tosissaan kaatuvat päälle. Emme olleet kumpikaan päässeet ulos kymmenen minuutin kauppareissua pidemmäksi ajaksi. Olimme pelanneet Arvaa kukaa ja muumi- muistipeliä keskimäärin kahdeksan tuntia joka päivä, pesseet ennätysmäärän pyykkiä, maalanneet yhdessä vaatehuoneen likaisen harmaasta valkoiseksi, vieneet loppuun yhden keskeneräisen hyllyprojektin, tiskanneet jo kertaalleen tiskattuja astioita ja katselleet youtubesta piano- ja kissavideoita niitäkin varmaan tunnin joka päivä. Kuudestakymmenestäkuudesta neliöstä tässä asunnossa jokainen oli koluttu moneen kertaan, ja kaikki mahdollinen tekeminen oli tehty ainakin viisi kertaa alusta loppuun. Oli pakko päästä muualle.

Mummolaan, tietysti.

Junassa heti Tikkurilan jälkeen lumi muuttui puhtaamman valkoiseksi ja sen määrä kasvoi eksponentiaalisesti. Keravan kohdalla näytti jo ihan toiselta kuin kotona Helsingissä. Mutta perillä mummolassa- siellä vasta toiselta näyttikin. En muista olenko nähnyt niin paljon lunta sitten n.kymmenen vuoden takaisen Levin loman. En usko. Sitä oli paksuja nietoksia jokaisen puun oksalla, räystäällä, uima-altaan laidoilla, lyhtyjen päällä. Sitä oli valtavasti, ja se oli ihan järjenvastaisen valkoista ja puhdasta. En tiedä tapahtuiko se siinä ja silloin, vai oliko tapahtunut jo kuin varkain aiemmin tänä poikkeuksellisen kauniina talvena, mutta aloin ihan todella pitää talvesta. Pakkasesta, askelten alla narisevasta lumesta, kaikesta siitä. Ja tietysti ihan erityisesti siitä kuinka onnellinen lapsi on tästä talvesta ollut. Kesää lukuunottamatta lapsen kanssa ulkoilu on usein sellaista tönöttämistä, ja kotiin lähdön odottamista (vai olenko se vain minä, mutta en todellakaan erityisesti rakasta leikkipuistojen laidalla seisoskelusta..), mutta tänä talvena ulkoilu on todella ihanaa- sellaista oikeaa yhdessä puuahstelua. Usein se on ollut lapsi, jonka varpaita on alkanut palella ennen minua, ja joka on toivonut sisälle siirtymistä – eikä päinvastoin.

Ja nyt tuntuu, että tuon ulkoilun ansioista, myös se pitkään piinannut jatkuva väsymys on väistynyt. Sen tilalle on tullut sellaista rehellistä väsymystä päivän puuhista, mutta sekin iskee yleensä vasta iltaisin siihen aikaan kun olisi muutenkin tarkoitus mennä nukkumaan, eli noin kello kahdeksan illalla.

 

 

 

Huolimatta siitä, että tuo viime viikko oli kuitenkin paikoin vähän raskas, niin nyt tuntuu että on taas ihan täynnä uutta energiaa ja tarmoa. Oli ihanaa saada viettää kahdeksan kokonaista päivää aamusta iltaan tuon pienen kanssa, vaikka hermoja välillä koeteltiinkin puolin ja toisin. Mutta nyt aika ihanalta myös tämä oma rauha ja mahdollisuus keskittyä ihan täysillä omiin töihin ja ajatuksiin. En tiedä muista pienten lasten vanhemmista, mutta mulle töiden tekeminen silloin kun Alba on paikalla on ihan sula mahdottomuus. Vaikka kai tässäkin on kyse vain siitä, että mihin lapsi on tottunut/totutettu, ja meillä on ilmeisesti totutettu siihen, että kun ollaan yhdessä niin ihan todella ollaan yhdessä eikä edes ajatella tekevämme mitään muuta…. Ja koska olen ihmisenä vähän sellainen, etten osaa suunnitella asioita pidemmälle kuin päivän kerrallaan, ja olen suorastaan surkea ennakoimaan tehtäviä asioita, niin aika usein niillä viikoilla kun Alba on kotona päivittyy blogikin vain todella harvakseltaan, sillä sen tekemiselle on hankalaa (ainakin mulle..) löytää silloin sen vaatimaa aikaa ja rauhaa. Nyt tosin ajattelin alkaa paremmaksi tuossa tekemisten ennakoinnissa, ja tehdä jatkossa juttuja varastoon aina niillä viikoilla, kun saan olla ihan vain itsekseni. Ja toinen asia minkä aion ehdottomasti pitää mukana myös näillä viikoilla, kun lapsi on isällään, on ulkoilu. Vähintään tunti reipasta ulkoilmaa jokaisena päivänä on vähintä, mitä voin itselleni antaa.

 

 

Nyt ajattelinkin sulkea koneen toistaiseksi ja vetää ulkoilukamat niskaan ja harppoa meren rantaan kävelylle. Yksi syy muuten siihen, miksi tämä talvi on tuntunut niin mukavalta on varmasti se, että minulla on vihdoinkin kunnon varusteet tällaisille pakkasille ja hangessa pyörimisille. On vettä hylkivät kengät, merinovillainen aluskerrasto, kevyet ja hengittävät ulkoiluhousut, kevyt untuvatakki ja sen päälle puettava lämpötilaan reagoiva kuoritakki, paksu pipo ja kunnon nahkahanskat. Ulkoilusta nauttii ihan toisella tavalla, kun mistään ei palele, kiristä tai purista. Voi keskittyä olennaiseen varpaiden ja sormien kipristelyn sijaan.

Ihanaa uutta viikkoa myös sinne ruutujen toiselle puolen.

 

Olen täällä ehtinyt jo muutamaankin otteeseen tälle vuodelle mainita sen, että tästä vuodesta tulee toiminnan vuosi: se vuosi, jolloin tartun rohkeammin asioihin. Pohtimisen, jatkuvan puntaroinnin ja huolellisen harkinnan sijaan tartun useammin tuumasta toimeen, enkä jää odottelemaan että se mystinen joku tekee jotain, tai että sattuman kaupat tuovat eteeni juuri sen tietyn jonkun, mitä tahdon. Viime vuonna ei tapahtunut oikeastaan yhtään mitään, ja se oli ihan ok- enemmän, kuin ok. En olisikaan jaksanut yhtään enempää. Tarvitsin viime vuoden kaiken levon ja liikumattomuuden, jotta jaksaisin ja osaisin olla taas minä. Nyt tiedän jo etten kuitenkaan kestäisi toista samanlaista pysähtymisen vuotta. En malta enää olla paikoillani. Mutta sen lisäksi, että energiaa ja uskallusta tuntuu juuri nyt olevan roppakaupalla aiempaa enemmän, niin myös aika tuntuu yhtäkkiä huomattavan paljon konkreettisemmalta, huimaa vauhtia ehtyvältä luonnonvaralta. Täytän ensiviikolla 31. En kuitenkaan vielä ole selvästi ihan tajunnut asiaa, sillä sanoin muutama viikko sitten poikaystävälle, että tänä vuonna olisi ehkä kiva järjestää ensimmäiset kunnon juhlat synttäreiden kunniaksi, täytänhän kuitenkin 30. Paitsi, että en täytä.
Siinä hetkessä katosi yhtäkkiä kokonainen vuosi jonnekin. Tuli hätä. Nyt ensimmäistä kertaa koskaan ihan vähän ahdistaa vanheta. Tai ei ehkä niinkään se vanheneminen itsessään, mutta se että aika ihan todella kuluu. Alan olla jo enemmän keski- ikäinen kuin teini, mikä on monella tavalla pelkästään positiivinen asia, mutta silti ahdistaa. Tuntuu, että on vielä järjettömästi asioita, joita haluaisi tehdä. Asioita, mitä haluaisi saavuttaa ennen seuraavia pyöreitä vuosia, ja pelkään että mikäli ne tulevat samalla vauhdilla kuin edelliset kymmenet, niin tätä menoa ehdin saavuttaa niistä noin puolet jos sitäkään.

Onnekseni tekeminen ei kuitenkaan tällä hetkellä ahdista yhtään, päinvastoin.  Tuntuu ihanalta, että viime vuoden väsymyksen jälkeen on taas energiaa tehdä ja toimia. Tätä kaikkea osaa arvostaa ihan uudella tavalla.

 

 

Viime vuoden pysähtyminen salli kuitenkin sen, että pääsi lähemmäs itseään. Oivalsi sellaisia asioita uudestaan, minkä oivaltaminen oli vuosien häseltämisen aikana unohtunut jonnekin. Tärkein oivallus on liittynyt siihen, että olen se ihminen, joka nauttii aivan järjettömästi niistä kaikkein tavallisimmista asioista: yhteisestä ajasta lähimpien kanssa, hyvästä ruoasta (mielellään kotona tehtyä ja kotona syötynä), ulkoilusta ja luonnosta. En kaipaa oikeastaan mitään kovin erityistä (vaikka tietysti jo se, että on tällainen perhe, ystävät, koti ja sitä hyvää ruokaa, on erityistä, mutta tiedätte varmasti mitä tarkoitan), vaikka jossain vaiheessa hairahduin kuvittelemaan, että tarvitsen. En tiedä johtuuko tuosta oivalluksesta vai mistä, mutta koko elämä on tuntunut viime kuukausina niin paljon paremmalta, kevyemmältä ja omalta. Sellainen täysin turhanpäiväinen muihin ihmisiin ja heidän elämiinsä vertailu on jäänyt, ja se on vapauttanut ihan valtavasti energiaa ja tilaa. Ennenkaikkea ehkä juuri sitä tilaa, että on saanut taas yhteyden itseensä ja siihen, mitä minä oikeasti elämältäni haluan. Mitkä ovat minun toiveitani, ja mikä taas sellaista ulkoa tulevaa tätä minun kuuluisi haluta – ajattelua.

Jossain siellä avioeroa edeltävän ja sitä seuranneiden sekoiluvuosieni siimeksessä hukkasin myös täydellisesti uskon itseeni, ja omiin kykyihini. Aloin oikeastaan ajatella, että kun kerran epäonnistuin surkeasti jossain niin merkittävässä asiassa kuin avioliitossa, niin kuinka voisin onnistua koskaan missään muussakaan asiassa. Kuvittelin, että minut nyt vain on tarkoitettu epäonnistumaan kaikessa mihin ryhdyn, että minulta puuttuu joku sellainen olennaisen asia, jonka tarvitsisi menestyäkseen ja pärjätäkseen. En oikeastaan osannut edes olla epävarma kyvyistäni, sillä en edes tiedostanut niitä. Tuntui, että muutaman vuoden aikana kaikki se, mitä olin itsestäni ajatellut, ja minkä varaan omaa elämääni kaikki aiemmat vuodet rakentanut, katosi tuosta noin vain.  Eikä sen kaiken hukkuneen takaisin onkiminen ole todellakaan käynyt tuosta noin vain. Eikä sitä kaikkea hukkunutta ole todellakaan saanut edes ongittua takaisin, mutta monta asiaa kuitenkin. Usko omaan itseen, ja omiin vahvuuksiin ja taitoihin alkaa taas palautua. Uskon siihen, että minulla on ihan samanlaiset mahdollisuudet ja todennäköisyydet menestyä kuin kenellä tahansa muullakkin: ei sen paremmat, eikä sen huonommat. Suurin este on tietysti vain tämä oma rajoittunut ja pelokas pää, joka edelleen aika usein uskaltaa kuiskailla että älä edes yritä, sen tekee joku toinen niin paljon sinua paremmin. Mutta en enää usko sitä. En ainakaan joka kerta. Yritän olla välittämättä, ja kertoa itselleni itsestäni toisenlaista tarinaa. Korvata nuo aiemmat vääristyneet ja matkaa hidastavat tarinat uusilla. Ja jo nyt, ihan matkan alkutaipaleella, tuntuu siltä että se ihan
oikeasti toimii.

 

Tästä kaikesta esimerkkinä se, että hain tänään sellaiseen työhön, johon pätevyteeni paperilla ei varmasti ole riittävä, mutta ajattelen, että mikäli vain pääsisin haastatteluun asti, niin en epäile ollenkaan ettenkö pystyisi osoittamaan olevani tehtävään vähintääkin riittävä.

Miten siellä? Uskotko itseesi? Ja uskallatko mennä kohti itsesi näköistä elämää, ja tehdä valintoja, jotka tuntuvat omilta, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan niitä, mitä muut sinulta odottavat?