Postaus toteutettu kaupallisessa yhteistyössä WSOY:n kanssa

 

 

Olen lukenut tänä vuonna paljon. Muutaman aivan briljantin, pari todella hyvää ja on sinne joukkoon mahtunut muutama aika surkeakin. Olen lukenut lähinnä sellaisia isoja teoksia, jotka ovat olleet usein melko raskaita, joko teemaltaan tai luettavuudeltaan. Olen lukenut kirjoja, jotka ovat saaneet ahdistumaan, pelkäämään ja palan kurkkuun. Sellaisia, joiden lukemisen jälkeen on täytynyt hetki huilata ennen kuin on voinut tarttua seuraavaan.

Kesäisin, kun kaikki  kevenee: mieli, pukeutuminen, koti ja ruokakin – haluan myös lukea kevyemmin. Huomasin taas keväällä, että sellaisia kevyitä ja viihdyttäviä mutta silti oivaltavia ja kieleltään ketteriä kirjoja on itse asiassa huomattavasti hankalampaa löytää, kuin niitä raskaita ja ehkä hitusen uuvuttavia kirjoja. Eli, jos siellä on joku toinenkin, joka kamppailee saman ongelman (= loistavan lomalukemisen löytäminen) kanssa, niin ei tarvitse enää.

Liane Moriartyn Yhdeksän hyvää, kymmenen kaunista onnistuu olemaan sekö kevyt, viihdyttävä että hauska olematta kuitenkin yksinkertainen, ennalta-arvattava tai köyhä lukukokemus. En tiedä miksi, mutta en pidä kovin monesta asiasta jota voisi kuvailla sanoilla aivot narikkaan. Minä pidän siitä, että saan käyttää ja täyttää päätäni. Olipa kyse sitten elokuvista, kirjoista tai keskusteluista. Haluan oivaltaa, ihailla nokkelaa sanankäyttöä tai oivallisia juonenkäänteitä. Onneksi pää sai sekä täyttöä, että käyttöä tämän kirjan kanssa. Moriarty onnistuu aina luomaan kirjojensa henkilöistä todella kokonaisia ja jotenkin eläviä. Hänen tekstinsä on nokkelaa ja helppolukuista, sellaista lukemista jossa aivot surisevat mielihyvästä. Kaikki etenee mutkattomasti ja sujuvasti – ilman, että tuntuu siltä, että pääsee lukiessaan liian helpolla. 

 


 

Kun sain kirjan käsiini vajaa kuukausi sitten, odotin siltä paljon. Olin lukenut Moriartyn Hyvän Aviomiehen aiemmin tänä vuonna ja rakastin sitä. Siis ihan todella rakastin, täysin ehdoitta. Silti olin vähän epäileväinen, kun luin tämän kirjan kannesta lauseen, jossa sanottiin ”kadehdin jokaista joka ei vielä ole lukenut tätä kirjaa”  ja mietin että onkohan kuitenkaan ihan noin.

Kirjan juoni lyhykäisyydessään on tämä: yhdeksän vierasta kokontuu kymmeneksi päiväksi hyvinvointihotelliin. He kaikki kaipaavat ja odottavat muutosta, uutta elämää.  Kukaan niin vieraista, kuin kirjan lukijoistakaan, osaa kuitenkaan tuskin odottaa mitä tuleman pitää. Hyvinvointihotellia pyörittävälla, karismaattisella mutta ”hivenen” erikoisella Mašalla ei ole vieraidensa varalle suunnitteilla ehkä se ihan perinteisin hyvinvointiretriitti.

Vaikka kirjan takakansi jo lupailee odottamottomia juonenkäänteitä, niin en kuitenkaan oikeastaan kertaakaan lukiessani odottanut mitään tapahtuvan. Luin vain ja nautiskelin. Sillä tavalla kuin ulkomailla asuva nautiskelee Suomesta lähetetyllä irtokarkkipussilla; tekisi oikeastaan mieli ahmia koko pussi yhdeltä istumalta, kun kaikki on niin hyvää, mutta ei kuitenkaan tee niin, sillä tietää että mitä nopeammin syö, sitä nopeammin se hyvä on ohi.
Luin tätä kirjaa pieninä paloina silloin tällöin, oikein säästellen. En odottanut kiihkeästi seuraavaa lukua, käännettä tai paljastusta. Tunsin vain pohjatonta uteliasuutta kirjan henkilöitä ja heidän elämäänsä kohtaan. Halusin tietää heistä lisää, halusin oppia tuntemaan heidät. Kaikki mikä tuli sen lisäksi, oli bonusta.

Mitä taas tulee tuohon aiemmin mainitsemaani kannen lauseeseen: asia oli juuri niin. Sillä, kun annoin kirjan naapurissa asuvalle ystävälleni lainaan. Olin kateellinen siitä, että hänelle kaikki oli vielä edessä. Hän ei tiennyt kirjan henkilöiden omituisuuksista, ongelmista ja kovista kohtaloista mitään – hän ei tuntenut heitä vielä. Hän ei tiennyt mitä nuo ihmiset tulisivat vielä vierailunsa aikana kokemaan. Ja tunsin siitä kateutta. Minä olin syönyt jo omat karkkini. Hänen pussinsa oli vielä pullollaan.

 

 

Kirjan loputtua googlasin heti mitä kaikkea muuta Liane Moriarty on kirjoittanut, ja huokaisin kiitollisuudesta sillä tajusin että hänen suomennetuista kirjoistaan minulta on lukematta vielä kokonaiset kaksi: Nainen joka unohti ja Tavalliset pikku pihajuhlat. Lomalukeminen taitaa olla ensi viikoksi selvillä.

pst. Liane Moriartyn Mustat valkeat valheet- kirjan pohjalta tehty Big Little Lies- sarja, ja sen toinen tuotantokausi on nyt muuten julkaistu. Siinä lisää loistavaa viihdettä sitä kaipaaville.

Kaupallinen yhteistyö: WSOY ja Adlibris

 

 

Ah, vihdoinkin saan kirjoittaa tästä. Tämän postauksen kirjoittamista ja julkaisemista olen oikeasti odottanut. Parisuhde on teemana sellainen, josta puhuminen ei kyllästytä minus koskaan. Olen harvinaisen kiinnostunut ihmisten välisistä suhteista ja – mekanismeista. Olen ihan pohjattoman utelias. Haluaisin aina tietää ja ymmärtää miksi ihmiset toimivat kuten toimivat. Minua kiinnostaa erityisesti ihmissuhteiden onglelmakohdat ja se kuinka niistä selvitään. Olen ollut ehkä liiankin kiinnostunut muista ihmisistä, niin että olen unohtanut tarkkailla itseäni ja miettiä syitä oman toimintani taustalla. On ollut niin kiire analysoida ja tulkita muita, etten ole ehtinyt tutustumaan itseeni. En ole kai yksinkertaisesti pitänyt sitä kovin tärkeänä. Mutta. Noin kuukausi sitten sain käsiini Kimmo Takasen kirjoittaman Parisuhteen Tunnelukot- kirjan, jonka lukemista seurannutta valaistumista voisi verrata uskoon tulemiseen. Ja niin ajattelin tässä nyt ihan pokkana tehdäkin.

 

Olen törmännyt Takasen kirjoittamiin tunnelukko- kirjoihin aiemminkin mutta en ole kuitenkaan koskaan lukenut niitä. Nyt tiedän, että olisi kannattanut. Olisin ymmärtänyt itseäni paremmin jo vuosia sitten ja todennäköisesti välttynyt monilta ikäviltä ja toivottomilta tuntuneilta tilanteilta. Mutta, kuten tiedätte: parempi myöhään kun ei milloinkaan.
Tämän parisuhteen tunnelukot kirjan voi lukea hyvin ilman, että on lukenut aiempia kirjoja, mutta niistä on varmasti hyötyä. Ennen kirjan aloittamista suosittelen tekemään ainakin testit omien ja mielellään myös kumppanin tunnelukkojen kartoittamiseksi.

 

 

 

Se mitä alkuun ymmärsin itsestäni tunnelukkotestien tekemisen ja kirjan lukemisen jälkeen oli, että olen vähintäänkin hankala kumppani. Ymmärsin myös sen, että minulla on aivan hitokseen niitä tunnelukkoja ja poikaystävällä ei taas niin minkäänlaisia. Oikeastaan kirjan lukeminen sai minut oivaltamaan, että olen kumppanina ihan sysipaska, mutta en tietenkään halua sanoa itsestäni sellaisia asioita, joten mennään sillä, että olen lukuisten tunnelukkojeni vuoksi todella hankala. Sen jo tavallaan tiesinkin. Mutta sitä en ollut oivaltanut, että minun ei tarvitse olla sellainen. Minä en ole yhtä kuin tapani toimia ja tuntea. Minulla on kaikki valta, ja vastuu, kasvaa ja kehittyä niin itsenäni kuin parisuhteessakin. En ollut ennen kirjan lukemista todellakaan tajunnut, kuinka paljon sabotoin parisuhteeni toimivuutta omalla toiminnallani. Onneksi tiedän sen nyt. Uskon, että poikaystävääni saattaa silti hieman harmittaa, ettei tätä kirjaa oltu kirjoitettu jo ennen kuin tapasimme. Hän olisi saattanut säästyä aika monelta tiedätkö, musta tuntuu ettei tästä suhteesta tuu yhtään mitään– kommentilta, jos olisin lukenut tämän kirjan jo kaksi vuotta sitten. Tarkalleen ottaen kahdeksaltakymmeneltäkolmelta (83!) sellaiselta kommentilta.

 

Olen näennäisen avoin. Kerron avoimesti ihmisille siitä, jos ei mene kovin vahvasti. Voin kertoa olevani väsynyt tai heikoilla. Voin kertoa ongelmista mitä kohtaan vanhempana, puolisona, sisarena tai ystävänä. Voin puhua olosuhteista tai olotilasta, mutta tunteistani olen huono puhumaan. Osaan kertoa, ja kerronkin usein, kuinka paljon rakastan, välitän, ihailen tai arvostan. Sen lisäksi osaan aivan varmasti kertoa kun vituttaa niin paljon, että silmissä sumenee. Noiden tunteiden väliin mahtuu kuitenkin aika paljon tunteita, joista en osaa puhua. Kun petyn, pelkään, koen riittämättömyyttä tai vaille jäämistä – hyökkään. Alan ajatella, ettei tämä suhde ja tuo toinen tarjoa minulle sitä, mitä tarvitsisin (vaikka en siis usein itsekään tiedä, mitä se on mitä tarvitsen) eikä tässä siis ole mitään järkeä. Näen kumppanin ja suhteen niin kapeassa valossa että millimetrirkin ovat liian suuria sen mittaamisen. Hyökkäävän käytöksen takana on pohjimmiltaan pelko siitä, että tulee hylätyksi tai torjutuksi tai kokemus siitä, ettei ole riittävä. Enkä ole osannut käsitellä sellaisia tunteita. En ole uskaltanut kertoa kumppanilleni tuntevani niin, vaan on tuntunut selviämisen kannalta tärkeämmältä torjua toinen, ennen kuin tämä torjuisi minut. Niissä tilanteissa selviämisestä on tullut tärkeämpää kuin tarpeideni tyydyttämisestä.

 

On ihan selvää, että tuollainen käytös nakertaa luottamusta parisuhteessa. Niin omaa luottamustani suhteeseen, kuin kumppanin luottamusta minun kykyyni sitoutua. En ollut koskaan juuri miettinyt miksi käyttäydyn kuten käyttäydyn. Olen tottunut toimimaan niin aina, joten olin alkanut pitää sitä normaalina. Tai jos olinkin tiedostanut tavan haitallisuuden, en kokenut voivani muuttua. Saatoin yrittää hillitä kieleni, mutta samat ajatukset pyörivät kuitenkin mielessäni. Itselleni (ja meidän parisuhteelle) tärkein kirjan tarjoama oivallus oli se, että yritän tuon tunteen iskiessä hyökkämisen sijaan pysähtyä ja miettiä, mikä on se tarve josta jään vaille, joka synnyttää minussa jonkin epämiellyttävän tunteen. Kun olen selvittänyt tarpeen, voin esittää kumppanille toiveen jolla tuo tarve täyttyisi. Voin tässä ja nyt paljastaa, että on aika paljon todennäköisempää saada tarvitsemansa, kun sitä osaa kumppanilta toivoa. Hyökkäykseen kun aika harvoin vastataan rakkaudella ja lämmöllä, senkin uskallan paljastaa. Silti usein odotan, että puoliso jotenkin maagisesti tietää ja täyttää kaikki tarpeeni, ilman että minun tarvitsee niitä häneltä pyytää. Tarpeeni ovat eläneet jossain siellä salaisten toiveiden tasolla, ja olen silti toivonut että kumppanini näkisi ne ihan vain minua vilkaisemalla. Jännä ettei niin ole käynyt.

 

 

Luin kirjaa ensin yksin. Pureskelin sitä hiljalleen ja yritin sisäistää ja hyväksyä sen, kuinka keskeneräinen ihminen ja puoliso olen. Opettelin sanoittamaan tunteitani ja toiveitani paremmin. Yritin sisäistää sen, että on minun vastuullani voida suhteessa hyvin. Vain minun vastuullani. Sitä ei voi sälyttää kenenkään toisen harteille ja tehtäväksi. Tuon kaiken ymmärtäminen oli niin tarpeellista ja tärkeää, etten löydä sille sanoja. Mutta; vasta siinä vaiheessa, kun puhuimme yhdessä poikaystävän tunnelukoistamme, selviytymismekanismeistamme ja haitallisista tavoistamme toimia- koin täyttymyksen ja sen uskoon tulemiseen verrattavan valaistumisen. Me puhumme kyllä keskenämme varmaan poikkeuksellisen paljon, olemme tehneet niin siitä lähtien kun kuulimme toisistamme ensimmäisen kerran. Se on meidän tapamme olla yhdessä. Mutta silti, oivalsimme molemmat kuinka paljon asioita, oikeasti merkittäviä ja suhteen hyvinvoinnin kannalta ensiarvoisen tärkeitä, jätämme toisillemme sanomatta. Sen sijaan, erityisesti minä, olen kunnostautunut sellaisten asioiden sanomisessa, joilla on aika paljon tekemistä parisuhteen huonovointisuuden kanssa.

 

Viimeiset kaksi iltaa olemme purkaneet kirjan testejä ja tehtäviä ja käyneet niin hyviä ja syviä keskusteluita, että aamuisin  on tuntunut ihan siltä kuin heräisi kokonaan uuden ihmisen vierestä. Noiden keskustelujen kautta olen nähnyt toisesta sellaisia puolia, joita en tiennyt hänessä edes olevan. En ollut nähnyt niitä, sillä olin niin kiintynyt siihen mielikuvaan, jonka olin itse hänestä rakentanut. En ollut koskaan edes epäillyt etteikö se mitä minä hänessä näen olisi kaikki se mitä hän on. Vasta kirjan luettani tajusin kuinka vinksahtanut tuo ajatukseni on ollut. Nyt kun näkökenttä on laajentunut tuntuu ihan siltä, kuin olisin juuri rakastunut. Olen niin innoissani siitä, että tiedän että meillä on kaikki mahdollisuudet ja avaimet todella onnelliseen ja tasapainoiseen suhteeseen, jossa molemmat voivat hyvin. Kun sitä on epäillyt toistuvasti, ette edes arvaa kuinka uskomattoman huojentavalta tuntuu saada vain luottaa ja iloita kaikesta siitä hyvästä, mitä meillä on. Sen sijaan, että etsisi jatkuvasti merkkejä siitä, ettei suhde kannata.

 

 

 

Tuntuu melkein hölmöltä, että yhdellä kirjalla voi olla näin valtavan suuri vaikutus. Tunnen itsenin myös vähän typeräksi, etten ole osannut ottaa vastuuta omasta hyvinvoinnistani, enkä ole ymmärtänyt omien tekojeni vaikutusta parisuhteeseen. Mutta päälimmäisenä tunnen kiitollisuutta. Siitä, että löysin tämän kirjan ja siitä, että on suhde jossa molemmilla on kiinnostus kasvaa – ei yhteen, vaan yhteyteen. Sanoin joskus aiemmin parisuhteista puhuessani, että minulle kaikkein tärkeintä suhteessa on yhteys toiseen ja tunne siitä että on turvassa ja rakastettu sellaisena kun on. Ja juuri nyt tuntuu ihan siltä. Olen turvassa, rakastettu ja tullut kotiin.

pst. kirjan myötä ymmärsin myös sen, että kun poikaystäväni ei ole siivonnut vaikka hänellä olisi ollut siihen aikaa ei tarkoita sitä, ettei hän välitä minusta. Se tarkoittaa sitä, että hän ei pidä siivoamisesta.

 

Tämän, tai muut tunnelukko- kirjat voit tilata omaksesi täältä: Adlibris .