_MG_2421

Taas perjantai. Enkä kyllä valita. Tää päivä on vielä ihan erityisen hyvä. Mulla oli viime yönä vapaa, mikä meidän perheessä tarkoittaa siis sitä että saa nukkua yönsä olohuoneessa, patjalla korvatulppien kanssa, kun toinen hoitaa Alban yöheräilyt. Suurta luksusta, voin kertoa. Lisäksi meillä on tänään molemmilla vapaata töistä, todellista luksusta sekin. Aamupäivällä käytiin etsimässä lahjoja viikonloppuna juhliville ja illalla ollaan menossa juhlimaan yhtä sankareista. Yö vietetäänkin Pohjoiseen vievässä yöjunassa. Lähdetään nyt ensimmäistä kertaa reissuun (kahdeksi yöksi) ilman Albaa. Kieltämättä vähän jännittää, sekä sillain hyvällä että huonolla tavalla. Oon ihan älyttömän innoissani kahdenkeskisestä ajasta, mutta samalla ikävöin tuota pientä niin pistävästi jo nyt. Pitää nyt yrittää psyykata itsensä siihen tilaan, että oikeasti osaisin ottaa rennosti ja nauttia rauhasta ja toisen seurasta sen sijaan että stressaisin, potisin huonoa omaatuntoa ja ikävöisin vaan koko matkan.

_MG_2435
Tämä meidän ensimmäinen reissumme suuntautuu niinkin eksoottiseen kohteeseen kuin Tornioon. Ihan hullun kivaa, uskokaa tai älkää. Mähän oon siis syntynyt ja asunut siellä elämäni viisitoista (15) ensimmäistä vuotta, hyviä ja onnellisia vuosia. Helsinkiin muuton jälkeen Torniossa ei enää ole juurikaan tullut käytyä, kun melkein koko oma perhe asuu tässä lähistöllä. Viimeisten kymmenen vuoden aikana olen käynyt siellä ehkä neljästi. Harvinaista herkkua siis. Tämä reissu tulee kyllä olemaan todella pikainen. Perillä olemme huomenna aamulla ja paluumatkalle lähdemme jo sitä seuraavana aamuna. Voi olla, että blogissa on nyt hiljaiseloa viikonlopun yli, tai ainakin sunnuntai-iltaan asti.

_MG_2419

Rentouttavaa viikonloppua!

IMG_3334

Olen ollut äiti nyt aika tarkalleen 14 kuukautta. Voin kertoa, että vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani ja suunnitelmiani mun elämä pysähtyi aika tyystin sinä helteisenä syyskuun iltapäivänä, kun Alba syntyi. Upposin todella syvälle äitihautaan. Vaikka yritinkin uskotella itselleni ja kaikille muillekin olevani edelleen se sama tyyppi, kuin aina ennenkin, nyt minulla vain oli lapsi. Se ei vaan pitänyt alkuunsakaan paikkaansa. Oli, ja on, minussa edelleenkin paljon samaa kuin ennen mutta kyllä äitiys totta vie on minua muuttanut, paljonkin. En ihan ymmärrä, miksi koin alkuun niin tärkeäksi sen, etten muuttuisi, tai etteivät ainakaan muut ihmiset ympärillä kokisi mun muuttuneen. Lapsen saaminen on varmasti yksi elämää eniten mullistavista asioita, miksi hitossa se ei saisi muuttaa minua?

IMG_3333

Ensimmäiset 6kk Alban syntymän jälkeen en käynyt juuri missään, enkä nähyt juuri ketään, jos perhettä ja läheisimpiä ystäviä ei lasketa. En notkunut kaikkia päiviä kahviloissa tai ravintoloissa, en ilmoittautunut vauvauintiin ja muskariin, en tutustunut alueen muihin äiteihin tai käynyt perhekahviloissa. En tehnyt oikeastaan mitään, mitä olin etukäteen ajatellut tekeväni. En uskaltanut, halunnut tai edes raaskinut liikkua kotoa mihinkään. Halusin vaan olla kotona, läsnä, pitää pientä sylissä ja opetella olemaan maailman paras äiti. Kunpa joku olisi tuolloin kertonut minulle, että homman voisi ottaa vähän rennommin. Tai että voisin olla vähän armollisempi itselleni ja uudelle elämäntilanteelle. Olin jatkuvasti huolesta sykkyrällä milloin mistäkin, googlasin erilaisia vauvan ”oireita” sormenpäät punaisina. Niiden jälkeen soitin aina itkua tihrustaen Romalle diagnosoituani Alballe milloin minkäkin sairauden.

IMG_3338

Pelkäsin liikkua yksin vauvan kanssa. Tai, no ihan alkuun en osannut pelätä mutta Alban ollessa ehkä vajaa kuukauden ikäinen tapahtui metrossa ikävä välikohtaus, joka tosin näin jälkeenpäin ajateltuna ei kyllä tunnu mitenkään erityisen kamalalta. Tuolloin, tuoreena äitinä se oli suunnilleen hirveintä mitä saattoi tapahtua. Olin Alban kanssa tulossa ystäväni luota Herttoniemestä, matkaa kotiin oli kolmen pysäkin verran. Lapsi alkoi huutaa vaunuissa ehkä Kulosaaren kohdalla, minä yritin rauhoitella itkevää lasta. Silitin pientä päätä, ja kuiskuttelin kuinka kohta oltaisiin jo kotona, eikä olisi mitään hätää ”äiti on tässä, äiti on tässä ihan lähellä”. Lasta tuo ei kuitenkaan lohduttanut, vaan itku sen kun jatkui. Yksi matkustajista tuskastui tilanteeseen ja ärjyi kuinka hän ei voi ymmärtää että kaltaiseni keskenkasvuiset teinit hankkivat lapsia, kun eivät osaa edes huolehtia niistä. Se sattui. En ollut muuta yrittänytkään, kuin olla kyllin hyvä vanhempi tuolle pienelle ja silti joku tuntematon näki, että olin oikeasti ihan luuseri, täysin epäkelpo äidiksi. Uskoin, mitä hän sanoi, koska tunsin itseni juuri sellaiseksi; keskenkasvuiseksi teiniksi, jolla ei ollut aavistustakaan miksi lapsi itki, tai kuinka sen saisi hiljaiseksi.
Näin jälkeenpäin ajateltuna tilanne tuntuu lähinnä huvittavalta. Nyt, tilanteen sattuessa uudelleen eteen, saattaisin myös nostaa tuon itkevän lapsen sieltä vaunuista syliin rauhoittumaan. Tuolloin hormonihuuruissani täysin loogisesti ajattelin, etten halua nostaa lasta vaunuista hengittelemään metron saastaista ilmaa. Ööö? Aivan. Ymmärrän.
Tuo välikohtaus jostain syystä vainosi mua varmaan ensimmäiset viisi kuukautta. Kävelin ensimmäiset vaunujen kanssa aivan kaikkialle, sillä en uskaltanut käyttää julkisia. Aivan täysin normaalia ok.

IMG_3332

Onneksi Roma on täysin eri maata. Hän vei alusta asti Albaa mukanaan kaikkialle, tapasi ihmisiä, vei uusiin tilanteisiin ja paikkoihin, eikä jännittänyt tai hermoillut yhtään. Kiitos Roma, että oot. Ilman sua kasvattaisin tässä varmaan jotain sosiopaattia.

IMG_3303IMG_3307

Hauskaa, kuinka paljon merkitystä voi olla sillä mihin aikaan päivästä poistuu kotoa. Tänään oon lukenut n.kymmenen postausta ja vähintään yhtä monta WhatsApp-viestiä siitä kuinka kamala sää ulkona on. Tuntuu hassulta, koska mun päivään on tänään paistanut aurinko. Ensimmäinen kotoa poistuminen ei ollut pakollinen ennen iltapäivää, ja silloin tuolla paistoi niin, että silmiin sattui. Myös sellainen kuvainnollinen aurinko on tänään porottanut. Oon  saanut hoidettua asioita, jotka on roikkunu hoitamattomina n.ikuisuuden, tapasin ihmisiä tuttuja ja ystävän, join iltapäiväkahvit kahvilassa kaikessa rauhassa ihan yksinäni. Ilta ollaan saatu olla kotona kaikki me kolme, kerrankin samaan aikaan. Niin se vaan onni rakentuu niistä pienistä, pienistä asioista. Myös sillä, löytyykö jääkapista maitoa aamukahviin on aika suuri merkitys päivän onnistumisen kannalta. Tänään löytyi, mutta sen te ehkä jo arvasittekin.

IMG_3305

IMG_3306
Maailman kaunein takki: Bik Bok, Never Denim Collection
Neule: Topshop
Farkut: Zara
Kengät: Mango

Oon muuten nyt tässä huikean kahden viikon mittaisen blogiurani aikana pistänyt merkille, että mun huomattavasti helpompaa kirjoittaa tänne jostain rajatusta aiheesta / asiasta, kuin päivän kuulumisista. Yhtäkkiä ujostelen jakaa tänne niitä arkisia juttuja ja päivän tapahtumia. Enkä oiken edes tiedä miksi? Muiden blogeissa pidän melkein eniten juurikin ihan niistä tavallisista kuulumisista, joten tähän asiaan on nyt tultava muutos. Yritän nyt tässä päästä eroon turhasta kainostelusta ja jakaa tänne enemmän sitä meidän ihan oikeaa elämää ja arkea. Oon myös huomannut että esimerkiksi instagramiin lataan paljon helpommin kuvia Albasta ja Romasta. Täällä blogissa mulla on paljon suurempi kynnys siihen. Miksi? En osaa selitää sitäkään. Ja kuten ehkä huomaatte mun on myös aika hankala vetää minkän sortin yhteyttä tekstin ja kuvien välille. Laitetaan kaikki alun kankeuden piikkiin.

Ja hei, mua kiinnostaa kuulla minkälaiset jutut tai postaukset teitä kiinnostaa. Mistä haluaisitte lukea tai nähdä enemmän, mistä taas vähän vähemmän?

IMG_3460IMG_3574
Hirveä matkakuume. Sellainen suunnilleen sata-asteinen. Sama juttu oikeastaan joka vuosi tähän aikaan, kun vuorokaudessa on enemmän pimeitä kuin valoisia tunteja. Tekee mieli lentää jonnekin, jossa homma on päinvastoin. Lämmintäkin saisi olla suunnilleen kolmekymmentä celsiusta enemmän, kuin täällä. Just nyt tuntuu aika katkeransuloiselta se, että oli hyyyyyyvin, ihan siis naurettavan, pienestä kiinni, ettei nyt Roman kanssa istuttaisi koneessa matkalla New Yorkiin. Ihan vain kahdestaan. Mutta se nyt olisikin ehkä ollut melkein liian hyvää ollakseen totta.

Nyt ihan lähiaikoina mahdollisuuksia kunnon reissuihin ei oikeen ole (rahaahan siis todellakin olis) niin tyydyn tänäänkin vaan selailemaan tänne koneelle säilöttyjä kuvamuistoja jo tehdyiltä reissuilta. Olen niin hyvilläni siitä, että olen ehtinyt nähdä ja kokea niin monta eri maata, kaupunkia ja kylää. Olen tavannut älyttömän paljon hienoja ihmisiä, joita en olisi koskaan tavannut ellen olisi halunnut laittaa kaikkia rahojani lentolippuihin ja halpoihin hostelleihin. En ymmärtäisi espanjaa, tai olisi kokeillut surffaamista ellen olisi 18-vuotiaana, kesken lukion, päättänyt lähteä parhaan ystäväni kanssa muutamaksi kuukaudeksi Ecuadoriin. Olen ikuisesti kiitollinen ystävälle, joka maksoi minut mukaansa yhdelle matkalleen, minun ensimmäiselleni. Olimme tuolloin 17. Lensimme Egyptiin, näimme Kairon ja pyramidit, uimme delfiinien kanssa ja meinasimme joutua vahingossa naimisiin, mutta se onkin sitten jo ihan toinen tarina. Ilman tuota ystävääni en välttämättä ajattelisi maailmasta näin kun nyt. En ehkä vieläkään olisi lähtenyt ensimmäiselle matkalleni.

IMG_3474IMG_3500IMG_4681
IMG_3101
IMG_3083IMG_2527

IMG_2503IMG_2263
 Ilman tuota ystävää saattaisin olla muutaman satasen rikkaampi, mutta tietäisin,tuntisin ja olisin kokenut aika hiton paljon vähemmän.