Käsittämätöntä, että yksi kuukausi on taas eletty. Toukokuu oli harvinaisen tapahtumarikas, noin niinkuin minun mittapuullani joka ei ehkä jonkun toisen mittapuulla ole juuri mitään. Ja silti tuntui, että tämä oli juuri se kuukausi joka eteni viikon, ei päivien, mittaisina nykäyksinä. Toivon niin hartaasti, etteivät seuraavat kolme kuukautta noudattaisi samaa linjaa, vaan että päivät matelisivat ja viikot tuntuisivat kestävän ikuisuuden. Useastakin syystä odotan tätä tulevaa kesää todella paljon, ja pelkään että hukun siihen odotukseen ja unohdan elää. Pelkään, että elokuussa, kun kaikki odotus päättyy – huomaan, etten tehnytkään koko kesänä muuta kuin odotin. Se olisi kamalaa.

Huolimatta siitä, että toukokuu eteni kuin varkain, se oli ihana. Yksi vuoden, tähän asti, parhaista kuukausista. Viime kuussa oli paljon sellaista, mitä haluaisin muistaa ja sitten on nämä muutamat asiat, joista haluaisin teillekin kertoa.

Toukokuun parhaimmistoa, olkaa hyvä.

Kirja:

Bookbeatin lataamisen jälkeen olen lukenut aina kun vain voin. Ja niitä voin -koloja tuntuu nykyään löytyvän jatkuvasti. Alkuhuuman jälkeen olen unohtanut äänikirjat ja keskittynyt e-kirjoihin. Tuntuu ihanalta voida kantaa aina mukanaan satoja kirjoja vaikka kotoa lähtiessä pakkaa mukaan vain puhelimen. Istun päivittäin tunteja julkisissa ja luen lähes poikkeuksetta aina ne matkat, jotka teen yksin. Toukokuussa luin kuusi e-kirjaa (Faktojen maailma, Siri Hustvedtin Elää, ajatella, katsoa , Miki Liukkosen Hiljaisuuden mestari, Marja Kihlströmin Iso O – matkaopas huipulle, Helmi Kekkosen Olipa kerran äiti, sekä Elizabeth Stroutin Nimeni on Lucy Barton sekä saman kirjailijan Kaikki on mahdollista) ja kuuntelin yhden (Kazuo Ishiguron Pitkän päivän ilta).

Ihan erityisesti kaikille äidille, mutta myös aivan kaikille muille suosittelisin tuota Helmi Kekkosen Olipa kerran äitiä. Itkin koko kirjan suunnilleen alusta loppuun. Mutta olenkin itkupilli, kuten kaikki te jo varmaan tiedätte, joten se ei varsinaisesti ole mikään uutinen. Itkemisen lomassa lähetin lainauksia tuosta kirjasta kaikille ystävilleni, jotka myös ovat äitejä. Myös siskoista yksi sai laajan kattauksen tuosta kirjasta lainattuja kappaleita. Niin tarkkanäköinen ja kaunis, mutta kaunistelematon, kuvaus kaikesta siitä mitä äitiys/vanhemmuus on. Ajattelin lukea tämän kirjan uudestaan aina silloin, kun tuntuu että olen kaikkien vanhemmuuteen liittyvien tunteideni kanssa ihan yksin.

Mutta: pitkään aikaan minkään kirjan lukeminen ei ole tuntunut samalta kuin nuo Elizabeth Stroutin kaksi romaania. Luin ne ilmeisesti ihan väärässä järjestyksessä, sillä sain ensin käsiini Kaikki on mahdollista, ja ahmin sen suunnilleen yhdeltä istumalta, ja vasta sen jälkeen luin tuon Minun nimeni on Lucy Barton. En kuitenkaan sanoisi, että tuo väärä lukujärjestys olisi heikentänyt lukukokemusta mitenkään. Näiden lukemisen jälkeen tuntui, todella pitkästä aikaa, siltä että tekisi mieli kaivella koneelta taas esiin se oma,  toissa kesänä kesken jäänyt romaanintekele.

Kosmetiikkatuote:

Algamarisin sävyttävä aurinkovoide. Olen nykyään ihan neuroottinen mitä tulee ihon suojaamisen auringolta. Ehkä siksi, että niin monta vuotta elämästäni olen ollut kaikkea muuta. Kasvoilla käytän aurinkosuojaa ympäri vuoden, lähinnä siis niin että tuo suojakerroin löytyy käyttämistäni meikkivoiteista. Olen kuitenkin yrittänyt etsiä kasvoille sopivaa päivettävää aurinkovoidetta jo pitkään. Siis sellaista joka ei tahmaa ja tuki, ja jonka lisäksi kasvoille ei olisi enää pakottavaa tarvettaa levittää myös meikkivoidetta. Nyt sellainen vihdoin löytyi. Tuo Algamarisin aurinkovoide antaa iholle kauniin sävyn, mutta parasta tuossa voiteessa on ehdottomasti sen kermaisen kevyt koostumus. Se levittyy kasvoille kevyesti ja helposti ja jättää ihon kosteutun tuntuiseksi ja näköiseksi, eikä se tunnu ollenkaan raskaalta. Meikkivoiteenkin on saanut tämän tuotteen myötä jättää kokonaan pois, mikä tuntuu ihan vapaudelta. Ai niin, ja kaiken muun hyvän lisäksi tuo voide tuoksuu täydelliseltä kesäpäivältä; hiekalta, auringolta ja sitrushedelmiltä.

 

 

Ruoka:

Acai. Olen niin innoissani, että Bay Helsingistä saa nykyään ostaa mukaansa Palms and Berriesin Acaibowleja. Ruoalla on lähes aina onnelliseksi tekevä vaikutus, mutta se vaikutus on kyllä monin kertainen silloin kun sitä ruokaa on edeltänyt Reformer pilates- tunti.

Paikka: 

Leblon Merihaka.
Vietin viime kesästä valtaosan täällä, sillä poikaystävä oli siellä töissä. Pyöräilin sinne usein aamuisin, ja tein töitä aurinkoisella, mutta iltaan verrattuna todella rauhallisella, terassilla. Pulahdettiin viereiseltä mattolaiturilta uimaan useammin, kuin käsissä on sormia. Padel-kentätkin tulivat tutuiksi. Iltaisin istuttiin konteissa vielä pitkään terassin sulkemisen jälkeenkin. Kokattiin siellä usein ruokaa ystäville, ja vietettiin siellä myös sellaisia päiviä, kun paikka ei muuten virallisesti ollut auki. Vaikuttaa toukokuun perusteella siltä, että kesän suosikkipaikka tulee olemaan myös tänä kesänä tuo sama. Ollaan usein päiväkotimatkalla pysähdytty tunniksi tai pariksi tuonne terassille syömään ja leikkimään. Alba rakastaa siitä, että tuntee jo paikan henkilökunnan ja voi juoksennella kontista toiseen. Onpa tuolle terassille rakennettu pieni leikkinurkkaus lapsillekin. Tänäänkin ajattelin heti töiden jälkeen pyöräillä sinne ystävän kanssa, tilata lasillisen kylmää roseeta ja sen kaveriksi kaupungin herkullisimmat bataattiranskalaiset.

Vaate:

Ikivanhoista farkuista leikatut pyöräilyshortsit, ovat päällä juuri tälläkin hetkellä.
Olen käyttänyt näitä farkkuja pidempään ja enemmän, kuin varmaan mitään muita housuja koskaan. Ostin nämä muistaakseni samana vuonna, kun aloin työskennellä eräässä vaatekaupassa. Vuosi taisi olla 2012. Vasta tänä vuonna alkoi tuntua siltä, että nämä farkut ovat ehkä jo parhaat päivänsä nähneet ja raaskin pätkäistä näistä lahkeet pois. Sainkin tilalle juuri täydellisen harmaiksi kulahtaneet, täydellisen mittaiset shortsit. Näihin olenkin pukeutunut sitten noin kuutena päivänä viikossa. Ovat nimittäin huomattavan paljon lämpimämmät kuin väljemmät shortsit tai helmat, ja näyttävät todella kivalta myös maihareiden ja jakkujen kanssa. Sopivat myös pyöräilyyn paremmin kuin monet muut kesähepenet.

Hetki:

Tässä kuussa tapahtui paljon kivaa. Oli monta sellaista hetkeä, kun teki mieli nipistellä itseään, että tapahtuuko tämä kaikki todella. Olen tallentanut puhelimen muistioon monta lausahdusta, hetkeä, Alban kommenttia tai koosteita ihmisten kanssa käydyistä keskusteluista. Olen ohimennen maininnutkin, että tänä vuonna olemme olleet sellaisten haasteiden ja vaikeuksien edessä, joihin en ollut ollenkaan osannut valmistautua. Ja olen ollut niin ylpeä siitä, kuinka me olemme kaiken stressin ja hankaluudet ottaneet vastaan ja käsitelleet. Tunnelma kotona on kaikesta huolimatta ollut kevyt ja luottavainen.  Ja nyt, nyt alkaa vihdoin tuntua siltä että kurssi on kääntymässä. Niin paljon hyviä juttuja on tulossa ja tapahtumassa. Vatsassa lepattelee perhosia tuon tuosta, sillä aina aamuisin tuntuu siltä, että ihan mitä tahansa jännittävää ja isoa voi tapahtua ihan minä hetkenä tahansa.

Jos nyt yksi hetki kuitenkin täytyisi mainita, niin ehkä se olisi lauantai-ilta kahden ihan hirvittävän tärkeän ystävän kanssa Sopotissa Itämeren rannalla, kylmät oluet käsissä ja mailleen painuva aurinko horisontissa. Oli keyvt ja kupliva olo. Elämä tuntui pelkästään ihanalta ja kevyeltä. Ympärillä oli niin kaunista, että silmiä kirvelsi.

 

Huomaa muuten heti, että jos pitää kirjoittamisesta pidemmän , edes viikon mittaisen, tauon – se muuttuu heti paljon vaikeammaksi. Lupaankin siis tässä ja nyt itselleni kirjoittaa jotain vähintään joka toinen päivä.

 

En ole varma olenko koskaan ollut lomalla, joka olisi ollut jotain muuta kuin hyvä ja tullut tarpeeseen. Tuskin. Eikä tämäkään neljän päivän loma ystävien kanssa ollut sen suhteen poikkeus. Meillä oli ihanaa, järjettömän hauskaa ja hyvää niin monin eri tavoin. Mutta meillä oli myös tylsää, tavallista ja arkista- ja aivan jokaista meistä ärsytti reissun jossain vaiheessa joku asia; toisissamme, itsessämme tai jossain muualla. Mutta sellaista elämä parhaimmillaan onkin. Olemisen eri tasoja ja sävyjä. Päällimmäisenä mielessä reissun jälkeen on kuitenkin kiitollisuus. Siitä, että nuo kaksi ihmistä ovat olleet elämässäni aina. Toinen siitä päivästä lähtien, kun olen syntynyt ja toinenkin ihan lapsesta saakka. Näiden  vuosien aikana olemme menneet kaikki naimisiin tai kihloihin ja saaneet lapsia. Yksi asuu toisella puolella Suomea, ja toinen asui pitkään muualla kuin Suomessa. On ollut aikoja, kun ei olla nähty, eikä oltu juurikaan edes yhteydessä – mutta koskaan, koskaan se yhteys ei ole katkennut. Ja se tuntuu niin isolta ja hienolta asialta. Meitä yhdistää niin moni asia, mutta yksi omista suosikeistani on se, että nauramme samoille asioille. Sellaisille, joissa ei ole varmaan kenenkään muun mielestä mitään, mille voisi nauraa. Kun ajattelen tuota reissua; kuulen ensimmäisenä naurun. Sitä riitti.

 

Sen lisäksi, että nauratti enemmän kuin aikoihin, niin Puola yllätti kyllä muutenkin varsin positiivisesti. Olen käynyt Varsovassa joitain vuosia sitten ja pidin kaupungista. Hintataso oli alhainen ja vanha kaupunki aivan järkyttävän kaunis. Odotin Gdanskilta vähän samaa: kaunista, mutta pientä,  vanhaa kaupunkia ja edullisia illallisia. Se mitä saimme oli kuitenkin aika paljon enemmän. Vanha kaupunki olikin odotettua isompi, ja silmiä hivelevän kauniit rakennukset tuntuivat jatkuvan katu ja kortteli toisensa perään. Kaupunkia halkoi pienet kanavat ja kauniita siltoja tuntui olevan kaikkialla. Kaupunki oli myös huomattavan vihreä; valtavia puita, kukkia ja köynnöksiä oli kaikkialla vaikka mitään varsinaisia puistoja keskustasta ei löydykään. Ensmmäiset päivät menivätkin aika tiiviisti kamera kourassa, sillä sellaista minkä halusi tallentaa muuallekin kuin muistinsa sopukoihin, oli niin paljon. Viimeisenä päivänä aamiaiselle kävellessä totesimme suunnilleen yhdestä suusta, että alkaa olla jo ihan ähky siitä kaikesta kauniista. Niin paljon sitä oli.

 

Lauantai-illaksi olimme tehneet pöytävaraukseen ravintolaan, jota oli hehkutettu kaikkialla. Olimme myöhässä aikataulusta, joten kävelyn sijaan otimme asunnon edestä taksin tarkoituksena suunnata vanhaan kaupunkiin. Taksia oli ottamassa kuitenkin myös toinen henkilö, joka kuitenkin luovutti auton meille ja kysyi olimmeko matkalla Sopotiin, emme olleet, mutta sinne me kuitenkin päädyimme ja harvinaisen hyvä niin.

 

Sopot on kaunis rantakaupunki noin 20minuutin ajomatkan päässä Gdanskista, ja se on yksi Puolan suosituimmista matkakohteista. Enkä ollenkaan ihmettele miksi. Katsokaa nyt vaikka näitä kuvia. Tuo laituri on Euroopan pisin, ja valkoista rantaviivaa jatkui niin pitkälle kun silmä kantoi. Sattuipa niin, että tuo lauantai oli myös ilmojen puolesta kaunein. Saavuimme laiturille juuri auringonlaskun aikaan, kun koko maisema kietoutui vaaleanpunaiseen ja kultaan. En tiedä olenko koskaan nähnyt yhtä kaunista valoa, kuin tuona iltana tuolla Itämeren rannalla. Huokailimme kilpaa sille, kuinka kaunista ja ihanaa kaikki oli. Istuimme rannassa, nauroimme ja puhuimme. Oli niin kevyt, onnellinen ja vapaa olo. Ja tiedän, että meistä kaikista tuntui ihan samalta.

 

 

Jos siis olet Puolassa, tai menossa sinne, niin mene myös Sopotiin. Voin vain kuvitella kuinka ihana se on silloin, kun on oikeasti lämmintä. Kuvista sitä ei ehkä huomaa, mutta tuolloin oli aivan todella kylmä. Rannassa luonnollisesti tuuli, eikä asteitakaan ollut 17a enempää, ja me olimme kaikki pukeutuneet siten kuin mittari olisi näyttänyt kymmenen astetta enemmän. Kylmyys ei kuitenkaan haitannut, ja sen huomaa kyllä kuvistakin.

Ainiin, ja mitä tulee niihin edullisiin illallisiin, niin ne olivat kyllä juuri sitä, ja oikeastaan vain sitä. Millekään makumatkalle Puolaan en ehkä lähtisi.

Tuleekohan teillä jo nää mun Pohjois-Ruotsi hehkutukset korvista ulos. Oon tuutannu näitä aika ahkerasti instassa niin stoorien kuin kuvienkin muodossa, eikä niiltä olla täällä blogissakaan vältytty. Silläkin uhalla, että puskee jo korvakäytävistä ulos, niin halusin vielä kertoa vähän tästä hotellista, jossa majoituimme. 

En tiedä teistä, mutta mä oon aina matkustaessa ollut se tyyppi, joka haluaa käyttää reissussa rahat mieluummin syömiseen, tekemiseen ja liikkumiseen kuin siihen, millaisessa huoneessa yönsä viettää. Etelä-Amerikassa reissatessa yövyttiin pääasiassa parin euron hostelleissa. Jenkeissäkin olen majoittunut usein niissä halvoissa hostelleissa, joissa huone jaetaan 10 muun henkilön kanssa. Nyt ehkä viimeiset kuusi vuotta olen majoittunut lähinnä Airbnb-asunnoissa ja nekin on valittu hinta, eikä instaystävällisyys edellä. Toki kaikkiin näihin vuosiin on mahtunut myös sellaisia retkiä, jolloin on halunnut majoittua vähän paremmin, mutta olen pannut merkille että sellaisilla kerroilla on tullut nähtyä vähemmän, sillä huoneessa ja niissä kuohkeissa hotellilakanoissa on ollut vähän liiankin mukavaa. 

Tuolla muutaman viikon takaisella reissulla nukuttiin pikajunan lisäksi öitä myös puussa. Kuulostaa ehkä jännältä, ja olikin juuri sitä. Luleåsta n.tunnin ajomatkan päässä on Harards niminen kaupunki (kunta? Alue? En ole ihan varma) , jossa tuo ihana, ihana Treehotel sijaitsee. Saavuimme aamulla anivarhain Luleåån. Oli vielä pimeää ja vettä tihutti. Oli juuri sellainen todella ankea ja ruma marraskuinen aamu. Nukahdin autoon ehkä kahden minuutin kohdalla ja heräsin perillä ihan valkeaan maisemaan ja kirkkaaseen taivaaseen. En ihan tajua, mitä tuossa tunnin aikana oli tapahtunut paitsi ihme. 

Söimme yhdessä aamiaista tuon Treehotelin päärakennuksessa, joka oli sellainen herttainen, kodikas vanha kartano. Sellainen, jonne sisään astuessa tuli sellainen fiilis kuin olisi mennyt rakkaaseen mummolaan. Tuli paloi takassa, pitkän käytävän varrella oli useita huoneita, joihin oli sisustettu kodinomaisesti pöytiä ja tuoleja aamiaisvieraille. Valo tulvi sisään valtavasti ikkunoista ja tupaan oli katettu hulppea aamiainen. Tuoretta leipää, tuorepuristettuja mehuja, erilaisia puuroja, smoothieta, hedelmiä, juustoja, leikkeleitä.,. Kaikka sitä mitä ihminen nyt mahdollisesti aamuisin voi haluta syödä. 

Päärakennuksen suloisuudesta huolimatta odotin erityisellä innolla sitä, että pääsisimme näkemään nuo puihin rakennetut huoneistot, joissa me tulisinme yöpymään. Päärakennukselta oli tuonne puuhotelli-kylään parinsadan metrin matka, joka tuntui kuitenkin noin seitsemältä kilometriltä johtuen siitä että tuo sinne johtanut polku oli aivan hengenvaarallisen liukas. Siis sellanen liukas, etten ole koskaan kokenut mitään vastaavaa. Jokaista askeltaan sai suunnitella minuutin ennen sen ottamista. Ja aina toisinaan meitä oli useampi, jotka päädyimme siihen että kontaten oli turvallisin ja nopein päästä perille. Myös metsän halki rämpiminen oli sen polun sijaan aika yleinen valinta. 

Mutta voi veljet- olihan tuo ”kylä” sen kaiken liukastelun arvoinen. Vähintäänkin. En ole hetkeen nähnyt mitään yhtä maagisella tavalla kummallista ja kaunista. Muistan, että seisottiin Angien ja J.C:n kanssa siellä suut auki ja mietittiin, että kuinka tuo kaikki on oikeasti ollut mahdollista rakentaa. Ja vaikka maisema oli tähän aikaan vuodesta melko karu, niin se oli karu sellaisella kauniilla tavalla. Tiedättekö mitä tarkoitan?

Minä vietin yöni tuossa ufossa, joka oli kaikin puolin aika jännittävä. Rakennukseen ei ollut olemassakaan avainta, eikä sen koommin siis mitään lukkoakaan. Sen kuin vain käveli puun juurelle, painoi nappia ja ufosta avautui luukku jostai alkoi laskeutua portaat maan kamaralle. Noita kapeita ja pitkiä portaita pitkin sitten aina kipusin huoneeseeni ja sieltä alas. Myönnettäköön, että ensimmäisen illallisen jälkeen oli ”hieman” kuumottavaa hipsiä takaisin tuonne yläilmoihin ja miettiä, että oikeastaan kuka tahansa pääsisi tänne huoneeseeni ihan milloin tahansa halutessaan. Erityisen jännittävältä se tuntui siksi, että olimme puhuneet ihan koko illallisen sarjamurhaajista ja älyttömimmistä tavoista tappaa ihminen. Voin kertoa, että nukuin ensimmäisen yön vähän katkonaisesti. Siitäkin huolimatta, että olin roudannut kaiken irtonaisen tuon ovena toimivan lattialuukun päälle, niin ettei sinne huoneeseen oikeasti kukaan olisi päässyt. Ei sillä, että sinne todellakaan kukaan olisi edes yrittänyt. Paikallinen eräoppaamme kertoi, että tuollapäin ole koskaan tapana lukita ovia- korkeintaan silloin jos lähtee pidemmäksi kuin viikoksi kotoaan. Ja nyt kun muistelen, niin ei meilläkään Torniossa asuessamme ollut koskaan tapana lukita oviamme. Yleensä vielä jopa lähtiessä jätettiin harja oveen nojaamaan, jotta kaikki varmasti näkevät että Hurtigilla ei olla nyt kotona ja ovet on auki, että sisään vaan. Eikä kukaan siltikään koskaan kysymättä käynyt. Tai jos kävi niin ei ainakan mitään vienyt. 

Nyt karattiin kuitenkin jo aika kauas siitä alkuperäisestä aiheesta, joka oli siis se että halusin vaan kertoa, että aina toisinaan kannattaa ehkä satsata siihen miten majoittuu. Tuokin kokemus olisi ollut ihan toisenlainen, jos olisimme majoittuneet siinä päärakennuksessa, vaikka ihana sekin oli. Nyt heräsimme siihen, että metsä tuntui kasvavan sisällä asti. Oli niin hiljaista, että se melkein sattui. Jalkojemme allat ei ollut maa, ja pääkin oli lähempänä pilviä. Ihan mielettömän upea kokemus. Jos ja kun vielä joskus tuonne uudestaan menen niin tiedän kyllä missä majoitun. Ufon jätän seuraavalla kerralla ehkä muille ja valitsen tuon firefly-huoneiston. Se oli mieletön! 

*tuotteet ja matka saatuja / Haglöfs

Viime viikon keskiviikkona hyppäsin aamulla Tukholmaan vievään koneeseen (kaiken tämän sekoilun jälkeen). En tiennyt matkasta juuri muuta kuin sen, että olin lähdössä reissuun Haglöfsin kanssa juhlistamaan heidän uutta, tällä viikolla myyntiin tulevaa, V Series- sarjan uutta anorakkia (joka on muuten valmistettu täysin kierrätetystä Nylon-kankaasta ja on vahvistettu VectranTM-materiaalilla, jota käytetään mm.syvänmeren tutkimusten kaapeleissa. Tuon materiaalin ansioista takki on tarkoitettu kestämään käytössä vuosikymmenet. Materiaali on myös täysin tuulen- ja vedenpitävä. Mainittavaa on myös se, että tuo kangas on jätetty värjäämättä jolloin on säästetty merkittävä määrä vettä. Takin suunnittelun lähtökohtana onkin ollut tehdä mahdollisimman vahva ja ympäristöystävällinen tuote). Olin etukäteen saanut aikatauluista tietoa sen verran, että tapaisin reissukaverit Tukholman Central Statiotinilla alkuillasta, josta hyppäisimme Luleåån menevään yöjunaan, ja että perillä yöpyisimme puihin rakennetuissa hotelleissa. Tiesin myös, että tulisimme viettämään suurimman osan ajasta ulkona testaten tuota uutta takkia käytännössä.

 Loput ohjelmasta kerrottaisiin vasta perillä. Jännitin matkaa etukäteen, sillä tiesin olevani ainoa suomalainen, eikä reissukavereista ollut mitään tietoa. Jännitys osottautui kuitenkin ihan turhaksi. Oleminen oli rentoa ja mukavaa heti ensikohtaamisesta lähtien. Tuntui raikkaalta, että meitä oli miehiä ja naisia, eri-ikäisiä, erilaisista elämäntilanteista, eri aloilta ja eri puolilta Eurooppaa. Äkkiseltään ajatus kolmentoista vieraan ihmisen kanssa keskellä metsää saattaisi kuulostaa vähän riskaabeliltä, mutta mitä vielä- nuo kolme päivää olivat ehdottomasti yhdet elämäni ikimuistoisimmat, hyvällä tavalla. Viimeisenä iltana illallisella istuessamme kaikki muutkin olivat ihan samaa mieltä. Tuon porukan kemioissa oli jotain harvinaislaatuista. Tai sitten se oli vain kaikki se ulkoilma, liikunta ja järjettömän hyvä ruoka, joka teki meille jokaisella niin hyvää, ettei se voinut olla välittymättä myös koko porukan tunnelmaan.

Kuten aika moni teistä jo varmasti tietääkin, niin synnyin ja kasvoin Torniossa: Suomen ja Ruotsin rajalla. Meillä oli tuolloin aina tapana lähteä ostoksille Luleåån, joka oli Torniosta suunnilleen yhtä kaukana kuin Oulu, mutta jotenkin paljon jännempi. Sieltä löytyi H&M, Gina Tricot ja Jc, joita ei siihen aikaan vielä Oulusta todellakaan löytynyt. Ruotsin puolella kaikki tuntui muutenkin olevan vähän paremmin ja nätimmin aina kielestä, rakennuksiin ja irtokarkkivalikoimiin. En kuitenkaan ole Torniosta muuttamisen jälkeen käynyt Pohjois-Ruotsissa, ja siksi tuntuikin ihan erityisen mukavalta palata noihin maisemiin. Vaikka myönnettäköön, etten todellakaan olisi tunnistanut paikkaa samaksi. Silloin nuorena olin nähnyt kaupungista ainoastaan keskustan ostoskadut, eikä minulla ollut aavistustakaan siitä kuinka järjettömän kaunis luonto tuolla alueella oli. Onneksi tiedän sen nyt.

Näin keskustassa asuvana tulee enää aivan liian harvoin lähdettyä ulos luontoon, vaikka tiedän kyllä hyvin mitä luonto ihmiselle tekee: pelkkää hyvää. Tuo kolme päivää keskellä metsää, lähinnä pelkkää raitista ulkoilmaa hengittäen teki niin hyvää, etten osaa pukea sitä edes sanoiksi. Torstaina kävimme tekemässä useamman tunnin vaelluksen, ja tajusin ehkä kahden tunnin jälkeen etten oikeasti ollut ajatellut enää aikoihin mitään. Siis yhtään mitään. En miettinyt mitä kaikkea pitäisi vielä illalla tehdä, en miettinyt mitä puhuin, en miettinyt miten kotona pärjätään tai mitä muut ihmiset minusta ajattelivat. Tunsin vain kiitollisuutta ja sellaista armollista lempeyttä itseäni ja kaikkea ympärilläni olevaa kohtaan. En rehellisesti muista milloin viimeksi mieli olisi ollut niin tyhjä ja levollinen. Oli niin hyvä olla. Ja olin ihan jokaisella solullani juuri siinä paikassa, siinä hetkessä. Me kaikki olimme.

Etukäteen olin ajatellut olevani tuon reissun jälkeen henkisesti ihan loppu kaiken englannin ja ruotsin puhumisen, ja jatkuvan sosialisoinnin vuoksi, mutta kävikin ihan päin vastoin. En olisi vielä perjantaina ollut valmis lähtemään kotiin. Olisin niin mielelläni vielä jäänyt tuonne Pohjois-Ruotsin metsiin: nukkunut yöni puuhun rakennetussa ufossani, syönyt aamiaisen mummolan tunnelmaa huokuvasssa Treehotellin päärakennuksessa ja lounaan ulkona nuotiolla vaelluksen jälkeen, iltaisin oltaisiin taas saunottu ja istuskeltu paljussa kaikki yhdessä, jonka jälkeen syöty se sama tajunnanräjöyttävä kuuden ruokalajin illallinen päärakennuksen pitkän pöydän ääressä ja naurettu katketaksemme Neilin ja Miken päättömille jutuille (kaksi vähän vanhempaa Britti-herrasmiestä, jotka olivat sellaisella kuolettavan hauskalla tavalla koomisia. Nauroin heille vedet silmissä tuon reissun aikana useammin, kuin varmaan viimeisen kuukauden aikana yhteensä).
Kaikki hyvä kuitenkin loppuu aikanaan. Onneksi on tuosta hauskuudesta jäljellä kuitenkin nämä kuvat, kaikki mahtavat muistot yhteisistä hetkistä ja katketakseen nauramisesta, kasa kutsuja Wieniin, Frankfurtiin, Manchesteriin ja Lontooseen. Niin, ja tämä levännyt mieli. Tästä aion pitää kiinni tulevaisuudessakin: kerran viikossa on päästävä samoilemaan metsään.

Kiitos Haglöfs, että sain olla mukana. Kiitos kokemuksista ja siitä, että nyt minulla on ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti kunnon retkeilyvarusteet. Olen niistä ihan lapsellinen innoissani. Tajusin tuolla kuinka suuri merkitys vaatteilla oikeasti on siihen millainen kokemus tuollainen metsäretkikin on: kokemus olisi ollut ihan toisenlainen, jos olisin palellut, kengät olisivat lipsuneet rinteessä ja sukat kastuneet. Jos tuuli olisi ujeltanut korviin, ja lumi lipsunut hihansuista sisään. Nyt kun vaatteita ei tarvinut miettiä ollenkaan pystyi keskittymään siihen olennaiseen: olemiseen ja tekemiseen. Oli mahdollista tyhjentää mieli, kun mitään häiriötekijöitä ei ollut.

pst. Yksi reissun parhaista asioista oli ehdottomasti se, etten nähnyt itseäni peilistä melkein kolmeen päivään. Niin vapauttavaa, ettei sitä äkkiseltään edes uskoisi. Vapauttavaa oli myös se, ettei tarvinnut miettiä mitä päällensä pukee, vaan pukeuduimme kaikki samoihin Haglöfsin kerrastoihin, ulkohousuihin, neulehuppariin, kevyttoppatakkiin ja tuohon uuteen V Series-sarjan valkoisen anorakkiin. Nuokin seikat varmasti vaikuttavat siihen, että reissua ajatellessa mieleen tulevat ensimmäisenä sanat rentous ja välittömyys.