Tänään tuntui harvinaisen hankalalta pakata laukut ja ajaa auto takaisin kaupunkiin. Enkä oikein edes tiedä miksi. Kaupunki tuntuu jotenkin ahdistavalta. Kotona on liian kuuma ja ratikatkin tuntuvat kolisevan ikkunoiden alla kymmenen kertaa kovempaa ja  huomattavasti tiuhemmin kuin aiemmin. Minne tahansa täällä asunnossa katsonkin, niin näen lähinnä epämääräisiä kasoja; vaatteita, osittain purettuja laukkuja, kenkiä, lapsen leluja ja tavaroita, niin viikkaamattomia kuin jo viikattuja pyykkejä (jotka tosin uhkaavat nekin ihan pian muuttua ihan vain kasoiksi kaikkien muiden vaatekasojen joukossa). Keittiö taitaa olla koko kodin ainoa paikka, jossa on siistiä ja puhdasta. Ehkä siirryn tästä sohvalta sinne, ja kuvittelen että sama harmonia vallitsee muuallakin asunnossa. Tai ehkä sittenkin, menen nyt vain nukkumaan ja päätän että lähdemme heti aamulla ajamaan Alban kanssa mökille. Vaikka koko viikoksi. Edessä on vielä seitsemän päivää lomaa. Kuvittelin aiemmin, että lomaa olisi ollut nyt heti Juhannuksesta kuusi viikkoa eteenpäin, mutta ensi viikon jälkeen onkin vielä viikko töitä, ja sen jälkeen sitten ne loput viisi lomaviikkoa. Ei ollenkaan pöllömpää näinkään. Ja voi olla, että säästä vielä lomaviikoista jonkin ihan sinne kesän loppuun. Alba täyttää syyskuun ensimmäisellä viikolla viisi, ja ajattelin että voisi olla ihanaa viedä hänet silloin vaikka pitkäksi viikonlopuksi johonkin, jossa merivesi on vielä lämmintä.

Nyt on merkillisellä tavalla tosi haikea olo, enkä tiedä mistä sekään johtuu.
Tänään tosin tuntuu, etten tiedä oikein mistään mitään ja se on ehkä ihan okei.

Nyt on kuitenkin ehkä parasta mennä vain nukkumaan tuon pienen tuhisijan viereen.
Halusin kuitenkin jakaa nämä muutamat kuvat Juhannusyöltä. Aurinko oli jo melkein painunut mailleen, kun olimme käyttämässä koiran ulkona vielä illan viimeisen kerran. Oli jo hämärää, mutta värit olivat silti hirvittävän kirkkaita ja teräviä. Harvinaisen kaunis ilta.

 

Voi kunpa loput tästä kesästä ei kiitäisi samanlaista vauhtia, kuin tämä alku. Olisi ihanaa, jos syyskuussa tuntuisi että lämpö ja pitkäksi venyvät vuorokaudet olisivat kestäneet ikuisuuden. Että olisi ehtinyt tehdä ja kokea kaiken sen mitä halusikin, ja enemmän. Nyt tuntuu, että aika kiitää sellaista vauhtia, ettei iltaisin tekisi mieli edes nukahtaa jotta päivän päättymistä saisi viivytettyä edes tunnilla, tai neljällä.

Olen vannonut suunnittelemattomuuden nimeen jo tovin. Vielä eilen, Juhannusaatton aamuna, emme tieneet mitä tulisimme tekemään illalla. Pallottelimme mökki- ja kaupunkijuhannuksen välillä emmekä lopulta päätyneet niistä kumpaankaan. Tulimme tänne vanhempieni luokse maalle. Täällä oli talo tyhjillään, kun isäntäväki on mökillään. Sainme kaikki nämä neliöt ja tilukset vain meille muutaman päivän ajaksi – ihanaa! Ja mikä ihaninta, saimme meille tänne seuraksi myös siskoni perheen koiran, Labradorinnoutaja Hugon. Tänäänkin heräsin siihen, että musta, pehmeä kuono oli laskettu sängylle tyynyni viereen ja ruskeat silmät tuijottivat odottavasti, että joko mentäisiin.

Suunnitelmissa tälle viikonlopulle on lähinnä vain levätä ja syödä hyvin. Tälle lauantaille ei ole mitään muita suunnitelmia kuin tuo jälkimmäinen. Vaikka juuri mistään muusta emme ole juuri nyt varmoja, niin ainakin tiedämme tismalleen mitä aiomme syödä ja milloin.

Toivottavasti Juhannus sujuu siellä yhtä ihanasti kuin täällä.

Suomen suvi on sitten ihmeellinen!

 

Alkukesä on ollut hyvä. Paljon enemmän, kuin olin osannut toivoa. Tälle kesälle en ole suunnitellut oikeastaan yhtään mitään. En ole lyönyt lukkoon yhdenkään lomaviikon tai edes -viikonlopun suunnitelmia. En ole päättänyt minne festareille menen, tai menenkö ylipäätään. En tiedä mitä teen Juhannuksena, enkä tiedä mitä teen kaikilla niillä kuudella lomaviikolla, jotka minulla päivätyöstäni on kertynyt. Tai todellisuudessa niitä on kertynyt neljä, mutta olin viime kesänä unohtanut pitää neljästä lomaviikostani kaksi (miten kukaan voi unohtaa pitää kesälomansa??), joten ne ovat nyt siirtyneet tälle kesälle, enkä ole asiasta kovinkaan harmissani.

Sen tiedän, että tänä kesänä haluan sopivassa suhteessa levätä ja kulkea. Parasta olisi, jos lomaviikoista ainakin muutama menisi mökillä ja yksi viikonloppu kiertäen Länsirannikkoa matkailuautoksi muutetun pakettiauton ja Alban (ja hyvällä tuurilla myös siskojen) kanssa. Tänä kesänä tulen tekemään paljon asioita myös yksin ja jo nyt tiedän että se on juuri sitä mitä tarvitsen ja kaipaan. Tuntuu ihanalta, että yksin oleminen ja tekeminen ei enää tunnu mitenkään pelottavalta, päinvastoin. Se tuntuu turvalliselta ja hyvältä. On tietysti myös paljon asioita, mitä  lapsi toivoo, että tekisimme yhdessä ja onnekseni ne kaikki toiveet ovat sellaisia, jotka mielelläni eläisin todeksi itsekin. Kokonainen päivä HopLopissa on ehkä ainoa, johon en pysty, mutta onneksi lapsella on isä, joka pystyy.

Viimeiset kolme viikkoa on mennyt niin, että kotona on käyty lähinnä kääntymässä. Ehkä vaihtamassa vaatteita, suihkussa, vessassa tai nukkumassa. Olemme näiden viikkojen aikana syöneet muutaman aamiaisen omassa keittiössämme, mutta muuten kaikki päivän ateriat on nautittu visusti ulkona tai ystävien luona. Imuriin en ole koskenut kahteen viikkoon, ja sen kyllä huomaa. Salaa olenkin aika tyytyväinen siihen, että tänään sataa ja on hyvä syy pysytellä kotona ja puunata koti sellaiseen kuntoon, että siellä viihtyy taas, eikä tarvitse väistellä lattialle kertyneitä sekalaisia tavarakasoja ja villakoiria, jotka ovat kasvaneet niin isoiksi että niitä voisi jo kävelyttää talutushihnassa.

Juhannuksen jälkeen aloitamme loman, eikä nämä tulevat kaksi työntäyteistä viikkoa tunnu ollenkaan pahalta nekään.


Millaisia suunnitelmia teillä on kesälle? Ja hei, jos tiedätte Länsirannikolta, Turku – Vaasa – akselilta jotain ihania, ehdottomasti käymisen arvoisia paikkoja, niin kertokaa.