Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja Adlibris

 

 

Ah, vihdoinkin saan kirjoittaa tästä. Tämän postauksen kirjoittamista ja julkaisemista olen oikeasti odottanut. Parisuhde on teemana sellainen, josta puhuminen ei kyllästytä minus koskaan. Olen harvinaisen kiinnostunut ihmisten välisistä suhteista ja – mekanismeista. Olen ihan pohjattoman utelias. Haluaisin aina tietää ja ymmärtää miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Minua kiinnostaa erityisesti ihmissuhteiden onglelmakohdat ja se kuinka niistä selvitään. Olen ollut ehkä liiankin kiinnostunut muista ihmisistä, niin että olen unohtanut tarkkailla itseäni ja miettiä syitä oman toimintani taustalla. On ollut niin kiire analysoida ja tulkita muita, etten ole ehtinyt tutustumaan itseeni. En ole kai yksinkertaisesti pitänyt sitä kovin tärkeänä. Mutta. Noin kuukausi sitten sain käsiini Kimmo Takasen kirjoittaman Parisuhteen Tunnelukot- kirjan, jonka lukemista seurannutta valaistumista voisi verrata uskoon tulemiseen. Ja niin ajattelin tässä nyt ihan pokkana tehdäkin.

 

Olen törmännyt Takasen kirjoittamiin tunnelukko- kirjoihin aiemminkin mutta en ole kuitenkaan koskaan lukenut niitä. Nyt tiedän, että olisi kannattanut. Olisin ymmärtänyt itseäni paremmin jo vuosia sitten ja todennäköisesti välttynyt monilta ikäviltä ja toivottomilta tuntuneilta tilanteilta. Mutta, kuten tiedätte: parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Tämän parisuhteen tunnelukot kirjan voi lukea hyvin ilman, että on lukenut aiempia kirjoja, mutta niistä on varmasti hyötyä. Ennen kirjan aloittamista suosittelen tekemään ainakin testit omien ja mielellään myös kumppanin tunnelukkojen kartoittamiseksi.

 

 

 

Se mitä alkuun ymmärsin itsestäni tunnelukkotestien tekemisen ja kirjan lukemisen jälkeen oli, että olen vähintäänkin hankala kumppani. Ymmärsin myös sen, että minulla on aivan hitokseen niitä tunnelukkoja ja poikaystävällä ei taas niin minkäänlaisia. Oikeastaan kirjan lukeminen sai minut oivaltamaan, että olen kumppanina ihan sysipaska, mutta en tietenkään halua sanoa itsestäni sellaisia asioita, joten mennään sillä, että olen lukuisten tunnelukkojeni vuoksi todella hankala. Sen jo tavallaan tiesinkin. Mutta sitä en ollut oivaltanut, että minun ei tarvitse olla sellainen. Minä en ole yhtä kuin tapani toimia ja tuntea. Minulla on kaikki valta, ja vastuu, kasvaa ja kehittyä niin itsenäni kuin parisuhteessakin. En ollut ennen kirjan lukemista todellakaan tajunnut, kuinka paljon sabotoin parisuhteeni toimivuutta omalla toiminnallani. Onneksi tiedän sen nyt. Uskon, että poikaystävääni saattaa silti hieman harmittaa, ettei tätä kirjaa oltu kirjoitettu jo ennen kuin tapasimme. Hän olisi saattanut säästyä aika monelta tiedätkö, musta tuntuu ettei tästä suhteesta tuu yhtään mitään– kommentilta, jos olisin lukenut tämän kirjan jo kaksi vuotta sitten. Tarkalleen ottaen kahdeksaltakymmeneltäkolmelta (83!) sellaiselta kommentilta.

 

Olen näennäisen avoin. Kerron avoimesti ihmisille siitä, jos ei mene kovin vahvasti. Voin kertoa olevani väsynyt tai heikoilla. Voin kertoa ongelmista mitä kohtaan vanhempana, puolisona, sisarena tai ystävänä. Voin puhua olosuhteista tai olotilasta, mutta tunteistani olen huono puhumaan. Osaan kertoa, ja kerronkin usein, kuinka paljon rakastan, välitän, ihailen tai arvostan. Sen lisäksi osaan aivan varmasti kertoa kun vituttaa niin paljon, että silmissä sumenee. Noiden tunteiden väliin mahtuu kuitenkin aika paljon tunteita, joista en osaa puhua. Kun petyn, pelkään, koen riittämättömyyttä tai vaille jäämistä – hyökkään. Alan ajatella, ettei tämä suhde ja tuo toinen tarjoa minulle sitä, mitä tarvitsisin (vaikka en siis usein itsekään tiedä, mitä se on mitä tarvitsen) eikä tässä siis ole mitään järkeä. Näen kumppanin ja suhteen niin kapeassa valossa että millimetrirkin ovat liian suuria sen mittaamisen. Hyökkäävän käytöksen takana on pohjimmiltaan pelko siitä, että tulee hylätyksi tai torjutuksi tai kokemus siitä, ettei ole riittävä. Enkä ole osannut käsitellä sellaisia tunteita. En ole uskaltanut kertoa kumppanilleni tuntevani niin, vaan on tuntunut selviämisen kannalta tärkeämmältä torjua toinen, ennen kuin tämä torjuisi minut. Niissä tilanteissa selviämisestä on tullut tärkeämpää kuin tarpeideni tyydyttämisestä.

 

On ihan selvää, että tuollainen käytös nakertaa luottamusta parisuhteessa. Niin omaa luottamustani suhteeseen, kuin kumppanin luottamusta minun kykyyni sitoutua. En ollut koskaan juuri miettinyt miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn. Olen tottunut toimimaan niin aina, joten olin alkanut pitää sitä normaalina. Tai jos olinkin tiedostanut tavan haitallisuuden, en kokenut voivani muuttua. Saatoin yrittää hillitä kieleni, mutta samat ajatukset pyörivät kuitenkin mielessäni. Itselleni (ja meidän parisuhteelle) tärkein kirjan tarjoama oivallus oli se, että yritän tuon tunteen iskiessä hyökkämisen sijaan pysähtyä ja miettiä, mikä on se tarve josta jään vaille, joka synnyttää minussa jonkin epämiellyttävän tunteen. Kun olen selvittänyt tarpeen, voin esittää kumppanille toiveen jolla tuo tarve täyttyisi. Voin tässä ja nyt paljastaa, että on aika paljon todennäköisempää saada tarvitsemansa, kun sitä osaa kumppanilta toivoa. Hyökkäykseen kun aika harvoin vastataan rakkaudella ja lämmöllä, senkin uskallan paljastaa. Silti usein odotan, että puoliso jotenkin maagisesti tietää ja täyttää kaikki tarpeeni, ilman että minun tarvitsee niitä häneltä pyytää. Tarpeeni ovat eläneet jossain siellä salaisten toiveiden tasolla, ja olen silti toivonut että kumppanini näkisi ne ihan vain minua vilkaisemalla. Jännä ettei niin ole käynyt.

 

 

Luin kirjaa ensin yksin. Pureskelin sitä hiljalleen ja yritin sisäistää ja hyväksyä sen, kuinka keskeneräinen ihminen ja puoliso olen. Opettelin sanoittamaan tunteitani ja toiveitani paremmin. Yritin sisäistää sen, että on minun vastuullani voida suhteessa hyvin. Vain minun vastuullani. Sitä ei voi sälyttää kenenkään toisen harteille ja tehtäväksi. Tuon kaiken ymmärtäminen oli niin tarpeellista ja tärkeää, etten löydä sille sanoja. Mutta; vasta siinä vaiheessa, kun puhuimme yhdessä poikaystävän tunnelukoistamme, selviytymismekanismeistamme ja haitallisista tavoistamme toimia- koin täyttymyksen ja sen uskoon tulemiseen verrattavan valaistumisen. Me puhumme kyllä keskenämme varmaan poikkeuksellisen paljon, olemme tehneet niin siitä lähtien kun kuulimme toisistamme ensimmäisen kerran. Se on meidän tapamme olla yhdessä. Mutta silti, oivalsimme molemmat kuinka paljon asioita, oikeasti merkittäviä ja suhteen hyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä, jätämme toisillemme sanomatta. Sen sijaan, erityisesti minä, olen kunnostautunut sellaisten asioiden sanomisessa, joilla on aika paljon tekemistä parisuhteen huonovointisuuden kanssa.

 

Viimeiset kaksi iltaa olemme purkaneet kirjan testejä ja tehtäviä ja käyneet niin hyviä ja syviä keskusteluita, että aamuisin  on tuntunut ihan siltä kuin heräisi kokonaan uuden ihmisen vierestä. Noiden keskustelujen kautta olen nähnyt toisesta sellaisia puolia, joita en tiennyt hänessä edes olevan. En ollut nähnyt niitä, sillä olin niin kiintynyt siihen mielikuvaan, jonka olin itse hänestä rakentanut. En ollut koskaan edes epäillyt etteikö se mitä minä hänessä näen olisi kaikki se mitä hän on. Vasta kirjan luettani tajusin kuinka vinksahtanut tuo ajatukseni on ollut. Nyt kun näkökenttä on laajentunut tuntuu ihan siltä, kuin olisin juuri rakastunut. Olen niin innoissani siitä, että tiedän että meillä on kaikki mahdollisuudet ja avaimet todella onnelliseen ja tasapainoiseen suhteeseen, jossa molemmat voivat hyvin. Kun sitä on epäillyt toistuvasti, ette edes arvaa kuinka uskomattoman huojentavalta tuntuu saada vain luottaa ja iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä meillä on. Sen sijaan, että etsisi jatkuvasti merkkejä siitä, ettei suhde kannata.

 

 

 

Tuntuu melkein hölmöltä, että yhdellä kirjalla voi olla näin valtavan suuri vaikutus. Tunnen itsenin myös vähän typeräksi, etten ole osannut ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani, enkä ole ymmärtänyt omien tekojeni vaikutusta parisuhteeseen. Mutta päälimmäisenä tunnen kiitollisuutta. Siitä, että löysin tämän kirjan ja siitä, että on suhde jossa molemmilla on kiinnostus kasvaa – ei yhteen, vaan yhteyteen. Sanoin joskus aiemmin parisuhteista puhuessani, että minulle kaikkein tärkeintä suhteessa on yhteys toiseen ja tunne siitä että on turvassa ja rakastettu sellaisena kun on. Ja juuri nyt tuntuu ihan siltä. Olen turvassa, rakastettu ja tullut kotiin.

pst. kirjan myötä ymmärsin myös sen, että kun poikaystäväni ei ole siivonnut vaikka hänellä olisi ollut siihen aikaa ei tarkoita sitä, ettei hän välitä minusta. Se tarkoittaa sitä, että hän ei pidä siivoamisesta.

 

Tämän, tai muut tunnelukko- kirjat voit tilata omaksesi täältä: Adlibris .

*Kaupallinen yhteistyö WSOY:n kanssa

”Laura, neljääkymmentä lähestyvä vahva-
tahtoinen feministi, ihastuu Mikkoon,
joka on monessa mielessä täydellinen:
hurmaava, kohtelias herkkä ja
sympaattisesti oikutteleva mies.

Vähitellen Laura, joka ei ole koskaan
haaveillut lapsista, huomaa pyörittävänsä
Mikon kanssa kolmilapsisen uusperheen
arkea. On koira, omenapuut ja kauniisti
vanhentunut omakotitalo. Jonkin aikaa
kaikki näyttää täydelliseltä. ”

Saan silloin tällöin kotiini lähetettynä luettavaksi WSOY:n kustantamia kirjoja; sellaisia, joihin kaikkiin olen aina halunnut heti kirjan eteisen lattialle kolahdettua tarttua. Muutama kuukausi sitten postiluukusta tipahti Laura Mannisen Kaikki anteeksi. Olin tiennyt kirjasta, sen teemasta- jo pitkään ennen kuin sain sen käsiini. Olin odottanut sen lukemista. Mutta kun se tuli, en uskaltanutkaan tarttua siihen. Säästelin sen lukemista sellaiseen hetkeen, että omat voimat olisivat mahdollisimman korkealla, sillä tiesin kirjan olevan aiheeltaan varsin raskas. Perheväkivalta, kuinka mikään siitä kirjoitettu voisi edes olla mitään muuta.

Kun ehkä kuukauden voimien keräilyn jälkeen tartuin kirjaan.en laskenut sitä käsistäni ennen sen viimeisiä lauseita.  En ole varma onko mikään kirja koskaan aiemmin ravistellut samalla tavalla, saanut tuntemaan niin paljon. En muista milloin viimeksi mikään kirja olisi ollut alusta loppuun asti tuntunut joltain, ihan sen jokainen sana – kauniisti kirjoitettu virke. (Mietin lukuisia kertoja jo kirjan aikana, mutta erityisesti sen luettuani, että kuinka joku on voinut kirjoittaa niin eheästi aiheesta joka rikkoo, hajottaa ja murtaa.)

”Minulla oli kaksi elämää: se josta puhuin, ja se josta en puhunut.”

Olen siitä onnekkaassa asemassa, ettei minun ole koskaan tarvinnut omassa elämässäni miettiä perheväkivaltaa. Se ei ole kuulunut omaan, eikä kenenkään tuttavankaan elämään, ei ainakaan niin että siitä olisi koskaan puhuttu, ei omakohtaisena kokemuksena. Mutta on kuitenkin puhuttu. Tiedän, kuinka helppoa on ulkoapäin kauhistella, neuvoa, olla armoton ja ymmärtää väärin tai olla ymmärtämättä ihan kokonaan. Väkivalta tuntuu valtavan pelottavalta ja kammotavalta. Ajatus siitä, että niin moni elää ja jää paikkaan, tilanteeseen ja suhteeseen jossa sellaista tapahtuu tuntuu käsittämättömältä. Tai tuntui.

Kaikki anteeksi on ehdottomasti yksi kevään merkittävimmistä kirjoista, väkevimmistä puheenvuoroista. Toivon ja tiedän sen avaavan keskustelua ja poistavan stigmaa tämän aiheen ympäriltä. Koska sitä sen ympärillä on. Todella paljon. Tiedostettua ja tiedostamatonta. Uskon, että tämän kerrotun kokemuksen ja tarinan myötä perheväkivallasta uskallettaisiin puhua kauhistelematta, leimaamatta – puhua sellaisena kuin se on. Mutta ensisijaisesti, että uskallettaisiin ihan vain puhua. Sillä edelleen aivan liian moni vaikenee.

 ”Pahinta oli selittämätön häpeä, sellainen jonka alkuperää
ei ymmärtänyt ja jolle ei pystynyt antamaan hahmoa,
oli vain raskas ja ahdistunut tunne. Se oli hiljainen
hengitys telttakankaan ulkopuolella, asumattoman saaren
pimeässä yössä, aavistuksenomainen ääni,
joka sai jäykistymään kauhusta, herättämään kuiskaten toisen,
joka ei kuullut mitään ja vaipui äreänä uudestaan uneen
ja sitä jäi yksin makaamaan paikalleen varoen kahisuttamasta makuupussia, valvoi sydän takoen sarastukseen asti,
avasi teltan vetoketjun
ja näki aamun kajossa lammaslauman.”

Aina perheväkivallasta puhuttaessa olin jotenkin ajatellut nuo väkivallan tilanteet sellaisina, joissa sen tekijä on vieras, sairas ja yksiselitteisesti vain paha, pelkästään paha. Tuntui vaikealta käsittää miten kukaan uskalsi jäädä paikkaan, jossa sellaista tapahtuu. En tajunnut, kuinka se edes oli mahdollista. Mutta. Aika harvoin olen uskaltanut, tai oikeastaan edes osannut, ajatella tilannetta niin, että tekijä olisi minun puolisoni: se tuttu, rakas, hauska, hyvä ja niin monella tavalla maailman ihanin ihminen. Se ihminen, jota rakastan, kenen vierestä tahdon herätä, kenen kanssa saada lapsia ja vanheta yhdessä. Mitä silloin tapahtuisi? Tilanne ei olekaan enää ollenkaan niin yksinkertainen. Kaikki anteeksi auttaa ymmärtämään miten monenlaisia tunteita, sävyjä, ajatuksia, pelkoa ja ennen kaikkea millaista häpeää sen kaiken taakse kätkeytyy.

Tiedän itsekin, kuinka paljon helpompaa on puhua vain hyvistä ja kivoista asioista, keskittyä elämässä niihin, sen sijaan että uskaltaisi puhua asioista, jotka ovat kipeitä ja vaikeita. Kuinka vaikeaa on puhua asioista, joiden vuoksi tuntee itsensä pieneksi tai jotenkin epäonnistuneeksi. Vaikenemisen kulttuuri elää ja voi hyvin yhteiskunnassamme edelleen juuri sen vuoksi, toisinaan tuntuu että sitä ihan vaalitaan kuin mitäkin arvokkainta kulttuuriperintöä. On usein niin paljon helpompaa olla hiljaa, katsoa ohi vaikeiden asioiden ja toivoa, että ne jotenkin maagisesti lakkaavat olemasta, jos leikkii ettei niitä oikeastaan edes ole.

Moni väkivallan uhri, joka jää väkivaltaiseen suhteeseen varmasti haluaa pitää yllä uskoa ja toivoa siitä, että kaikki muuttuu vielä paremmaksi; että ehkä tämä tapahtui vain kerran, tai kolme tai kymmenen kertaa. Ehkä juuri minä voin parantaa tuon toisen kaikella rakkaudella mitä minussa on. Voin kuvitella, että sitä haluaa edelleen niiden pahojen tekojenkin jälkeen uskoa siinä toisessa olevaan hyvään, ettei tahdo hylätä toista silloin, kun tällä on vaikeaa, kun tämä on sairas. On syyllisyyttä, häpeää ja leimautumisen pelkoa (kaiken muun pelon lisäksi), jotka kaikki vaikeuttavat asiasta puhumista, avun hakemista ja lähtemistä. Tai ehkä usein ei edes ihan täysin ymmärretä tilanteen vakavuutta.

”Tiedän mitä siinä tapahtuu: luisut kaltevalla pinnalla
vähitellen tavallisesta hieman outoon, oudosta huolestuttavaan,
huolestuttavasta vaaralliseen ja vaarallisesta hengenvaaralliseen.
Olet sammakko, joka laitetaan kattilassa kylmään veteen.
Lämpötila nousee vähä vähältä, mutta et huomaa sitä.
Vesi muuttuu tappavan kuumaksi,
mutta et ymmärrä hypätä pois, koska olet niin tottunut.
Et enää tiedä, mikä on normaalia ja turvallista.
Epänormaalista tulee uusi normaali.
Tämä tapahtuu ihan tavallisille naisille, miehillekin.”

Sen lisäksi, että toivon tämän kirjan murtavan sitä vaikenemisen vahvaa kulttuuria, ja synnyttävän puhetta ja avoimuutta väkivallan ympärille, niin että mahdollisimman moni, (mielellään tietysti jokainen) asiasta vaiennut uskaltaisi hakea apua ja kertoa kokemastaan, niin toivon myös, että tämä vaikuttaa myös meihin. Meihin, jotka emme ole koskaan perheväkivaltaa omassa elämässämme joutuneet kokemaan, tai oikeastaan edes kohtaamaan. Että me osaisimme suhtautua toisin, että yhteiskunnan rakenteet muuttuisivat niin, että avun hakeminen olisi helpompaa. Että me osaisimme kohdata väkivallan uhrin oikein; ymmärryksellä. Toivon, että ongelman laajuus ja suuruus ja sen valtava hajottava voima tulisi paremmin ymmärretyksi tämän kirjan kautta.

Tätä tekstiä työstäessäni olen miettinyt ja jänittänytkin, miten jostain tällaisesta voi kirjoittaa sanomatta jotain väärin. Niin ettei loukkaisi, vähättelisi tai kauhistelisi kenenkään kokemuksia. Pelkään sanovani jotain liikaa, tai toisaalta etten osaa sanoa ollenkaan tarpeeksi. Tällaisesta aiheesta kirjoittaessa toivoisi, että sitä osaisi valita sanansa viisaasti, ja asetella ne toistensa viereen niin, että siitä syntyisi ymmärrettävä kokonaisuus. En tiedä onnistuinko, mutta Laura Manninen onnistui. Kaikessa raadollisuudessaan ja raskaudessaan Kaikki anteeksi on valtavan kauniisti kirjoitettu kirja rumista, hirvittävistä kokemuksista. Jos luette tänä vuonna vain yhden kirjan, niin lukekaa tämä. Silläkin uhalla, että sydän saattaa olla vereslihalla viikonkin kirjan lukemisen jälkeen.

ps. Vaikka tässä kirjassa oli mukana myös lapsia, olin tyytyväinen etten tiennyt, missä he olivat kun väkivaltaa tapahtui. En tiennyt mitä lapset kokivat, aistivat tai en oikeastaan edes tiennyt, mitä he tiesivät. En nähnyt lasten oireilevan ja reagoivan ja tunsin huojennusta siitä. Tunsin huojennusta, että oli varmasti tietoisesti tehty valinta jättää lapset jotenkin sen kaiken ulkopuolella. Valitettavasti sellaisia valintoja ei kuitenkaan oikeassa elämässä voi tehdä. Voimme vain arvailla millaisia vaikutuksia perheen sisällä tapahtuvalla väkivallalla on lapsiin. Sillä sellaisia väkivallalla aivan takuulla on. Emme voi ohittaa lapsen osaa, vaikka väkivalta ei kohdistuisikaan täysin suoraan heihin. Sen uhka, vaikutukset ja seuraukset leijailevat kuitenkin heidän kodissaan kuin liian voimakas parfyymipilvi, eikä sen vakavuutta voi valitettavasti tietoisesti päättää jättää huomioimatta.

Tässä vielä linkki suoraan kirjaan verkkokaupassa: Laura Manninen Kaikki Anteeksi

*Kaupallinen yhteistyö Desenion kanssa.  Postaus sisältää alennuskoodin.

Puhuin jo silloin tähän kotiin muuttaessamme, että tällä kertaa aion olla järkevämpi ja rakentaa kotia hiljalleen. Asumisen ja olemisen kautta annan sen rakentua sellaiseksi, kun sen on tarkoitus tulla. Asumalla täällä huomaan, mitä oikeasti kaipaan ja tarvitsemme, ja millaiset asiat ja esineet juuri tähän kotiin sopisivat. Ja siinä päätöksessä olen pysynyt. En ole hädissäni lähtenyt sisustamaan tätä kerralla valmiiksi, vaan hiljalleen hankkinut pieniä asioita, jotka saavat tämän tuntumaan juuri meidän näköiseltämme kodilta.

Siinä missä olen sisustanut aiempia kotejani niillä perinteisillä huonekaluilla, kirjoilla ja ehkä tuoreilla kukilla tai viherkasveilla niin tässä kodissa olen oivaltanut sen, kuinka paljon koko asunnon ilmettä saa muutettua sillä, mitä seinillensä ripustaa tai jättää ripustamatta. Vielä missään kodissa minulla ei ole seinilläni, tai lattiaa vasten nojailemassa näin montaa kaunista taulua tai julistetta kuin tässä kodissa.

Tiedän olevani luonteeltani vähän sellainen helpohkosti asioihin kyllästyvä, ja kaipaan vaihtelua aina aika ajoin. Nyt tiedän jo kuitenkin tällä kolmenkymmenen vuoden elämänkokemuksella, että se pieni vaihtelu ei tarkoita sitä, että tarvisi vuoden välein vaihtaa sohvaa, ruokapöytää tai asuntoa, vaan sen aivan riittävän vaihtelun saa aikaan tekstiileillä, ruukkujen vaihtamisella tai taulujen ja julisteiden uusimisella tai ihan vaikka vain niiden paikkaa vaihtamalla.

Tämän yhteistyön tiimoilta sain valita Deseniolta muutamia mieleisiäni julisteita. Kuten moni teistä jo varmasti tietääkin on Desenion valikoima todella laaja, kaunis ja kattava, joten tämän yhteistyön haastavin osuus olikin osata valita ne muutamat, joista pitää kaikkein eniten. Selasimme valikoimaa ensin Alban ja sitten vielä poikaystävänkin kanssa useamman päivän, (Albaa viehättivät ihan erityisesti kaikki nämä kasviaiheiset julisteet, ja niistä erityisesti nuo kaikki kauniit kuvat kukista, yritti nuuhkia niiden tuoksua tästä tietokoneen näytöltäkin. Rakas pieni) kunnes oivalsin, ettei valintojen tarvitse olla sellaisia joista olen varma koko loppuelämäni. Voin tilata ja vaihtaa nykyisten tilalle uusia sitten jos joskus se kyllästyminen koittaa. Etenkin kun tuo Deseniolta tilaaminen on aivan järkyttävän helppoa (jos ei oteta lukuun sitä valinnanvaikeutta), edullista ja toimituskin todella ripeä. Sain omat julisteeni kauniisti pakattuna muutamassa päivässä. Erityisen helppoa tilaamisesta teki se, että sain kaiken tarvittavan yhdestä ja samasta paikasta; niin itse julisteet, kehykset kuin kiinnitystarvikkeetkin.

Päädyin lopulta näihin öljyvärimaalauksia jäljitteleviin julisteisiin. Pidän ihan erityisesti näiden värimaailmasta ja siitä, kuinka ajattomia ovat. Nyt nuo kauniit ovat roikkuneet seinällä jo reilun kuukauden ja tällä hetkellä on sellainen olo, että näihin ei voi kyllästyä. Ihan erityisesti rakastan tuota keittiössä olevaa julistetta. Se sopii väreiltään ja tunnelmaltaan tuohon tilaan ja paikkaan niin täydellisesti, että tuntuu ihan oikeasti siltä kuin sen olisi kuulunut aina olla siinä. Koko keittiö ja ruokailutila tuntuu heti ihan toiselta, jotenkin valmiimmalta, oikeammalta ja tietenkin erityisesti kauniimmalta. Ennen istuin aina tuossa tuolilla tuon seinän vieressä. Nykyään istun aina niin, että näen tuon seinän ja taulun. Ihan vain, koska se on niin järjettömän kaunis.

Työpisteen sain rakennettua kotiin vasta eilen, kun vihdoin ja viimein oli aikaa ja mahdollisuus hakea meidän vanhalle toimistolle jäänyt työpöytäni. Työpöydän yllä olevat isompi taulu on taulu on tämä ja tuo pienempi taas tämä (kaikkia julisteita saa ainakin muutamassa eri koossa). Nuo taulut siirtyivät alkuperäiseltä paikalta alkovista tuohon työpöydän päälle, ja tiedän jo nyt että noiden alla tulee olla niin hyvä tehdä töitä, On jo.

Koodilla SANNI saatte 25% alennusta kaikista julisteista nyt 10-12.4 välisenä aikana. Tarjous ei koske yhteistyö– ja handpicked– merkittyjä julisteita, eikä kehyksiä.

 

*Kaupallinen yhteistyö K-citymarketin kanssa

7EFCEE3B-EC06-4290-9095-BE9703AC8664

Ah, ihana marraskuu. Ja lupa fiilistellä joulua ja tätä tunnelmallista pimeää (okei, ihan niinku siihen kukaan mitään lupaa edes tarvitsisi). Ensimmäistä kertaa pitkään, pitkään aikaan oikeasti innostun siitä, että talvi ja joulu lähestyy. Ihan niin, että sitä tekee mieli laittaa kotiinkin.

Olen asunut omillani yli kymmenen vuotta, ja vielä koskaan en ole laittanut joulua yhteenkään omaan kotiini. Jos kynttilöitä ja glögiä jääkaapissa ei sellaisiksi lasketa, ja eihän niitä lasketa. Olen aina viettänyt tuota juhlaa vanhempieni luona, ja ajatellut ettei sen vuoksi kannata panostaa omassa kodissaan. Mutta tänä vuonna ajattelin toimia toisin. Tämä vuosi on ollut, ja tulee olemaan muutenkin monella tapaa todella erilainen kuin aikaisemmat, joten olkoon se myös ensimmäinen kun laitan joulun kotiimme. Meille kahdelle. Minulle ja Alballe.

Processed with VSCO with f2 preset4EF99C22-4F88-423B-B127-A552B09CAE1F

Kaltaiselleni ihmiselle, joka on a) sekä maailman surkein käyttämään aikaansa, että b) järkyttävän mukavuuden- ja helppouden haluinen (monien asioiden suhteen nyt ainakin), on valtavan suuri helpotus että on olemassa sellaisia asioita kuin valtavat supermarketit, joista saa yhdellä pysähdyksellä hankittua liki kaiken mitä voi edes kuvitella tarvitsevansa.

K-citymarket lanseerasi nyt syyskuussa uuden Hemtex24, kodintekstiili-linjansa, jonka tuotteisiin olen nyt tämän yhteistyön tiimoilta päässyt tutustumaan ja niistä innostumaan. Tämän linkin takaa voitte käydä kurkkimassa malliston tuotteita, mutta saman voitte tehdä myös lähimmässä K-citymarketissanne. Pääsette hypistelemään ja hipelöimään kaikkia niitä ihania tekstuureja ja materiaaleja. Myönnettäköön, että kun ensimmäisen kerran kuulin tästä saatoin olla iiihan aavistuksen skeptinen; voisiko marketista saada muka oikeasti jotain aidosti tyylikästä ja kivaa kotiin? Epäilin siihen asti kunnes löysin tuotteita myyvälle osastolle: yksinkertaisia, simppeleitä, elegantteja ja tyylikäitä printtejä, kauniita, hillittyjä värejä, pehmeitä, ylellisiä pyyhkeitä, lakanoita, päiväpeittoja ja vilttejä. Upeita lasimaljakoita, vaaseja, pehmeitä koristetyynyjä ja järkyttävän kaunis marmoritarjotin- niihin ensimmäiseksi kiinnitin huomioni. Ihan turhaan olin siis epäillyt. Todellakin marketista voi löytää niitä ihan oikeasti tyylikkäitä kodintekstiilejä ja -tuotteita.

collage23232 7A6036BB-1487-4373-899E-3CC59E803EA9Processed with VSCO with f2 preset

Meiltä kotoa löytyy jo malliston vuodevaatteita, maljakoita, tyynyjä, keittiötarvikkeita ja nyt viimeisimpänä noita ylellisen pehmoisia pyyhkeitä, joihin ajattelin sitten joulusaunan jälkeen kietoa niin itseni kuin kaikkein kalleimman aarteenikin. Sitä ennen katsastan kuitenkin koko malliston valikoimaa silmällä pitäen uuden kodin sisutamista, ja sitä tulevaa joulua. Koska meikäläinen haluaa taas päästä helpolla ja saada silti hyvää, niin ajattelin hoitaa kaiken tämän heti seuraavalla kauppareissulla.