En muista milloin minulta on alettua kysyä kuinka monta lasta haluaisin, mutta uskoisin sen alkaneen jo joskus teininä. Kasvoin vanhoillislestadiolaisessa yhteisössä, eikä siellä tietenkään kysytty, että haluasinko ylipäätään lapsia, sillä halulla ei oikeastaan ollut mitään merkitystä. Lapsia tulisi niin paljon, kuin niitä sattuisi ehkäisykieltoa noudattamalla siunaantumaan. En kuitenkaan itse koskaan varsinaisesti haaveillut lapsista. Minun oli vaikea nähdä itseäni äitinä. Ajattelin aina, että olisin ihminen joka ei mene koskaan naimisiin, eikä saa koskaan lapsia. Ajattelin, että tulisin vain matkustamaan koko elämäni – asettumatta koskaan varsinaisesti aloilleni. Jossain matkan varrella tuo ajatus kuitenkin muuttui. Menin naimisiin, ja sain lapsen.

Suunnilleen siinä vaiheessa, kun on saanut ensimmäisen lapsensa maailmaan aletaan kysyä, että haluatteko lisää lapsia. Ihmiset ympärillä jakelevat pyytämättä neuvoja liittyen lasten ideaaliin ikäeroon. En ajatellut Alban synnyttyä haluavani lisää lapsia. Tuntui, että perheemme oli valmis. Tuo ajatus pysyi mukana pitkään. Ajattelin, ettei minusta edes olisi useamman kuin yhden lapsen vanhemmaksi. Usein koen, että hädin tuskin kykenen siihenkään. Vaadin itseltäni hirveästi, poden syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa lakkaamatta ja mikä kamalinta; vertailen itseäni muihin äiteihin, ja tunnen usein huonommuutta ja kyvyttömyyttä. Toisaalta kuitenkin äitiys on myös se rooli elämässäni, josta olen kaikkein ylpein. Ja josta tunne vähemmän huonommuutta, kuin monista muista elämän osa-alueista.
Lyhyesti: ei siis ole ollut koko ajan mitenkään itsestään selvää, että haluaisin lapsia enemmänkin kuin yhden.

••

Vaikka raskaus oli monella tapaa helppo ja pystyin liikkumaan normaalisti ihan loppuun saakka (synnytystä edeltävänä päivänä juoksin kävelylenkillä rappusia ja pyöräilin vielä samana aamuna kun Alba syntyi) , niin se oli myös monella tapaa aika työläs. Minulle diagnosoitiin virheellisesti raskausajan diabetes kolmannella kuulla, ja jouduin mittaamaan verensokereita jokaisen ateriaan jälkeen, eli ottamaan itseltäni verikokeita lukuisia kertoja päivässä. Sen lisäksi lapsi oli pienikokoinen ja ravasin viikottain kätilöopistolla kasvukontrolleissa, viimeiset neljä viikkoa kävin tarkastuksissa kaksi kertaa viikossa.

Kamalinta raskaudessa oli kuitenkin se, etten missään vaiheessa kokenut oloani mukavaksi siinä muuttuvassa kehossa. Raskauden seurauksena sain jättimäiset tissit (edes D-kuppi ei ollut riittävä) ja ne suorastaan inhottivat minua. Eikä siinä epämukavuudessa ollut kyse niistä kertyneistä kiloista, ne otin vastaan ilomielin (kaikkialle muualle, paitsi sinne tisseihin, vaan se oli jotain muuta, mitä en oikein osaa itsekään selittää. En pitänyt raskausmahastani, vaikka olin aivan järjettömän kiitollinen ja onnellinen sen suojissa kasvavasta elämästä. En kuitenkaan nauttinut fyysisestä raskaana olemisesta oikeastaan koskaan. Synnytys sen sijaan oli kokemuksena ihan järisyttävä. Niin hieno, voimaannuttava ja… äh, ei sille ole olemassa sanoja, joten en edes yritä. Ajattelin ja sanoinkin heti synnytyksen jälkeen, että voisin tehdä sen uudestaan ihan milloin tahansa. Mutta heti, kun muistin että sitä pitäisi edeltää se 9kk odotus – ajattelin, ettei minusta olisi hommaan enää uudestaan.

••

Jossain vaiheessa, ehkä niin oman kuin lapsenkin kasvun seurauksena, aloin haaveilla suuremmasta perheestä. Olen varttunut kolmen veljen ja neljän siskon keskellä, ja iso perhe tuntuu ainakin näin aikuisena melkoiselta siunaukselta. Haluaisin pystyä tarjoamaan lapselleni edes pienen osan sitä, mitä itse olen saanut. Omien toiveideni lisäksi myös lapsi itse toivoo sisaruksia liki päivittäin. Hän puhuu jatkuvasti siitä millaisia asioita hän tekisi sitten, kun hänestä tulee isosisko. ”Sit ku mä oon isosisko niin mä en enää tuu sun viereen yöllä, kun ei isosiskoja pelota”  tai ”sit ku mä oon isosisko, niin mä aina haen mun pikkusiskon päiväkodista kun mä tuun koulusta koska isosiskot on aina koululaisia”

Tarinoissa on muuten aina pikkusisko, ei koskaan pikkuveljeä.

 

 

 

Muistatte ehkä että olin viime vuonna juuri näihin aikoihin toipumassa leikkauksesta. En silloin halunnut puhua siitä, miksi minut leikattiin tai mitä oli tapahtunut, sillä aihe oli niin arka ja henkilökohtainen. En ole totta puhuakseni ihan varma haluaisinko puhua siitä nytkään, mutta puhun silti. Tein reilu vuosi sitten positiivisen raskaustestin. Tiesin jo ennen testin tekemistä olevani raskaana, ihan kuten olin tiennyt Albaakin odottaessani. Sen vain tunsi. Sikäli tulos oli kuitenkin aika yllättävä, että olin syönyt pillereitä jo melkein kaksi vuotta, eikä raskaaksi tulemisen mahdollisuus ollut käynyt edes mielessäni ennen kuin yhtäkkiä olin varma, että olen tosiaankin raskaana. Kuukautiset olivat pillereistä huolimatta olleet varsin epäsäännölliset jo vuoden, enkä pitänyt niistä oikeastaan mitään kirjaa sillä en ajatellut sen olevan tarpeellista: söin pillereitä, eikä meillä ollut vielä ajatuksena hankkia lapsia, vaikka olimmekin siitä puhuneet, ja tiesimme että haluaisimme molemmat jossain vaiheessa lapsen tai lapsia.

Muutama viikko positiivisen raskaustestin tekemisen jälkeen heräsin aamulla todella koviin kipuihin. Sellaisiin, joita voi voimakkuudeltaan verrata synnytykseen valmistaviin supistuksiin. Kivut tuntuivat vain noin sata kertaa pelottavammilta, sillä niille ei ollut olemassa samanlaista selitystä ja tarkoitusta. Kipujen lisäksi aloin myös vuotaa verta. Hakeuduin lääkäriin, mutta siellä ei kuitenkaan oltu ollenkaan huolissaan asiasta vaan kipuja pidettiin ihan normaalina ja asiaankuuluvina alkuraskaudessa. En kuitenkaan esimerkiksi päässyt lääkäristä enää takaisin kotiin Kruununhakaan, vaan n.10 metriä terveysaseman ovelta asuvan poikaystävän asuntoon saakka pääseminen oli ihan todellisen työn takana.

Siinä vaiheessa kun Rami tuli töistä kotiinsa, olin niin kipeä etten pystynyt enää kunnolla puhumaan. En kyennyt soittamaan sairaalaan  itse ja kertomaan tilanteestani vaan poikaystävä teki sen puolestani. Sieltä kehotettiin tulemaan paikalle välittömästi. Taksimatka Viiskulmasta Meilahteen naistenklinikalle tuntui kestävän ikuisuuden. Olin varma, etten selviäsi kipujeni kanssa perille saakka. Ja minulla on mielestäni melko korkea kipukynnys. Synnytys ei ollut mitään verrattuna niihin kipuihin, joita tuon taksimatkan aikana tunsin. Töölöntorin jälkeen vaivuin jonnekin tietoisuuden ja tajuttomuuden rajamaille.

En muista enää kovin tarkkaan mitä tapahtui, ja missä järjestyksessä- mutta tuon sairaalassa vietetyn illan aikana sain kuulla, että raskaus oli kohdun sijaan sen ulkopuolella. Ymmärsin mitä se tarkoitti. Tämä raskaus ei tulisi päättymään synnytykseen, ja sen tajuaminen sattui, vähän yllättäenkin, enemmän, kuin kaikki se sitä tietoa edeltänyt fyysinen kipu.

••

Tuota päivää seurasi viikon mittainen piina kipuja, pahoinvointia, verenvuotoa (niin sisäistä kuin ulkoistakin), pelkoa ja surua. Kovista kivuista ja korkeista HCG- arvoista ja sisäisen verenvuodon riskistä huolimatta raskaus päätettiin yrittää keskeyttää leikkauksen sijaan solusalpaaja metotreksaatilla. Sain ensimmäisen annoksen jo heti samana iltana, ja toisen muistaakseni siitä muutaman päivän päästä. Kolmas hoitokerta piti olla viikon päästä ensimmäisestä, ja tuona päivänä oloni oli huomattavasti aiempaa parempi. Oloni oli koko edeltävän viikon ollut ihan hirveä. Voin pahoin; oksentelin, en jaksanut olla pystyssä ja koko vatsan seutu oli ihan turtana jatkuvista kivuista, joihin ei tuntunut auttavan mikään. Olin lääkärille mennessäni varma, että lääkehoito oli tehnyt sen, mitä sen pitikin. Verikokeiden tulokset kertoivat kuitenkin ihan päinvastaista: minut olisi leikattava heti, kun se vain oli mahdollista. Istukkahormoni-arvo veressä oli vain kasvanut kohisten metotreksaatista huolimatta ja sen lisäksi vatsaonteloon oli vuotanut jo runsaasti verta. 

Itse operaatio oli nopea, helppo ja riskitön rutiinitoimenpide. Tähystysleikkaus kesti muistaakseni vajaan tunnin, ja sen aikana minulta poistettiin tuon alkion lisäksi myös koko munanjohdin, sillä se oli ehtinyt jo vaurioitua pahoin.

••

Miten tämä kaikki sitten liittyy lapsen saamiseen?

No, nyt kun olen päässyt yli siitä ajatuksesta etten haluaisi kokea raskautta enää uudestaan, niin olenkin alkanut pelätä sitä etten enää tulisikaan raskaaksi. Pelkään, että seuraavallekin raskaudelle kävisi samoin kuin edelliselle. On olemassa tiettyjä seikkoja, jotka voivat altistaa kohdunulkoiselle raskaudelle, eikä minun kohdallani yksikään niistä seikoista täyttynyt. Ei ole siis olemassa mitään takuita siitä, etteikö sama voisi tapahtua uudestaankin. Ja nyt kun sen on kokenut kerran, on todennäköisyys siihen itse asiassa korkeampi. Eivätkä ne todennäköisyydet edelliselläkään kerralla järin korkealla olleet ja silti se kaikki tapahtui. Kohdunulkoisia raskauksia on n.1-2% kaikista raskauksista. Ja se kauhistuttaa. Se kipu, ja pettymys jonka koin oli niin järkyttävä etten tiedä pystyisinkö samaan enää uudestaan. Mitä jos toinenkin munajohdin jouduttaisiin poistamaan? Silloin ei olisi enää olemassa edes puolittunutta mahdollisuutta tulla raskaaksi. En uskalla yrittää, sillä pelko kaiken lopullisuudesta on niin lamauttava.  Haluan elää tässä tilassa, jossa on vielä toivoa vaikka tiedän, että mitä pidempään odotan – sitä vähemmän sitä on.

Haluaisin lisää lapsia. Haluaisin saada kokea synnytyksen vielä uudestaan. Haluaisin olla kolmen lapsen äiti. Haluaisin kaikkea sitä, mutta juuri nyt en ole varma uskallanko edes yrittää.

58E2E187-DA82-45F8-B8E3-8E6F0AFEE23C

Lauantait ovat lähes poikkeuksetta sellaisia vähän katkeransuloisia. Näillä viikoilla, kun olen saanut olla Alban kanssa koko viikon leijailee lauantain päällä sellainen kevyt haikeus: haikeus siitä, että huomenna alkaa taas se viikon mittainen kausi, jolloin Alba asuu pääasiallisesti jossain muualla kuin minun kanssani. Haikeutta ja huonoa omatuntoa koko tästä tilanteesta, siitä miten tähän on ylipäätään päädytty. Samaan aikaan tämä lauantai on usein jotenkin erityisen ihana. Kaikki ovat vapaalla, kenelläkään ei ole kiire minnekään, ja tästä viimeisestä yhteisestä päivästä tekee mieli ottaa kaikki ilo irti. Siitä haluaa tehdä mahdollisimman hyvän. Vaikka pitkä viikko väsyttääkin, niin lauantaisin en varmaan koskaan ole edes pienesti ärähtänyt Alballe.
Ja toisaalta taas, myönnettävä on, tuntuu ihanalta ja vapauttavalta ajatus siitä, että edessä on viikko jolloin saa tehdä kaikkia niitä asioita, joille harvemmin on aikaa lapsen kanssa. Nyt tänään, lauantaina, en vielä tunne sydämessäni sitä ikävää mitä tunnen ihan viimeistään sunnuntai-iltana nukkumaan mennessä.

Olemme täällä vanhempieni luona tänään ihan kahden ja kaikki nämä neliöt ovat vain meille kahdelle. Aamulla keitimme puurot, toivon että voisin sanoa meidän kuunnelleen kauneimpia joululauluja tai muuta sellaista vaan ehei, olemma kuunnelleet repeatilla ihahaata nyt pian kolme tuntia (väliin saa toisinaan soittaa myös muumien tunnarin, peppi pitkätossun tai popsi popsi porkkanan) eikä tämä suinkaan ole viikon ensimmäinen päivä kun niin tapahtuu. Aamupuron jälkeen luimme kirjan (tämän hetken suosikkeja ovat jostain kumman syystä vuodenajoista ja hyönteisistä kertovat tietokirjat, joista molempia olen lukenut viimeisen kolmen kuukauden aikana noin sataseitsemäntoista kertaa ja osaisin varmaan unissanikin vastata kuinka monta hämähäkkilajia maailmasta löytyy, tai kertoa että hämähäkit kyllä kutovat seittejä mutta lukit puolestaan eivät, tai milloin ilmatieteellisesti kevät vaihtuu kesään, ja syksy talveen. Just hit me!), ja tarkistimme onko eilen rakentamamme lumiukko vielä hengissä.

982A39F1-0B8B-419D-A37B-D9FBEC4A9675 ED2986BB-EB02-4431-8D5B-AF9FBB2F34FA

Voin kertoa, että aina toisinaan sitä todellakin osaa arvostaa niitä pieniä, tavallisia asioita, kuten sitä että ylipäätään voi mennä ulos ja rakentaa sen lumiukon. Alba on ollut sairaana viimeiset kolme viikkoa, minä itse viimeiset kaksi, eikä olla päästy kunnolla ulos viikkoihin. Voin kertoa, että jos en ole ollut vähän sekaisin jo aiemmin, niin ihan viimeistään nyt olen. Huolesta, kaikesta tästä niistämisestä ja sen raittiin ilman puutteesta. Toivotaan, että viimeistään huominen toisi terveyden tullessaan.

Ihanaa lauantaita.
Sulle ja meille.

Processed with VSCO with f2 preset

Pahoittelen jo nyt sitä, että viime aikoina postausaiheet ovat pyörineet tämän yhden ja saman teeman ympärillä. Lupaan skarpata heti, kun skarppauksen aika on. Toivottavasti pian. Esimerkiksi heti ensiviikolla, lupaan että silloin tänne tulee reilusti postauksia joiden sisältö on muutakin kuin tämä uudehko elämäntilanne tai siihen liittyvät fiilikset. Nyt alkaa tuntua jo ihan itsestänikin siltä, että eiköhän tätä kaikkea ole jauhettu aivan riittämiin. Mutta jos nyt vielä yhdestä asiasta vähän ennen kuin suljemme tämän aiheen (hetkeksi ainakin), nimittäin siitä, kuinka koko elämä tuntuu yhtäkkiä jakautuneen kahteen. Tuntuu siltä, ettei ole enää sellaista yhtä ja samaa, tasaista elämää, joka noudattelee päivästä toiseen sitä tiettyä tuttua kaavaa, vaan yhtäkkiä tuntuukin olevan kaksi erillistä elämää, ja erilaisia rooleja. Yhtenä viikkona olen äiti. Äiti, joka on kotona lapsensa kanssa. Herää aamulla kello seitsemän leikkimään pehmoleluilla lääkäriä (samaa leikkiä, samoilla vuorosanoilla on leikitty pian kuukauden päivät….), kertoo kuusikymmentä kertaa päivässä miksi täytyy pukeutua, syödä, käydä vessassa, pestä hampaat, tulla alas pöydältä ja olla varovainen. Halaa, suukottaa ja silittää hentoja hiuksia, pitää kädestä, ottaa syliin ja puhaltaa. Lukee iltaisin saman sadun vähintään neljästi ja nukkuu yönsä väistellen pientä ihmistä, joka onnistuu aina valloittamaan sängystä suurimman osan. Niinä viikkoina, kun olen Alban kanssa en ole juuri muuta kuin äiti. Ihan jokaisella solulla, jota minussa on.

imageimage

Ja sen viikon jälkeen tulee toisenlainen viikko. Sellainen jolloin olenkin yhtäkkiä vastuussa vain itsestäni. Voin tehdä mitä vain, milloin vain, missä tahansa. Mennä nukkumaan ja herätä koska haluan. Lähteä spontaanisti yöuinnille, kaupunkilomalle, tanssimaan tai pyöräilemään. Voin nähdä ystäviä niin paljon kun vain jaksan. Niinä viikkoina kun Alba on isällään tuntuu siltä kuin en olisi äiti oikeastaan ollenkaan. Yhtäkkiä se rooli ei näyttele mitään konkreettista osaa päivissäni. Tottakai ajattelen Albaa jatkuvasti, kyselen kuulumisia face timella ja viesteillä, mutta silti, äitiys ei näy konkreettisesti noiden päivien arjessa. Ja se tuntuu erikoiselta. Vähän pahalta. Se oli jotain sellaista, johon en ollut osannut valmistautua. Että eron myötä, sitä joutuu eroon myös lapsestaan. Siihen on kyllä tottuminen. Tähän kaikkeen on. Mutta juuri nyt, otan kaiken ilon irti tästä omasta ajastani ja lähden muutamaksi päiväksi Kööpenhaminaan. Ihan vaan koska voin. Ilman sen kummempaa säätöä. Ja keskiviikkona saan sitten olla taas äiti. Uusin voimin.

Processed with VSCO with f2 preset

Äitiys.

Suurin sana, jonka tiedän.
En ollut koskaan ennen omaa lasta ymmärtänyt edes laidasta kuinka paljon kaikkea tuo rooli pitää sisällään. Ihan järkyttävän määrän erilaisia tunteita, toiveita, pelkoja, odotuksia. Rooli, jonka edessä tuntee itsensä aivan uskomattoman pieneksi, mutta joka samaan aikaan saa minut tuntemaan itseni vähän isommaksi, vähän vahvemmaksi, vähän paremmaksi. Ei siksi, että kuvittelisin olevani jotenkin onnistunut äitinä, vaan ihan jo pelkästä siitä syystä että saan olla sitä. Tunnen itseni ihan valtavan etuoikeutetuksi, että todella saan. Minulle on annettu näin suuri ja hieno tehtävä. Saan katsella tuota pientä, pätevää tyyppiä ja miettiä että juuri minua hän kutsuu äidikseen. Se on jotain sellaista, mitä on sanoin hankala edes kuvailla. Se on ylpeyttä, palahduttavaa rakkautta, onnea ja kiitollisuutta, mutta se on myös järkyttävän usein epävarmuutta, huonommuuden tuntoa, pelkoa ja syyllisyyttä. Raivoa ja epätoivoakin joskus.

Processed with VSCO with f2 preset

Mutta silti, aivan jokaisen päivän iltana- niiden kaikkein hankalimpienkin, katselen tuota nukkuvaa pientä joka hakeutuu aina unissaankin ihan kiinni, ja mietin että tässä maailmassa ei kyllä ehkä kuitenkaan ole mitään suurempaa kuin tämä rakkaus. Tässä näin, minun ja sinun välissä Albaseni.