En muista milloin minulta on alettua kysyä kuinka monta lasta haluaisin, mutta uskoisin sen alkaneen jo joskus teininä. Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, eikä siellä tietenkään kysytty, että haluasinko ylipäätään lapsia, sillä halulla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Lapsia tulisi niin paljon, kuin niitä sattuisi ehkäisykieltoa noudattamalla siunaantumaan. En kuitenkaan itse koskaan varsinaisesti haaveillut lapsista. Minun oli vaikea nähdä itseäni äitinä. Ajattelin aina, että olisin ihminen joka ei mene koskaan naimisiin, eikä saa koskaan lapsia. Ajattelin, että tulisin vain matkustamaan koko elämäni – asettumatta koskaan varsinaisesti aloilleni. Jossain matkan varrella tuo ajatus kuitenkin muuttui. Menin naimisiin, ja sain lapsen.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun on saanut ensimmäisen lapsensa maailmaan aletaan kysyä, että haluatteko lisää lapsia. Ihmiset ympärillä jakelevat pyytämättä neuvoja liittyen lasten ideaaliin ikäeroon. En ajatellut Alban synnyttyä haluavani lisää lapsia. Tuntui, että perheemme oli valmis. Tuo ajatus pysyi mukana pitkään. Ajattelin, ettei minusta edes olisi useamman kuin yhden lapsen vanhemmaksi. Usein koen, että hädin tuskin kykenen siihenkään. Vaadin itseltäni hirveästi, poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa lakkaamatta ja mikä kamalinta; vertailen itseäni muihin äiteihin, ja tunnen usein huonommuutta ja kyvyttömyyttä. Toisaalta kuitenkin äitiys on myös se rooli elämässäni, josta olen kaikkein ylpein. Ja josta tunne vähemmän huonommuutta, kuin monista muista elämän osa-alueista.
Lyhyesti: ei siis ole ollut koko ajan mitenkään itsestään selvää, että haluaisin lapsia enemmänkin kuin yhden.

••

Vaikka raskaus oli monella tapaa helppo ja pystyin liikkumaan normaalisti ihan loppuun saakka (synnytystä edeltävänä päivänä juoksin kävelylenkillä rappusia ja pyöräilin vielä samana aamuna kun Alba syntyi) , niin se oli myös monella tapaa aika työläs. Minulle diagnosoitiin virheellisesti raskausajan diabetes kolmannella kuulla, ja jouduin mittaamaan verensokereita jokaisen ateriaan jälkeen, eli ottamaan itseltäni verikokeita lukuisia kertoja päivässä. Sen lisäksi lapsi oli pienikokoinen ja ravasin viikottain kätilöopistolla kasvukontrolleissa, viimeiset neljä viikkoa kävin tarkastuksissa kaksi kertaa viikossa.

Kamalinta raskaudessa oli kuitenkin se, etten missään vaiheessa kokenut oloani mukavaksi siinä muuttuvassa kehossa. Raskauden seurauksena sain jättimäiset tissit (edes D-kuppi ei ollut riittävä) ja ne suorastaan inhottivat minua. Eikä siinä epämukavuudessa ollut kyse niistä kertyneistä kiloista, ne otin vastaan ilomielin (kaikkialle muualle, paitsi sinne tisseihin, vaan se oli jotain muuta, mitä en oikein osaa itsekään selittää. En pitänyt raskausmahastani, vaikka olin aivan järjettömän kiitollinen ja onnellinen sen suojissa kasvavasta elämästä. En kuitenkaan nauttinut fyysisestä raskaana olemisesta oikeastaan koskaan. Synnytys sen sijaan oli kokemuksena ihan järisyttävä. Niin hieno, voimaannuttava ja… äh, ei sille ole olemassa sanoja, joten en edes yritä. Ajattelin ja sanoinkin heti synnytyksen jälkeen, että voisin tehdä sen uudestaan ihan milloin tahansa. Mutta heti, kun muistin että sitä pitäisi edeltää se 9kk odotus – ajattelin, ettei minusta olisi hommaan enää uudestaan.

••

Jossain vaiheessa, ehkä niin oman kuin lapsenkin kasvun seurauksena, aloin haaveilla suuremmasta perheestä. Olen varttunut kolmen veljen ja neljän siskon keskellä, ja iso perhe tuntuu ainakin näin aikuisena melkoiselta siunaukselta. Haluaisin pystyä tarjoamaan lapselleni edes pienen osan sitä, mitä itse olen saanut. Omien toiveideni lisäksi myös lapsi itse toivoo sisaruksia liki päivittäin. Hän puhuu jatkuvasti siitä millaisia asioita hän tekisi sitten, kun hänestä tulee isosisko. ”Sit ku mä oon isosisko niin mä en enää tuu sun viereen yöllä, kun ei isosiskoja pelota”  tai ”sit ku mä oon isosisko, niin mä aina haen mun pikkusiskon päiväkodista kun mä tuun koulusta koska isosiskot on aina koululaisia”

Tarinoissa on muuten aina pikkusisko, ei koskaan pikkuveljeä.

 

 

 

Muistatte ehkä että olin viime vuonna juuri näihin aikoihin toipumassa leikkauksesta. En silloin halunnut puhua siitä, miksi minut leikattiin tai mitä oli tapahtunut, sillä aihe oli niin arka ja henkilökohtainen. En ole totta puhuakseni ihan varma haluaisinko puhua siitä nytkään, mutta puhun silti. Tein reilu vuosi sitten positiivisen raskaustestin. Tiesin jo ennen testin tekemistä olevani raskaana, ihan kuten olin tiennyt Albaakin odottaessani. Sen vain tunsi. Sikäli tulos oli kuitenkin aika yllättävä, että olin syönyt pillereitä jo melkein kaksi vuotta, eikä raskaaksi tulemisen mahdollisuus ollut käynyt edes mielessäni ennen kuin yhtäkkiä olin varma, että olen tosiaankin raskaana. Kuukautiset olivat pillereistä huolimatta olleet varsin epäsäännölliset jo vuoden, enkä pitänyt niistä oikeastaan mitään kirjaa sillä en ajatellut sen olevan tarpeellista: söin pillereitä, eikä meillä ollut vielä ajatuksena hankkia lapsia, vaikka olimmekin siitä puhuneet, ja tiesimme että haluaisimme molemmat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia.

Muutama viikko positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen heräsin aamulla todella koviin kipuihin. Sellaisiin, joita voi voimakkuudeltaan verrata synnytykseen valmistaviin supistuksiin. Kivut tuntuivat vain noin sata kertaa pelottavammilta, sillä niille ei ollut olemassa samanlaista selitystä ja tarkoitusta. Kipujen lisäksi aloin myös vuotaa verta. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä ei kuitenkaan oltu ollenkaan huolissaan asiasta vaan kipuja pidettiin ihan normaalina ja asiaankuuluvina alkuraskaudessa. En kuitenkaan esimerkiksi päässyt lääkäristä enää takaisin kotiin Kruununhakaan, vaan n.10 metriä terveysaseman ovelta asuvan poikaystävän asuntoon saakka pääseminen oli ihan todellisen työn takana.

Siinä vaiheessa kun Rami tuli töistä kotiinsa, olin niin kipeä etten pystynyt enää kunnolla puhumaan. En kyennyt soittamaan sairaalaan  itse ja kertomaan tilanteestani vaan poikaystävä teki sen puolestani. Sieltä kehotettiin tulemaan paikalle välittömästi. Taksimatka Viiskulmasta Meilahteen naistenklinikalle tuntui kestävän ikuisuuden. Olin varma, etten selviäsi kipujeni kanssa perille saakka. Ja minulla on mielestäni melko korkea kipukynnys. Synnytys ei ollut mitään verrattuna niihin kipuihin, joita tuon taksimatkan aikana tunsin. Töölöntorin jälkeen vaivuin jonnekin tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamaille.

En muista enää kovin tarkkaan mitä tapahtui, ja missä järjestyksessä- mutta tuon sairaalassa vietetyn illan aikana sain kuulla, että raskaus oli kohdun sijaan sen ulkopuolella. Ymmärsin mitä se tarkoitti. Tämä raskaus ei tulisi päättymään synnytykseen, ja sen tajuaminen sattui, vähän yllättäenkin, enemmän, kuin kaikki se sitä tietoa edeltänyt fyysinen kipu.

••

Tuota päivää seurasi viikon mittainen piina kipuja, pahoinvointia, verenvuotoa (niin sisäistä kuin ulkoistakin), pelkoa ja surua. Kovista kivuista ja korkeista HCG- arvoista ja sisäisen verenvuodon riskistä huolimatta raskaus päätettiin yrittää keskeyttää leikkauksen sijaan solusalpaaja metotreksaatilla. Sain ensimmäisen annoksen jo heti samana iltana, ja toisen muistaakseni siitä muutaman päivän päästä. Kolmas hoitokerta piti olla viikon päästä ensimmäisestä, ja tuona päivänä oloni oli huomattavasti aiempaa parempi. Oloni oli koko edeltävän viikon ollut ihan hirveä. Voin pahoin; oksentelin, en jaksanut olla pystyssä ja koko vatsan seutu oli ihan turtana jatkuvista kivuista, joihin ei tuntunut auttavan mikään. Olin lääkärille mennessäni varma, että lääkehoito oli tehnyt sen, mitä sen pitikin. Verikokeiden tulokset kertoivat kuitenkin ihan päinvastaista: minut olisi leikattava heti, kun se vain oli mahdollista. Istukkahormoni-arvo veressä oli vain kasvanut kohisten metotreksaatista huolimatta ja sen lisäksi vatsaonteloon oli vuotanut jo runsaasti verta. 

Itse operaatio oli nopea, helppo ja riskitön rutiinitoimenpide. Tähystysleikkaus kesti muistaakseni vajaan tunnin, ja sen aikana minulta poistettiin tuon alkion lisäksi myös koko munanjohdin, sillä se oli ehtinyt jo vaurioitua pahoin.

••

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen saamiseen?

No, nyt kun olen päässyt yli siitä ajatuksesta etten haluaisi kokea raskautta enää uudestaan, niin olenkin alkanut pelätä sitä etten enää tulisikaan raskaaksi. Pelkään, että seuraavallekin raskaudelle kävisi samoin kuin edelliselle. On olemassa tiettyjä seikkoja, jotka voivat altistaa kohdunulkoiselle raskaudelle, eikä minun kohdallani yksikään niistä seikoista täyttynyt. Ei ole siis olemassa mitään takuita siitä, etteikö sama voisi tapahtua uudestaankin. Ja nyt kun sen on kokenut kerran, on todennäköisyys siihen itse asiassa korkeampi. Eivätkä ne todennäköisyydet edelliselläkään kerralla järin korkealla olleet ja silti se kaikki tapahtui. Kohdunulkoisia raskauksia on n.1-2% kaikista raskauksista. Ja se kauhistuttaa. Se kipu, ja pettymys jonka koin oli niin järkyttävä etten tiedä pystyisinkö samaan enää uudestaan. Mitä jos toinenkin munajohdin jouduttaisiin poistamaan? Silloin ei olisi enää olemassa edes puolittunutta mahdollisuutta tulla raskaaksi. En uskalla yrittää, sillä pelko kaiken lopullisuudesta on niin lamauttava.  Haluan elää tässä tilassa, jossa on vielä toivoa vaikka tiedän, että mitä pidempään odotan – sitä vähemmän sitä on.

Haluaisin lisää lapsia. Haluaisin saada kokea synnytyksen vielä uudestaan. Haluaisin olla kolmen lapsen äiti. Haluaisin kaikkea sitä, mutta juuri nyt en ole varma uskallanko edes yrittää.

Sen jälkeen, kun maaliskuussa kirjoitin täällä blogissa erosta olen tasaisin väliajoin saanut sähköposteja ja viestejä ihmisiltä, että selviääkö erosta ja jos, niin kuinka. Ja nyt muutaman viime kuun aikana olen saanut muutaman kerran toiveita, että kertoisin millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä elämä eron jälkeen ylipäätään tuntuu.

Heti alkuun paljastettakoon, etten todellakaan osaa kirjoittaa mitään selviytymisopasta eroon. Tiedän, että se menee jokaisen parin kohdalla omalla tavallaan. Ja aivan jokaisessa erossa on erilaisia vaiheita: toivottomia ja niitä vähemmän toivottomia ja sitten myös sellaisia tosi hyviä aikoja. Tunteet tulevat ja menevät. Kunhan keskinäinen kunnioitus yritetään muistaa edes suurimman osan ajasta, ja molemmat pitävät sovituista asioista kiinni- on ero varmasti ainakin vähän helpompi.

Nyt erosta on kulunut 15 kuukautta. Tiedän, että meidän eromme on luultavasti ollut sieltä helpoimmasta päästä. (Ja perustan tämän siis täysin niihin kokemuksiin mitä olen läheltä muilta kuullut). Asuimme yhdessä vielä neljä kuukautta eron jälkeenkin, eri huoneissa tosin. Emme ole juuri riidelleet, siis sillä tavalla isosti ja pitkään, vaan suurin osa asioista on sujunut melko mutkattomasti. Tietysti myös hankauksia on tullut, mutta niin kai ihmissuhteissa aina. Jaamme Alban huoltajuuden suunnilleen tasan ja näemme myös toisiamme aina silloin tällöin. Emme ole ainakaan toistaiseksi käyneet lastenvalvojalla tai muutenkaan käyttäneet ulkopuolista apua asioiden sopimiseen ja -jakamiseen. Voisi sanoa, että tämä on ollut, suurimmaksi osaksi, aika smooth sailing.

Se mihin on ollut kaikken suurin kasvaminen on ehdottomasti ollut se käsitys itsestä, jonka oli ehtinyt kaikkien niiden yhteisten vuosien aikana luoda. Olimme olleet yhdessä lähestulkoon vuosikymmenen. Olin ollut vaimo ja äiti. Se kaikki oli, ehkä yllättävänkin, suuri osa identiteettiäni, minua. Se määritti paljon sitä mitä olin, piirsi rajat minulle. Niiden sisällä olin kaikkea sitä, mitä niiden rajojen sisälle mahtui.
Eron myötä en enää ollutkaan vaimo, en kenenkään erityinen. Ja tuntui, että olin äitikin enää vain puoliksi.

Näin jälkeenpäin on helppoa sanoa ja nähdä, että alkuun olin todella hukassa. Oikeastaan ihan kaiken kanssa. Ne viikot, jotka vietin Alban kanssa olivat tunnetasolla helppoja, mutta fyysisesti raskaita ja väsyttäviä, olin lapsen kanssa yksin 24 vuorokaudessa, seitsemän päivää viikossa. Ja ne viikot kun en ollut Alban kanssa en oikein tiennyt, mitä olisin tehnyt. Kävin paljon ulkona, näin ystäviä. Olin koko ajan matkalla jonnekin tai jostakin. En uskaltanut pysähtyä, koska tiesin että putoaisin niin tehdessäni. Ajattelin varmaan, että minulla meni ihan kivasti, vaikka jossain vähän syvemmällä takuulla tiesin, ettei todellakaan mennyt.

Loppuvuosi oli aika synkkä. Voimat olivat niin vähissä, että sitä on vaikea edes selittää. Tavallaan uupuminen ei johtunut mitenkään suoranaisesti erosta, vaan siitä että oli pakko vihdoin kohdata ja nähdä itseni ja tilanteeni.

Nyt kun elämä on jo muutaman kuukauden pysytellyt uomissaan ja alkanut näyttää minun elämältäni, sellaiselta kun monilta osin tahdonkin sen olevan, niin uskallan ehkä sanoa muutaman sanan siitä, millaista yksinhuoltajan arki on, ja miltä se tuntuu.

En takuulla koskaan kuvitellut jääväni lapsen kanssa yksin. Ajattelin aina pysyväni avioliitossa hamaan loppuun asti. Ajattelin, että lapsillani tulisi aina olemaan yksi koti, ja siellä molemmat vanhemmat. Yllätys, yllätys. Kukaan tuskin kuvittelee olevansa se, jonka avioliitto päätyy eroon.

Arki on suurimmaksi osaksi aika ihanaa. Kivaa, helppoa ja mukavaa. Kun on yksin lapsen kanssa on pakko olla koko ajan eri tavalla läsnä ja valveutunut. Tai ainakin minä olen, verrattuna entiseen. Ei voi edes hetkeksi luovuttaa vastuuta toiselle aikuiselle, vaan se on jatkuvasti vain minulla. Alkuun se tuntui melkoisen raskaalta, tietysti. Sitä oli niin tottunut toisen apuun, yhdessä tekemiseen ja kaiken jakamiseen, että uuteen oli melkoinen sopeutuminen. Mutta on tässä ehdottomasti puolensakin, olen löytänyt itsestäni sellaisen määrän voimaa, ettei minulla aiemmin ollut siitä mitään käsitystä. Tietysti ihanalta tuntuu myös se, että me kaksi, äiti ja tytär, saamme todella paljon aikaa ihan vain toisillemme. Yhteys välillämme vahvistuu koko ajan. Meillä on ne meidän kahden ihan omat jutut ja tavat toimia. Alba saa reilusti minun aikaani ja minä hänen.

Eniten siitä perhe-elämästä kaipaa sitä tunnetta, että kaiken voi jakaa toisen kanssa. Kasvatukselliset kysymykset, onnen ja ylpeyden, huolenaiheet ja väsymyksen. Nyt niiden asioiden kanssa on aika yksin. Mutta siihenkin alkaa hiljalleen tottua. Aika usein sitä silti pelkää, että, mitä jos kasvattaakin lapsen ihan väärin ja vinoon, kun kukaan toinen, lapsesta yhtä paljon välittävä, aikuinen ei ole jatkuvasti vieressä kertomassa jos ja kun toimin jossain väärin tietämättömyyttäni ja tahtomattani. Epäonnistumisen ja syyllisyyden tunteet ovat myös huomattavan paljon voimakkaammin arjessa läsnä, kuin olivat ennen eroa. Poden edelleen kroonista huonoa omatuntoa siitä, että lapseni joutuu elämään jatkuvassa ikävässä, ja että arki jakaantu kahteen eri osoitteeseen, joissa vietetään erilaista elämää. Ja toisaalta, on tämä myös melkoista ikävässä kärvistelyä itsellenikin. Tiedän, että näihin tunteisiin ei kannattaisi ripustautua, vaan antaa niiden mennä. Tiedän tekeväni tässä uudessa elämäntilanteessa parhaani, eikä enempää voi keneltäkään vaatia. Ja tiedän, että niin takuulla tehdän lapsen toisessakin kodissa.

Siinä missä arki vielä puoli vuotta sitten tuntui selviytymistaistelulta, tuntuu se nykään varsin kivalta. Sellaiselta, että uuteen päivään on aina mukava herätä. (Paitsi silloin kun sen joutuu tekemään kello 4.50, jotta ehtii viedä lapsen päiväkotiin ennen kello seitsemän alkavaa työvuoroa.) Aika usein viikon päätteeksi taputan kuitenkin itseäni selkään, ja olen ylpeä siitä kuinka olen jaksanut. Olen ylpeä siitä millaiseksi meidän elämämme on muotoutunut, ainakin suurimmilta osin. Tunnen itseni koko ajan vahvemmaksi ja pystyvämmäksi, mutta samaan aikaan tiedostan enenevissä määrin asioita, joiden eteen on tehtävä vielä aivan valtavasti töitä.

Onneksi jaksoin uskoa, että kaikki menee lopulta hyvin, sillä juuri niin kävi. Tietysti.

58E2E187-DA82-45F8-B8E3-8E6F0AFEE23C

Lauantait ovat lähes poikkeuksetta sellaisia vähän katkeransuloisia. Näillä viikoilla, kun olen saanut olla Alban kanssa koko viikon leijailee lauantain päällä sellainen kevyt haikeus: haikeus siitä, että huomenna alkaa taas se viikon mittainen kausi, jolloin Alba asuu pääasiallisesti jossain muualla kuin minun kanssani. Haikeutta ja huonoa omatuntoa koko tästä tilanteesta, siitä miten tähän on ylipäätään päädytty. Samaan aikaan tämä lauantai on usein jotenkin erityisen ihana. Kaikki ovat vapaalla, kenelläkään ei ole kiire minnekään, ja tästä viimeisestä yhteisestä päivästä tekee mieli ottaa kaikki ilo irti. Siitä haluaa tehdä mahdollisimman hyvän. Vaikka pitkä viikko väsyttääkin, niin lauantaisin en varmaan koskaan ole edes pienesti ärähtänyt Alballe.
Ja toisaalta taas, myönnettävä on, tuntuu ihanalta ja vapauttavalta ajatus siitä, että edessä on viikko jolloin saa tehdä kaikkia niitä asioita, joille harvemmin on aikaa lapsen kanssa. Nyt tänään, lauantaina, en vielä tunne sydämessäni sitä ikävää mitä tunnen ihan viimeistään sunnuntai-iltana nukkumaan mennessä.

Olemme täällä vanhempieni luona tänään ihan kahden ja kaikki nämä neliöt ovat vain meille kahdelle. Aamulla keitimme puurot, toivon että voisin sanoa meidän kuunnelleen kauneimpia joululauluja tai muuta sellaista vaan ehei, olemma kuunnelleet repeatilla ihahaata nyt pian kolme tuntia (väliin saa toisinaan soittaa myös muumien tunnarin, peppi pitkätossun tai popsi popsi porkkanan) eikä tämä suinkaan ole viikon ensimmäinen päivä kun niin tapahtuu. Aamupuron jälkeen luimme kirjan (tämän hetken suosikkeja ovat jostain kumman syystä vuodenajoista ja hyönteisistä kertovat tietokirjat, joista molempia olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana noin sataseitsemäntoista kertaa ja osaisin varmaan unissanikin vastata kuinka monta hämähäkkilajia maailmasta löytyy, tai kertoa että hämähäkit kyllä kutovat seittejä mutta lukit puolestaan eivät, tai milloin ilmatieteellisesti kevät vaihtuu kesään, ja syksy talveen. Just hit me!), ja tarkistimme onko eilen rakentamamme lumiukko vielä hengissä.

982A39F1-0B8B-419D-A37B-D9FBEC4A9675 ED2986BB-EB02-4431-8D5B-AF9FBB2F34FA

Voin kertoa, että aina toisinaan sitä todellakin osaa arvostaa niitä pieniä, tavallisia asioita, kuten sitä että ylipäätään voi mennä ulos ja rakentaa sen lumiukon. Alba on ollut sairaana viimeiset kolme viikkoa, minä itse viimeiset kaksi, eikä olla päästy kunnolla ulos viikkoihin. Voin kertoa, että jos en ole ollut vähän sekaisin jo aiemmin, niin ihan viimeistään nyt olen. Huolesta, kaikesta tästä niistämisestä ja sen raittiin ilman puutteesta. Toivotaan, että viimeistään huominen toisi terveyden tullessaan.

Ihanaa lauantaita.
Sulle ja meille.

*Kaupallinen yhteistyö yhdessä Piltin kanssa

Processed with VSCO with f2 preset

Osallistuin muutama viikko sitten 65-vuotta täyttävää Pilttiä juhlistavalle lounaalle. Ruoka nyt kiinnostaa tietysti aina, mutta erityisen kiinnostavan tästä tilaisuudesta teki se, että tuolla lounaalla puheenvuoron pitivät sekä Sydänliiton ravintoterapeutti Kati Kuisma, että psykoterapeutti Maaret Kallio. Molemmat naisia, joita ihailen ja joilta mieluusti otan vastaan vinkin jos toisenkin. Nielen sellaisenaan, pureksimatta.

Teemana lounaalla oli rennompi ote niin vanhemmuuteen kuin ruokailuunkin. Olen täälläkin aiemmin puhunut siitä, että meille ei valitettavasti siunaantunut sellaista lasta, joka mukisematta laittaa suuhunsa kaiken mitä eteen kannetaan. Tai edes sellaista, joka tekisi niin vaikkapa joka toisella aterialla. Ehei. Voin kertoa, etten ole elämäni aikana stressanut koskaan mistään niin paljon kuin lapseni syömisestä. Tai oikeammin syömättömyydestä. Ja toisaalta, en ole ihan varma tekeekö kovinkaan moni asia minua onnellisemmaksi kuin se, kun näen lapseni syövän hyvällä ruokahalulla, sillä voin kertoa sen olevan todella harvinaista herkkua. Iltaisin laskeskelen päässäni, että onko tämä pieni millään konsteilla saanut päivän syömisistä riittävästi kaikkea sitä mitä tuollainen leikki-ikäinen tarvitsee. Mutta, lohduttaudun sillä että kuulemani mukaan lapsi ei täyden ruokalautasen ääreen kuole.

collage Processed with VSCO with f2 preset

Alba on ollut oikeastaan aina todella pieniruokainen ja äärettömän valikoiva sen suhteen mitä suuhunsa suostuu pistämään. Ja niin kamalalta kuin se tuntuukin, niin ihan varmasti jatkuva ikävä toista vanhempaa vaikuttaa myös. Voitte siis kuvitella, että olin niin ravintoterapeutin kuin psykoterapeutinkin ohjeiden tarpeessa. Kuinka saada lapsi syömääb, ja kuinka taas toisaalta suhtautua rennommin siihen mikäli tämä ei syö. Ja molempiin sain varsin päteviä neuvoja. En ole varma johtuuko niistä vai mistä, mutta tämä kuluva viikko on ollut syömisten osalta yhtä riemujuhlaa näin vanhemman näkökulmasta.

Tärkeimpänä ohjeena ravintoterapeutilta tuli se, että noiden ruokailuhetkien tulisi olla ennen kaikkea rentoja, iloisia, YHTEISIÄ hetkiä. Tiesin tämän. Mutta silti. Voin myöntää, että jokaiselle aterialle tulin jo valmiiksi vähän kireänä ja stressaantuneena. Mitä jos hän ei taaskaan syö- pelko vanteena pääni ja vähän sydämmenikin ympärillä. Aterioista oli varmasti hauskuus ja rentous aika kaukana, vaikka näennäisesti sitä yritinkin esittää. Lisäksi – ihan liian usein kävi niin, että meikäläinen hotki ruoan nanosekunnissa, nousee pöydästä ja alkaa siivota ja tiskata lapsen vielä vasta pähkäillessä, että kannattaakohan tähän ruokaan ylipäätänsä edes lusikkaansa sekoittaa. Eli toisinsanoen, kaikki kolme kohtaa pielessä. Hyvä Sanni!

Jatkoa ajatellen pidän myös mielessä kehumisen ja myönteisen ruokapuheen. Olen jotenkin ajatellut, että hyvästä syömisestä ei pitäisi kehua, mutta nyt vapauduin siitäkin luulosta, koska todellakin saa ja pitääkin. Kehujen ja kannustusten kautta ruokailusta tulee lapsellekin mieluisampi tapahtuma.

Nyt olenkin pyrkinyt kiinnittämään huomioni juuri siihen, että nuo ruokahetket olisivat oikeasti meidän kahden (tai useimmin, meidän neljän) yhteisiä. Rauhallisia, rentoja ja kivoja hetkiä. Joista kaikki nauttivat. Vielä on matkaa sinne minne olemme menossa, mutta pääasia että olemme kuitenkin jo matkalla.

collage1

Processed with VSCO with f2 preset

Mitä taas tulee Maaretin neuvoihin lempeämmästä ja rennomasta perhearjesta, niin Maaret oli laatinut 65-vuotiaan Piltin kunniaksi viisi viisautta, joiden avullla jokainen meistä voi pyrkiä sitä sellaista arkea kohti. Lainaan niitä tähän ihan juuri sellaisenaan, olkaapa hyvät:

1.Kuuntele lasta sinussa
Palaa mielessäsi omaan lapsuuteesi.
Mikä siellä oli arvokkainta? Aikuisena emme enää muista kuka teki soseet ja olivatko vaatteemme sävy sävyyn. Mutta sen muistamme, miltä näytimme vanhempiemme silmissä ja millaisina tulimme varmimmin rakastetuiksi. Herkkyys itseä kohtaan lisää myös herkyyttä lasta kohtaan.

2.Luota tavallisen taikaan
Rutiinit ja ennakoitavuus rakentavat perusturvaa, jotka ovat erikoisuuksia suurempaa. Hyvään elämään tarvitaan loppujen lopuksi vain vähän: aikaa, rakkautta ja turvaa. Vaali väljyyttä. Sen turvissa ehtii kertoa murheensa, tasata suuttumuksensa ja kaivautua kainaloon.

3.kosketa ja kosketu
Fyysinen läheisyys rauhoittaa tehokkaasti ja on loistava kipulääke mielen ja kehon murheisiin. Pieni sulaa sylissä, isompi rauhoittui hartiahieronnassa. Koskaan ei saa olla liian kiire halaukselle. Kosketa ohimennen, arkisesti ja lempeästi.

4.Pidä huolta – myös itsestäsi
Lapsi ei opi vain siitä, miten kohtelet häntä, vaan myös siitä miten kohtelet itseäsi. Kun vanhempi voi hyvin, voi lapsi huokaista helpotuksesta. Kuulostele lämmöllä kuorimittuneisuuttasi, säätele arjessa stressiäsi. Vanhemmallakin on rajansa ja tarpeensa. Ole esimerkki inhimillisestä ihmisestä, älä sankarista.

5.Uskalla tehdä huonosti
Armollisemma arjen viisautta löytyy keskinkertaisesti ja huonostikin tehdyissä asioissa. Riman laskeminen on tärkeä taito. Pohdi tarkoin, mikä teille on tärkeintä tehdä hyvin ja mihin haluatte keskittyä perhearjessa. Mutta mieti vähintään yhtä tarkoin, mitä kaikkea voi tietoisesti hoitaa seiskankin suorituksella.

Processed with VSCO with f2 preset